Vuoden 1809 valtiopäivät Porvoossa jäivät kertailmiöksi, kun näitä säätykokouksia (lantdag, ei-suvereenisen maan edustuslaitos) seurasi yli puoli vuosisataa kestänyt yksinvaltiuden aika. Keisarin vahvistamat niin sanotut kustavilaiset perustuslait, vuoden 1772 hallitusmuoto ja 1789 vakuuskirja, antoivat hallitsijalle mahdollisuuden hallita pitkiäkin aikoja ilman säätyjen koolle kutsumista. Tilanne muuttui Aleksanteri II:n valtaantulon jälkeen, kun hänen aloittamansa mullistavat uudistukset johtivat elinkeinoelämän liberalisointiin, lainsäädännön uudenaikaistamiseen ja valtion tulojen kasvamiseen. Hallitsija ei kyennyt ratkaisemaan näitä tarpeita hallinnollisesti yksinvallan keinoin. Tilanteesta selviämiseksi keisarin oli sopeuduttava muidenkin valtiomahtien olemassaoloon, vaikka hän lykkäsikin ratkaisua mahdollisimman pitkään.291

Suomen kannalta ratkaisu ei ollut itsestäänselvyys. Aleksanteri II:n vieraillessa 23.5.1856 Puolassa hänen sanansa aatelin johtajille kertovat kaiken: ”Tekin olette minulle rakkaita kuten suomalaiset, mutta järjestelmä, jonka isäni on saattanut voimaan maassanne, on muuttumaton. Kaikki haaveilut on ehdottomasti hylättävä. – – Puolan menestys on riippuvainen sen täydestä liitännästä pyhään Venäjään.” Puolalaiset olivat haaveilleet ”poliittisesta olemassaolosta” esikuvanaan Suomen autonomia. Tämä teki Aleksanteri II:n varovaiseksi kaikkiin myönnytyksiin läntisillä reuna-alueilla. Puolan-kysymys oli jarru toimenpiteille Suomessa. Se ei koskenut taloudellisia toimenpiteitä vaan poliittisia muutoksia maan asemaan eli käytännössä valtiopäivien toimintaa.292 Suomi joutui olemaan varpaillaan siksikin, että kenraalikuvernööri Berg oli saapunut Suomeen juuri Puolan asioiden järjestämisessä kunnostautuneena.

Poliittista olemassaoloa alleviivasi se, että Aleksanteri II:n kruunajaisiin oli kutsuttu Suomen neljän säädyn lähetystö: kenraaliluutnantti A. E. Ramsay, lääninrovasti J. Wegelius, kauppaneuvos H. Borgström ja ratsutilallinen K. Tavela. Viimeksi mainitulla oli päällään Bergin suunnittelema kuviteltu talonpojan virkapuku.293 Suomalaisdelegaatio liittyi siihen miljoonan ihmisen virtaan, joka matkusti kruunajaisiin. Kruunajaiskulkue oli puolitoista kilometriä pitkä: sen hätkähdyttävin osa oli 30 kullattua vaunua, joissa Romanov-perheen jäsenet matkustivat. Aleksanteri II:n lasista ja hopeasta valmistettuja vaunuja veti kahdeksan valkoista hevosta. Vaunujen lähestyessä tuomiokirkkoa 8 000 kelloa alkoi soida Moskovan kirkoissa. Katselijat polvistuivat spontaanisti tämän näyn edessä. Kruunajaismenot kestivät viisi tuntia. Illalla keisari järjesti 300 000 alamaiselle juhlapäivälliset taivasalla. Kolme jalkaväkirykmenttiä huolehti tarjoilusta, ilotulitukset räiskyivät taivaalla ja suihkulähteet pulppusivat viiniä. Uusi aikakausi oli alkanut: muun muassa kaikki dekabristikapinaan osallistujat armahdettiin.294

Kruunajaisjuhlissa sataneista huomionosoituksista saivat myös suomalaiset osansa; Bergistä tuli kreivi ja monista muista uusia vapaaherroja ja aatelismiehiä. Lisäksi arvonimiä ja ritarimerkkejä jaettiin ylenpalttisesti. Suomeen perustettiin seitsemän maanviljelyskoulua ja viisi uutta kaupunkia, joista hankkeista senaatilla ei ollut etukäteen aavistustakaan. Esitykset perustuivat Bergin kiertomatkaan kesäkuun lopulla 1856, jolloin kaikki toivomukset ja tarpeet oli suoraan ilmoitettava kenraalikuvernöörille, joka yksin tuntui voivan korjata maassa kaiken.295

Aleksanteri II:n sanelemassa uudistusohjelmassa ei ollut mitään viittauksia Suomen poliittisen aseman muuttamiseen. Maassa oli kuitenkin toiveita tästä. Ne purkautuivat 20.9.1856 yliopiston juhlassa, joka oli järjestetty Moskovassa pidettyjen kruunajaisten kunniaksi. Puheessaan F. L. Schauman puuttui politiikkaan ennen kokemattomalla tavalla. Hän ylisti monin superlatiivein keisarin vapaamielisyyttä (frisinne) ja puhui kansan ja hallitsijan suhteesta kihlauksen ja vihkiäisten vertauksin. Schauman totesi yliopiston olevan maan sydän, ja hän toivoi puheensa olevan herätyshuuto, joka kuullaan ja pannaan talteen ja jota seurataan. Toiveena oli pysyminen suomalaisina yhdistettyinä Venäjän suureen valtakuntaan. Yhteisen hallitsijan alaisena oli tarkoitus vapaasti kehittää omaa kansallisuutta. Se oli yhteydessä kielen kehittämiseen siten, että siitä tulisi ajan myötä sivistyksen kieli.

Puheensa loppupuolella Schauman huomautti, että Suomen kansa ei ollut erityinen kansa (ett eget folk) vain kielensä vaan myös lakiensa ja yhteiskunnallisten instituutioidensa kautta. Niistä tärkein oli valtiopäivät. Schauman halusikin ilmaista, että Suomen kansalla on harras toivomus, että ”piakkoin ja sitten useammin, olojen vaatimusten mukaan valmistettaisiin tilaisuus maan säädyille kokoontua perustuslain säätämässä järjestyksessä”. Schauman lohduttautui sillä, että keisarin toimenpiteet Venäjällä antoivat aiheen iloiseen uskoon odottaa valtiopäiväkutsua. Myös rehtori G. Reinin kutsukirjoituksessa mainittiin sama asia, vaikkakin lievemmin sanankääntein.296 Tämä oli ensimmäinen kerta, kun patriarkaalista periaatetta rikottiin ja tällainen poliittinen toivomus uskallettiin esittää alhaaltapäin. Tilanteen palonarkuutta kuvaa, että yhdessäkään sanomalehdessä ei mainittu tästä mitään.297

