Valtiopäivien pelastajana Puolan kapinan olosuhteissa

Kevään kuluessa Snellmania tarvittiin yleisen mielipiteen ohjaajana valtiopäiväesitysten tehtailun rinnalla. Hyvässä käynnissä olleet valtiopäivävalmistelut häiriintyivät vuoden 1863 alkupuolella, kun Puolassa tapahtui kansannousu tammikuussa 1863. Maaseutulehti Hämäläinen tiivisti tunnelmat hyvin 24.1.1862: ”Kansallisuuden tunto maailmassa – – on nykyajan oikia ponnistaja, oikia historiallinen potka, joka ihmiskunnan on saatava uusille asemille. Varsin hankalaksi rupee sen tehden niiden valtakuntain olo ja tila tuntumaan, jotka ovat kokoon haalineet monet kansallisuudet.”457

Huhtikuun puolivälissä Ranska ja Englanti yhdessä Itävallan ja eräiden muiden valtioiden kanssa jättivät Pietarissa nootin vuoden 1815 sopimuksen palauttamiseksi voimaan Puolan osalta. Kansainvälinen ilmapiiri oli latautunut, kun länsivallat vaativat Ruotsin kannattamina, että Puolalle piti antaa täydellinen itsehallinto ja palauttaa valtiopäivät. Puolalaisia ja venäläisiä vallankumouksellisia kokoontui Tukholmaan valmiina toimintaan. Nya Dagligt Allehanda ja Aftonbladet antoivat paljon julkisuutta puolalaisen Konstantin Czartoryskin ja venäläisen Mihail Bakuninin tekemälle vierailulle 18.5. Jälkimmäisen vierailu oli suuri sensaatio. Hän viittasi myös Suomeen: ”Ojennamme kätemme Suomelle, joka tavoittelee vapautta ja riippumattomuutta, kuten puolalaiset.”458

Katseet suuntautuivat Suomeen, jossa skandinavistit valitsivat pyörällä päästään verettömyyden. Helsingfors Dagbladissa ja Åbo Underrättelserissä alettiin puhua Puolan vapaussodasta. Suomessa käytiin hermosotaa huhtikuun lopulta asti, kun venäläisiä joukkoja siirrettiin Suomeen.459

Tässä tilanteessa Helsingfors Dagblad julkaisi 15.4. päätoimittaja E. Berghin myötävaikutuksella rohkean ja mielikuvituksellisen ehdotuksensa Suomen julistautumisesta puolueettomaksi sodan syttyessä. Åbo Underrättelser julkaisi saman artikkelin pari päivää myöhemmin. Tätä ennen oli esiintynyt vaatimuksia Suomen kauppalipusta ja omista konsuleista ulkomailla.460 Venäjällä ulkomainen vaara taas yhdisti kansan vannomaan yhtenäisyyttä uskonnollisissa mittakaavoissa. Hallitsijalle virranneet uskollisuudenadressit saivat paljon palstatilaa lehdistössä. Sävy oli periaatteellinen varoitus Suomelle pysyä rintamassa. Esiintyi suoranaista vihjailua Suomen erioikeuksista, ja katkerana pantiin merkille, että Suomesta ei ollut lähetetty yhtään adressia. Yleinen mielipide oli tiukasti niitä vastaan, eikä Rokassovskin kömpelöt yritykset Helsingin porvariston kanssa johtaneet mihinkään, vaikka valtiopäivät uhattiin siirtää Viipuriin.

Rokassovskilla oli kuitenkin valttina Snellman, jonka taidot yleisen mielipiteen kääntämisessä tunnettiin. Kenraalikuvernööri tuli hänen kanssaan hyvin toimeen. Useasti hänen yksityispäivällisillään olivat mukana vain Snellman ja Stjernvall-Walleen. Eräällä tällaisella käynnillä puheeksi tuli myös Snellmanin senaattorinvirka.461

