Hallitsijanvaihdos ja muutokset korkeilla virkapaikoilla johtivat Snellmanin aseman nopeaan muuttumiseen muutenkin kuin professorinimityksessä. Nikolai I:n seuraajan Aleksanteri II:n aikana Venäjän sotilaallinen tappio Krimin sodassa käynnisti suuren uudistusaallon keisarikunnassa sisäisen tyytymättömyyden hillitsemiseksi. Uudistusaalto ulotettiin myös Suomeen. Näissä muuttuneissa oloissa Snellman alkoi uudelleen kirjoittaa Litteraturbladiin ja näyttää opiskelijoilleen esimerkillään, mitä hän luennoillaan tarkoitti. Nikolai I:n kaudella Snellmanin artikkelit tulkittiin kumouksellisen vaarallisiksi, mutta nyt lehtiartikkelit olivat hedelmällinen tuki Aleksanteri II:n uudistuslinjalle.

Snellmanin palattua Litteraturbladin toimittajaksi 1855 hänen kirjoitustensa sisällössä tapahtui olosuhteiden myötä helposti havaittava muutos: hän alkoi tarkastella niissä kansan ja sivistyneistön taloudellista yhteiskuntamuodostusta ja tapoja, joissa siveellisyys ja järkevyys hänen mukaansa ilmenivät. Taloudellisen liberalismin tulo Suomeen hajotti entisen yhteisön ja vapautti ihmisen luonnon herruudesta. Snellmanin taloudellis-poliittinen toiminta oli tästä eteenpäin vastaus tämän kapitalistisen kehitysprosessin haasteisiin. Snellman alkoi tarkastella kirjallisuutta yhteiskunnallisen ja poliittisen eriytymisen ilmentäjänä.2 Hän piti muuttuvissakin oloissa kiinni siitä, että kansallinen paatos on kansalliskirjallisuuden keskeinen teema. Kirjallisuuskatsauksissa painopiste siirtyi asiaproosaan ja historiaan, mikä näkyy saksalaisten historioitsijoiden tarkastelussa heinäkuussa 1855.3

Snellman tähdensi historiallisen tietoisuuden merkitystä kansakunnan kehityskulussa entiseen tapaansa. Käsitellessään tässä yhtey-dessä Suomen kehittymättömiä oloja hän huomautti, että kaitselmus on jättänyt pienille kansakunnille lohdutukseksi laulun jalon taidon. Snellmanin mukaan draama ja historiallinen kirjallisuus kuuluivat yhteen niiden toiminnallisen momentin vuoksi. Kuvaavaa hänen kirjallisuudenhistorian käsitykselleen oli, että jälleen kerran hän kirjoitti protestantismin ideologian mukaisesti uskonpuhdistuksen ajan historiasta Saksassa. Lopuksi hän korosti, että aineellisen elämän ylläpitämisen lisäksi vain lukeminen voi auttaa yksilöä sivistämään itseään.4 Snellmanin perusteet tarkentuivat polemiikissa muiden lehtien kanssa, joita hän peräänkuulutti ottamaan vastuuta kansakunnan sivistämisestä.5

Snellmanin alttius arvioida yhteiskunnan kehitystä myötäili uuden kenraalikuvernöörin Bergin aktiivista otetta kehittää Suomea. Toiminnan tehostuminen nousi siitä, että Snellmanin näkemyksissä ja Bergin vallassa toteuttaa ideoita kohtasivat kaksi eurooppalaista, joiden oli helppo ymmärtää toisiaan. Snellman oli kehittänyt ohjelmaansa jatkuvassa vuorovaikutuksessa Euroopan suurten henkisten keskusten kanssa, joissa hän oli tutustunut niin ajan teknisiin kuin henkisiinkin keksintöihin. Tässä samassa maailmassa oli elänyt myös Liivinmaalla syntynyt ja Tartossa opiskellut baltiansaksalainen Berg. Sodassa Napoleonia vastaan hän oli ylennyt everstiksi. Palvellessaan Venäjän ulkoministeriössä hän palveli diplomaattina Münchenissä, Napolissa ja Konstantinopolissa. Toimittuaan Varsovassa 12 vuotta hän palveli diplomaattina vuonna 1848 Wienin ja Berliinin hoveissa. Tällä tavalla Berg tutustui varhain kansalliskehitykseen ja liberalismiin. Kokemuksien myötä hän arvioi kasvaneensa länsieurooppalaiseksi. Hän avioitui italialaisen kreivitär Leopoldinan kanssa, joka kuului mahtavaan venetsialaiseen Cigogna-sukuun.6