Kruunajaisjuhlien tunnelma pelkästään olisi riittänyt motivoimaan Schaumanin äänenpainot. 18-vuotiaaseen Th. Reiniin puheen syvä ilmaisu ja varma vakaumus teki syvän vaikutuksen. Topeliuksen mukaan ensimmäisen kerran 47 vuoteen lausuttiin ääneen sanat ”valtiopäivät” ja ”painovapaus”.298 Yhtä ihastuneita eivät tulleet olemaan Berg ja Armfelt, jotka olivat Moskovassa kruunajaisjuhlassa, kun puhe pidettiin. Kreiviksi korotettu Berg matkusti sieltä suoraan Liivinmaalle mutta oli etukäteen antanut luvan puheen painattamiseen. Armfelt kuuli puheesta Pietarissa ja matkusti heti Helsinkiin selvittämään asiaa. Hän kielsi Schaumania ja Reiniä painattamasta puhetta ilman Bergin suostumusta. Antell oli kääntänyt puheen saksaksi Bergille, joka luki sen 2.11.1856. Hän totesi joitain kohtia sopimattomiksi ja sanoi tarvitsevansa 48 tuntia miettimisaikaa. Berg kutsui 4.11. luokseen rehtori Reinin, jolle valitti puheen sävyä. Kun puhe oli aikoja sitten pidetty ja sensuurin hyväksymä ja lisäksi jo yleisesti tunnettu, hän ei halunnut estää sen levittämistä.299

Berg yritti vierittää vastuun Armfeltille, jolle hän ankarasti valitti Schaumanin ja muiden professoreiden käytöstä. He olivat itserakkaita yrittäessään neuvoa hallitusta. Vastaisuudessa sijaiskanslerin eli Munckin piti tarkistaa puheiden poliittinen sisältö ja kanslerin eli Armfeltin antaa painatuslupa.300 Armfelt vei puheen mukanaan Pietariin ja luovutti käännöksen viikon kuluttua keisarille Tsarkoje Selossa. Berg tunsi kuitenkin itsensä syylliseksi. Puhdistaakseen itsensä hän lähetti santarmiston päällikölle B. Dolgorukille raportin tapahtuneesta ja sysäsi syyn Armfeltin ja Munckin niskoille. Kun Armfelt astui sisään keisarin luokse, hän tapasi Dolgorukin, jolloin Bergin kepponen paljastui. Hän ilmoitti keisarin odottavan levottomana puhetta, jotta tämä voisi arvostella sen itse.301

Seuraavana aamuna keisari palautti puheen, jonka marginaalit olivat täynnä lyijykynällä kirjoitettuja muistutuksia.302 Aleksanteri II:n mielestä puhe sisälsi paljon hyvää mutta paljon sopimatonta. Hän ei voinut hyväksyä sitä, että Schauman millään oikeudella esiintyi Suomen kansan toivomusten edustajana. Hänen tuli saada ankarat nuhteet sopimattomista lauseista ja ankarat muistutukset yliopiston johdolta keisarin nimissä. Bergin oli kiellettävä sähkeitse painattamasta puhetta. Jos se oli ehditty tehdä, keisaria hämmästytti, että kenraalikuvernööri oli voinut toimia niin ajattelemattomasti vaikka tiesi hänen kantansa. Lopuksi hän lausui tyytymättömyytensä Armfeltia kohtaan, joka keisarin läheisenä luottomiehenä ei paikan päällä ollut estänyt puheen leviämistä ja vasta kuukauden päästä toimitti hänelle käännöksen. Armfelt toimitti 15.11.1856 sijaiskansleri Munckille tiedon, että keisari paheksui puhetta ja viranomaisten toimia. Armfelt kiirehti selittämään B. Dolgorukille olleensa Moskovassa tapahtuma-aikana. Tämän kuullessaan keisari pahoitteli Armfeltille väärää tuomiotaan viikkoa myöhemmin esittelyssä. Hän ojensi kätensä ja toivoi, ettei tämä olisi vihainen. Keisarin mukaan tämä onneton puhe esti häntä nyt pitkään aikaan toimimasta Suomen hyväksi, koska tällainen painostus sitoi hänen kätensä.303

Armfelt yritti estää puheen leviämisen ulkomaisten lehtien välityksellä Venäjälle, jossa valtiopäivätoiveita myös eläteltiin. Yksityisesti hän kertoi Munckille, että puhe oli aiheuttanut paljon pahaa. Munck puolusteli Schaumania, joka oli tuonut esiin maan todellisen toiveen.304 Stjernvall-Walleen lausui katkeria valituksia ”kansantribuuni” Schaumanista ja politikoivasta yliopistosta. Stjernvall-Walleenin tehtävä Helsingissä oli selittää Schaumanille, miltä asia näytti keisarin näkökulmasta. Hänen mukaansa epätoivoiseksi muuttunut professori alkoi itkeä, koska kiintymyksessään hallitsijaan hän ei osannut ajatella suurvaltapoliittisesti.305

Schauman oli puhdassieluinen ihminen, joka ei voinut ymmärtää, että kukaan voisi olla epälojaali hänen syvästi rakastamaansa keisaria kohtaan. Tällainen hyväntahtoinen ymmärtäväisyys ei kuitenkaan sopinut Bergille, jonka suunnitelmat oli sotkettu.306 Stjernvall-Walleen opasti Munckia, että yliopisto ei voinut ryhtyä esittelemään maan toiveita tai arvostelemaan hallituksen toimenpiteitä: muuten oltaisiin samassa tilanteessa kuin Wien tai Berliini vuonna 1848. Yliopisto, yhtä vähän kuin papisto ja sotapäällystö, ei voi alkaa kiihottaa kansaa poliittisiin aatteisiin. Helsingissä asioita katsottiin liian yksipuolisesti Suomen näkökulmasta; keisaria sitoi myös hänen venäläisten alamaistensa suhtautuminen.307

Eniten innoissaan välikohtauksesta oli von Haartman, joka kirjoitti 23.11.1856 Armfeltille: ”Meidän rauhalliset runottaremme ovat muuttuneet toriakoiksi. Jokainen keltanokka on luullut olevansa reformaattori Saiman ja Litteraturbladin avoimesti tai salaisesti suosimien periaatteiden mukaan.” Von Haartmanin mielestä syy oli Bergin, joka oloja tuntematta sotki kaiken ja kansansuosiota etsien viritti agitaatiota. Snellman oli aikonut käsitellä kruunajaispuheita Litteraturbladin marraskuun numerossa, mutta Bergin ohjeiden mukaan sensori pyyhki artikkelin pois. Snellman vetosi Sensuurihallitukseen mutta tuloksetta. Berg kutsui hänet luokseen ja näytti hänelle sähkösanoman, jossa toimenpidettä oli vaadittu kaikkien lehtien osalta.

Hänen mukaansa kaikki toivovat valtiopäiviä mutta niistä ei sovi huutaa toreilla: ”Katsokaas: Liivinmaalla meillä on maapäivät. Mutta niistä ei puhu kukaan. Sillä tavoin olemme saaneet ne pitää.” Snellmanin edelleen vastustaessa päätöstä Berg toisti uhkavaatimuksensa lisäten: ”muuten pilaatte työni”.308 Bergille yliopiston keskeytyminen merkitsi aikaisemmin aavistetun pahan toteutumista. Perustana oli vankka näkemys, joka rakentui laajalle Keski-Euroopan tuntemukselle.309 Marssijärjestystä kuvaa hyvin se, että Moskovasta palattuaan Berg ryhtyi toimenpiteisiin keisarin senaatille antaman hallinto-ohjelman toteuttamiseksi.310

Snellmanin sallittiin kuitenkin julkaista Schaumanin puolustuskirjoitus von Haartmanin hyökkäystä vastaan huhtikuussa 1857. Von Haartman oli sanellut 27.12.1856 senaatin pöytäkirjaan oman diktaaminsa ja jakanut sitä hiljaisuudessa muutamille uskotuille henkilöille. Siinä arvosteltiin Schaumanin puhetta, jota verrattiin kapinalipun nostamiseen. Von Haartman väitti, että Schaumanin vetoama säätyjen finanssien tarkastusoikeus ”oli aikoja sitten kadonneita ja jo entisen vallan aikana kumottuja oikeusperusteita”. Samaa mieltä näyttivät olevan Armfelt ja Stjernvall-Walleen. Schauman halusi oikaista tämän käsityksen arvioidessaan H. L. Rydinin Ruotsin kansan verotusoikeutta koskevan teoksen. Se julkaistiin nimettömänä.

