Koulukysymykset olivat Snellmanin vahva leipälaji. Hän oli kriittisesti arvioinut saamaansa opetusta Oulun triviaalikoulussa ja toiminut useaan otteeseen kotiopettajana sekä opettajana Helsingin lyseossa, ja Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina hän oli monella tavalla uudistanut opetusta. Hänellä oli toimiva henkilöverkosto maan koulumaailmaan, koska useita hänen opiskelutovereitaan toimi opettajina ja rehtoreina eri puolilla maata. Hän oli seurannut kouluopetuksen kehittymistä Suomessa, Ruotsissa ja Euroopan monissa kaupungeissa. Lisäksi hänen omat lapsensa olivat aloittamassa koulunkäyntiä. Saimaan hän oli laatinut 10 laajaa artikkelia koulukysymyksestä.59 Myöhemmin professorinimitys avasi lisää valmiuksia pedagogisten kysymysten tarkasteluun luennoilla ja konsistorissa. Lisäksi hän antoi koulukysymyksistä lausuntoja ministerivaltiosihteeri Armfeltille. Ennen kaikkea hän käsitteli aihetta tiiviisti Litteraturbladissa.

Ensimmäisenä Snellman pääsi vaikuttamaan vuoden 1843 koulujärjestyksen muuttamiseen oppikoulujen uudistamiseksi. Vanha koulujärjestys oli astunut voimaan samana vuonna kuin Snellman oli astunut Kuopion yläalkeiskoulun rehtorin virkaan. Uudistustyön alku oli yliopistostatuuteissa. Ne oli uudistettu viimeksi 20 vuotta aikaisemmin, jolloin oppikoulut oli järjestetty uudelleen. Tulevilta virkamiehiltä poistettiin vaadittuja alkututkintoja, jotka komitea edellytti sijoitettavaksi lukioihin.60 Yliopiston sääntökomitean – johon kuuluivat C. E. Mannerheim, J. M. Nordenstam, Th. Rein, L. L. Laurell, E. J. Bergenheim ja J. E. Bergbom – 11.6.1851 jättämää ehdotusta käsiteltiin syksyllä 1853 senaatin täysistunnossa. Keväällä 1851 sen olivat yksityiskohtaisesti tarkistaneet Armfelt, Mannerheim ja Viipurin läänin kuvernööri von Kothen. Mannerheim oli hankkinut 4.3.1850 Armfeltilta valtuuden laajentaa komiteatyöskentely koskemaan myös uutta koulujärjestystä. Ehdotus raukesi oppikoulujen osalta, ja kysymys jäi toistaiseksi avoimeksi.61

Kouluasia oli varhain joutunut von Haartmanin ja von Kothenin kilpakentäksi, kun 1853 jälkimmäinen nimitettiin senaattiin kirkollistoimituskunnan päälliköksi. A. Mannerheim kertoi Armfeltille Helsingissä levinneestä huhusta, että tarkoitus oli internoida hänet kahden tuolin väliin ”Suomen paikallishallituksessa” ja ehkäistä sillä tiheät käynnit Pietarissa suunnitelmien kanssa sekä totuttaa hänet korkeimman hallinnon toimintaan, jota hän ei tuntenut tarpeeksi. Näin ainakin von Haartman toivoi käyvän, mutta62 se ei näyttänyt kuitenkaan käytännössä mahdolliselta. Koulukysymyksen junnaaminen ärsytti luonnollisesti von Kothenia asiasta vastaavan toimituskunnan päällikkönä eniten. Marraskuun lopussa von Kothen kertoi Armfeltille koulukysymyksen ”seisovan”; sitä ei olisi vaikea järjestää, mutta ”mitä useampi kokki, sen huonompi soppa”. Hänen mielestään neuvoa-antava neuvosto tai kollegio ei ollut koskaan onnistunut toteuttamaan mitään sitten maailman luomisen.63

Senaatissa, kaukana suosion lähteistä, von Kothenilla ajateltiin olevan vähemmän merkitystä. Hanke näytti toimivan, koska von Kothen valittelikin heti Armfeltille muodostavansa vain ilman päätösvaltaa olevan lenkin hallinnossa tietämättä, mihin nojautua. Niin kauan kuin kenraalikuvernööri oli Pietarissa, tiedettiin kenen puoleen voitiin kääntyä. Nyt oli monia, jotka eivät vastanneet mistään.64 Lisäksi von Kothen totesi Armfeltille olevansa ainoa tulokas, ”joka ei käyttäydy solidaarisesti häntä ennen tehdyissä asioissa, koska senaatti on sidottu ennakkoratkaisuihin, eikä se voi viehättää ketään”.65

