Snellman ei osallistunut valiokunnan ympärillä vellovaan yleiseen hälinään aluksi millään tavalla. Hän kirjoitteli sairaalle sisarelleen ja antoi ohjeita keuhkotaudin jälkihoitoon: ”Nykyisin kaikki lääkärit suosittelevat jälkihoidoksi kalanmaksaöljyä joko yksinään tai vielä mieluummin kalkkiveden kanssa. Neljä lusikallista öljyä päivässä on tavallinen annostus. Jos siitä tulee huonovointiseksi, saa kuvotusta tai vatsakipuja, hoito keskeytetään heti ja levätään viikko. On parasta aloittaa heti, sillä [öljyn] nauttiminen on vaikeampaa, kun tullaan lämpimään vuodenaikaan. Lisäksi tarvitaan ravitsevaa ruokaa: lihaa ja lihakeittoa.” Hän kertoi sisarelleen myös omasta arjestaan:

Minun lapseni ovat suureksi ilokseni terveitä niin kuin aina. Oma elämäni sujuu kuten tavallista tasaisessa aherruksessa – viime talvena oli vielä enemmän työtä kuin tavallisesti. Terveydentilani on kuitenkin jokseenkin tasainen, vaikka ikä alkaa heikentää työkykyä. Sano Otolle ja lapsillesi sydämellisiä terveisiä. En rohkene ajatella matkaa Teidän luoksenne. Vaikka aika ja varatkin antaisivat myöten, en pysty jättämään kotiin ketään lapsistani. Enkä voi ottaa kaikkia mukaani. On tosiaan surullista olla yksinään heidän hoitajanaan. – Sydämellisesti Veljesi J. V. Sn.388

Perheasioitaan hoidellut Snellman seurasi tilannetta rauhassa, koska hänen mielestään oikaisu oli varmasti tulossa. Lisäksi hän katsoi, että valiokunta on hyödyllinen askel kohti valtiopäiviä. Alkukesästä Snellman tapasi Stjernvall-Walleenin, joka oli matkustellut toimistosihteeri C. Palmrothin kanssa Suomessa rauhoittamassa mielialoja. Snellman sai ilmeisesti tarkempaa tietoa valiokunnasta, ja ajatus sen puolustamisesta syveni entisestään. Hän halusi julistaa luottamusta keskellä epäluottamusta. Yhtenä sytykkeenä hänellä oli Ruotsin lehtien epäasiasiallinen kirjoittelu. Kirjoituksia julkaistiin paljon Finska Förhållanden -vihossa IV. Dagligt Allehanda oli 15.6.1861 kirjoittanut, että oikaisukirjeen jälkeenkin valiokunta on laiton. Kirjoitus näyttäisi lähteneen oikeus-oppineen, kuten esimerkiksi J. J. Nordströmin kynästä.389 Dagligt Allehanda kirjoitti, että manifesti on valtiokeikaus, joka tarkoitti perustuslakien kumoamista.

Näitä kirjoituksia vastaan Snellman julkaisi 6.7.1861 artikkelin Suomen olot ja Ruotsin sanomalehdistö390, joka käynnisti kiivaan ja pitkäaikaisen polemiikin Suomen erillisaseman perusteista. Artikkelin lähtökohtana on Ruotsin lehtien huono tapa tarkastella asioita. Kritiikki kohdistui Aftonbladiin, jossa Snellmanin mukaan ei koskaan ollut ilmennyt korkeaa oivallusta ja ylevää katsantotapaa. Se oli ollut vastustuspuolueen lehti, joka oli taistellut kuninkaallisia neuvonantajia vastaan, jotka olivat yrittäneet turmella maata ja valtakuntaa. Samalla lailla lehti arvosteli ulkomaiden oloja. Snellman muistutti kuitenkin, että kun maailmantapahtumia arvostellaan Aftonbladin omaksumalla materialistisella katsantokannalla, kaikkia pingotetaan ja mitataan samalla lestillä. Tällä tavalla lehti oli arvostellut Suomen oloja vuosikaudet. Kertomukset olivat olleet valheen ja totuuden sekoitusta.

Snellman otaksui, että tämä vääristelynhalu johtui ruotsalaisten kansallisturhamaisuudesta: asiat eivät olisi hyvin, jos jokin seikka Suomessa olisi hyvin sen jälkeen, kun se oli erotettu Ruotsista. Ruotsin lehdistön pitäisi katsoa, eikö Suomessa todella ollut mitään, millä Suomen kansa voisi ansaita Euroopan sivistyneiden kansojen kunnioitusta. Snellmanin mielestä huomattava saavutus oli, että maalla oli oma valtiosääntö, oma hallitus ja omat raha-asiat ja että jokainen maan asukas oli Suomen alamainen ja niin itseään kutsui. Mikään muu kuin Suomen kansa itse ei ollut auttanut sitä siihen.

Näillä seikoilla Snellman paalutti artikkelinsa, minkä jälkeen on yllättävää, kuinka paljon artikkelin johdosta onnistuttiin saamaan aikaan väärinkäsityksiä. Sekaannusta aiheuttivat Snellmanin korostamat kaksi asiaa: suomalaiset kantavat itse vastuun hallituksestaan ja jos se on kurja, häpeä on kansan. Tärkeintä on, että kansa tietää, mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Lähtökohta nykyisyyden arvioinnille oli tuntea poliittinen tajunta ja se, mistä maan poliittisen elämän takeet olivat kehittyneet. Tämän valaisemiseksi Snellman totesi, että Suomi luovutettiin rauhanteossa Venäjän valtakuntaan maakuntana, ja se oli kehittynyt tästä mainitusta alusta, joka ei sisältänyt mitään lupausta maan nykyisestä valtiomuodosta. Takeina olivat hallitsijan sanat ja vakuutukset. Lauseet oli ilmaistu epäonnistuneesti, jolloin Snellman altisti itsensä koville hyökkäyksille. Väitettiin, että Snellman oli luopunut aikaisemmista poliittisista mielipiteistään ja olisi kieltänyt Suomen perustuslailliset oikeudet. Jos koko artikkeli olisi luettu kunnolla, metelöimiseen olisi ollut vähän syytä. Kysymys olikin vanhojen kaunojen purkamisesta liberaalileirissä, joiden johtotähti oli ruotsalainen lehdistö.