Julkisesti valtiopäivistä puhuminen oli kuuma aihe, mutta pinnan alla paineet veivät asial-lisesti siihen suuntaan. Marraskuussa 1856 senaatin käsittelyssä oli useita asioita, joiden käsittely olisi vaatinut säätyjen lausuntoa. Kenraalikuvernööri Berg oli läsnä 24.11.1856, kun senaatissa käsiteltiin paloviinalainsäädäntöä valtiontulojen kartuttamiskeinona. Viinanpolttoa ja -myyntiä oli pohdittu vuosina 1852–1854 komiteassa ja senaattivaliokunnassa, ja lopulta senaatin ratkaistavaksi tuli ehdotus, jonka mukaan kotitarvepoltto oli lakkautettava ja viinan valmistus siirrettävä valtion valvomiin tehtaisiin. Ongelmana oli, että 15.6.1800 Norrköpingin valtiopäivillä annettua kotitarvepoltto-oikeutta ei voinut lakkauttaa ilman hallitsijan ja säätyjen päätöstä. Asetusteitse sitä oli kierretty vapaaehtoisuuden avulla, mutta tulokset olivat olleet vähäiset. Senaattorit äänin 12–3 olivat sitä mieltä, että säätyasetus oli sitova. Muutamat aikoivat jättää sen lisäksi kirjallisen vaatimuksen valtiopäivistä. Etukäteen Stjernvall-Walleenin neuvosta asiasta informoitu Berg oli ehdottomasti valtiopäiviä vastaan.311

Berg yhtyi enemmistöön puoliväkisin vailla peruslaillisia sympatioita, kuten kirje Armfeltille osoittaa: ”Minusta näyttää, että muutamat valiokunnan jäsenet, joihin on tarttunut nykyhetken tauti, valtiopäiväkuume, ovat saattaneet tämän keskustelun esille vain nostaakseen kysymyksen valtiopäivistä. – – Yliopisto on siinä määrin kiihottanut mieliä valtiopäivien hyväksi, että tässä kohden on kulkutautia liikkeellä Helsingissä – mutta maassa ei.”312

Samassa istunnossa aiheesta ei vielä päästy eroon, kun esiteltiin von Haartmanin alulle panema muutosehdotus vuoden 1842 leimapaperiasetuksen muuttamisesta valtiontulojen kartuttamiseksi. Senaattori Claes Nordenheim huomautti silloin, että asetus ei ollut syntynyt perustuslaillisella tavalla ja että verotuskysymykset kuuluivat säädyille. Berg tulistui tästä puheenvuorosta kovasti ja huomautti, että hallitsija oli sen aikoinaan vahvistunut, jolloin kenelläkään ei ollut oikeutta väittää että mikään asetus tässä maassa olisi laiton. Kenraalikuvernöörin ehdotuksesta päätettiin asettaa komitea tarkistamaan asia. Myrsky nousi jälleen, kun prokuraattori Gadd huomautti, että senaatilla ei ollut oikeutta ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin leimapaperiasiassa. Von Haartman ja Berg hyökkäsivät kiivaasti Gaddin kimppuun, jolle valitettiin senaatin ylittäneen toimivaltansa. Berg valitti Armfeltille puolestaan prokuraattorin ylittäneen toimivaltansa ja vaati muistutusta: ”Tuntuu siltä, että on muodostumassa puolue, joka tahtoo tukkia eräitä valtion tulonlähteitä käyttääksensä sitten finanssipulaa todistuksena siitä, että valtiopäivät ovat ainoa pelastuskeino.313 Myöhemmin Berg ilmoitti käsittäneensä Nordenheimin väärin.

Senaatti ja kenraalikuvernööri olivat välillisesti joutuneet tunnustamaan valtiopäivien välttämättömyyden. Saman istunnon seurauksena oli Stjernvall-Walleenin johdolla koetettu löytää ratkaisu asioihin ilman valtiopäiviä, koska hän halusi tehdä tällä tavalla palveluksen keisarille. Hän keskusteli asiasta isäpuolensa C. J. Walleenin ja von Haartmanin kanssa. Stjernvall-Walleen raportoi Armfeltille: ”Haartman vaivaa sillä päätänsä ja on valvonut öitä umpeensa näissä mietteissä: isäni on 75 vuodestansa huolimatta ottanut asian vakavalta kannalta, ja hänet tavataan mietteissänsä kirjoituspöydän ääressä.”314

Muutoksen tuulia voi kuvata pienellä episodilla, joka koskee L. G. von Haartmanin viimeistä esiintymistä senaatissa. Kenraalikuvernööri Berg oli tiedustellut senaatin talousosaston jäseniltä, oliko finanssitoimituskunnan päälliköllä päätösvaltaa Suomen Pankkia koskevissa asioissa, minkä periaatteen mukaisesti Haartman oli toiminut. Muut jäsenet kiistivät tällaisen oikeuden olemassaolon, jolloin Berg arvosteli von Haartmania hänen väärästä tulkinnastaan. Von Haartman piti hyökkäystä etukäteen suunniteltuna ja vastasi noudattavansa vain vanhaa käytäntöä. Trapp ja Furuhjelm nauroivat vastauk-selle ääneen, eräs jäsen puhui ”kujanjuoksusta”. Loukkaantunut von Haartman sanoi lähtevänsä kirjoittamaan eroanomustaan. Sitä hänen ei tarvinnut tehdä, koska 29.4.1858 hänelle myönnettiin ero ilman anomusta muodollisen ”armollisesti”. Von Haartman lähti Helsingistä 1.6.1858 ilman, että yksikään viranomainen oli saattamassa häntä satamassa höyrylaivaan. Perillä Lemlahden kartanossa vallitsi kuolemanhiljaisuus: ”ei lähettejä, ei kuriirikellon kilinää Raudoisten suunnalta, ja posti toi ainoastaan sanomalehtiä”. Hänestä oli tullut yksinäinen mies, eikä enää kukaan Pietarissa kiinnittänyt huomiota hänen valituskirjeisiinsä. Katkerana ja tyytymättömänä seuraajaansa hän kuoli 70-vuotiaana 16.12.1859.315

Valtiopäivistä alkoi muodostua käytännön pakko, kun keinojen löytäminen välttämättömien asioiden ratkaisemiseksi laillisella tavalla alkoi olla ympyrän neliöimistä. Asioita tuli jatkuvasti lisää ja luoviminen ei ottanut onnistuakseen, kuten kävi ammattikuntasäännösten muuttamisessa. Kun 18.10.1858 senaatissa yritettiin julkaista asetus koskien muuttopäivää kaupungissa, prokuraattori Gadd huomautti, että muutos vaati säätyjen kuulemista. Viinapolttokysymys palasi senaattiin marraskuussa, jolloin aikaansaatu asetus jäi kauas lopullisesta ratkaisusta.