Kesäkuussa 1862 Snellmania suunniteltiin apulaispäälliköksi kansliatoimituskuntaan johtamaan yleistä mielipidettä virallisen lehden toimittajana. Snellman vastasi kieltävästi perusteellisella muistiolla. Hän näki, että suunnitelmana oli sellaisen sanomalehden perustaminen, joka pystyisi valistamaan yleistä mielipidettä ja ohjaamaan sitä hallituksen haluamaan suuntaan. Hänen mielestään tämä ei ollut onnistunut missään Euroopassa. Hallitus saattoi vastata arvostelijoilleen vain teoilla, ei sanoilla. Hän myönsi kuitenkin, että oppositiolehdistön levittämien vääristelyjen ja virheiden oikaiseminen ja hallituksen tarkoitusten selittäminen yleiselle mielipiteelle saattoi olla hyödyksi. Niinpä tällaisen hankkeen johtoon tarvittiin henkilö, jonka ilman muuta oletettiin olevan ehdottomasti hallituksen mielipiteiden kannalla, ”mutta kukaan ei voi esittää tuollaista olettamusta minusta”. Snellman oli tähän asti toiminut lehtimiehenä itsenäisesti. Vaikka hän olikin toisinaan kirjoittanut hallituksen toimista myötämielisesti, hänellä oli kuitenkin ollut aina vapaus niiden arvostelemiseen ja tätä vapauttaan hän oli myös käyttänyt. Lopuksi hän mitä kuuliaisimmin sai vielä lisätä: nykyinen asemani yliopiston opettajana ei uskoakseni ole ollut poliittiseltakaan kannalta täysin hyödytön.462

Tuottoisan viran saaminen olisi ollut tarpeen, kuten näkyy hellässä ja isällisessä kirjeessä, jonka Snellman lähetti samassa kuussa 16-vuotiaalle tyttärelleen Hannalle. Tämä oli vierailemassa Tammisaaressa ukkinsa Anders Wennbergin luona:463

 

Rakas lapsi! Koska Sinä niin kovasti haluat jäädä Tammisaareen juhannuksen yli, niin saat tehdä tahtosi mukaan. En minä kiellä Sinulta ilonpitoa. Pelkään vain sitä, että totut mukavuuteen ja joutilaisuuteen – huonoin tapa, mikä ihmiselle voi tulla, koska siitä juontuu niin paljon pahaa. Mielestäni Sinä itse olisit voinut pyytää, että Täti olisi ystävällisesti opettanut Sinua vähän soittamaan. Olin suunnitellut, että ensi talvena soittaisit oikein ahkerasti. Mutta on paha, jos siihen mennessä olet unohtanut sen vähänkin, minkä olet oppinut.

Sinun opetuksestasi koituu aika lailla kuluja; Sinun pitäisi yrittää olla tarpeettomasti kasvattamatta niitä. Mitenkähän sinä selviät niistä hatuista, kun se musta oli jo rikki? Etkö voisi saada Tammisaaresta uutta mustaa tai jotain muuta huonompaa hattua? Pidä huolta jalkineistasi, ettet kulje risaisin kengin. Anna rasvata ne usein. Huolehdi muutenkin vaatteistasi, jotta ne olisivat aina kunnossa. Ei ole surkeampaa kuin että naisihmisellä, oli kyse retkestä tai joistakin kutsuista, on hirmuinen kiire laittaa itsensä kuntoon. Se, joka on järjestelmällinen, on aina valmis.

Yritä olla huomaavainen ja kohtelias kaikille ihmisille, vanhoille ja nuorille, köyhille ja rikkaille. Ei ole yhtään rakastettavaa, että on ystävällinen vain silloin, kun se tuntuu kannattavan, tai kun mieleen juolahtaa. Todellinen rakastettavuus kumpuaa hyvästä sydämestä, joka unohtaa itsensä ja pyrkii ainoastaan tekemään elämän muille helpommaksi. Ja tällainen ei tee eroa ihmisten välillä.

Saat Isoisältä noin kaksi ruplaa lisää, jotta voit ostaa, mitä tarvitset. Älä unohda rukoilla Jumalaa. Muista että olet äiditön ja että Isäsi elämä on Jumalan kädessä. Hän, Jumala taivaassa, suojelkoon ja varjelkoon sinua.

Isäsi. J. V. S:n. Tervehdi Isoisää ja Tätiä. Anna tässä olevat paperit Isoisälle.