Artikkelin huono ilmaisu johtui Snellmanin omien sanojen mukaan siitä, että hän oli yrittänyt kirjoittaa sen niin, että se läpäisisi sensuurin. Sen tavoitteena oli häiritsemättä osoittaa, että valiokunta saadussa muodossa toisi valtiopäivätkin varmasti, mutta esteiden kasaaminen valiokunnan tielle lykkäisi valtiopäiviäkin. Snellman oli yrittänyt vuoden 1861 ensimmäisessä numerossa julkaista uudenvuoden artikkelin Suomen poliittisista oloista. Siinä oli tarkoitus kuvailla, miten Suomi oli vakiinnuttanut sisäisesti itsenäisen aseman vuodesta 1809, jolloin se sai vakuutuksen perustuslakiensa koskemattomuudesta. Snellman viittaa myös keisarin määräykseen laatia lista asioista säätyjen harkintaa varten.

Berg kielsi julkaisemasta artikkelia eräiden henkilöiden toivomuksesta. Alkukesästä hän pyysi kuitenkin artikkelista käännöstä, jonka sensori Heimburg toimitti hänelle. Berg korjasi omakätisesti sitä hyvin paljon. Kaikki mikä koski Suomen autonomian takeita, oli pyyhitty pois. ”Riippumaton”-sana oli korjattu joka kohdassa sanalla ”erityinen”. Kun Snellman esitti, että ainoakaan kapinallinen käsi tai kieli ei ollut liikkunut Suomessa, vaikka vallankumoukset olivat pyyhkineet Euroopassa, Berg pyyhki pois sanat ”tai kieli”. Kun Snellman kehotti suomalaisia olemaan kiitollisia ”kaitselmuksen erinomaisesti sallimasta” kansallisuutensa saamasta arvosta, Berg vaihtoi tilalle ”viisaan hallitsijan kädestä annetusta”. 391

Berg puolusteli korjauksiaan sillä, että hänenkin mielestään valtiopäivät olivat tulossa, mutta hän toisti edelleen: ”Ei pidä pakottaa Hänen Majesteettiansa.” Syntyi pitkä väittely, jonka jälkeen Snellman vei paperin kotiinsa mutta ei suostunut lopulta muutoksiin kuin muutamassa kohdassa. Lopputulos oli, ettei Berg antanut lupaa artikkelin painattamiseen. Hyvästeltäessä Snellman oli ollut kylmä, mutta aina yhtä hyväntuulinen ja ystävällinen Berg sanoi: ”Käykää useammin luonani, hyvin usein.” Snellman joutui kuitenkin kirjoittamaan kiireellä uuden artikkelin ja julkaisemaan sen kielletyn alkuperäisen sijasta.392 Uudessa artikkelissa piti sensuurin takia noudattaa diplomaattista tyyliä. Siinä pitäytyminen johti väärinkäsityksiin, joiden oikomisen takana oli kalavelkojen maksaminen Snellmanin vanhoista sivalluksista.

Keskustelu hajosi kahteen suuntaan. Koska teoria Suomen valtion synnystä oli vielä epäselvä ja sille haettiin muotoa, kiista valiokunnan roolista vei suuren osan keskusteluun osallistujista oikeustaisteluun, jossa jokainen käytetty termi kaluttiin puhki. Keskusteluun osallistuivat mieluiten oikeusoppineet. Ainoastaan Snellman ei halunnut lähteä kirjallisten perustelujen hakemiseen, koska häntä kiinnosti prosessin asiallinen hoitaminen eikä periaatteellinen kädenvääntö. On kuitenkin todettava, että Snellmanin huolimattomat ilmaukset lähtivät hänen perusfilosofiastaan, jonka mukaan keskeinen toimija oli kansallishenki ja kansa itse. Snellmanille lakien kirjain, pykälät tai keisarin julistusten sanamuodot eivät olleet tärkeitä; ne olivat ulkokuori, kansallishengen ilmiasu. Siten Venäjän valtakunta keisareineen tarjosi otolliset puitteet Suomen kansan työlle. Snellmanille Venäjän keisari oli kansallishengen yliohjaaja ja sen ilmentäjä.393

Tämän puiteideansa mukaan Snellman aikoi hyödyntää Aleksanteri II:n hallitsijakauden tarjoamat mahdollisuudet eikä jäädä kuluttamaan aikaansa loputtomissa väittelyissä ja kirjallisten todisteiden etsimisessä. Snellman ei esiintynyt filosofina vaan käytännön valtiomiehenä.

Snellmanin päänahan jahtaamisen keulahahmoksi asettui Helsingfors Tidningarin toimittaja August Schauman. Hän oli 20 vuotta Snellmania nuorempi, 11-lapsisen perheen kuopus ja Snellmanin opiskelutovereiden ja hyvien ystävien F. L. Schaumanin ja yliopiston kirjaston B. O. Schaumanin pikkuveli. Jälkimmäinen oli Snellmanin ”hyvä veli”, joka tarkasti ja oikoluki tämän Litteraturbladin kirjoitukset keskinäisen luottamuksen hengessä, kuten seuraavasta viestistä käy ilmi: ”Eikä minulla ollut mitään erityistä asiaakaan, vain ystävällinen pyyntö, että tekisit niin hyvin ja korjaisit Litteraturbladin asiavirheet, jos sellaisia löytyy, samoin kielivirheet ja minun jäljiltäni kömpelöt rakenteet. Annan yksin sinulle täydet valtuudet huolehtia lehden ilmestymisestä parhaassa mahdollisessa asussa, myös minun omien artikkelieni suhteen.”394