Tapahtumat pehmittivät Bergin lopulta pohtimaan säätyjen kutsumista koolle. Maaliskuussa 1859 hän neuvotteli Armfeltin kanssa Pietarissa viinanpolttoa koskevan säätylain saamisesta. Asia päätettiin esittää keisarille, mutta sitä ennen tukea hankittiin Bergin Pietarin-asunnossa Demuthin hotellissa, jonne oli kutsuttu Armfelt, Stjernvall-Walleen, Langenskiöld, af Brunér ja Antell. Neuvottelun jälkeen Berg saattoi ilmoittaa keisarille, että Suomessa oli voimassa vanhoja asetuksia, jotka kaipasivat välittömästi uudistusta eikä muutoksia voinut perustuslain mukaan saada ilman säätyjen kuulemista.

Valtiopäivien koolle kutsumista ei voinut ehdottaa, mutta siihen haluttiin varautua, jolloin anottiin lupaa hallitsijalta laatia luettelo laeista, jotka vaativat säätyjen myötävaikutusta. Keisari antoi suostumuksensa, josta Armfelt ja Stjernvall-Walleen osoittivat kiitoksen Bergille. Senaatti sai 9.5.1859 käskyn ilmoittaa maan lainsäädäntöön ja rahaoloihin vaikuttavat kysymykset, jotka vaativat hallitsijan huomiota mutta joita ei maan perustuslakien mukaan voinut ratkaista ilman säätyjen myötävaikutusta. Uutisesta iloittiin senaatissa, ja seuraavana päivänä uutinen oli levinnyt koko kaupunkiin. Berg kielsi kuitenkin lehtiä kirjoittamasta asiasta, jotta toimenpidettä ei liioiteltaisi. Senaatti työskenteli innokkaasti osastoittain. Pian huomattiin, että yhdet valtiopäivät eivät voineet hoitaa ruuhkaa: 4.5.1861 asioita oli saatu kootuksi 52.316

Valtiopäiviä viritettäessä käytiin kulisseissa kovaa valtataistelua, kun senaatti ja Pietarin johtavat suomalaisvirkamiehet alkoivat tuskastua Bergin omavaltaisuuteen. Erityisesti yhteistyö senaatin kanssa ei sujunut. Senaatti teki vuoden 1860 alussa kirjallisen muistutuksen, kun Berg oli omavaltaisesti lisännyt miljoonan rautatiemäärärahoihin. Berg alkoi epäillä kaikkia ja nähdä vehkeilijöitä kaikkialla. Kun Schauman anoi lupaa teologisen aikakauskirjan julkaisemiseen ja sanoi käsittelevänsä asioita, jotka olivat kirkon ja valtion rajamailla, kuten kansanopetusta ja köyhäinhoitoa, Berg sai raivokohtauksen: ”Siinä se on; tuo kirottu mies aikoo kukistaa sekä kirkon että valtion. Hän pettää minua häpeämättömästi ohjelmallaan; kirjoittakaa kielto, kielto!” Kun kansliapäällikkö yritti esittää vastaväitteitä, Berg väitti, että kaikki tahtoivat pettää hänet: ”Suomalaiset ovat kurja, epäluotettava kansa. Näenhän ettei täällä voi rehellisesti menetellä.”317

Berg vastusti rahankeräystä ainoastaan vuoden 1809 sotaveteraaneille ja vaati Puolan sodan 1831 veteraaneja mukaan. Hän nuhteli Munckia, ettei tämä ollut sensuroinut Topeliuksen Sotavanhukset-runoa veteraani-iltamissa 7.12.1858. Hälytyskellot soivat uudelleen, kun ylioppilaat lauloivat Runebergin Porilaisten marssia. Hänen mielestään runo sopi paremmin Garibaldi-leiriin kuin suomalaiseen ylioppilasjuhlaan. Berg moitti Runebergia Armfeltille: ”Tuo suomalainen runonsepustaja luulee voivansa vuonna 1860 ajatuksissa siirtyä vuoteen 1808, jolloin suomalaisten taistelu venäläisiä vastaan oli oikeutettu. Tämän verukkeen nojalla hän vetoaa puukkoon ja vereen.”318 Munck joutui jatkuvasti valittamaan Bergistä, joka piti yliopistoa ”mustana lampaana”, joka häiritsi kokonaisuuden sopusointua. Hän pyysi keisarin luottamusta ja sen ilmoittamista Bergille.319 Toisaalta hän valitti samaan aikaan, että Armfelt oli liian pehmeä Bergin juonia kohtaan.320

Heidän kirjeenvaihtonsa oli pitkään kirpeää. Tammikuussa Armfelt kirjoitti: ”Tiedän hyvin, ettei meillä Suomessa yksikään kiitä minua välityspyrinnöistäni, vaan että minua siellä päinvastoin kivitetään. Eihän se voi olla minua haavoittamatta tai kuohuttamatta.”321

Ongelmat kärjistyivät lisää, kun Berg ilmoitti Armfeltille, että vuoden 1860 promootio oli varjeltava skandaaleilta.322 Kun tanssiaiset pidettiin ilman kenraalikuvernööriä, Berg raivosi ja vannoi maksavansa loukkauksen. Kun Munck raportoi tapauksesta Pietarissa, keisari kysyi syytä tyytymättömyyteen Bergin toimintaa kohtaan. Munck oli kertonut sen johtuvan rehellisyyden puutteesta. Palattuaan hän katui, ettei puhunut suutaan puhtaaksi ja kertoi kaiken kirjeessään Armfeltille. Bergin kovaonninen urkintajärjestelmä oli tehnyt sen, ettei hänestä pidetty eikä häntä kunnioitettu. Hän yritti maalata kaiken mustaksi koettaessaan hankkia itselleen lisää valtaa. Arvostelijoiden mukaan hän ei tyytynyt hallitsemaan keisarin nimissä vaan kohdisti kaiken omaan persoonaansa. Hänestä virtasi valituksia Armfeltille aiheesta kuin aiheesta. Armfeltillä alkoi vahvistua vakaumus, että Berg oli Suomen hallitusmiehenä mahdoton ja että maan etu vaati hänen syrjäyttämistään. Stjernvall-Walleen auttoi Armfeltia tekemään oikeat päätelmät. Kun Armfelt esitteli valitukset keisarille, tämä pyysi yhdistämään ne kaikki yhdeksi asiakirjaksi.