 

Kirje osoittaa, että professuuria tuottoisampaan virkaan olisi ollut taloudellisesti tarvetta. Tästä huolimatta saman vuoden joulukuussa Snellman kertoi sisarelleen, että hän oli ilmoittanut keisarille Stjernvall-Walleenin kautta kieltäytyvänsä tehtävästä. Snellman ratkaisi asian todella periaatteidensa mukaan. Samassa kirjeessä käy ilmi, että perheen pitkäaikainen taloudenhoitaja rouva Heintzie oli eronnut lokakuussa ja tilalle oli tullut Vaasan hovioikeuden presidentin sisar, mamselli Ekbom, ”joka oli erinomaisen hyvä ja tunnollinen mutta vanha ja väsynyt oppimaan uutta”. Lisäksi Snellman avusti rahallisesti äitipuoltaan ja velipuoltaan Albertia.464 Samalla perusteella hän helmikuussa 1863 kieltäytyi myöhemmin aateloinnista, koska jokainen hänen osakseen tullut ulkonainen kunnianosoitus lamautti hänen kirjallista toimintaansa. Se olisi tuonut kateellisille tilaisuuden asettaa kyseenalaiseksi hänen toimintansa vaikuttimet.465 Senaattorius toteutui kuitenkin 21.3.1863, kuten hän sisarelleen kirjoitti.466 Hänen oli määrä astua virkaan 1.7., mutta hänelle myönnettiin kahden kuukauden loma, jona aikana häntä käytettiin ahkerasti Pietarissa asiantuntijana valtiopäiväasioissa.

Rauhoittaessaan ilmapiiriä valtiopäiväkehityksen turvaamiseksi Snellman huolehti myös tunnelmista opiskelijoidensa keskuudessa. Tämä onnistui hyvin, koska keväällä 1863 hän piti edellisenä syksynä 1862 jo kerran pitämänsä valtio-opin luennon.467 Syksyn luentosarjan yhteydessä hän toivoi voivansa valaista niitä valtiollisia kysymyksiä, jotka samaan aikaan olivat nousseet Suomessa kiinnostuksen kohteiksi. Samalla hän kritisoi lehdistön asiantuntemattomuutta keskustella näistä asioista.468

 

Kevään luentosarjan teoreettinen teksti näyttää pohjustavan voimakkaasti omia sanomalehtikirjoituksiaan. Hän tuo selvästi esiin Suomen valtiollisen tulevaisuuden mutta pukee Suomen tulevan itsenäisyyden siveellisen maailmanjärjestyksen järjelliseksi välttämättömyydeksi. Lukuisten luottamustehtävien takia luentojen aloitus viivästyi kuten kirjallinen työ, joka hänellä oli kesken. Hän halusi tällä kertaa esittää asiat kansantajuisemmin ”levittääkseen vakaumusta siihen elämään, johon jokainen on kutsuttu”.

Hän halusi yksinkertaisesti osoittaa ja todistaa latteaksi, epähistorialliseksi ja epäfilosofiseksi käsityksen, jonka mukaan inhimillisen toiminnan päämäärä oli yksilön hyvinvointi, valistus ja onnellisuus. Yhteiskunta ja valtio olisivat sitten välineitä, laitoksia niiden saavuttamiseksi. Snellman halusi tehdä selväksi, että kenenkään ei pidä työskennellä ja tavoitella itsensä vuoksi; kaikkien tuli työskennellä ja tavoitella ihmiskunnan puolesta. Ihmiset etsivät ikuisesti viisautta ja hyvettä siksi, että oikea olisi maailmassa – tämä Jumalan ajatus tulisi todelliseksi, oikea todella olisi tosiasia, ei pelkkä ajatus. Oikean olemassaolo on yksilöiden toiminnassa. Oikea on ennen muuta perhe-elämä, joka oikean muotona on järjellisesti välttämätön.

Perheet ja yhteiskunnat katoavat, mutta oikean muotona ne ovat häviämättömiä. Snellman koetti valaista tarkastelua kuvittelemalla Jumalan oikeaa, tietämistä, ideaa, ei tekoja, koska Jumalan teko ei voi olla oikein tai väärin. Jumalan olemuksen mukaan siinä ei ole valintaa; se on välttämätön. Kun yksilö on olemassa tehdäkseen oikean todelliseksi, antaakseen sille teoissaan todellisuuden, ihmisellä on silloin tehtävä – Jumalan ajatusten toteuttaminen. Siksi valtion laitokset tai yhteiskunnan viranomaiset eivät ole valtaa vaan ainoas-taan edustavat sitä. Valta on kansalaisten yksimielinen tekeminen; se on heille oikea siveellinen tapa, oikeaksi tunnustettu, yleinen toimintatapa. Snellmanin mukaan vapaa tahto on se, joka ottaa tahtomisensa sisällön vain omasta itsestään ja määrittää itse itselleen tämän tai tuon sisällön. Subjektin ratkaisu on järjellisenä vain perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa.