Bergillä oli Suomeen tullessaan runsaasti kokemusta eri maissa kansallishengen kehityksestä. Napolissa ollessaan 1822 hänelle tuli tutuksi karbonaariliike. Vuosina 1822–1824 hän loi uuden hallintosysteemin nykyisen Kirgizistanin alueelle. Vuonna 1825 hän taisteli merirosvoja vastaan Kaspianmeren rannikolla, ja vuonna 1831 hän osallistui Puolan kapinan kukistamiseen. Vuonna 1849 hän osallistui Itävallan keisarin alaisuudessa Unkarin kapinan kukistamiseen. Hän saavutti kenraalinarvon alle viisikymppisenä mutta hänen uransa eteni poliittisena keisarin luottamustehtävissä. Hänen nimityksensä Krimin sodan olosuhteissa Suomen kenraalikuvernööriksi oli johdonmukainen seuraus hänen saavuttamastaan luottoasemasta erilaisten kansojen rauhoittamisessa.7

Bergillä oli takanaan monivaiheinen elämä, jonka aikana hän oli hankkinut monipuolisia ja arvokkaita käytännöllis-poliittisia, hallinnollisia ja valtiontaloudellisia kokemuksia. Toistuvat ulkomaanmatkat ja keisarin haasteelliset luottamustehtävät koulivat hänestä käytännön miehen ja erinomaisen organisaattorin. Itse hän asetti hallinnolliset tehtävät sotilaallisten saavutusten edelle. Aikaa myöten Bergin ajan vaatimusten seuraaminen sopi yhä huonommin Nikolai I:n ajan pysähdyksen tilaan, minkä vuoksi hänet lähetettiin pois keisarin lähipiiristä vuonna 1843.8 Samana vuonna ulkomailta palannut ja matkoillaan sivistynyt Snellman siirtyi Kuopioon, kauas pääkaupungin keisarillisesta byrokratiasta.

Käytännöllisten tietojensa ansiosta Berg pystyi esittämään Suomesta oikean tilannearvion: tarkoituksena oli vähentää yhteiskunnan alempien ryhmien tyytymättömyyttä, joka oli seurausta ruotsinkielisestä byrokraattisesta hallinnosta.9 Kenraalikuvernööri tunnisti Snellmanissa helposti hengenheimolaisensa. Hänestä Berg sai hyvän tuen, koska Suomessa kenraalikuvernööri joutui nopeasti eri ajatussuuntien hyökkäysten kohteeksi, kun hän saapui vuoden 1854 viimeisenä päivänä ahtaaseen ja horrostilastaan aivan liian äkkiä herätettyyn Helsinkiin. Berg oli suuren maailman miehenä täynnä hyviä tarkoituksia, tarmoa ja toiminnan halua. Hänen mielessään väikkyi Euroopan aineellinen kukoistus.10

Energinen, aktiivinen ja vilkas Berg oli suuri pettymys vanhan linjan edustajalle, senaatin varapuheenjohtajalle ja finanssipäällikölle L. G. von Haartmanille, sillä hitaat ja flegmaattiset lain kirjaimeen tukeutuneet suomalaiset eivät pysyneet uuden kenraalikuvernöörin perässä. Bergin toimintatyyli oli järkyttänyt perin pohjin senaatin rauhallista elämänmenoa. Hän oli kaikkine ideoineen pakottanut väkensä niin raivoisaan työntekoon, että se oli epämukavaa aristokraateille ja väsyttävää alaisille. Niin pitkäveteisesti kuin senaatti oli asioitaan käsitellytkin, Berg oli saanut hosujan maineen.11