Veljessarjan vanhin, kadettikoulun priimus Carl Hannibal, oli kadonnut Turkin sodassa 1829. Hänen seitsemän naimatonta sisartaan menehtyivät sairauksiin nuorella iällä. August Schaumanin isä oli senaatin virkamies, jonka kotona seurusteltiin sujuvasti maan virka-, tiede- ja kulttuurieliitin jäsenten kanssa. Vaikka August Schauman oli lapsuutensa ja nuoruutensa läheisissä kosketuksissa heihin, hän ei ollut toiminut missään virassa vaan oli elättänyt itsensä useiden sanomalehtien toimittajana, perustajana ja kirjailijana. Sittemmin hän omisti oman kirjapainon.395 Taustojensa puolesta Schaumanilla ja Snellmanilla oli aivan eri näkökulma yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen kehitykseen. Snellman oli myös sanomalehtimies mutta hänellä oli ohjelma, joka perustui käytännön toimintaan yhteiskunnallisessa elämässä.

Yksi selvä asia perintönä lapsuudenkodista selittää August Schaumanin aatteellista perustaa. Hänen kotonaan oli perehdytty Ruotsin historiaan tavallista paremmin isän suuren kirjaston ansiosta. Ruotsin historian ja lainopin osalta se oli melkein täydellinen. Isä pohti mielellään muiden kanssa historiallisia aiheita. Se innosti Augustin ja Oton aikaisessa vaiheessa vilkkaaseen Ruotsin-harrastukseen. Jo ennen kuin osasivat kirjoittaa he laativat Ruotsin kuningasluetteloja. Alle 10-vuotiaina he kävivät läpi Fryxellin kertomuksia yhä uudelleen ja uudelleen ja selailivat ahkerasti ruotsalaisia kuvateoksia, kuten Ruotsin kuninkaat ja heidän aikakautensa. Ruotsin Vaakunakirjan he hallitsivat ja keräsivät sinettejä ahkerasti. Lasten kalenterin kuvien avulla he sommittelivat tableau vivant -asetelmia. Schaumanin omien sanojen mukaan Ruotsi pysyi hänelle melkein kuin isänmaana.396

Vastakohta oli suuri Augustia 16 vuotta vanhempaan Frans Ludvig -veljeen, joka herätteli Snellmanin kanssa toiminnallaan kansallishenkeä osakunnissa ja haki inspiraatioita maailmalta. Heidän kanssaan August Schauman oli täysin eri sukupolven miehiä; hän aloitti opiskelun yliopistossa, kun Saima perustettiin, ja valmistui, kun Snellman lopetti sensuurin ahdistelemana Litteraturbladin toimittamisen.

Isän kirjakaapin sisältö näytti olleen Schaumanin aatteiden todellinen perusta. Siksi ei olekaan yllättävää, että hänen ja Snellmanin edellinen sanasota Papperslyktanin tiimoilta keväältä 1860 sai jatkoa.397 Schauman selitti toimintansa perustaksi pettymyksen mieheen, joka enemmän kuin kukaan oli toiminut Suomen kansan herättämiseksi kansalliseen tietoisuuteen. Schauman ei voinut sietää sitä, että kun vihdoin oli syntynyt itsetuntoa osoittavia lausuntoja, Snellman hillitsi niitä sanomalla tähän tapaan: ”Älkäämme soimatko, älkäämme myöskään valittako; ylistäkäämme ihmeellistä armoa, joka on sentään meille edes jonkinlaisia oikeuksia antanut; kiittäkäämme kaitselmusta siitä, mitä olemme saaneet, ja käyttäkäämme todellisia oloja kaikkeen siihen hyvään, mitä ne suovat; muistakaamme lopuksi, ettei tilanne ole muiden kuin itsemme työtä, ja sen vuoksi – vaietkaamme ja odottakaamme!”398

Snellmanin lauseeseen ”ihmeellisempää on, että Suomella on mitään poliittisia oikeuksia, kuin se, että ne Ruotsiin verrattuina ovat pienet” tarttui ensimmäiseksi kuitenkin J. W. Lillja. Krimin sodan jälkeen maahan levinneet vapauden aatteet saivat hänestä intohimoisen kannattajan. Åbo Underrättelserin omistajana ja toimittajana hän kävi uupumatonta taistelua vanhoillista byrokratiaa vastaan avoimen kansanvaltaisen yhteiskunnan puolesta.399 Lillja oli kuitenkin vannoutunut kustannusalan liikemies. Hän oli keskeyttänyt koulunkäyntinsä 1833, jonka jälkeen hän harjoitteli Frenckellin kirjapainossa. Vuonna 1841 hän perusti oman kustannusliikkeen, 1850 osti Frenckellin painon ja 1856 Hjeltin painon. Saman vuosikymmenen lopulla hänelle alkoi tulla taloudellisia vaikeuksia, ja vuonna 1862 hän teki vararikon. Hän oli yhteydessä kuitenkin virkamiespiireihin vaimonsa kautta, jonka isän serkku oli senaattori E. T. von Knorring.400 Naimakauppa oli sysäyksenä kirjakauppaoikeuksien anomiselle 1844; muuten hänelle ei olisi luovutettu vaimoksi aatelisneitoa. Frenckellin todistuksessa taattiin hänellä olevan perusteelliset kouluopinnot.401

Kiusallista oli, että Lilljan liiketoimet kaatuivat sittemmin Gustaf Silfversvanin lainan takaisinmaksuun; tämä kun oli rouvan serkku ja Lilljan lehden avustaja. Lähes kuukauden mittainen kerjuukierros ei ollut johtanut tulokseen, ja hän totesi joutuneensa umpikujaan. Hän totesi ystävälleen August Schaumanille tuntevansa murhetta joutuessaan luopumaan elämäntehtävästään. Toista ystävää G. P. Arm-feltia hän koetti houkutella mukaan rahoitusjärjestelyihin. Pelastamisyritykset eivät riittäneet, vaan hänen perustamansa ”kirjapoliittinen kirjapaino- ja kirjallisuuslaitos” romahti. Konkurssipesä oli suuri ja hankalasti selvitettävä.402