Perusoivallus on se, että perhe ja yhteiskunta ovat momentteja valtiossa latiori sense. Perhetapa purkautuu kansalaisyhteiskuntaan. Perheen siveellisestä intressistä kumpuava oikeus muuttuisi mielivallaksi, jolleivät sen juuret olisi yhteiskunnan oikeassa, yleispätevässä tavassa. Yhteiskunnan oikealla ei olisi mitään pätevyyttä, jos se ei olisi kansakunnan oikeaa, historiallista, siihen kuuluvaa siveellisen maailmajärjestyksen oikeuttamaa tapaa. Se on sen ainoa voima säilyä maailmassa. Sadattuhannet voivat vaikuttaa yhdessä kansakunnan kansallisten päämäärien hyväksi. Tämä yhteisvaikutus ei aiheuta oikean merkitystä vaan sen sisäinen luonne olla kansakunnan oikeaa. Sitä, mistä oikea valtiossa, kansakunnan oikea, määrittyy, kutsutaan isänmaallisuudeksi. Snellman ajatteli, että emme pääse koskaan oppiin valtiosta. He olivat kuitenkin keskellä sitä ja selvittäneet juuri sen ensimmäisen osan – kansallisuuden ja isänmaallisuuden teorian.

Isänmaallisessa toiminnassa tulee saattaa kansakunnan tietäminen ja tahto valtaan sen voimalla. Kansakunnan tehtävä on toimia ihmiskunnan hyväksi. Kosmopoliittinen intressi ei voi johtaa toimintaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä ihmiskunta tahtoo. Sen edut sisältyvät jokaisen kansakunnan etuihin, jolloin aina tulee ottaa huomioon, missä suhteessa se on muihin kansakuntiin. Isänmaallisuus antaa näkemystä, mutta kosmopoliittisuus intressinä on tyhjää arvelua. Valtio on jonkin kansakunnan töitä ja toimia. Yksilö sen töiden suorittajana toimii isänmaallisesti. Perheessä hyvien kansalaisten kasvattaminen on isänmaallista. Korkein oikeusratkaisu maan päällä on, kun yksilö toimii kansakunnan mahdilla. Tämä vapaus on enemmän kuin heikolle kuolevaiselle luulisi voitavan antaa. Teko on järjellinen, kun se tehdään sen mukaan, mitä historia, siveellinen maailmajärjestys siltä vaatii.

Lainsäädännössä lausutaan julki kansakunnan tieto ja tahto, jonka tulee muodostaa isänmaallisen toiminnan sisältö. Mitä selvemmin lainsäädännön edustus tulee esiin kansakunnan edustuksena, edustuksen ulkopuolella ollaan sitä selvemmin tietoisia, että tekojen laki on heidän omansa. Edustuksen tulee olla parhaissa käsissä, niiden, joilla on paras tietoisuus kansallishengen vaatimuksista, koska silloin lainsäädäntö on luonteeltaan kansakunnan toimintaa. Materiaali kootaan vuosikymmenien – ellei satojen ajalta.

Absoluuttisessa monarkiassa virkamiehet luotettavimmista neuvonantajista alaspäin ovat kanava, jonka kautta yleistä tietoisuutta kootaan. Heidän vakaumustaan ei muovaa heidän välitön elämänkokemuksensa vaan tietoisuus siitä, mitä kansakunnassa on ollut ja historiassa vallinnut. Koska näyttää siltä, että lakeja säätävä kokous on koolla kausittain, hallitus on pysyvä ja sillä täytyy olla pysyvä johto. Yleisin tapa on sen perinnöllisyys. Kuitenkaan mikään valtiomuoto ei Snellmanin mielestä takaa valtiollisen toiminnan järjellisyyttä: kansakunnan takuut ovat korkeammalla historiassa, yleisinhimillisessä kehityksessä, siveellisessä maailmajärjestyksessä. Historia osoittaa, että sellainen valtiosääntö on luja, joka perustuu tapaan ja on itsessään peritty. Uudistus tapahtuu varmimmin, kun se tapahtuu vähitellen omaksutun tavan kautta, ja kirjaimet tulevat perässä säätelemään ja vahvistamaan tätä.