Suurin järkytys ruotsinkieliselle virkaeliitille oli Bergin asettuminen Helsinkiin. Muutos oli suuri, kun Pietarissa oleskelleen Menšikovin aikaan suomalaiset saivat hoitaa itse rutiini-asiat kenraalikuvernöörin sekaantumatta niihin. Nyt Berg halusi kuitenkin sekaantua kaikkeen, jolloin lopputulos oli, että Bergiä syytettiin satraappihallinnosta, rajattomasta vallankäytöstä. Valitettiin, että senaatti oli muuttunut kenraalikuvernöörin käskyjen rekisteröintikansliaksi.12 Bergin kansliapäällikön S. H. Antellin mukaan kenraalikuvernöörin nuorekas into meni joskus liian pitkälle, ja hän pyysikin ministerivaltiosihteeri Armfeltia hillitsemään tätä. Bergin tehokkuus sai virkamiesten vihat hänen päälleen, mutta Pietarissa hänen toimintaansa arvostettiin. Armfelt esimerkiksi kirjoitti apulaiselleen Emil Stjernvall-Walleenille, että hän ”oli ymmärtänyt herättää meidät ja tehnyt ennenkuulumattomia asioita maallemme”.13

Bergin preussilainen tarmo ei sopinut lainkaan suomalaisen hallintokulttuurin legalismiin ja harkitsevaan byrokraattisuuteen.14 Konfliktin ydin oli vielä syvemmällä. Suomalaisen kansakunnan rakentaminen oli vaikea antaa Venäjän intressejä edustaneen Bergin tehtäväksi, mikä tyytymättömyys naamioitiin Bergin toimenpiteiden ehtymättömäksi moittimiseksi. Kaikilla ajatussuunnilla oli varastossaan yksityiskohtia ja luonteenvikoja, jotka vedettiin esiin, kun haluttiin tyrmätä Bergin uudistukset. Yleisesti valitettiin Bergin hätiköimistä ja asioiden käsittelyn kiirehtimistä, omavaltaista menettelytapaa, virkamiesten turhanpäiväistä rasittamista ja keisaria väsyttäviä yksityiskohtaisia raportteja. Vanhat virkamiespiirit päivittelivät hankkeiden uudenaikaisuutta ja kalleutta. ”Hän syö rahoja”, väitettiin. Kaikki valittivat hänen käsittelevän aatteita liian keveästi. Suhteiden kärjistymistä korosti se, että huonona ihmistuntijana hän sieti huonosti läheisyydessään ihmisiä, jotka vahingoittivat hänen linjaansa Suomessa. Ahdistettuna useilta tahoilta kiivas Berg menetti usein malttinsa ja kohteli vastustajiaan samalla epäluulolla ja ankaruudella, jonkalaisen muurin taakse hänet itse oli eristetty.15

Meteli Bergin suorasta toiminnasta oli Suomessa hirmuinen, koska se iski suoraan vanhan sukusenaatin rakenteisiin. Berg toi viiltävästi esiin Suomen aineellisen kehityksen jälkeenjääneisyyden verrattuna ulkomaihin, mihin oli syynä senaatin vanhakantaisuus. Berg itse korosti Armfeltille, että senaatin toiminnan tuli olla liberaalista ja oivaltavaa ja hyvittää vanhoja erehdyksiä.16 Puolustuksen johtoon ryhtyi tästä kehityksestä vastannut talousosaston varapuheenjohtaja von Haartman, jonka suosioasemaa järkytti Nikolai I:n kuolema.

Sivuraiteille uhkaavasti ajautumassa ollut von Haartman kiiruhti ensimmäisenä opettamaan Armfeltia, että kenraalikuvernöörin tehtävä oli vain yleispiirteisesti valvoa keisarikunnan etuja Suomessa eikä sekaantua Suomen sisäisiin asioihin.17 Von Haartman onnistui pääsemään aluksi lähelle Bergiä, opastamaan häntä Suomen asioissa. Samaan aikaan hän levitti senaatin keskuuteen epäedullisia tietoja Bergistä. Pietarissa tiedettiin, että senaatti yritettiin manipuloida Bergiä vastaan.18

Bergiä suututti eniten se, että edessäpäin suomalaiset virkamiehet mielistelivät häntä, mutta takanapäin puhuttiin pahaa. Ylimpänä mestarina oli von Haartman, joka sai Bergin mukautumaan tahtoonsa panetellakseen häntä sitten takanapäin.19 Von Haartmanin kirje Armfeltille osoitti hyvin, että puheet ja käytäntö eivät vastanneet toisiaan. Hänen mielestään Suomella oli nyt loistava johtaja: ”Jos hän pysyy meillä, niin olen varma, että hänen maltillista ja harvinaista älykkyyttään sekä hienoa luonnettaan osataan arvostaa.”20