Konkurssin uhatessa Lilljan taistelu Snellmania vastaan oli viimeinen näytön paikka. Hän väitti Åbo Underrättelserissä, että Snellman oli kieltänyt Suomen epäämättömät poliittiset oikeudet. Snellman vaati peruuttamaan syytökset lehden myöhemmässä numerossa. August Schauman kirjoitti 23.7.1861 lähtien Kirjeitä maalaisystävälle -sarjan seitsemässä artikkelissa Helsingfors Tidningarissa, että Snellmanin väite oli arveluttava, koska se voitiin kumota luettelemalla asiakirjat, joissa oikeudet oli tunnustettu. Schauman saattoi kirjoittaa vapaaseen tyyliin sensuurista vapaana, koska sitä valvova kenraalikuvernööri Berg oli hakenut kaksi ja puoli kuukautta virkavapautta sairauden vuoksi 1.7.1861 lähtien ja saanut luvan matkustaa ulkomaille. Sijaisena toiminut Nordenstam ei löytänyt artikkeleista huomauttamista.403 Lisäksi monet lehdet väittivät, että Snellmanin sanoessa Palménin pitävän Suomea maakuntana hän oli myös itse yhtynyt tähän käsitykseen.404

Johan August von Essen ei hyväksynyt sensuroidussa Åbo Underrättelserin artikkelissaan sitä Snellmanin väitettä, että puolen vuosisadan hallitus oli ollut sellaisten henkilöiden käsissä, jotka olivat vieraita kansalle ja sen ajatustavalle. Tukholman lehdet säestivät arvostelua. Karl Wetterhoff julkaisi Dagligt Allehandassa kirjoituksen Professori Snellman ja Suomen konstitutsioni, jonka mukaan Snellman luuli voivansa saada Suomen kansan luopumaan kaikista poliittisista oikeusvaatimuksistaan ja ehdottomasti heittäytymään keisarin armon syliin.

Snellman vastasi lukuisiin suomalaisten ja ruotsalaisten lehtien hyökkäyksiin 3.9.1861 ilmestyneessä Litteraturbladin numerossa.405 Hän totesi aiheuttaneensa näköjään sanomalehtiriidan, joka oli täynnä väärinkäsityksiä, vääristelyjä, nurjamielisiä tulkintoja ja valheita. Se oli todistanut Aftonbladin käyttämän menetelmän nousseen maihin Suomessakin. Vastustajat tuomittiin: heitä halvennettiin moraalisesti puolueena ja yksilöinä. Vastustajat kuvailtiin vallanhimoisiksi, ahneiksi onnenonkijoiksi, jotka eivät välitä isänmaansa kunniasta ja menestyksestä. Kaikissa maissa oli tämän menetelmän noudattajia. Snellmanin mukaan sen loi valtiollinen puolueviha; itsekkyys valtasi sen välineekseen ja käytti hyväkseen joukkojen intohimoja ja kateutta kaikkea parempaa kohtaan, ja lopputuloksena oli taidosta ja kyvystä johtuvan kunnian ja maineen halpamainen panettelu.

Snellman torjui jyrkästi syytöksen, että hän olisi muka heinäkuun artikkelissaan kieltänyt Suomen poliittiset oikeudet; se oli pahin syytös, mikä suomalaista miestä vastaan voitiin tehdä. Snellman korosti, että vaikka sanoissa olisi jotain epäselvyyttä ja tulkinnan vaikeutta, ”antaako allekirjoittaneen julkinen esiintyminen yhdellekään rehellisesti ajattelevalle aihetta luulla, että hän koskaan voisi tehdä itsensä syypääksi sellaiseen maatakavaltavaan tekoon, että kieltäisi isänmaansa poliittiset oikeudet sisäisesti itsenäisenä valtiona”. Lisäksi hän selitti sanojaan ja käytännössä tunnusti epätarkat ilmaisunsa. Tätä ennen hän oli selittänyt tarkasti Suomen perustuslailliset oikeudet artikkelissa Kuinka on selitettävä eräät hallitusmuodon ja vakuuskirjan säännökset?406

Litteraturbladissa hän vastasi Mehiläisen toimittajalle Carl Qvistille, jolla oli suuri vaikutus ylioppilasnuorisoon kevään tapahtumien johdosta. Qvistin kannattajia olivat Ernst Linder, Valfrid Alfthan ja Leo Mechelin ja tämän ystäväpiiri ”Lundtenska Ligan”, joka oli eräänlainen Töölön päivällisten ja verettömien piirin seuraaja. Qvistin maailmankatsomus oli ”dialektis-revolutionäärinen”. Hän piti tärkeänä jatkaa kolmannen säädyn hallitusta vastaan tähtäävää toimintaa. Toiminta pakottaisi hallituksen jatkamaan reformipolitiikkaa ja aktivoisi poliittisia oikeuksia vailla olevia joukkoja. Hän pyrki saamaan julki sensuurin kieltämiä tekstejä.407

Snellman kunnioitti vastustajaansa. Hänen mielestään Qvist oli rehellinen, hän ei kajonnut vaikuttimiin: hän ei valehdellut, hän ei herjannut niin kuin ”tunnoton liiga”. Hän huomautti Qvistille: ”Maamme on nykyisin täynnä suurisuisia patriootteja, jotka olivat vielä kuusi vuotta sitten niin vaiteliaita, ettei minkään maailman stetoskooppi olisi voinut osoittaa tätä liberaalista patriotismia olevan edes asianomaisen sydänpussissa.” Hänen mielestään isänmaallisuutta osoitettiin väärissä asioissa; epäluuloisuudesta ei voinut koskaan syntyä yhtään hedelmällistä tekoa. Snellman toisti: me emme usko salahankkeeseen. Valiokunnasta tulisi hyödyllinen, jos sitä kohtaan osoitettaisiin luottamusta. 408