Valtiossa täytyy kuitenkin olla joku, joka sanoo ”minä” ja panee pisteen i:n päälle. Toiminnan on noustava yhdestä intressistä, yhdestä isänmaallisesta sytykkeestä. Yksi ääni ei ole tässä päätepiste vaan alku, sillä sen myötä ryhdytään toimintaan. Järjellisen merkitys on se, että valtiovaltojen edustuksen täytyy kantaa kansakunnan tiedon ja tahdon edustamisen leimaa. Suvereenille mahdille antaa sen voiman se, että hallituksen tahto ja päätös on kansakunnan tahto ja päätös. Kullakin kansakunnalla on oikeus turvautua vain omaan mahtiinsa, omaan kunniaansa. Järkevää politiikkaa on se, että kansakunnan etu olisi ihmiskunnan etu.

 

Kesällä 1863 tyytymättömyys Rokassovskiin oli kasvanut ja arvelut seuraajasta käynnistyneet. Yhtensä ehdokkaana mainittiin suuriruhtinas Alexander.469 Rokassovskin luottomies Snellman hoiti kuitenkin roolinsa Puolan kansanousun aiheuttaman kansainvälisen tilanteen kuumentumisen olosuhteissa. Kesän kynnyksellä hän oli selostanut Oulussa asuvalle serkulleen J. V. G:son Snellmanille, että oli tärkeää vaikuttaa Ruotsiin, jotta siellä ei rakennettaisi Suomea koskevia suunnitelmia väärien toiveiden varaan. Näin voitaisiin vaikuttaa myös Ranskaan ja hillitä sen sotilaallista väliintuloa. Snellman ajatteli tällä tavalla saavansa eliminoiduksi vaarat joutua vedetyksi mukaan sotaan.470

Snellman päätti toimittajantyönsä Litteraturbladissa kesällä 1863 kolmeen vahvaan artikkeliin, joissa lyötiin luja perusta Suomen asemalle Venäjän yhteydessä Aleksanteri II:n aikana. Aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen touko-kesäkuun 1863 kirjoituksia ei voi nähdä huhtikuussa nimitetyn senaattorin uskollisuudenvakuutuksena hallitsijalle.471

Snellmanilla oli vaa’assa paljon enemmän; 20 vuoden pitkäjänteisen työn hedelmät, jotka olivat viittä vaille poimintavalmiit. Hänen 20 vuotta ajamansa asiat olivat valtiopäivien esityslistalla, ja niitä oli kutsuttu käsittelemään hänen herättämänsä Suomen kansa. Hän ei aikonut antaa ruotsinmielisten tuuliviirien tai suhdanteilla ratsastajien pilata hetkeä, jolloin kaikki oli suomalaisille mahdollista omalta pohjalta. Realistisesti piti koko ajan pitää mielessä, että ratkaisun avaimet olivat hallitsijalla. Artikkeli painettiin myös Finlands Allmännä Tidningin liitteenä. Artikkeli esitettiin keisarille venäjänkielisenä käännöksenä.472

Snellmanin otsikon valinta Sota vai rauha Suomelle viittasi K. Wetterhofin sotaintoisiin artikkeleihin Nya Dagligt Allehanda -lehdessä Tukholmassa.473 Snellman otti purevasti kantaa Ruotsin lehdistön rummuttamaan yleiseen mielipiteeseen, että jos sodan syttyessä Suomi menisi vihollisen puolelle, maassa olisi kapinaan valmis kansa. Hän halusi tehdä selväksi, että sota tuottaisi pelkän onnettomuuden sellaiselle vähäpätöiselle ja valtiollisesti epäitsenäiselle kansalle kuin Suomi, joka ei valitse sotaa vaan ottaa sen vastaan. Sillä ei ole mitään etuja valvottavanaan, eikä se kykene mitenkään määräämään sen lopputulosta. Jos sota käytäisiin sen omalla maaperällä, olisi kärsimyksen määrä täynnä. Sotaa oli järjetöntä suunnitella tilanteessa, johon ”isänmaassa mahtuu niin paljon edistystä”: ”Tunnustan Jumalaan kohdistuvan kiitollisuuden liikuttamin sydämin – – ettei kukaan aikalaiseni, enempää kuin minäkään, ole toivonut saavansa sellaista kokea.”