Tutustuttuaan valituskirjelmään keisari ilmoitti Bergille perehtyneensä asiakirjaan, joka sisälsi valituksen lupausten täyttämättä jättämisestä. Kun Armfelt antoi lisätietoja Bergille, tämä pyysi mahdollisuutta puolustautua ja saada syytökset yksilöitynä. Armfelt kiteytti valituskirjelmän seitsemään eri kohtaan. Pääosa syytöksistä koski kiertomatkan aikana annettuja lupauksia korvauksista. Näihin aikoihin oli viritetty myös toiveita valtiopäivien koolle kutsumisesta, mutta yleisö oli joutunut pettymään. Lisäksi Armfelt luetteli rautatien Hämeenlinnaan, Pohjanmaan höyrylaivayhtiön perustamisen, toimenpiteet suomen kielen hyväksi, koulujen uudelleenjärjestelyt, sensuurin hoidon, palkintojen ja armonosoitusten jakamisen omille suosikeille ja lopuksi yliopiston kohtelemisen. Listasta havaitsi helposti, että osa syytöksistä oli aiheettomia ja peräisin vanhoillisista pääomapiireistä, joissa oltiin katkeria. Berg vastasi syytöksiin laajalla puolustuskirjalla, joka jätettiin ranskan kielellä laadittuna Armfeltin kautta keisarin tarkasteltavaksi.323

Lista osoitti selvästi, että Berg sai kantaa poliittista vastuuta niistä suurhankkeista, jotka hän Snellmanin asiantuntemuksen tuella oli vienyt ratkaisuun. Juuri rautatiekysymys, kieliasiat ja koulu-uudistus olivat heidän yhteisiä hankkeitaan. Snellmania ei sotkettu valtataisteluun, mutta hän sai kätevästi tahtonsa läpi pysyttelemällä taustalla.

Keisarin perehtyessä huolella Bergin vastineeseen kävi ilmi, että Armfelt oli ottanut syytöskirjelmään useita huonosti perusteltuja kohtia. Keisari empi Armfeltin ja Bergin riidan välitystehtävässään. Dolgorukin mukaan keisari oli kahden vaiheilla. Lopulta keisari käski Suomessa oleskelleen Armfeltin neuvotella Bergin kanssa. Se tapahtui Helsingissä 1.9.1860, ja kolme tuntia kestäneessä vilkkaassa keskustelussa oli Stjernvall-Walleenkin läsnä. Yksimielisyyteen ei päästy. Munck oli kirjoittanut erokirjeen valmiiksi, ja järjestelyiden liikkeelle paneva voima Stjernvall-Walleen oli ilmoittanut myös aikovansa erota. Keisari jätti kuitenkin asiat ennalleen. Yleiset hallitusperiaatteet voittivat henkilökohtaiset syytökset.324

Kamppailu ei päättynyt tähän, koska Stjernvall-Walleenin mielestä ensimmäisiä ”hoidettavia” asioita oli kenraalikuvernööri Berg. Tiheillä käynneillään hallitsijan luona Stjernvall-Walleen joutui omien sanojensa mukaan ”osallistumaan taisteluun elämästä ja kuolemasta” Bergin ja Armfeltin välillä.325 Asemansa puolesta hänellä oli tähän vaikutusvaltaa. Hänen sisarpuolensa, hallitsijahuoneen hovineito Aurora Demidov, oli leskenä juuri perinyt edesmenneen puolisonsa loisteliaan palatsin. Virkauran kehittäminen oli vaivatonta aloittaa sisaren loisteessa. Sisarusten luottamuksellisista suhteista todistaa laaja kirjeenvaihto, jossa Stjernvall-Walleen kertoo tuntemuksistaan ministerivaltiosihteeri Armfeltin apulaisena ja kuvailee avoimesti keinoja ja toimintatapoja hoitaa asioita.326

Toimintaedellytykset olivat parantuneet lisää, kun hänen isäpuolensa C. J. Walleen korotettiin vapaaherraksi 1854. Hän adoptoi poikapuolensa, ja tämä sai myös käyttää vapaaherran arvoa ja nimeä Stjernvall-Walleen. Kaikkein tärkeintä oli, että sisarensa avulla Stjernvall-Walleenin onnistui luoda päivittäiset suhteet valtakunnan korkeimpaan ylimystöön, jonka keskeisimpiä hahmoja olivat ulkoministeri Gortšakov ja opetusministeri Muhanov.

Vuoden 1861 alussa keisari ja Suomen valtiosihteerinvirasto vetivät yhtä köyttä siinä määrin, että kenraalikuvernööri Berg joutui yhä useammin perääntymään. Esimerkiksi kerran Berg oli jättänyt toimittamatta keisarin allekirjoittamia käskyjä senaatin toimeenpantavaksi, koska hän toivoi vielä saavansa niihin muutoksen hallitsijan luona. Vaikka asiat eivät olleet tärkeitä, kysymyksen periaatteellinen kanta oli tärkeä. Kenraalikuvernööri oli Stjernvall-Walleenin mukaan ryöväämässä Suomen asiain komitean oikeuksia, jos hänelle jätettiin oikeus pitää salkussaan komitean jo vahvistamia käskyjä ja saada niihin vielä muutos hallitsijalta. Kysymys oli nyt lähinnä uuden maanviljelystoimituskunnan päällikön nimittämisestä. Berg puolusti menettelyään sillä, että kaikki hänen toimenpiteensä olivat onnistuneet Suomessa ja hän oli yksin osannut valita henkilöt ja nimittää korkeimmat virkamiehet. Keisari ratkaisi asian Armfeltin kannan mukaisesti. Virkaan nimitettiin alkuperäisen suunnitelman mukaan Gripenberg.327

Stjernvall-Walleen kertoi sisarelleen, että Berg ei hevin unohda tappiotaan ja Gripenbergin nimitys saattaa maksaa hänen virkansa,328 mutta hallitsijan asenne häntä kohtaan ei ainakaan viitannut siihen. Hänelle myönnettiin salaneuvoksen arvo 1861. Tämä huomionosoitus sai kuitenkin Stjernvall-Walleenin kovasti huolestumaan, koska esimerkiksi useimmilta senaattoreilta arvo vielä puuttui. Jos hän olisi tiennyt hankkeesta etukäteen, hän olisi pyytänyt Armfeltia ehdottamaan mieluummin ritarimerkkiä, joka olisi ärsyttänyt toisia vähemmän kuin salaneuvoksen arvo, joka hänen mielestään ”putoaa kuin pommi heidän keskuuteensa”. Stjernvall-Walleen suri lisäksi rahanmenoa, jonka esimerkiksi uuden ja runsaasti kirjaillun univormun hankkiminen uuden arvon merkiksi vaatii. Stjernvall-Walleen selitti lisäksi sisarelleen, että siten hän ei kanna enää hoviunivormua, vaikka olisikin helppo saada joku hovititteli senkin perustaksi, kuten hovimestari, mutta mieluummin hän on kirjoittamatta siitä hakemusta.329

Stjernvall-Walleenin käydessä kiittämässä arvonimestään keisari kyseli hänen Aurora-sisarensa kuulumisia. Koska samalla Stjernvall-Walleen sai suositeltua Cronstedtille salaneuvoksen arvoa ja puhuttua menestyksellisesti muutamasta muustakin keisarin tahdosta riippuvasta asiasta, hän oli erittäin tyytyväinen tapaamiseen.330 Cronstedtin vastaavalla arvonimellä hän halusi pehmentää mahdollisesti hänen omasta salaneuvoksen arvosta noussutta hälyä senaatissa. Tilaisuus oli hänen mielestään otollinen, koska Armfelt oli sairaana ja hän saattoi toimia asiassa yksin. Samaan aikaan Stjernvall-Walleenin taloudelliset hankaluudetkin poistuivat, kun keisari hänen yllätyksekseen myönsi 3 000 ruplan palkanlisän.331