Joulukuun 1853 alussa kärsimätön von Kothen valitti Armfeltille, että ”Luoja meitä varjelkoon uusilta komiteoilta, koska ne eivät johda minnekään”. Hänen mielestään olisi ollut tarpeellista siirtää asia kirkollistoimituskunnan vahvistettavaksi lisättynä muutamalla muulla jäsenellä, jotka eivät olisi F. W. Pipping eikä ainakaan Lars Sackleen. Tarpeelliset tiedot hankittaisiin muutamilta asiantuntijoilta, joita olisivat Backman, Snellman ja Baranovski, antamatta heille kuitenkaan äänioikeutta. Heillä kaikilla oli oma järjestelmänsä, mutta omasta puolestaan hän oli vakuuttunut, että saisi heidät yksimielisiksi. Oppineet ja pedantit vain keskustelevat, mutta kunnon sotilas lyö ”Kordionin solmun” aina poikki, von Kothen lopuksi totesi perustellen ratkaisuaan.66 Suosikkihallinnon kätevyyteen tottunut von Kothen sai lopullisesti tarpeekseen kollegisesta senaatista, kun koulukomitean mietintö lykättiin senaattorivaliokunnalle, johon kuuluivat hänen itsensä lisäksi J. E. Bergbom, F. I. Edelheim, F. W. Pipping ja R. von Trapp. Von Kothenin toiveilla ei ollut vaikutusta.

Jouluaattona hän kirjoitti Antellille, että hän oli koulukysymyksessä nyt kuin rotta loukussa. Koko senaatin plenum kokoontui yhdessä, jolloin ei ollut mahdollista, että senaattorivaliokunnan neljän jäsenen mielipiteet hänen omansa lisäksi voisivat saavuttaa yksimielisyyden. Von Kothen väitti, että se oli mahdotonta, jos yksi tahtoi hepreaa ja toinen jotain toista maailman kaikista kielistä. Toinen kannatti ammatillista ja toiset klassista tai hallinnollista koulutusta, ilman että mistään voi muodostaa selvää käsitystä. Von Kothenin mielestä asia oli niin yksinkertainen, että hän ottaisi tehtäväkseen laittaa opetuksen hyvään kuntoon kahden kolmen alan ihmisen kanssa. Nyt hänestä näytti, että he olivat kuin gladiaattoreita: heillä oli edessään koko Rooman kansa, mutta he eivät tienneet, ketä vastaan he taistelivat.67

Senaatti teki asiassa lopullisen ratkaisun 3.1.1854. Von Kothen vastusti asiantuntijoista koottua komiteaa, koska hänen mukaansa nämä koulumiehet kiinnittäisivät yksipuolisesti huomiota muodollisiin ja vähäpätöisiin sivuseikkoihin. Hallituksen jäsenet katsoisivat asiaa valtiomiehen silmin. Von Haartman vastusti jyrkästi von Kothenin ajatusta valmistaa esitys toimituskunnissa, koska muuten eri katsantotavat ja kokemus eivät pääsisi vaikuttamaan asian ratkaisuun. Hän puolsi noudatettavaksi väliaikaisesti yliopiston sääntökomitean esityksiä. Toukokuussa 1854 hallitsija päätti, että lisäselvitysten tarpeessa oppikoulujen uudelleen järjestäminen jätetään toistaiseksi ratkaisematta.68

Tammikuun lopussa 1855 keisari määräsi ministerivaltiosihteerin apulaisen Constantin Fischerin Helsinkiin selvittämään kouluasiaa, jossa piispat, senaattori ja kenraalikuvernööri Menšikov olivat niin erimielisiä. Neuvottelujen tuloksena päädyttiin kutsumaan koolle komitea johtavista pedagogeista. Bergin aikana tämä toteutui, kun maaliskuussa 1855 komitea määrättiin perustettavaksi. Von Kothen lähetti hänelle helmikuun lopussa ehdokaslistan, josta hän oli neuvotellut von Haartmanin ja muiden senaatin jäsenten kanssa. Heidän listansa oli: F. L. Schauman, J. I. Bergh, G. E. Eurén, L. Stenbäck, Snellman, St. Baranovski ja K. Backman.69

Von Kothen oli nimenomaan edellyttänyt, että komitean jäseneksi oli saatava Snellman, ”koska hän näytti haluavan todella jotain hyvää”.70 Berg ilmoitti kuitenkin toukokuussa 1855 senaatille, että hän oli kutsunut puheenjohtajaksi arkkipiispa Bergenheimin ja jäseniksi professori G. Reinin, F. L. Schaumanin, esittelijäsihteeri G. M. Waenerbergin ja yliopistolehtori C. Backmanin, jolloin Snellman oli jätetty pois.71

Komitea sai työnsä valmiiksi 23.8.1855. Senaatin kesäloman vuoksi Berg antoi tiedot von Haartmanille ja pyysi tätä tutkimaan komitean työn tuloksia, jotta ne saataisiin hyväksytyiksi senaatin aloittaessa työnsä lokakuussa. Vastauksessaan 31.8.1855 von Haartman ei voinut taata kuitenkaan hyväksyntää, koska hän ei itsekään voinut joka suhteessa yhtyä ehdotuksiin. Hänen mielestään olisi tarvittu erikoislukio, joka olisi valmistanut virkamiehiä ylempiin virkoihin, koska yliopisto oli niin järjestetty ja johdettu, että harvoin sieltä lähti pystyviä miehiä tärkeisiin tehtäviin. Toiseksi hän piti huonona ehdotusta, että koulujen hallinto jäisi piispojen haltuun. Valmistelun kiirehtimiseksi asetettiin lokakuussa senaattorivaliokunta tutkimaan komitean ehdotuksia. Siihen kuuluivat von Haartmanin ja von Kothenin lisäksi af Björkstén, C. Nordenheim ja Forssell. Kun senaatti kokoontui 5.11.1855 käsittelemään asiaa, heillä oli käytössään komitean ehdotukset ja valiokunnan laatima ehdotus uudeksi koulusäännöksi. Berg antoi oman lausuntonsa 20.12.1855.72