Suomen kansalla oli nyt ”unelma kädessään”, eikä sitä kannattanut menettää. Se ei ollut aina yhtä valoisa, koska perustuslakien sisältämiä oikeusvaatimuksia ei koskaan voinut esittää missään oikeusistuimessa. Vasta niiden käyttö loi oikeutukselle lujuuden ja antoi kansalle voimaa sen ylläpitämiseen. Siksi oli kevytmielisyyttä, jopa mielettömyyttä heittää olevien olojen tulevaisuus aseellisen voimainkoetuksen epävarmasta lopputuloksesta riippuvaiseksi. Näin kävisi, jos puolueet alkaisivat johtaa kansan asioita.

Snellman antoi kuitenkin perusteellisen reseptin siihen, mitä mahdollisuuksia vähäpätöisellä kansalla on. Missä mielessä sillä voi olla kohtalo omissa käsissään? Uudistusten tuli nähdä riippuvan suotuisista olosuhteista. Mahtavimpienkin kansakuntien oli pakko taipua tottelemaan ulkonaista historiallista välttämättömyyttä. Vähäinenkin kansa kykeni säilyttämään mitä oli olemassa, taipumaan välttämättömyyteen ja kantamaan sitä miehuullisesti ja odottamaan ajankohtaa, jolloin uudistus oli mahdollinen. Tietoisuus tästä oli, jos kansa oli hankkinut sivistystä. Snellmanin mukaan harvat Euroopan kansat olivat osoittaneet tulevaisuuteen tähtäävän sitkeän itsesäilytyksen hedelmää paremmin. Mikään muu kansa ei ollut voitettuna ja sodan alaiseksi alistettuna kyennyt säilyttämään suurempaa itsenäisyyttä kuin Suomen kansa. Siksi minkään muun kansan ei ollut helpompi säilyttää tätä esi-isiltä perittyä luottamusta tulevaisuuteen. Kuitenkin muu Eurooppa oli sitä mieltä, että Suomi oli toinen Puola. Suomen kansakunnalla ei ollut kuitenkaan mitään tekemistä niiden kanssa, jotka ovat ruokkineet tätä käsitystä. Oli arvokasta vakuuttaa, että ”me pidämme jokaista, joka hyökkää Suomeen tai häiritsee sen rannikoita ja merenkulkua, isänmaan vihollisena; semmoinen vihollinen tulee huomaamaan, että uskollisuutemme hallitsijaa kohtaan on järkähtämätön.”

Sodanuhkaa seuratessaan Snellman joutui lohduttamaan itseään, että Jumala oli hullujen holhoaja. Masentavaa oli kuitenkin nähdä, kuinka ”maan järkevimmät henkilöt jättävät sananvallan yksin kehnoudelle ja ymmärtämättömyydelle”. Joko he eivät ”välitä isänmaan menestyksestä tai he ovat pelkureita, jotka matelevat tällaisten sanomalehtien edessä”. Snellman halusi jättää heidät valitsemaan omantuntonsa mukaan näiden vaihtoehtojen välillä. Hän ei itse puhunut enää sanomalehtimiehenä vaan omantuntonsa velvoittamana. Siksi hän tietoisesti allekirjoitti kantansa Suomen kansalaisena siksikin, että herjaus oli hänelle yhdentekevää eikä hän aikonut vastata siihen.474

Seuraavassa numerossa Snellman loi laajan historiallisen katsauksen valtiollisen vapauden kehitykseen. Hänen mukaansa Suomen kansalla oli kirjaimellisesti ollut tämä vapaus jo vuosisatojen ajan. Kuitenkin sodat ja niiden seuraukset olivat sangen usein tehneet tyhjäksi lain henkilölle ja tämän omaisuuden suojalle. Yhteiskunnallisen lain valta oli kuitenkin säilynyt vähentymättömänä viimeisen 50 vuoden aikana. Snellman muistutti, että lehdet eivät olleet puhuneet näistä asioista 20 vuoteen, koska väittivät että se oli kiellettyä. Hän luetteli kuitenkin kymmenittäin aiheita, jotka olivat olleet luvallisia kenelle tahansa. Tämä todisti, että suomalaisille tietoisuus yhteiskunnallisista harrastuksista ei ollut vielä selvinnyt tai kehittynyt niin voimakkaaksi, että se olisi tarvinnut keinoja päästäkseen esiin.