Tyytymättömyys Bergiä kohtaan johtui suureksi osaksi siitä, että hänen aikanaan 1855–1861 senaatin työkyky joutui koetukselle sen hitaan kollegisen asiankäsittelyn vuoksi. Kenraalikuvernöörin vauhdikas toimintatyyli järkytti senaatin rauhallista elämänmenoa. Hallinnon hitaat toimintamuodot tekivät kenraalikuvernöörin kärttyisäksi.332 Kyse näyttäisi kuitenkin ehkä enemmän olleen siitä, että kollegiseen päätöksentekoon sidotut senaattorit protestoivat suosikkisenaattoreiden avulla toimimista vastaan. Tähän viittaisi ministerivaltiosihteerin suosikin Berndt Federleyn ilmoitus ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille, että ”Pappa B-s snälla barn” halusivat myös olla maan isiä mutta muistuttivat lähinnä nuorisoa.333

Myöhemmin Federley kertoi vaimolleen, että hän oli taas kerran joutunut asettumaan Bergin esityksiä vastaan. Elävästi Federley kuvaili vaimolleen, kuinka itsestään selvästi Berg tuli ”äänestyskoneensa” (voteringsmaskin) kanssa senaatin istuntoon ja ajoi tuhannesta ruplasta läpi asiaa, joka jo kerran oli ratkaistu vastoin Bergin näkemystä.334 ”Äänestyskone” saattaa viitata juuri suosikkisenaattoreihin, joiden kannatukseen Berg saattoi luottaa.

Suosikkisenaattoreiden avulla toimiminen oli kaikkien senaattoreiden etu, kun tarkoituksena oli hoitaa asioita joustavasti ohi jähmeän senaatin käsittelyjärjestyksen. Ministerivaltiosihteerin tai kenraalikuvernöörin suosikkisenaattorit joutuivat kuitenkin usein toimimaan tarkoituksenmukaisuuden ja laillisuuden välimaastossa. Monimutkaisissa asioissa senaatin toimintakyky näyttää perustuneen siihen, millainen ”machiavelli” suosikkisenaattoriin kätkeytyi. Tapahtumahistoriallisesti aukotonta kuvausta senaatin suosikin toiminnasta on hankala konstruoida lähteistä, mutta ainakin yksi harvinainen esimerkki on säilynyt. Kysymys on finanssipäällikkö Fabian Langenskiöldin toiminnasta 1860 ylimääräisen miljoonan markan rautatiemäärärahan myöntämisessä.

Langenskiöld ei koskaan nuorempana paheksunut ääneen sitä, että hänen suojelijansa, kenraalikuvernöörinkanslian päällikkö ja myöhemmin Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothen, oli kenraalikuvernööri Menšikovin suosikki. Syynä oli se, että kenraalikuvernöörin suosiosta oli hyötyä myös Langenskiöldille. Sitä vastoin Langenskiöld joutui usein moittimaan von Kothenia tämän yhteyden väärinkäyttämisestä, koska Langenskiöld itse oli aina jyrkästi laillisten muotojen noudattamisen kannalla. Kuvaava väittely käytiin 1845, kun von Kothen sivuutti kenraalikuvernöörin avulla senaatin Viipurin läänin lääninsihteerin palkkausta koskevassa asiassa. Koska kenraalikuvernööri ainoastaan ilmoitti senaatille jälkikäteen keisarin jo tekemästä päätöksestä, senaatti ei saanut tilaisuutta lausua mielipidettään asiasta. 335

Ärsyyntyneenä senaatin ohittamisesta senaatin venäjän kielen kääntäjänä toiminut Langenskiöld tiedusteli ystävältään von Kothenilta, eikö ollut jo tarpeeksi, että ”meidän hauras itsenäisyytemme” oli riippuvainen hallitsijan ”enemmän tai vähemmän humaanista ajattelutavasta”. ”Onko jokaisen, joka on onnistunut vaikuttamaan kenraalikuvernööriin, saatava muuttaa mitä hän itse tahtoo, ilman että hallitsijalla edes on mahdollisuuttakaan saada kuulla mielipidettä siltä viranomaiselta, jolta kuitenkin voidaan odottaa suurinta kokemusta ja kaikkein lämpimintä harrastusta maan hyväksi? ” Langenskiöld perusteli kantaansa sillä, että puheena olevat henkilöt eivät olisi tulevaisuudessa enää vallassa, ja vasta silloin nähtäisiin ne vaarat, joita oikoteiden käyttämisestä voi seurata.

Langenskiöld korosti von Kothenille, että Suomen kaltaisessa maassa muodot olivat tärkeämmät kuin muualla, koska niin kauan kuin katsottiin olevan välttämätöntä kunnioittaa niitä, kunnioitettiin itse asiaakin. Jos muotoon kajottiin, muovattiin asiakin varsin pian toiseksi. Varsinaisesti Langenskiöld halusi teroittaa ystävälleen sitä, että senaatin merkityksen säilyttäminen tulevaisuudessa oli se ainoa heikko takuu Suomen olemassa olevan valtiomuodon jatkumiselle.

Langenskiöldillä oli ollut hallinnossa hyvä tarkkailupaikka, joka auttoi häntä oivaltamaan, kuinka tärkeää senaatin aseman kunnioittaminen oli. Kun hän oli toiminut valtiosihteerinviraston kielenkääntäjänä Pietarissa vuodesta 1847 lähtien, hän oli saanut seurata asiankäsittelyn vaiheita ja nähdä läheltä senaatin huolestumisen sivuuttamisestaan. Langenskiöldin oma suhtautuminen muuttui 15 vuotta myöhemmin, kun hänestä tuli senaattori ja finanssitoimituskunnan päällikkö 1860. Langenskiöld joutui vaivihkaa peräytymään ”jaloista periaatteistaan”, kun kenraalikuvernööri Berg oli ohittanut senaatin esittelemällä suoraan keisarille lisämäärärahan myöntämisen Helsinki–Hämeenlinna-rautatien rakentamiseksi. Ministerivaltiosihteerin apulaisen Stjernvall-Walleenin mielestä toimenpide oli laiton, koska ainoastaan poliisiasioissa ja muissa kiireellisessä hätätapauksissa kenraalikuvernöörillä oli suora esittelyoikeus vuoden 1826 asetuksen mukaisesti. Lisäksi aiemmat kenraalikuvernöörit Zakrevski ja Menšikov olivat noudattaneet tätä periaatetta. Keisarin mielestä kenraalikuvernööri Bergillä oli oikeus toimia niin kuin hän toimi ja mihin kenraalikuvernöörin valta hänet oikeutti. Myöhemmin ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt hyväksyi omalta osaltaan järjestelyt, kun kenraalikuvernööri oli luvannut ilmoittaa niistä hänelle asianmukaisesti.336

Olennaista episodissa oli, että suurin kohu asiasta nousi senaatissa. Kun käskykirje määrärahan myöntämisestä tuli senaatille, se joutui yllättymään ikävästi, koska se ei ollut tiennyt asiasta etukäteen. Senaatin oli pakko ilmoittaa kenraalikuvernööri Bergille, että tämä oli toiminnallaan ohittanut senaatin, mikä oli aiheuttanut senaattoreiden keskuudessa huolta.337 Tapahtumaa käytettiin esimerkkinä lisääntyneestä tyytymättömyydestä Bergin toimintaa ja henkilöä kohtaan. Suosikkihallinnon näkökulmasta kysymys oli kuitenkin selvästi kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin suosikkisenaattorin luovimisesta tilanteessa, jossa senaatin toimintakykyä kahlitsi sen jähmeä organisaatio.