Seuraavassa numerossa Snellman vastasi Qvistin muistutuksiin hallitusmuodon ja vakuuskirjan säännöksistä. Snellman muistutti kuitenkin, että ”emme ole oikeusoppineita”.409 Samassa numerossa hän halusi korostaa suurelle yleisölle valiokunnan roolia: ensiksi valiokunta voi ilmoittaa kannattavansa senaatin mielipidettä tai poikkeavansa siitä, toiseksi valiokunta voi lausua mielipiteensä muistakin asioista, jotka eivät ole senaatin esityslistalla ja kolmanneksi senaatin ja valiokunnan lausunnot koskevat vain ehdotusten periaatteita ja tarkoitusta, jotka pitäisi esittää valtiosäädyille.410

Vastustajia nämä selitykset eivät vakuuttaneet. Snellmanin laaja katsaus muiden lehtien suhtautumiseen kiistakysymykseen (Suometar, Otava, Suomen Julkisia Sanomia, Hämäläinen, Porin Sanomia, Tapio, Mehiläinen, Borgåbladet) hermostutti lopullisesti Schaumanin. Snellman oli käsitellyt purevasti artikkelin aluksi häntä Lilljan ohella.411

August Schauman oli entistä vakuuttuneempi, että Snellman oli ”kylmäverisesti harkituilla tempuilla, eksyttävillä puolitotuuksilla, yleisönsä omaa ajatuskykyä halveksien koettanut saada mielipiteensä päteväksi ja vakaumuksensa muihin tyrkytetyksi”. Tämän jälkeen Snellmanin kärsivällisyys oli lopussa. Vihastuneena hän leimasi 1.10. nimeltä mainitut vastustajansa, Schauman etunenässä, ”epärehellisiksi valehtelijoiksi ja parjaajiksi”. Hän tiesi mustamaalaamisensa olevan kosto siltä liigalta, jota hän oli satuttanut kirjoituksellaan Suomalaisista siirtolaisista. Hyökkäyksestä loukkaantunut A. Schauman turvautui sovinto-oikeuden koolle kutsumiseen; hän halusi koolle Snellmanin virkaveljistä koostuvan puolueettoman raadin kertomaan, oliko kuvaus hänen kannaltaan oikea. Jos näin olisi, hän lupasi, että ”niin likainen käsi ei koskaan tule tahraamaan minkään sanomalehden palstoja”. Kun T. T. Renvall, C. G. Ehrström ja A. Meurman esittivät yhteisen vastalauseen, jonka mukaan Schaumanin artikkeli parjasi Snellmania, tämä ei suostunut julkaisemaan sitä lehdessään.

Snellman hyökkäsi vielä marraskuun alussa kiivaasti Lilljaa ja Schaumania vastaan. Jälkimmäisen mukaan järkisyyt eivät enää auttaneet ja hän tarttui ivan ruoskaan ja kirjoitti 16.11.1861 artikkelin Mixed Pickles. Koska sen pippuri oli liian väkevää, Snellmanin 16 ystävää allekirjoittivat 19.11. hotelli Kleinehissa adressin, joka julkaistiin 21.11. Finlands Allmänna Tidningissä. Tämän mukaan mukaan Helsingfors Tidnin-garia oli ajanut Litteraturbladia vastaan kieltämätön syyttämishalu. Kun allekirjoittajien joukossa oli Schaumanin edellyttämän seitsemän professorin allekirjoitukset, tämä lupauksensa mukaan erosi toimituksesta. Adressi synnytti kovan metelin oppositiossa mutta Elmgrenin mukaan Snellmanin jahtaus ei ollut enää niin raakaa. Alettiin tajuta, että Schaumanissakin saattoi olla syytä.412 Loppuvuoteen asti seurauksena oli eri kaupungeissa mairittelevia tuenilmauksia Schaumanille, adresseja ja vasta-adresseja. Kun erään tällaisen allekirjoittajina oli 10 professoria Schaumanin puolesta, hän palasi Helsingfors Tidningariin 1.1.1862.413

Snellmanin tammikuun valiokunnan puolustaminen kiteytyy Litteraturbladin marraskuun numerossa, kun hän vastasi julkisesti ystävänsä, Raahen piirilääkäri C. R. Ehrströmin kirjeeseen. Ehrström oli syyttänyt ystäväänsä siitä, ettei tämä ollut sanonut mitään kansakunnan puolustukseksi, kun se oli käyttänyt oikeutensa, täyttänyt velvollisuutensa esittäessään vastalauseita valiokuntavaaleissa. Snellman muistutti, että hän oli neuvonut suhtautumaan valiokuntaan luottavasti, koska sillä oli komitean luonne. Snellmanin mukaan tämän tiesi siitä, että se ei käsitellyt lakiehdotuksia. Hän oli vakuuttunut, ettei yksikään ihminen voi tuhota maata valiokunnalla. Yhtä selvää oli, että valiokuntaa seuraisivat valtiopäivät, koska keskustelut piti käskykirjeen mukaan julkaista. Tämä juuri takasi seuraukset. Snellman muistutti, että hän oli esittänyt vastaavan mielipiteen Litteraturbladin heinä-, elo-, syys- ja lokakuun numeroissa. Hänen mielestään ei ollut hänen vikansa, jos siihen ei ollut ymmärretty yhtyä. Snellman piti vastalauseita hyödyttöminä, koska niistä riippumatta hallitus oli tehnyt mitä oli voinut, ettei mikään näyttäisi siltä, että valiokunta hoitaisi valtiopäiville kuuluvia asioita.414

Snellman lausui pitkällisen kiistan viimeiset sanat vuoden 1862 ensimmäisessä Litteraturbladin numerossa. Hänestä tuntui toisinaan raskaalta nähdä vaivalloisen elämän päättyessä saavansa vaivanpalkaksi pelkkiä solvauksia. Hän toivoi, että lukijat eivät kuitenkaan epäisi luottamustaan kaikenlaisten herjaajien ja mielipiteen ilmaisijoiden neuvosta. Heistä huolimatta Snellman aikoi jatkaa lehden toimittamista yhtä uutterasti kuin tähän saakka ainoana tavoitteenaan jollakin valonpilkahduksella edistää valistuksen levittämistä isänmaassamme. 415