Senaatin tarkistuskomiteasta ulos pelattu Snellman kehotti 29.11. Armfeltia henkilökohtaisessa kirjeessään luopumaan oppikoulu-uudistuksesta ja perusteli asiaa kahdella liitteellä. He olivat keskustelleet asiasta Artjärvellä sijaitsevassa Ratulan kartanossa, kun Armfelt oli pyytänyt Snellmanin arviota. Muistiossaan Snellman vetosi perusteellisemman harkinnan puolesta kouluasiassa, jonka senaatti oli hyväksynyt ilman keskusteluja ja kenraalikuvernööri esitellyt suoraan keisarille. Snellman vakuutti, että useat häntä paremmin asian tuntevat ilahtuisivat myös lykkäyksestä ja paremmasta valmistelusta. Liitteenä olevissa kahdessa muistiossa Snellman korosti, että ainoa korjattava ongelma oli opettajien kyvyttömyys hoitaa tehtäviään. Kaikilta puuttuva ammattikoulutus ja siitä aiheutuva kurinpito- ja opetusmenetelmien kehnous oli ehdottomasti korjattava. Ainoa keino oli pedagogisen seminaarin perustaminen ja opettajien palkkojen korottaminen.73

Armfelt antoi ”yhtä vilpittömän kuin lämpimän kiitoksensa valaisevista ja arvokkaista tiedonannoista”. Hän kannatti Snellmanin mielipiteitä ja lupasi sovittaa ne ehdotukseen, jos se enää kävisi päinsä. Senaatin ehdotuksen estäminen ei ollut mahdollista, koska kenraalikuvernööri oli luvannut kannatuksensa von Kothenille.74 Huomiota herättävää oli, että von Haartman kirjoitti muutamaa päivää Snellmania myöhemmin, että ”ei pidä yksistään syyttää yliopistoa. Opetus jo perheissä on paheellista. Ja entä koulumme! Turun ja Porvoon kymnaasien kuri on säälittävä.”75

Kiittäessään Armfeltia koulumuistioista koskeneesta palautteesta Snellman tunnusti pelänneensä toimineensa sopimattomasti.76 Snellman siirtyi esittämään kritiikkinsä julkisesti, kun Armfelt ilmoitti joulukuun lopussa, että keisari oli hyväksynyt suunnitelman. Tammikuussa Snellman julkaisi artikkelin, jossa hän esitti väitteitä niin lukion kuin ylä- ja alkeiskoulujen jakamista vastaan. Voimassaolevan koulujärjestyksen mukaan oppiaineet, opetustapa ja kurinpito olivat samat molemmissa kouluissa. Lain mukaan siirtyminen koulusta toiseen ei poikennut käytännössäkään luokalta toiselle siirtymisestä. Viipurin lukion rehtori C. H. Ståhlberg julkaisi asiasta selvityksen 20.10. Snellmanin mukaan koulu oli elävä protesti näiden kahden toisistaan erottamisen oikeutusta vastaan. Nuorisolle annettiin hyvä arvosana siveellisyydestä ja hyvistä tavoista. Muista kouluja vaivaavista kurinpito-ongelmista ei ollut tietoakaan. Ståhlberg oli jättänyt opetuksen avoimeksi, mutta oli selvää, että opetuksen yhtenäisyys oli myös oppikoulun yhtenäisyyttä.77

Hallitsija vahvisti uuden koulusäännön 24.3.1856. Snellman sai kuitenkin jonkinlaisen jäljen koulusääntöön, kun samassa yhteydessä annettiin julistus toimenpiteistä oppikoulujen opettajien käytännöllisen taitojen edistämisestä sekä julistus eläkkeistä ja muista palkkaukseen liittyvistä asioista. Koska se ei kuitenkaan ratkaissut asiaa tyydyttävästi, nämä oppikoulujen menestykseen oleellisesti vaikuttavat asiat jäivät hoitamatta. Siten uusi koulusääntö ei merkinnyt käännekohtaa oppikoululainsäädännön historiassa. Se jäi taantumuksen ajan luomukseksi, koska poliittiset tavoitteet syrjäyttivät pedagogiset näkökohdat, mistä syystä Snellman oli vaatinut koulujärjestyksen lykkäämistä otollisempaan ajankohtaan.78 Von Kothen oli kuitenkin saanut tahtonsa läpi: kaksi lukiota siviilivirkamiesten koulutukseen. Toinen perustettiin Viipuriin ja toinen Hämeenlinnaan.79