Tapauksen yksityiskohdat ovat tiedossa, koska ongelman kärjistyessä suosikkisenaattorit eli ministerivaltiosihteeri Armfeltin suosikit ja hyvät ystävät C. O. Cronstedt ja B. Federley pitivät kirjeitse Armfeltin tilanteen tasalla. Läheinen suhde näkyy siinä, että senaattorit puhuttelivat Armfeltia kirjeissä ilmaisulla ”mon cher Alexander”.338 Suosikkisenaattoreidensa kirjeiden välityksellä ministerivaltiosihteeri Armfelt sai tietää asiasta, vaikka talousosasto ei ollut päättänyt ilmoittaa siitä ministerivaltiosihteerille. Ainoastaan senaattori M. W. Nordenheim oli ehdottanut luottamuksellista kirjettä Armfeltille. Senaattori Cronstedtin yksityiseen kirjeeseen ystävälleen Armfeltille sisältyi kaikki tarvittava tieto. Kirjeessä oli liitteenä ote talousosaston äänestyspöytäkirjasta, kenraalikuvernöörille osoitettu palautekirje ja kommentit finanssipäällikkö Langenskiöldin eriävästä mielipiteestä.339

Langenskiöld oli vähän aikaisemmin lähettänyt myös senaatissa esittämänsä lausuntonsa Armfeltille, koska sen sisältö poikkesi olennaisesti muiden senaattoreiden lausunnoista.340 Asia oli hänelle ilmeisen tärkeä, koska Langenskiöldin kirjallinen yhteydenotto Armfeltiin oli poikkeuksellista. Edellinen kirje oli vuodelta 1859 ja sitä edellinen vuodelta 1853, mikä osoittaa henkilökohtaisten tapaamisten toimineen hyvin.

Finanssipäällikkö Langenskiöld, jonka toimituskunnan piiriin kuuluvassa asiassa senaattia oli loukattu, suhtautui asiaan senaattoreista kaikkein myönteisimmin. Langenskiöld yhtyi kyllä muiden senaattoreiden näkemykseen siitä, että hallitsijalta ei pitänyt koskaan hakea ratkaisua tärkeissä asioissa ilman, että senaatilta pyydettiin lausunto. Samalla Langenskiöld sanoi tuntevansa kiitollisuutta kenraalikuvernööriä kohtaan, joka oli kamppaillut maan suurten asioiden eteen. Vain jos senaatti ja kenraalikuvernööri yhdessä valvoivat maan tärkeitä etuja hallitsijan edessä, saattoi hallitus Langen-skiöldin mielestä säilyttää kansan luottamuksen. Langenskiöldin mielestä kenraalikuvernööri ei tiennyt toimenpiteellään loukkaavansa senaatin oikeuksia. Siksi asiasta olisi ilmoitettava vain suullisesti kenraalikuvernöörille, eikä kirjallista muistutusta tarvittaisi.

Senaatin enemmistön kannan mukaisesti kenraalikuvernöörille kuitenkin toimitettiin asiasta kirje, jonka talousosaston varapuheenjohtaja J. M. Nordenstam henkilökohtaisesti toimitti perille. Kirjeessä todettiin senaatin huolestuminen yli miljoonan markan ylimääräisestä määrärahasta, joka oli myönnetty vaikeassa rahatilanteessa ilman senaatin antamaa lausuntoa. Välittömästi seuraavana päivänä kenraalikuvernööri Berg saapui hämmästyneenä senaatin istuntoon selittämään asiaa. Hän oli pitänyt päivänselvänä, että senaatti hyväksyisi hänen toimenpiteensä. Menettelyllään hän oli lähinnä tähdännyt ajan säästämiseen. Cronstedt kertoi kirjeessään Armfeltille, että kenraalikuvernööri ei ollut edes ärsyyntynyt. Syytä ärsyyntymiseen ei pitänytkään olla, koska Berg oli suojannut selustansa ja oli aikeissa pyytää Langenskiöldiltä tämän eriävän lausunnon. Sen perusteella kenraalikuvernööri laati perusteellisen vastineen.

Kirjeessään Armfeltille Langenskiöld kertoi, että hän luovutti aineiston Bergille finanssipäällikön ominaisuudessa. Ei ole tietoa, kertoiko hän aineiston luovuttamisesta Cronstedtille ja Federleylle, kuten hän oli kertonut lausuntonsa lähettämisestä Armfeltille. Armfeltillekin ilmoitus on laitettu jälkisanoiksi. Kokkina oli ilmeisesti myös Snellman, joka oli hyvissä suhteissa Langenskiöldin ja Bergin kanssa. Kyllästyneenä asioiden hitaaseen etenemiseen hän itse oli jopa saattanut ideoida toimintalinjan.

Langenskiöldin luovuttaman aineiston avulla kenraalikuvernööri Berg selvisi hyvin yhteentörmäyksestään senaatin kanssa. Berg toisti kirjallisessa vastauksessaan senaatin muistutukseen Langenskiöldin lausunnon olennaisimman sisällön, jolla hän ratkaisi kiistan hyväkseen. Langenskiöldin aineiston perusteella kenraalikuvernööri totesi senaatin muistutuksen olevan aiheeton. Kaikkia senaattoreita Bergin selitys ei tyydyttänyt. Senaattori Victor Furuhjelm toteaa muistelmissaan, että Bergin kirjelmä oli liian samankaltainen Langenskiöldin lausunnon kanssa. Se paljasti yhteyden sen kirjoittajaan tai luovuttajaan, jolta oli saatu aineistoa kirjelmän ”verukkeita viliseväksi sisällöksi”.341

Senaattori Furuhjelm joutui Bergin silmätikuksi, kun hän lähti senaatin etunenässä arvostelemaan kenraalikuvernöörin toimintaa ylimääräisen määrärahan myöntämisessä. Furuhjelm oli väittänyt toimintaa lakien vastaiseksi. Yksityiskirjeessään ministerivaltiosihteeri Armfeltille hän vakuutti, että Bergin suullinen ja kirjallinen selvitys omasta toiminnastaan ei tyydyttänyt häntä. Kenraalikuvernööri ei Furuhjelmin mielestä voinut ratkaista itse, mitkä asiat olivat niin selviä, että pelkkä senaatin jälkikäteen antama lausunto riitti. Furuhjelm lähetti kommenttinsa ja Bergin venäjänkielisen pöytäkirjanotteen Armfeltin arvioitavaksi.342 Senaattorikollegoiden ärtymyksen ymmärtää, koska toiminnallaan Langenskiöld verhosi myös oman menettelynsä. Normaalia menettelytapaa noudattaen rautatielle ei olisi järjestynyt lisärahaa tarpeeksi paljon ja tarpeeksi nopeasti. Kenraalikuvernöörin kautta asia järjestyi tehokkaasti. Snellmanille etenemistie oli ilmiselvä.