Von Haartmanin suunnitelma tulee näkyviin siinä, mitä Topelius kertoi tavattuaan ystävänsä ja suojelijansa von Haartmanin pian Nikolai I:n kuoleman jälkeen. Hänen mukaansa von Haartman oli todennut: ”Tähän saakka meillä on ollut keisari, joka on ollut tällainen – ja hän heilutti nyrkkiään kuin boksari. Nyt olemme saaneet keisarin, joka on tällainen, ja niin sanoen hän vilkutti edestakaisin ojennettua kämmentään.”21 Kuitenkin von Haartman totesi Armfeltille voivansa ”kuolla vakuuttuneena siitä, että Suomi tulee olemaan onnellisempi kuin koskaan Aleksanteri II:n valtikan alla”.22 Uudistusten johdossa piti kuitenkin olla hänen eikä Bergin. Perustana oli langosten von Haartmanin ja von Kothenin hallitsema senaatti. Krimin sodan olosuhteissa von Haartman oli vakuuttanut Armfeltille, että hänen uskonsa ”on ollut, ja on yhä, että isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Hän sanoi taistelevansa kuolemaansa saakka kaikkea toimintaa vastaan, joka horjuttaa tätä lojaalisuutta Venäjää kohtaan.23

Hän toisti ajatuksensa erillisessä muistiossa erillisaseman säilyttämisestä. Väkivaltaista sulauttamista ja Suomen yhdistämistä keisarikuntaan hän ei kannattanut.24

Von Haartman jäi pian ilman liittolaista, kun välit von Kotheniin kiristyivät äärimmilleen 1855. Finanssipäällikkö ei antanut varoja von Kothenin lempiasiaan, ruotujakoisen armeijan muodostamiseen. Upseerikunnan tukema von Kothen koki tämän niin, että asialle ei voinut tapahtua mitään niin kauan kuin von Haartman oli senaatissa ja kaikki muut senaattorit pohdiskelivat vain omia pieniä murheitaan. Hänen voimansa alkoivat ehtyä, koska hän oli saanut vuodesta 1840 kamppailla von Haartmanin holtittomuuksia vastaan. Hän toivoi, että Berg näkisi paremmin von Haartmanin pahuudet kuin Menšikov, sillä von Haartman oli huono silmänkääntäjä, joka loisti ”lyömällä sinistä usvaa” korkeimpien piirien silmille. Hänen tavoitteenaan oli vain tehdä suunnitelmia, ei muuta. Von Kothen uskoi kuitenkin, että varat ruotujakoarmeijan perustamiseen löytyvät, mutta vasta kun ”meidän von Haartmanimme on kätketty niin hyvin, että ei tarvitse pelätä hänen kohoavan taivaaseen”.25

Vanhan sukusenaatin kantavien voimien arvostellessa Bergiä Snellman oli harvoja, joka oivalsi ja aidosti tunnisti uuden kenraalikuvernöörin luomat mahdollisuudet. Kun muut keskittyivät vanhojen asemiensa säilyttämiseen, Snellman palasi mielellään julkiseen elämään uudessa tilanteessa. Häntä motivoivat mahdollisuudet toteuttaa professoriluennoillaan kertaamansa periaatteet käytännössä uuden kenraalikuvernöörin toimintakaudella. Kun muut pitivät ennakkoluuloisesti Bergiä tyypillisenä venäläisenä santarmikenraalina, Snellman tunnisti helposti hänen ajatuksensa länsieurooppalaisiksi. Hän oli vakuuttunut, että Bergillä oli riittävästi kokemusta ja tietoa havaitakseen Suomessa, miten aika vaati tekemään myönnytyksiä itsehallintovaatimuksille. Kenraalikuvernööri oivalsi, että Suomessa tarvittiin aineellisia uudistuksia ja piti itseään virkansa perusteella korkeimpana uudistusmiehenä. Snellmanin mukaan Bergin asema ja luonne tekivät hänet siihen sopivaksi. Hän oli ainoa henkilö Suomessa, jolla oli käytännöllistä kokemusta niistä uudistuksista, jotka oli suoritettava.26 Snellmanin ennustuksen mukaan kaksi henkilöä, jotka olivat niin taipuvaisia ja tottuneita toimimaan ja hallitsemaan oman tahtonsa mukaan kuin von Haartman ja Berg, eivät voisi kauan toimia yhdessä.27