Vaikka Snellman jätettiin jatkuvasti virallisen valmistelun ulkopuolelle, hän arvosteli lehtikirjoituksissaan tunnettujen kouluasiantuntijoiden tekemisiä ja tuotantoa. Bergin ohjatessa oppikoulu-uudistusta Snellmanin kannanotot eivät jääneet huomaamatta. Ennen keisarin uudistusohjelmaa vuoden 1855 aikana Snellman oli ehtinyt julkaista kolme laajaa tutkielmaa kouluopetuksesta helmikuussa ja joulukuussa 1855 sekä huhtikuussa 1856. Snellman viittasi omiin kokemuksiinsa koulunopettajana ja totesi huomanneensa, että opetusmenetelmät maan yksityisissä ja julkisissa kouluissa eivät olleet sellaisia kuin niiden pitäisi. Vakaumus tästä oli lujittunut, kun oli selvinnyt lasten varhaisopetuksen samanlainen taso.80

Artikkelissaan helmikuussa 1855 Snellman kritisoi sitä, että juuri kun lapsi oli oppinut koulussa lukemaan, alkoi hävitystyö luetuttamalla ulkoa aapista, katekismusta ja maantiedettä. Ajatukseton ulkoluku hävitti kaiken käsityskyvyn. Hänen mielestään sisälukua olisi jatkettava ainakin vuoden verran lisää, jolloin ääneen lukemalla opittaisiin yhdistämään asiat ympäröivään maailmaan. Kuitenkaan opettajan tehtävä ei ollut opettaa oppilasta vaan antaa läksyjä ja kuulustella ne. Lopputuloksena vain muutama sai selvän asioista ja muut saivat heiltä tarpeelliset tiedot. Viidessä vuodessa oppilaat muuttuvat veltoiksi ja umpimielisiksi.

Snellman kaipasi kouluihin opetusta, jossa luettua ei selitettäisi vaan oppilas johdatettaisiin itse ymmärtämään lukemansa. Kysymys oli lukuhalun herättämisestä. Oppilaissa olisi herätettävä henkisen jalostumisen halua, valistuksen ja edistymisen halua, halua seurustella henkilöiden kanssa, joiden tunteet ovat tosia ja jaloja. Luonnostaan ihminen ei osannut tällaista kaivata, vaan hänet oli kasvatettava tällaiseen seurusteluun. Vanhemmilla on myös tässä tärkeä rooli. Usein oli kuitenkin niin, että kodista saatiin kehotus suoriutua koulusta nopeasti laskemaan virkavuosia. Usein koulusta ei viritetty mieliin muuta kuin että se oli välttämätön ehto virkoihin, arvonimiin ja muihin suosionosoituksiin.

Varsinainen polemiikki alkoi, kun Kuopion kymnaasin filosofian lehtori Z. J. Cleve julkaisi Kuopio Tidningissä kirjoitussarjan otsikolla Tieteellinen opetus ja siveellinen luonteenmuodostus.81 Tästä Snellman sai aiheen päättää myös vuoden 1855 koulukirjoituksensa otsikolla Ei koulu sentään tee ihmistä.82

Snellman piti Cleven kirjoituksia ansiokkaina mutta ei hyväksynyt väitettä, että kouluopetuksen nykytila oli hyödytön, jopa vahingollinen oppilaiden siveellisyyden kannalta. Todisteina olivat tilastot koulunuorisosta, joka oli joutunut rappion tielle. Snellman kiinnitti huomiota siihen, että koulumiehet antoivat opetukselle liian suuren painoarvon yksilöiden ja kansakuntien siveellisessä kehityksessä. Sielun moraalinen suunta perustettiin kotona, koulussa sitä voitiin vain tukea ja vahvistaa. Snellmanin mukaan kouluopetus rakensi tulevaisuuden varaan. Se tarjosi oppilaalle myöhemmin mahdollisuuden saavuttaa sellaista älyllistä kehitystä, joka vaikutti ratkaisevasti hänen siveelliseen elämäänsä. Mitä enemmän opetus tähtäsi oppilaan itseopiskeluun, sen suuremmaksi sen välitön vaikutus oppilaassa tuli. Siten koululla ei ollut vastuuta yksilön siveellisestä kehityksestä. Mikään kasvatus ja opetus eivät estäneet sitä, että siirtyminen elämään suuremmassa vapaudessa toisi mukanaan suurempia vaaroja sekä kansoille ja ihmisille.

Polemiikki aiheesta Kuopio Tidningin kanssa jatkui, koska Cleve oli tulkinnut Snellmanin lauseen ”ei koulu sentään tee ihmistä” tarkoittavan samaa kuin ettei mikään sivistys ole ihmiselle tarpeen. Snellman vastasi näihin syytöksiin huhtikuussa 1856.83 Snellman toisti, että kodin tehtävä on pikemminkin pitää lapset pois pahoilta tavoilta kuin opastaa heitä hyville, koska niiden keräämiseen tarvitaan koko elämä. Snellmanin mielestä Cleve oli erehtynyt kokonaan siinä että kuvaili kouluja paheellisuuden kasvatuslaitoksiksi. Snellman korosti omilla elävillä esimerkeillään, millaisia paheita hänen aikanaan kouluissa vallitsi, mutta että niiden ulos sulkemiseen oli keino, koulukuri, joka oli vaikuttavin keino oppilaiden siveelliseen kasvattamiseen. Siihen ei tarvittu uusia koulujärjestyksiä tai uusia opetusmenetelmiä.