Ylimääräisen määrärahan myöntämisessä senaattorit saivat tietää ohittamisestaan eri tavalla. Bergin ilmoitus myönnetystä määrärahasta yllätti senaattoreista suurimman osan. Federleyn mukaan hän ja muut ”salaiseen raatiin” kuulumattomat ällistyivät, kun uutinen miljoonasta oli tullut. Heillä ei ollut asiasta mitään aavistusta.343

Senaattorit jakautuivat suosikkisuhteiden perusteella selkeästi eri ryhmiin. Kulissientakaisesta toiminnasta tietämättömät F. I. Edelheim, A. L. Born ja M. W. Nordenheim saattoivat vedota senaatin, maan korkeimman kollegisen viraston, muodolliseen asemaan ja sen loukkaamattomuuteen. Jonkinasteista suosikkiasemaa nauttiva Furuhjelm ei periaatesyistä hyväksynyt kenraalikuvernöörin toimintaa, vaikka ilmeisesti tiesikin hankkeen todellisen luonteen. Kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin suosikkisenaattori Langenskiöld todella tiesi ja ministerivaltiosihteerin henkilökohtaiset ystävät ja suosikkisenaattorit Federley ja Cronstedt ymmärsivät mistä oli kysymys, vaikka he eivät olleetkaan mukana tämänkertaisessa hankkeessa. J. M. Nordenstam ja Robert von Trapp olivat jäävejä asian virallisessa käsittelyssä, koska he olivat rautatiejohtokunnan jäseniä. Näytelmä kenraalikuvernöörin ”katumusretkestä” senaattiin oli tietysti tärkeä yleistä mielipidettä varten, olihan senaatin arvovalta säilytettävä alamaisten silmissä.344

291                        Lolo Krusius-Ahrenberg, Valtiopäiväajatus etsii toteutumistaan (1856–1863) Teoksessa Suomen kansanedustuslaitoksen historia II. Helsinki 1981, 11–12.

292                        Paasivirta 1978, 200–201.

293                        Schauman 1967, 145–147.

294                        Cowles 1972, 181–182.

295                        Schauman 1967, 145–147.

296                        Klinge 1989, 510. Puhe on kokonaisuudessaan Schaumanin elämäkerrassa, Rosenqvist 1927, 148–159.

297                        Paasivirta 1978, 199.

298                        Rosenqvist (I) 1927, 158.

299                        Antell Armfeltille 13.11.1856. Ref. Rein 1981 (II), 119. Ks. Rosenqvist 1927, 153–154.

300                        Berg Armfeltille 4.11.1856. Ref. Rein 1918 (II); 119.

301                        Rosenqvist 1927, 154.

302                        Aleksanteri II:n kommentoima F. L. Schaumanin puhe. Ks. Armfeltin kokoelma IIb: 8b/2.

303                        Armfeltin oma ranskankielinen kertomus valtiopäiväkehityksestä, puhtaaksikirjoitettu omakätisillä korjauksilla. Ref. Rein 1981 (II), 117–121. Ks. Klinge 1989, 511.

304                        Munck Armfeltille 28.11.1856. Ref. Klinge 1978, 53.

305                        ”Rapport du Baron Stjernvall”. Armfeltin arkisto IIb:9. Ref. Klinge 1878, 54 nootti 1.

306                        Klinge 1989, 511.

307                        Stjernvall-Walleen Munckille 2.11. 1856. Ref. Klinge 1978, 53.

308                        Kreivi Berg. KT 23, 291.

309                        Klinge 1978, 54.

310                        Schauman 1867, 149.

311                        Antell Armfeltille, päiväämätön kirje ja Stjernvall-Walleen Armfeltille 25.11.1756. Ref. Rein 1981 (II), 235.

312                        Berg Armfeltille 1.12.1856. Ref. Rein II, 235.

313                        Berg Armfeltille 1.12.1856. Ref. Rein II, 236.

314                        Stjernvall-Walleen Armfeltille. Ref. Rein II, 236.

315                        Pipping 1961, 297–298.

316                        Rein 1981 (II), 238–239.

317                        Antell Armfeltille 3.2.1857. Ref. Rein II, 240.

318                        Berg Armfeltille 7.8.1860. Ref. Rein II, 241.

319                        J. R. Munckin konsepti 21.7.1858. Ref. Rein II, 241.

320                        J. R. Munck E. Stjernvall-Walleenille 17.11.1860

321 Armfelt Munckille 16.1.1860. Ref. Rein II, 241.

322                        Berg Armfeltille 16.3.1860. Ref. Rein II, 242.

323                        Berg Armfeltille 7.8.1860. Ref. Rein II, 244–245.

324                        Stjernvall-Walleen Munckille 26.11. 1860. Ref. Rein II, 251.

325                        Törngren, 140.

326                        Ks. Adolf Törngren, Ur friherre Emil Stjernvall-Walleens brev till Aurore Karamzine. Utrag ur breven åren 1860–1876. (Översättning från franskan). Skrifter utgivna av Svenska Litte-ratus-sälls-kapet i Finland. CCL-XXV. Helsing-fors 1939.

327                        Törngren 1939, 143–144.

328                        Stjernvall-Walleen Aurora Karamzinille 16.6.1861. Ref. Törngren 1939.

329                         Stjernvall-Walleen Aurora Karamzinille 12.1.1861. Ref. Törngren 1939.

330                        Stjernvall-Walleen Aurora Karamzinille 23.1.1861. Ref. Törngren 1939.

331                        Stjernvall-Walleen Aurora Karamzinille 12.4.1861. Ref. Törngren 1939.

332                                    Rein 1905 (II), 235.

333                                    Berndt Federley Alexander Armfeltille 6.3.1856. Alexander Armfeltin kokoelma, Valtionar-kisto.

334                                    Berndt Federley Aurore Richterille 23.7.1860. Tjusterby-samling, Åbo Akademis bibliotek.

335.                       Fabian Langenskiöld Casimir von Kothenille 17.1.1845. Ref. Osmonsalo 1939, 147–148.

336                        Osmo Jussila, käsikirjoitus Suomen asiain esittelyjärjestyksen historiasta. Ks. valtioneuvoston arkisto.

337                        Vrt. Rauhala 1921, 54–55 ja Elis Furuhjelm, Ur Finlands kulturhistoria under 1840–1870 talen. Helsingfors 1902, 77–92 sekä Rein 1905 (II), 307. Rauhala puhuu yksitotisesti senaatin syrjäyttä-misestä, mikä johtuu osittain varmasti Reinin ja Elis Furuhjelmin teosten käyttämi-ses-tä lähteinä.

338                                    Berndt Federley Alexander Armfeltille 6.3.1860. Alexander Armfeltin kokoelma, Valtionar-kisto.

339                                    C. O. Cronstedt Alexander Armfeltille 3.3.1860. Alexander Armfeltin kokoelma, Valtionarkis-to.

340                                    Fabian Langenskiöld Alexander Armfeltille 1.3.1860. Alexander Armfeltin kokoelma, Valtionarkisto.

341                                    Furuhjelm 1902, 91.

342                        Victor Furuhjelm Alexander Armfeltille 24.3.1860. Alexander Armfeltin kokoelma, Valtionarkisto.

343                                    Berndt Federley Alexander Armfeltille 6.3.1860. Alexander Armfeltin kokoelma, Valtionar-kisto.

344                        Senaatin ja kenraaliku-vernöörin välisessä kiistassa ei aikaisemmassa tutkimuksessa ole korostettu asian käytännöllistä puolta. Kiinnittämättä huomiota epävirallisiin käytäntöihin Rauhala näkee asian pelkästään laillisuus-kiistana. Reinin mielestä Berg piti episodia poliittisena vehkei-ly-nä. Todellisuus ei ole välttämättä niin yksinkertai-nen, vaan kysymyk-sessä oli tehokkain tapa hoitaa asioita jähmeässä hallinto–organisaatiossa.