Snellmanin mukaan siksi oli perätöntä puhe siitä, että Suomen kansa olisi muka kärsinyt ja kestänyt vaikeita aikoja ilman valtiopäiviä ja perustuslaillisia oikeuksia. Oli enemmän totta, että tietoisuus valtiollisen vapauden tarpeesta oli ehtinyt tuskin viritä, kun toiveet siitä yhtäkkiä toteutuivat. Sitä eivät olleet synnyttäneet ”vapaamielisten oppien saarnaajat, jotka lainaavat iskusanoja mistä tahansa nurkkalehdistä”: ”Se voi saada liikkeelle ainoastaan joitakin housuttomia seikkailijoita siellä, missä aineellisten harrastusten edustajat eivät vielä tunne tarvetta niiden edistämiseksi.” Ainoa oikea selitys Suomen valtiollisen tietoisuuden silminnähtävän äkilliseen kasvamiseen oli: ”Aleksanteri II hallitsee.” Tässä oli myös Snellmanin vastalause enemmän tai vähemmän materialistisia käsityksiä vastaan, jotka tekivät yksilöiden onnen valtion tarkoitusperäksi. Snellmanin viesti heille oli: ”Suomen kansa on saavuttanut nykyisen valtiollisen olemassaolonsa tämän sukupolven nähdessä niin vähän vaivaa, että sitä, mitä on saavutettu, voidaan hyvinkin pitää odottamattomana taivaan lahjana. Ottakaamme se vastaan sitä nöyremmin ja ymmärtäkäämme käyttää sitä viisaammin ja kohtuullisemmin.”475

Saman numeron toisessa kirjoituksessa Snellman ilmoitti, että useiden sivutöiden takia hän ei voinut jatkaa Litteraturbladin toimittamista valtiopäivien päättymiseen asti. Syynä olivat ennustamattomat tehtävät, runsas työ ja huoli kyvystä hoitaa ne. Hän halusi päättää kuitenkin ”koskettelemalla vielä muutamalla sanalla isänmaalle tärkeää tapahtumaa”. Snellman toisti, että valtiopäivät oli saatu juuri, kun yleisempi toivo oli alkanut viritä maassa. Tämä toivo ei olisi voinut edes aikaisemmin viritä. Vaikka valtiopäivät olisivat olleet mahdolliset, ne eivät olisi olleet toivottavat. Todelliset tai näennäiset väärinkäytökset olisivat niissä oloissa voineet johtaa perustuslain tai sen suomien oikeuksien hävittämiseen.

Kansakunnalle oli häpeäksi, että julkisuudessa oli häikäilemättömästi esitetty, että Suomen kansa ei ollut lainkaan kiitollisuuden velassa hallitsijalle valtiopäivien kokoon kutsumisesta. Hän oli kuitenkin ainoa, joka suuriruhtinaiden sarjassa oli oivaltanut perustuslaillisen valtiojärjestyksen toteutumisen maalle tarpeelliseksi. Ne nuoret, jotka eivät olleet ”tehneet mitään nykyisyyden onneksi eivätkä mitään kärsineet”, unohtivat helposti, että Suomen suuriruhtinas oli Venäjän keisari. Maa sai kiittää itsenäisestä asemastaan Venäjän hallitsijoita, ei omaa valta-asemaansa suhteessa keisarikuntaan. Siksi tulevien edustajien tuli nähdä ero kansan nykyisten tarpeiden tyynen ja itsenäisen ilmoittamisen uhkamielisyydestä, joka saattoi helposti vahingoittaa kansakuntaa. Snellman lopetti artikkelinsa: ”Olisi onnetonta, jos valtiollisen eripuraisuuden lohikäärme herätettäisiin eloon Suomen kansan astuessa ensimmäisiä askelia kohti eduskunnallista yhteiskuntaelämää.”476