Snellman halusi osoittaa, miten tarpeellinen oli kouluissa se kasvatus, jonka päämääränä oli pitää pahat tavat loitolla. Nämä keinot olivat riippumattomia annetuista säädöksistä. Snellman julisti: ”Opetuksen ja opetusmenetelmän hyöty käy ilmi vasta siinä tulevaisuudessa, jolloin herääminen omatoimiseen tiedon hankintaan todella on kantanut hedelmää, kun itsensä vapauttaneesta oppilaasta on tullut totuuden ja oikeuden etsijä ja kun hän on valmis rakkaudesta päämääräänsä seisomaan ja kaatumaan totuuden ja oikean puolesta. Jos tätä sadonkorjuuaikaa ei tule – silloin on opetus ja menetelmä täysin hedelmätöntä.” Lopuksi Snellman iloitsi kirjoittajan laatimasta uudistuksesta, jos se vain tulisi olemaan muuta kuin suuria sanoja.

Uusi koulusääntö 7.4.1856 korvasi vuoden 1843 koulusäännön. Uuden koulusäännön seuraukset heijastuivat selvimmin naiskasvatukseen ja tarpeeseen perustaa Kouluylihallitus oppikoulun keskusjohtajaksi. Keskustelu lähti käyntiin, koska nämä asiat olivat jääneet uudessa koulusäännössä kunnolla ratkaisematta.

Snellmanin luja vakaumus oli, että puolisona ja äitinä naisen merkitys oli suuri oikean tavan luojana yksityiselämässä. Perheen tarkoitusta ei voinut erottaa valtion ja ihmiskunnan tarkoituksesta. Siksi hän oli vakuuttunut, että naisen sivistyksen laiminlyönti oli suuri vääryys, jonka hoitamatta jättäminen kostautui katkerasti valtiolle ja sen edunvalvojille – miehille. Näitä ajatuksia hän oli esittänyt Saimassa vuosina 1844 ja 1846 sekä Litteraturbladissa vuosina 1848 ja 1856. Hän piti tärkeänä, että naisen päämäärä oli perheen piirissä, mistä hänen arvonsa ja kunniansa nousivat. Snellmanin mielestä julkisessa elämässä esiintyvät naiset olivat poikkeus, joilla ei koskaan tullut olemaan suurempaa merkitystä.84

Arvio Aura-albumin kahdesta ensimmäisestä vihosta liittyi laajemmin Snellmanin naissivistystä pohtiviin artikkeleihin Saimassa, koska albumi oli suunnattu naislukijoille.85 Naissivistystä ja naisten yhteiskunnallista asemaa hän oli käsitellyt useissa erillisartikkeleissa, joissa hän selosti Kuopion tyttökoulun toimintaa. Hän toimi itse sen johtokunnan neuvoa-antavana sihteerinä ja laati sen pöytäkirjat. Kesäkuussa 1849 Snellman toi esiin käsityksiään naisen asemasta yhteiskunnassa sepittämällä kuvitteellisen dialogin saksalaisen filosofin ja kirjailijan A. Zeisingin kanssa. Snellman oli kääntänyt Zeisingin väitteitä naisten oikeuksista ja emansipaatiosta ja vastasi niihin vuoropuheluna.86

Snellman torjui jyrkästi naisemansipaation poliittisena liikkeenä. Tämä tuli hyvin näkyviin Fredrika Bremerin Hertha-romaanin arvostelussa.87 Hänen mukaansa teos kuvasi sitä, mitä pitäisi olla eikä sitä, mitä on. Hän ei käsittänyt, miten sen ajan emansipoitunut nainen voisi elää vapaata elämää, jos hänellä oli riesanaan tusinan verran lapsia ja huolehdittavanaan sisarentyttäret ja veljenpojat sekä työstä väsyneenä kotiin palaava mies. Hän moitti kirjailijaa liiasta teoreettisuudesta. Hänen mukaansa mies saattoi työskennellä jälkimaailman ja historian kunniaksi, mutta naisen mahti oli nykyhetkessä.88 Fredrika Runebergin toiminnalle Snellman soi enemmän vapauksia rohkaisemalla tätä runojen laatimiseen.89

Heinäkuussa 1858 Snellman palasi asiaan, muttei arvioinut tyttökouluja vaan puhui niiden yleisistä opetusperiaatteista. 90 Hän lähti liikkeelle viittaamalla ulkomaiden luostarikouluihin, joihin tytöt eivät lähteneet tullakseen perheenäideiksi vaan päästäkseen rouviksi ja vapautuakseen siten kaikesta elämän pakosta. Lisäksi hän viittasi professori J. E. Erdmanin käsitykseen, jonka mukaan naisten emansipaatiohalu johtui miespuolisen nuorison veltosta, raukeasta ja naismaisesta olemuksesta. Tämän kaiken keskellä Snellman muistutti, että se mitä nainen voi välittömästi vaikuttaa tieteen ja taiteen hyväksi oli vähäarvoista verrattuna siihen, mitä hän voi välillisesti saada aikaan puolisona ja äitinä miehensä ja lastensa kautta tavan vakaannuttajana yksityiselämässä. Snellman ei halunnut pohtia, eikö nainen kykene elämään yhtä hyvin kuin mies, koska ”onhan esimerkkejä amatsoneista, kuningattarista, taiteilijoista tai kaupan alalta”.