Snellmanin arviot ovat uskottavia kolmesta syystä. Monilla ulkomaanmatkoillaan Euroopan oloihin perusteellisesti tutustuneena Snellman tiesi, että Berg oli ollut aktiivisesti mukana uudistustoiminnassa Keski-Euroopassa, jossa uudenaikaiset liikenneolot, elinkeinovapaus ja järjestetty metsänhoito oli pantu alkuun paljon Suomea aikaisemmin.28 Näistä samoista aiheista Snellman oli omien eurooppalaisten näkemystensä perusteella kirjoittanut Saimassa ja Litteraturbladissa. Snellmanin tapaan Berg oli erittäin kunnianhimoinen; lisäksi molempien työkyky oli uskomaton. Motivaationa ei ollut turhamaisuus vaan työnilo ja harrastus. Berg viihtyi hyvin Suomessa, koska täällä oli paljon työtä. Snellmanin tapaan hän oli käytännön mies, jonka työvauhti oli vierasta suomalaiselle työympäristölle. Berg oli vilpitön ja luja luonne sekä syvästi uskonnollinen.29

Snellmanin kunnioitusta Bergiä kohtaan vahvisti myös se, että kenraalikuvernööri oli harras luterilainen ja kävi jumalanpalveluksessa melkein joka sunnuntai. Kokemuksiensa valossa hän antoi muistutuksen piispa Ottelinille, että Helsingissä on huonoja pappeja. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että Helsingillä oli erityisen huono onni pappien suhteen; taitamattomuutta ja kurittomuutta ilmeni usein.30 Snellman saattoi tyytyväisenä seurata tällaista toimintaa, koska hän kävi perheineen myös kirkossa joka sunnuntai ja oli kriittinen papistoa kohtaan.

Näistä monista yhdistävistä elementeistä löytyi helposti yhteinen sävel Snellmanin ja Bergin yhteistyölle. Heidän ensimmäinen tapaamisensa oli 10.3.1856, kun kenraalikuvernööri ojensi Snellmanille professorin nimityskirjan henkilökohtaisesti.31 Snellmania oli yritetty mustamaalata Bergille valtakunnalle vaaralliseksi henkilöksi, mutta hän oli vakuuttanut käännyttävänsä tämän. Tällä tavalla heillä kummallakin oli oma salainen suunnitelmansa. Useat tapaamiset päättyivät Bergin sanomaan: ”Annan arvoa mielipiteellenne, mutta teidän tulee myöskin antaa arvo minun mielipiteelleni.”32

Bergin ja Snellmanin kohtaamisessa näkyi hyvin selvästi se, että Bergillä oli varma yleiskäsitys ajan oloista ja aatesuunnista. Tätä hän halusi soveltaa Suomessa, mutta hänen mieleensä ei kuitenkaan juolahtanut, että kansan luonne yhteydessä oman maan ja historian erityisluonteeseen voisi synnyttää Suomessa oman kansallishengen.33 Tästä huolehtiminen jäi selvästi Snellmanin vastuulle; Bergin tekniset uudistukset oli saatettava kansallisuuden palvelukseen. Ensitapaamisen aikoihin Berg antoi heti tunnustusta Snellmanin linjalle, kuten luottamuksellisessa ranskankielisessä kirjeessä Armfeltille hyvin näkyy: ”Herra S…lla, jonka kynälle te olette antanut tunnustusta, on ollut se suuri ansio, että hän on heittänyt taisteluhansikkaan naapureillemme ja että hän on pystyttänyt lipun, joka ei vähimmässäkään määrin ole ruotsalainen. Se on ansio siksi, ettei yksikään meidän oppineistamme ole uskaltanut tehdä sitä tähän asti. Se on ensimmäinen tärkeä askel uudella tiellä. Se on kahden suuren hallituskauden viisauden hedelmä, hedelmä joka on kypsyvä sen Ylevän hallitsijan hoitamana, jonka kaitselmus on meille antanut.” Ylipäänsä hän antaa pohjalaisille tunnustusta protesteista.34