Snellman oli ollut kovassa tulituksessa, kun hänet tuomittiin yksimielisesti Suomen ruotsinkielisissä lehdissä. Väite Snellmanin kieltämistä Suomen perustuslaillisista oikeuksista ei siirtynyt ainoastaan Ruotsin lehtiin vaan myös saksalaisiin, kuten Börsenhalleen, Nationalzeitungiin ja myös Venäjän lehtiin. Siten Snellman oli leimattu Euroopan edessä maankavaltajaksi. Se, että nämä väitteet saivat niin paljon vastakaikua Suomessa, loukkasi Snellmania ja jätti katkeran muiston. Vuosia myöhemmin hän puhui: ”Muisto siitä kansallispalkinnosta, jonka maamme sivistynyt yleisö silloin antoi minulle, on seuraava minua haudan partaalle. Minun tahdostani se ei riipu, että se tulee kaivetuksi Suomen maahan.”416

Elmgren esitti hyvän yhteenvedon valiokuntakeskustelun aikoihin: ”Elämme juuri nyt vahvasti politisoitunutta aikaa, ja eniten politikoidaan peruslaeista. Useimmat, jotka puhuvat perustuslaista, eivät kuitenkaan tiedä vähintäkään perustuslain sisällöstä, eivät edes sitä, millä säädöksillä meillä on perustuslain arvo.”417 Tämä paljastui, kun tunteita kiihdytti Helsingissä Palménin teos Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslait, joka ilmestyi 23.9.1861. Sitä myytiin 300 kappaletta, mikä oli siihen aikaan valtava määrä. Tiedonhalu yleisön keskuudessa oli valtava; Palmén pelkäsi oviensa särkyvän, sillä hänen luonaan kävi jatkuvasti ihmisiä, jotka halusivat tietoa perustuslaista.418 Palmén näki oppaan julkaisemisen selvänä protestina valiokunnan kutsumista vastaan.419

Palménin naapurina asunut Snellman kirjoitti uudenvuoden artikkelissaan vuoden 1862 alussa: ”Nykyisin on viisaitten, nimittäin perustuslakeihin perehtyneitten lukumäärä maassamme suuri. Mutta kuinka monet tiesivätkään mainita maaliskuussa 1861, että vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 vakuuskirja olivat maan perustuslait, ja lisäksi kuinka paljon oli niitä, jotka tunsivat näiden asiakirjojen sisällyksen, se lienee helposti laskettavissa.”420 Tässä olikin asian ydin. Kiistelyssä Schaumanin puolueen miehet turvasivat perityn lain voimaan, Snellman nousemassa olevan sivistyksen ja kansallistietoisuuden valtaan.421

Snellmanin artikkelit tammikuun valiokunnan tiimoilta ovat pikakurssi venäläisen päätöksentekokäytännön logiikkaan, jota toteutettiin itsevaltaisen keisarin persoonaan kytkeytyvässä suosikkihallinnossa. Tätä vastapuoli ei kyennyt näkemään tai halunnut tunnustaa. Mitään ymmärtämystä Snellman ei tarvinnutkaan; hänelle ei ollut itsetarkoitus roikkua kiinni suosikkisuhteessa, jos se muodostui esteeksi asian ajamiselle. Ei ollut väliä, edistikö asiaa ministerivaltiosihteeri tai kenraalikuvernööri; pääasia että keisari oli tyytyväinen ja koki Snellmanin toiminnan hyödylliseksi. Näissä olosuhteissa eteen tuli myös Snellmanin ja Bergin yhteistyön loppuminen. Berg palasi sairaslomaltaan Helsinkiin 22.9.1861 kuukauden ajaksi. Snellmanin aikaansaaman lehdistökiistan takia valiokunta-asiassa rohkeutensa menettäneet Langenskiöld ja Gripenberg vetosivat Bergiin, että tämä esittäisi keisarille valiokunnan peruuttamista palatessaan Pietariin lokakuun lopussa. Langenskiöld selitti asiaa Armfeltille: ”Ei sovi sallia, että joukko tuulenpieksäjiä ja hulluja, joita muutamat huijarit ja kurja lehdistö ovat yllyttäneet, solvaavat Majesteettia ja siten kenties auttamattomasti vahingoittavat onnetonta maatamme. – –Valiokuntaa ei tahdota; – – ainoa henkilö (Snellman), joka on rohjennut lausua asiasta vastakkaisen mielipiteen, on kuorossa julistettu pannaan.”422

Bergin suunnitelmiin tämä vetoomus sopi hyvin, koska häntä ahdisteltiin asian johdosta. Berg kirjoitti keisarille, että Eurooppaa ja Venäjää vaivannut mielten kiihko on alkanut vaikuttaa Suomessakin. Hän oli seurannut kuusi vuotta kansaa yllyttävän puolueen toimintaa ja Ruotsista tulevia ärsykkeitä. Ne olivat synnyttäneet Suomessa mielenkuohun, jota ei saanut jättää sikseen. Hän oli liittänyt kirjeen mukaan artikkelin otteita, joissa valettiin epäluottamusta valiokuntaan, ja miten väärin niissä oli arvosteltu keisarin hyväntahtoisuutta. Keisari merkitsi kirjelmään ranskaksi: ”Odotan mietelmiä, joita hän aikoo minulle alistaa.”423

Keisari oli halunnut kuulla Armfeltin mielipiteen Langenskiöldin kirjeestä, joten Armfelt pääsi arvioimaan myös Bergin kantaa. Armfeltin mukaan olisi liian aikaista hajottaa valiokuntaa: ”Se todistaisi heikkoutta hallituksessa, joka on väkevä hyvän omantuntonsa vuoksi ja antaisi tukea sille useiden ruotsalaisten ja ulkomaisten lehtien lausumalle epäluulolle, että tarkoituksena oli toimeenpanna valtiokeikaus.”424