Snellmanin mielestä historia ei kuitenkaan voinut osoittaa naista, joka olisi omalaatuisesti voinut luoda tai uudistaa jotakin. Tämä tapahtuu perheessä, josta yksilö lähtee ja vie mukanaan sen vakaumuksen, vallitsevan hengen ja tavat. Koska perhe-elämä on naiselle kaiken inhimillisen toiminnan perusta, kasvatuksen pitäisi antaa hänelle miehiltä puuttuva totuuden- ja oikeudentunto, jota epäily tai järkeily ei johda harhaan. Turmeltumaton siveellinen tottumus tekee omantunnon araksi ja pettämättömäksi. Äidin henki elää hänen lapsissaan ihmissuvun kehdosta asti; se on inhimillisen sivistyksen ainoa tapa säilyä ja kehittyä. Snellman ei voinut esittää uudistussuunnitelmaa, mutta hän halusi saada isät ja äidit uskomaan, kuinka pitkälle naisopetus tuli ulottaa. Pääasia oli, että opetuksen jälkeen oppilas halusi ja kykeni kehittämään itseään.

Artikkeli johti kiivaaseen väittelyyn Helsingin tyttökoulun johtajan Karl Collanin kanssa. Collania ärsyttivät Snellmanin mielipiteet selvästi senkin vuoksi, että tämän tytär Hanna opiskeli hänen koulussaan. Esimerkiksi lokakuussa 1856 rehtori oli saanut kiivaan kirjeen isä-Snellmanilta, joka arvosteli kovin sanoin oppilaiden läksyjä: ”Kun otetaan huomioon hänen ja hänen luokkatoveriensa ikä, vielä vähäiset opintosaavutukset ja vieläkin vähäisempi kirjallinen valmius, minun on pakko sanoa tällaista läksyjen antamista silkaksi typeryydeksi.” Snellman korosti kiivastuneensa asian eikä tyttärensä opiskelun takia. Hänen mielestään Collan tekisi koululle palveluksen, jos huolehtisi hyväntahtoisesti, että tällaista vältettäisiin tulevaisuudessa. Snellman ilmoitti myös, että hän aikoi hankkia oikeudellisesti pätevän todistuksen asioiden tilasta ja kiinnittää siihen huomiota Litteraturbladissa.91

Collan koki Snellman artikkelin henkilökohtaisena arvosteluna kouluaan kohtaan, jossa hän oli toiminut opettajana kymmeniä vuosia. Collan julkaisi asiasta vastineen lokakuussa 1858.92 Snellman vastasi lyhyesti mutta kiivaasti Litteraturbladin numerossa 8. Hän pilkkasi Collania siitä, että tämä keskittyi puolustamaan omaa oppilaitostaan eikä halunnut pohtia asian tärkeyttä yleensä. Collan kävi seikkaperäisesti läpi koulun opetusohjelmaa. Snellmanin mielestä tämä todisti, että Collan oli kykenemätön kääntymään pienestä piiristään yleiseen. Snellman vaati kansallista itsetuntoa sellaisten kysymysten käsittelyyn, jotka koskivat kansakuntaa: Collanin edustama ”ahtaiden intressien surkeus” kohtaa meitä valitettavasti monissa muissakin yhteyksissä.

Kun Collan vastasi vielä marraskuussa tähän, Snellman palasi asiaan uudelleen Litteratur-bladin numerossa 11. Snellman ei ottanut vastaan moitteita siitä, että hän ei ollut ottanut selvää naiskoulujen järjestyksestä tai hallinnut koulujärjestystä. Hän ei ollut ”kuten tavallista järkeillyt jotain mitä ei tunne, eikä hänellä ole muuta todistetta kuin oma esittämänsä”. Snellmanin mielestä kaikki tämä oli pelkästään hävytöntä. Käyty keskustelu todisti kuitenkin tuloksista.93 Snellman moitti muitakin tyttökouluja, kuten maaliskuussa 1859 L. L. Laurénin johtamaa tyttökoulua Pietarsaaressa.94