Kirjeessään Berg totesi Armfeltille ”meidän kesken”, että Snellman erehtyi suuresti siinä, mitä hän ennusti suomenkielisille. Hänen nähdäkseen Suomen kansa ei tulisi näyttelemään koskaan minkäänlaista osaa Euroopan sivistyneiden kansojen keskuudessa. Tärkeintä oli irtautuminen Ruotsista; kaikki sen yli oli saippuakuplia. Tässä piilikin Bergin ja Snellmanin yhteistyön luonne. Molemmat tarvitsivat toisiaan. Snellman oivalsi Bergin tavoitteet eikä elätellyt mitään romanttisia kuvitelmia tämän rakkaudesta Suomea kohtaan, mutta hänelle kelpasivat kaikki uudistukset, jotka veivät kansallisasiaa eteenpäin. Hän ei tarvinnut Bergiä lopullisen tavoitteen saavuttamiseen vaan mahdollisimman monen portaan kulkemiseen.

1   Litteraturblad nro 6, kesäkuu 1863: Valtiopäivät. KT 20, 72.

2   Karkama 1989, 193–196.

3   Pertti Karkaman kommentaari, SA VII:21.

4   Karkama 1989, 203–204.

5   Marina Norrbackin kommentaari, SA VI:71.

6   Jäderholm 1977, 6–7. Ks. myös Oma Maa I (1920).

7   Spåre 1863, 13–17 ja Ketola 1992, 79–82.

8   Lolo Krusius-Ahrenberg, Kenraa-likuvernööri kreivi Berg. Haik 2/1935, 112–113. Ks. tarkemmin C. von Philippaeus. ”Kenraalikuvernööri Kreivi Berg”. St. Petersburg Zeitung 1889.

9   Spåre 1863, 13–17 ja Ketola 1992, 79–82.

10 Ketola 1992, 79.

11 Savolainen 1991, 103.

12 Casimir von Kothen Victor Furuhjelmille 14.7.1860. Ref. Lagerborg 1953, 168.

13 Kalleinen 1994, 119.

14 Ketola 1992, 84.

15 Krusius-Ahrenberg 1935, 116–118.

16 F. W. R. Berg A. Armfeltille 12.1. 1857. Ref. Krusius-Ahrenberg 1935, 122.

17 L. G. von Haartman A. Armfeltille 1855. Ref. Krusius-Ahrenberg 1935, 15–116.

18 A. Armfelt E. Stjernvall-Walleenille 27.7.1857. Ref. Krusius-Ahrenberg 1935, 118.

19 S. H. Antell A. Armfeltille 13.11. 1856 ja 7.5.1857. Ref. Krusius-Ahrenberg 1935, 118.

20 L. G. von Haartman A. Armfetille 26.4.1855. Ref. Kalleinen 2001, 257.

21 Paul Nyberg (toim.) 1923, 201.

22 L. G. von Haartman A. Armfeltille 2.12.1855. Ref. Kalleinen 2001, 245.

23 L. G. von Haartman A. Armfeltille 6.7.1855. Ref. Kalleinen 2001, 258.

24 von Haartmanin muistio A. Armfeltille. Ref. Kalleinen 2001, 258.

25 Savolainen 1991, 101.

26 Kreivi Berg, käsikirjoitus. KT 23, 286–294.

27 Heikkinen 1992, 234.

28 Kreivi Berg, käsikirjoitus. KT 23, 297.

29 Krusius-Ahrenberg 1935, 124.

30 Gabriel Rein, Helsinki maan ja läänin pääkaupunkina. Helsingin kaupungin historia III.1. Helsinki 1950, 188–189 sekä Elmgren 1939, 152.

31 Nurmi 1988, 73 ja Nurmi 1977, 41.

32 Kreivi Berg. KT 23, 290.

33Valfrid Vasenius, Snellman ja suomalaisuus kreivi Bergin silmillä katsottuna. Valvoja-Aika 1923, 332.

34 F. W. R. Berg A. Armfeltille 26.4.1856. Ref. Vasenius 1923, 333.