Keisari oli vakuuttuneempi Armfeltin tilannearviosta. Myös ulkoministeri Alexander Gortšakovin tuki oli tärkeä, koska hän oli vedonnut keisariin Stjernvall-Walleenin ja Armfeltin toivomuksesta. Ratkaisevaa oli, että keisari itse tunsi suomalaiset. Sitä oli vahvistanut se, että Stjernvall-Walleen oli lähettänyt Venäjän ulkoministerille, ruhtinas Gortšakoville käännöksiä Dagligt Allehandan artikkelista ja siihen Litteraturbladissa vastanneen Snellmanin artikkeleista.425

Tavatessaan Bergin 20.11.1861 keisari teki ratkaisevan päätöksen. Hän ei Bergin toivomuksesta erottanut Armfeltia, vaan Berg joutui itse pyytämään eroa. Todellinen tausta oli kuitenkin se, että Berg oli ulkomaanmatkansa aikana tullut vakuuttuneeksi, että hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä kuin varjella arvovaltaansa Suomessa. Matkan jälkeen hän jätti keisarille kirjelmän, jossa hän pyysi saada jättää Suomen. Keisari yritti muodollisesti puhua hänet ympäri siinä kuitenkaan onnistumatta. Uutinen Bergin virkaerosta oli Helsingin sanomalehdissä 26.11.1861. Seuraavana päivänä laskettiin teatterissa esirippu alas ylioppilaiden vaatimuksesta ja laulettiin Maamme, jolla viitattiin lehdestä luettuun Bergin eroon. Ylioppilaat saivat jäädä osoittamaan mieltään, koska Bergille Suomen jättäminen ei ollut keisarillinen epäluottamuslause. Berg nimitettiin Puolan käskynhaltijaksi rauhoittamaan levottomuuksia siellä. Lähdöllään hän rauhoitti samalla Suomen, josta ei yhtä aikaa Puolan tilanteen kanssa voinut syntyä ongelmia. 426 Kun muutamat suomalaiset kävivät hyvästelemässä Bergin Pietarissa, hän sanoi heille jäähyväisiksi saksaksi: ”Nukkukaa rauhassa, hyvät herrat.”427

Stjernvall-Walleenin oli vaikea myöntää itselleen, että voitto Bergistä ei merkinnyt hänen nujertamistaan. Tammikuun ”kahakan” jälkeen hän kertoi sisarelleen, että Berg oleskeli nyt Pietarissa allapäin, mutta odotti jotain nimitystä. Hän arveli Bergin joutuvan diplomaatiksi itään. Berg nimitettiin kuitenkin Pietarin sotilasakatemian kunniapresidentiksi. Reskriptillä, joka oli Stjernvall-Walleenin mukaan täynnä merkityksettömiä fraaseja, Bergille myönnettiin timantit Pyhän Andreaksen kaulaketjuun ja oikeus säilyttää entiset palkkaetunsa. Koska palkkaa ei maksettu jatkossa Suomesta, se ei enää Stjernvall-Walleenia huolestuttanut.428

Stjernvall-Walleenin luottamus Snellmaniin säilyi, vaikka tiedossa oli tämän läheinen yhteys Bergiin. Snellman itse kertoi luottamuksen Stjernvall-Walleeniin alkaneen jo 1856, jolloin hän alkoi käydä suullisia keskusteluja paronin kanssa. Tämä tuli yllättäen tapaamaan Snellmania Helsinkiin ilmoittamatta poliisille saapumistaan, jolloin hänen nimensä ei useinkaan ollut matkustajaluettelossa. Samalla tavoin toimi kreivi Armfelt halutessaan olla rauhassa erityisesti naisten käynneiltä ja välttää avunhakijat, jotka jonottivat hänen odotushuoneessaan avustusta keisarillisesta käsikassasta. Tällä tavalla Stjernvall-Walleen piti jo keväällä 1861 tammikuun valiokunnan aikoihin Snellmania luotettavana liittolaisena. Tämä oli helpotus Snellmanille, jota oli vaivannut se, että häntä luultiin kreivi Bergin nöyräksi palvelijaksi. Tästä oli liikkeellä myös pilkkalaulu,429 joka on sattumalta kirjoitettu muistiin ja lauletaan Ukko Noan melodialla.430

Också en Epistel                                                       

Fader Berg sin dörr uppstöter:

se hur lilla Snellman söter

Bergen sig i tamburn.

Se hur fader Berg han skrattar,

När han lögn i Snellman trattar,

Tvi honom den filuren!

Hurra! se Snellman svansar,

Efter Bergens pipa dansar:

Despotism och blomsterkransar,

Frihetssken (kerrataan)

Fullt af de dödas ben.

Utskott bör man ha i staden,

Blända folk med ståndsparaden

stor sak uti vår lag.

Snellman skrifver handen            trötter,

Tron sig stå på egna fötter,

Fastän för själet svag.

Hurra! se hur han fräser,

Hur af öfvermod han jäser,

Alla menniskor han snäsar

I sitt blad (kerrataan)

Med ovett på hvar rad.

Kära, snäs som sjelfva satan:

Dela bladet ut på gatan

Gratis åt hvar och en.

Markna grefvar och paroner,

Alla våra rysspatroner

skola dig prisa se’n.

Hurra! publiken skrattar:

Hur bland galonerta hattar

Nu du tviss, men icke                    fattar;

Aldrig förr (kerrataan)

Du sågs vid bergens dörr.

Mycket höres folket mumla,

Och skandaler kring dig tumla:

Det bär för dig på tok.

Lilla Snellman, kära broder,

Grip ej efter statens roder,

Bergen är dig för klok.

Hurra! jag hör dig skrika,

För vårt utskott väl predika;

Om du icke snart ger vika,

som despot (kerrataan)

Du går i Charons båt.