Naiskysymyksen ohella Snellman kritisoi ala-alkeiskoulun kohtaloa uudessa koulujärjestyksessä. Ala-alkeiskoulut oli muutettu oppikouluiksi, vaikka niiden tarkoituksena oli ollut toimia porvariskouluina. Snellman piti anteeksiantamattomana, että virkamieskasvatus oli tunkeutunut ala-alkeiskouluihin porvarillisen kasvatuksen vahingoksi saamatta itse siitä mitään hyötyä. Snellmanin mielestä oppilaita ei olisi valmistettava yläalkeiskouluun kuin opettamalla heidät lukemaan ja kirjoittamaan etukäteen.95

Uuden koulujärjestyksen tultua voimaan opettajakunnassa alkoi ilmetä uudistusvaatimuksia. Kirkollispäällikkö Furuhjelmin aikana opettajat saivat hiippakunnittain alkaa kokoontua yhteisiin neuvotteluihin. Niitä pidettiin heinäkuussa 1860 Turussa, Porvoossa ja Kuopiossa. Opettajat lausuivat hartaita toivomuksia koulun erottamiseksi tuomiokapitulien valvonnasta ja asettamiseksi erityisen Kouluylihallituksen alaiseksi. Snellman osallistui keskusteluun.96

Hän oli ollut Saimassa myönteinen erilliselle Kouluylihallitukselle, mutta kokemukset olivat tehneet hänet myöhemmin varovaiseksi. Tuomiokapituleillakin oli heikkoutensa, mutta kouluhallitus saattoi muuttua muutamien vallanpitäjien oikkujen koekentäksi. Jos virastoa johtaisi välillä diplomaatti, välillä kenraali, koko sukupolvi voisi joutua alttiiksi kokeiluille, poliittisille pyyteille. Kysymys oli lapsen kehittämisestä tietoon ja hyveeseen eikä tottelevaisuuden asettamisesta välikappaleeksi jonkun puolueen itsekkäille suunnitelmille. Snellman katsoi reformin mahdolliseksi, jos kouluille myönnettäisiin itsenäisyys kurinpitoon, lukujärjestykseen, oppikirjoihin jne. Lisäksi tarvittaisiin hiippakuntahallitukset Kouluylihallituksen alaisiksi virastoiksi. Snellman vielä varoitti, että perustettavan Kouluylihallituksen johtoon tuskin tulisi koulumiestä.97

Snellmanin arvio osoittautui aivan oikeaksi, kun Casimir von Kothen nimitettiin uuden kenraalikuvernöörin N. Adlerbergin aloitteesta ensin yliopiston sijaiskansleriksi ja sitten Kouluylihallituksen päälliköksi. Von Kothen nautti Adlerbergin rajatonta luottamusta, joka johtui siitä, että hän oli saanut keisarin hyväksymisen ideoilleen kahden henkilökohtaisen audienssinsa aikana. 98

Jo ennen Kouluylihallituksen toiminnan alkamista von Kothen suunnitteli vuoden 1863 asetuksen muuttamista siten, että tähän asti vapaaehtoisesta venäjän kielestä tulisi pakollinen aine. Armfelt ja Stjernvall-Walleen yrittivät saada von Kothenin luopumaan tuumasta. Armfeltin mielestä oli parempi, että asia järjestettäisiin vain niin, että jollekin hallinnonhaaralle ei voisi päästä, jos ei osaisi venäjää. Stjernvall-Walleenin mielestä von Kothenin tuli itse valvoa yliopistoon pyrkivien venäjän kielen kuulustelua ja hylätä siinä yhteydessä epätyydyttävät tapaukset. Kumpikin yritti siis välttää pakkojulistusta, joka vielä Kouluylihallituksen ensimmäisenä esityksenä aiheuttaisi turhaa kritiikkiä. Kouluylihallituksen jäsen S. H. Antell katsoi olevansa pakotettu eroamaan, jos ryhdyttäisiin ajamaan pakollisuuteen tähtäävää politiikkaa, joka vahingoittaisi von Kothenia itseään ja nostattaisi mielenosoituksia. Yhteisymmärryksessä neuvojiensa kanssa von Kothen ei tehnyt aloitetta asiasta.99

Vannoutunut fennomaanien vastustaja von Kothen oli valmis sallimaan myös suomen opetuskielenä, jos vähimmäisedellytyksistä sovittaisiin. Taustalla oli kuitenkin säätykiertoa vastustava kanta. Lausunnossaan suomen kielen komitean mietinnöstä hän sanoi, että kouluissa ei tule pyrkiä edistämään siirtymistä yhteiskuntaluokasta toiseen vaan vahvistaa sivistystä jokaisessa luokassa erikseen.100

59 Ks. Samlade arbeten IV:2, 85, 97, 120, 121, 151, 181, 198 ja 200 sekä V:127.

60 Taimo Iisalo, Suomen koulujen uskonnonopetus 1843–1883. Helsinki 1968, 108.

61 Hanho 1955, 88–89 ja 100.

62 C. E. Mannerheim A. Armfeltille 1.5.1853. Ref. Lagerborg 1953, 96.

63 C. von Kothen A. Armfetille 30.11. 1853. Ref. Lagerborg 1953, 98.

64 C. von Kothen A. Armfeltille 5.11. 1853. Ref. Lagerborg 1953, 97.

65 C. von Kothen Armfetille 19.10. 1853. Ref. Lagerborg 1953, 98.

66 C. von Kothen Armfeltille 3.12. 1853. Ref. Hanho 1955, 103 sekä Lagerborg 1953, 99.

67 C. von Kothen Armfeltille 24.12. 1853. Ref. Lagerborg 1955, 99.

68 Hanho 1955, 102–105.

69 C. von Kothenin kirjelmä 24.2.1855. Kenraalikuvernöörin kanslian akti 1855:91. Ref. Hanho 1955, 108. Kalleinen (1992, 222) ei mainitse Snellmanin ehdokkuutta ja mainitsee vain listalta valitut Schaumanin ja Backmanin.