Erillisessä lyhyessä artikkelissa näiden kolmen ohjelma-artikkelin lisäksi Snellman vielä hyvästeli lukijat toteamalla, että suurin muutos hänen lähtiessään näkyy siinä, että valtiolliset kirjoitukset katoavat. Samalla hän ”laskee kynänsä, jota on pidellyt 20 vuotta”, eikä hän näe mielellään, että näin pitkä toiminta olisi ollut turhaa vaivaa. Hänen mielestään oli kuitenkin anteeksiannettavaa, koska hän oli pyrkinyt palvelemaan isänmaataan eikä ollut tehnyt työtä itselleen helpoksi. Hän piti saamiaan halventavia solvauksia ainoana palkkana, jota maanmiehiltään voi odottaa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä edelleen vaikuttamasta samassa hengessä ja samassa tarkoituksessa kuin tähän saakka, vaikka toisella uralla: ”On näet olosuhteita, joissa ihmisellä on oikeus neuvotella ainoastaan omantuntonsa kanssa.”477

 

457                        Paasivirta 1978, 221.

458                        Paasivirta 1878, 235.

459                        Paasivirta 1978, 222–225.

460                        Paasivirta 1978, 226–228.

461                        Savolainen 1994, 266.

462                        Platon Rokassovskille kesällä 1862. KT 19, 264–265.

463                        Snellman Hanna Snellmanille 20.6. 1862. KT 19, 31.

464                        Snellman Anna Christina von Essenille 19.12.1862. KT 219.

465                        Kirje Alexander Armfeltille 15.2. 1863. KT 19, 393.

466                        Kirje Anna Christina von Essenille 16.3.1863. KT 19, 434.

467                        Valtio-opin luentosarjan käsikirjoitus, kevätlukukausi 1863. KT 19, 113.315–371.

468                        Tuija Pulkkisen kommentaari, SA XI.1:93.

469                        Stjernvall-Walleen Aurora Karamzinille 14.6.1863. Ks. Törngren 1939.

470                        Snellman J. V. G:son Snellmanille. Ref. Paasivirta 1978, 230.

471                        Selén 1990, 70 ja Paasivirta 1978, 231–232.

472                        Litteraturbladet 1863:5, Sota vai rauha Suomelle. KT 20,  42–54.

473                        Krusius-Ahrenberg 1981, 105:nootti 2.

474                        Jussila on tulkinnut, että artikkelissaan Snellman linjansa mukaisesti korosti, että Venäjä tarjosi suomalaisille paremmat mahdollisuudet kuin Ruotsi kehittää omaa erikoisluonnettaan. Snellmanin filosofia kansallishenkineen määräsi hänen suhtautumisensa Suomen valtioyhteyteen Venäjän kanssa. Se selittää myös hänen vähäisen kiinnostuksena uuden emämaan valtio-olemusta kohtaan, minkä valtio-oikeudesta Snellman ei ollut sitä paitsi ollut kovin hyvin perillä. Snellman piti hallitusmuotoa lähinnä puitteena kansallishengelle. Venäjän mahtava ja itsevaltaisesti hallittu valtakunta tarjosi Suomen kansallishengelle tämän suojan. Snellmanin mielestä turvallisuutta loi se, että Aleksanteri II hallitsi. Siksi oli pysyttävä keisarikun-nan yhteydessä. Snellman oli monarkisti, joka halusi antaa keisarille kaiken, mikä keisarille kuului: sen vallan, jota hän käytti Suomen lakien mukaan yhteistyössä Suomen edusmiesten kanssa. Kiit-täessään vuoden 1863 valtiopäivistä hän muistutti liberaaleja siitä, että niiden saaminen johtui keisarin hyväntahtoisuudesta eikä Suomen valta–asemasta Venäjän keisarikunnasta. Snellmanin puiteidea tuli erittäin hyvin näkyviin Snellmanin polemiikissa Ruotsin lehtiä vastaan. Snellman torjui jyrkästi skandinavismin. Hän piti seikkailupolitiikkana yritystä irrottaa Suomi Venäjästä ja liittää se Ruotsiin. Ks. Jussila 1990, 31.

475                        Litteraturbladet 1863:6, Yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vapaudesta. KT 20, 63–72.

476                        Litteraturbladet 1863:6, Valtiopäivät. KT 20, 72–81.

477                        Litteraturbladet 1863:6, Litteraturbladin arvoisille lukijoille. KT 20, 81–82.

Eteläsatama koristeltuna keisarivierailua varten valtiopäivien aattona 1863. Museovirasto