388                        Kirje Anna Christina von Essenille 15.4.1861. KT 17, 364–365.

389                        Rein 1981 (II), 273–274.

390                        Litteraturblad 1861:5. Suomen olot ja Ruotsin lehdistö. KT 17, 366–375.

391                        Korjattu artikkeli on Snellmanin papereiden joukossa Kansallisarkistossa.

392                        Lars–Folke Landgrenin kommentaari, SA X:12.

393                        Jussila 1987, 98.

394                        B. O. Schaumanille 28.6.1861. KT 17, 454.

395                        Ks. Carpelan IV, 975:taulu 32. Schauman 1967, 96–98.

396                        Schauman 1967, 99–100 ja 127–132.

397                        Lars-Folke Landgrenin kommentaari, SA X:12.

398                        Schauman 1967, 243–244.

399                        Ks. Olavi Autero, J. W. Lillja 1817–1878. Kirjamiehestä poliittiseksi taistelijaksi. Historiallisia tutkimuksia 172. Helsinki 1993.

400                        Ks. Carpelan III, 614–616: taulut 37 ja 44.

401                        Autero 1993, 40.

402                        Autero 1993, 220–223.

403                        Schauman 1967, 244. Berg koki asemansa koko ajan uhatummaksi ja terveys oli alkanut horjua juonittelujen seurauksena. Hermostuneisuus näkyy käsialan muuttumisena. Kirjeessään Armfetille 10.4.1861 hän sanoi kärsivänsä munuaiskivistä. IIa 404, 420 ja 422. Jäderholm 1977, 231.

404                        Juhani Paasivirta, Kysymys Suomen autonomian oikeusperusteista. Erikoisesti silmälläpitäen J. V. Snellmanin ja J. Ph. Palménin kesken käytyä polemiikkia. THA 1951:XI, 432–434.

405                        Litteraturbladet 1861:7, Artikkelin ”Suomen olot ja Ruotsin lehdistö” johdosta. KT 17, 467–482. Näitä kirjoituksia olivat: Åbo Underrättelser 18.7.1861:83 (Lillja), Aftonbladet 23.7.:168 ja 24.7.1861:169: Professor Snellman och Finlands politiska rättigheter”, Aftonbladet 8.8.1861:182, De förestående valen i Finland, Nya Dadligt Allehanda 27.7.18161:172, Professor Snellman och Finlands konstitution (C. G. Wetterhof), Nya Dadligt Allehanda 17.8.1861:190, Bref från Finland, Åbo Underrättelser 14.9.1861:108, Herr J. W. S. offer för ett ”lömskt krypande”(Lillja). Åbo Underrättelser 8.10.1861:118, Slutord i en sorgligt ryktbar polemik (Lillja). Ks. Lars-Folke Landgrenin kommentaari, SA X:12 ja 19.

406                        Litteraturbladet 1861:7,  Eräiden hallitusmuotoon ja vakuuskirjaan sisältyvien säädösten tulkinnasta. KT 17, 462–467. Ks. Markku Tyynilän kommentaari, SA X:23.

407                        Klinge 1978, 140.

408                        Litteraturblad 1861:8, Vastauksia. KT 18, 25–36. Ks. Lars Landgrenin kommentaari, X:22.

409                        Littetaturbladet 1861:9, Hra Q. Mehiläisessä:”Eräästä seikasta perustuslaissa”. KT 18, 66–69. Ks. Markku Tyynilän kommentaari, SA X:27.

410                        Litteraturblad 1861:9, K Keisarillisen senaatin pöytäkirja toukokuun 4. päivältä. KT 18, 38–40.

411                        Litteraturblad 1861:9, Katsaus. KT 18, 57–64.

412                        Allekirjoittaneet olivat Akiander, Becker, Brunou, Cleve, Elmgren, Geitlin, Hacksell, W. Lagus, Lille, Lönnrot, Rabbe, Rein, Fr. Tengström, J. Thilén, O. Toppelius, Fel. Willebrand. Ks. Elmgren, 435 ja 437.

413                        Schauman 1967, 245–247.

414                        Litteraturblad 1861:11, Ystävälleni C. R. E:lle . KT 18, 143–147.

415                        Litteraturbladet 1862:1, Lehden lukijoille. KT 18, 209–220.

416                        Morgonbladet 25.1.1881. Selityksiä.

417                        Jussila 1969, 219. Ks. myös Elmgrenin muistiinpanot, 416.

418                        Jussila 1987, 103.

419                        Saastamoinen 1992, 14.

420                        Litteraturbladet 1862:2. Uusivuosi 1862. Suomi. KT 18, 367–380. Tämän kesällä 1861 Bergin sensuroiman uuden vuoden artikkelin Snellman sai Stjernvall-Walleenin avulla julkaistua joulukuussa 1861, kun valiokuntavaalit olivat ohi ja uusi kenraalikuvernööri maassa.

421                        Klinge 1978, 138.

422                        Langenskiöld Armfeltille 8.10 ja 29.10.1861 ja Gripenbergiltä Armfeltille 22.10.1861. Ref. Rein 1981 (II), 288.

423                        Kirjelmiä on kaksi kappaletta, toinen Armfeltin kokoelmassa, toinen Valtiosihteerinvirastossa. Ref. Rein 1981 (II), 289–290.

424                        Valtiosihteerinvirastossa säilytetty lausunto on liitetty Langenskiöldin ranskankieliseen kirjeeseen 31.10. Ref. Rein 1981 (II), 291.

425                        Stjernvall-Walleenin kirje 16.9. 1861. Ref. Rein 1981 (II); 291.

426                        Jäderholm 1977, 232.

427                        Rein 1981 (II), 184.

428                        Stjernvall-Walleen Aurora Karamzinille 22.11.1861.

429                        Muistelmanluonteisia muistiinpanoja. KT 23, 458.

430                        J.Ph. Palménin kokoelma, kansio 6. Kansallisarkisto.