70 Rosenqvist 1911, 54.

71 Senaatin täysistunto 23.5.1855. Hanho 1955, 108.

72 Hanho 1955, 114–117.

73 Kirje ja liitteenä koulumuistio A. Armfeltille 29.11.1855. KT 13, 79–86. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VII:166.

74 Hanho 1955, 118–119. Kalleinen (1992, 253) ei mainitse Snellmanin muistioita lainkaan kuten ei muutenkaan hänen osallisuuttaan.

75 L. G. von Haartman A. Armfeltille 2.12.1855. Ref. Kalleinen 2001, 265.

76 Kirje Armfeltille 12.1.1856. KT 13, 151–152.

77 Litteraturblad 1856:1, ”Opetuslaitosten yhtenäisyys”. KT 13, 149–151.

78 Hanho 1955, 133.

79 Hanho 1955, 99.

80 Litteraturbladet 1855:2, ”Kuinka kouluopetus tukahduttaa lukuhalun”. KT 12, 348–357.

81 Ks. Kuopio Tidning 1855:5, 6 ja 8–10.

82 Litteraturblad 1855:12, ”Ei koulu sentään tee ihmistä”. KT 13, 86–98.

83 Litteraturblad 1856:4 ”Nuoruuden hyve ei ole periaatteiden vaan viattomuuden hyvettä”. 193–203.

84 Lehmusto 1926, 142–143.

85 Pertti Karkaman kommentaari, SA VI:23.

86 Rainer Knapaksen kommentaari, SA VI:61.

87 Litteraturbladet 1856:11. Ruotsalainen kirjallisuus. KT 14, 124–136.

88 Pertti Karkama, J. V. Snellman kirjallisuuspolitiikka. Hämeenlinna 1989, 239–240.

89 Kirje Fredika Runebergille 9.12. 1856. KT 14, 192.

90 Litteraturblad 1858:7, Tyttökoulujen opetuksesta. KT 15, 209–224.

91 Kirje Karl Collanille 22.10.1856.  KT 4, 85.

92 Helsingfros Tidningar 30.10.1858: 86. Litteraturblad ja tyttökoulut.

93 Litteraturblad 1858: 9, Pakollisia vastauksia ja Litteraturblad 1858: 11 Ad notam. KT 258–262 ja 287–289.

94 Litteraturblad 1859: 3. Pietarsaaren tyttökoulu. KT 15, 350–352.

95 Litteraturblad 1859:3. Maan ala-alkeiskouluista. KT 15, 352–355. Ks. myös Litteraturblad 1861:4. Ala-alkeiskoulu pohjakouluna. KT 17, 363.

96 Litteraturblad 1860: 4 ja 5, Opettajainkokouksista ja kouluhallituksesta. KT 16, 432–453.

97 Litteraturblad 1860: 7, Toimituksen huomautus edellisen johdosta (vastaus J. O. J. Ranckenille). KT 17, 56 sekä Litteraturblad 1861:3, Turussa 1860 pidetyn opettajakokouksen pöytäkirjat. KT 17, 329–339; sekä Litteraturblad 1861:8,  Kotimaista kirjallisuutta: Porvoossa 1860 pidetyn opettajakokouksen pöytäkirjat. KT 18, 17–25.

98 Irma Härkönen, Kouluylihallituksen ensimmäisen päälli-kön Casimir von Kothenin koulupolitiikka. Helsinki 1982, 15. Härkönen on arvos-tellut aikaisemmassa tutkimuksen kuvaa, että von Kothen olisi päässyt virkaan ilman omia henkilö-kohtaisia ansioita ja ainoastaan suosijoi-den tukema-na ja että toisaalta ratkaisu olisi tapahtunut von Kothenin ja Adlerber-gin kaupankäynnin tuloksena. Tulkinnat ovat hänen mielestään suppei-ta eikä niitä ole kytketty laajempaan tapahtumayhteyteen. Härkönen ei huomioi henkilösuhteiden merkitystä, koska von Kothenin suhde yleensä kenraalikuvernööreihin, ministeri-valtiosihteeriin ja hoviin ei ole saanut huomiota tutkimuksesta. Niistä nouseva käytäntö olisi selittänyt nimityksen parhaiten. Hovikelpoisuus oli henkilökohtainen ansio. 

99 Härkönen 1982, 154–159.

100                        Reino E. Heinonen, Aineenopettajakoulutus ristivedossa. Jyväskylä 1987, 58.