Edellä totesin, miten Snellmanilla jo varhain näkyy pyrkimys vaikuttaa myös yhteiskunnallisesti ja nimenomaan yhdistää filosofia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. On usein sanottu, että Snellmanin toiminta valtiomiehenä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana rakentuu olennaisesti hänen filosofiansa, filosofisten katsomusten ja filosofisen toiminnan pohjalle. Tätä olisikin vaikea kiistää, mutta toisaalta Snellmanin filosofiaa on vaikea tutkia ilman sen yhteyttä yhteiskunnallisen osallistumisen problematiikkaan ja Snellmanin poliittiseen toimintaan.

 Näyttää ainakin siltä, että filosofia ja yhteiskunnallinen toiminta eivät hänelle ole kaksi toisistaan suhteellisen riippumatonta, esimerkiksi ajallisesti eri elämänvaiheisiin sijoittuvaa toiminnan muotoa, vaan ne ovat sisäisessä, välttämättömässä suhteessa, jossa kumpaakin on vaikea ymmärtää ilman toistaan.    

Mutta miten tämä suhde ja Snellmanin siirtyminen filosofiasta käytännön yhteiskunnalliseen toimintaan, voidaan lähemmin ottaen ymmärtää? Siihen, että filosofi tällä tavoin luopuu ”varsinaisen" filosofian harjoittamisesta – siis toiminnasta tiedeyhteisössä – ja ryhtyy harjoittamaan pikemmin ei-filosofisena pidettävää toimintaa, kuten julkaisemaan sanomalehteä, joka kuitenkin liittyy hänen filosofiseen työhönsä eli ajatuksiinsa, voi lähtökohdaksi ajatella ainakin neljä erilaista perustetta, joita kaikkia tässä sovellan myös Snellmanin tapaukseen.

Taustaksi on todettava itsestäänselvyytenä, että ihmisen valinnat ja tavoitteet ovat usein moninaiset, ristiriitaiset, selvät tai vähemmän selvät. Ihmisellä on yhtä aikaa monenlaisia tavoitteita ja monenlaisia tulevaisuuden mahdollisuuksia erilaisine todennäköisyyksineen, erilaisine etuineen ja haittoineen. Samoin ne muuttuvat ajassa.

Samalla kyse on siitä, mitä filosofia itse asiassa on. Onko se olennaisesti akateemista tutkimusta ja opetusta, vai onko se myös jotain muuta? Ja jos se on jotain muuta, niin mikä siinä silloin on filosofista, mikä tekee siitä filosofiaa?

Nelijakoni on seuraava:

– ulkoiset syyt tai esteet, jotka pakottavat tai johtavat filosofin siirtymään toiselle alalle

– ”sisäiset” syyt, joiden vuoksi filosofi itse haluaa siirtyä filosofiasta muulle alalle

– filosofian soveltaminen eli halu käyttää tai soveltaa filosofiaa jollain uudella tavalla

– uudenlainen filosofia eli ajatus jonkin uudentyyppisen filosofian luomisesta

Ulkoiset syyt?

Eräs yksinkertaisimpia selityksiä teoriasta käytäntöön siirtymiselle on se, että filosofi kyllä haluaisi toimia tieteellis-akateemisena filosofina, mutta hän ei saa siihen käytännön mahdollisuutta. Hän ei toisin sanoen saa akateemista virkaa tai muuta käytännön mahdollisuutta toimia akateemisena ammattifilosofina. Usein kyse on siitä että virkoja tai tutkijan työmahdollisuuksia ei riitä kaikille haluaville.

Jos tutkijaa ei hänen pyrkimyksestään huolimatta katsota virkoihin päteväksi, tämä ei yleensä herätä yleisempää huomiota vaan asiaa voidaan pitää lähinnä henkilökohtaisena epäonnistumisena. Jos taas henkilöä pidetään pätevänä, mutta paikkoja vain ei riitä kaikille, sitä voidaan pitää jonkinlaisena huonona onnena tai jopa tragediana. Mutta jos henkilöä pidetään pätevyydeltään ylivertaisena, ja hän silti jää vaille tavoittelemaansa paikkaa, niin tapaus on eri tavalla mielenkiintoinen. Silloin puhutaan kenties aiheettomasta syrjäyttämisestä ja pohditaan sen syitä.

Jos katsotaan kaikkea Snellman-kirjallisuutta – en tukeudu vain varsinaiseen tieteelliseen tutkimukseen vaan myös muuhun Snellmania käsittelevään kirjallisuuteen, yleisiin luonnehdintoihin ynnä muihin –, niin tämä ulkoinen pakko, ja vieläpä sen viimeisenä esittämäni variaatio lienee yleisin hänen elämänkäänteeseensä esitetty syy. Ylipäänsä Snellmania käsittelevässä kirjallisuudessa on aikojen kuluessa ollut tiettyjä vakiintuneita, paljon toistettuja tulkintoja, ja voidaan puhua jopa eräänlaisesta Snellman-legendasta, jolla on kytkentöjä myös tieteelliseen tutkimukseen ja tieteen pohjalta popularisoivaan tekstiin.  

 Olisi oma tehtävänsä pohtia sitä, miksi tämä selitysmalli on Snellmanin osalta saanut niin paljon suosiota, ja miksi se esiintyy hyvin erilaisissa teksteissä (esim. Snellman-Borenius, 1968, 141).

Kyse lienee osin siitä, että Snellman-tutkijat ovat usein itse voimakkaasti arvostaneet akateemisuutta, ja ylipäänsä Snellmanista kirjoittavat ovat suhtautuneet niin kohteeseensa kuin tiedemaailmaankin hyvin kunnioittavasti. On mahdollista, että akateemisuutta itse suuresti arvostava historiantutkija liian helposti tulkitsee myös tutkimuskohteidensa motiiveja niin, että yliopistollisen uran tavoittelu olisi oppineelle ihmiselle aina kaikkein ensisijaisin ja arvostetuin asia.

 Tuon yleisesti vallinneen tulkintamallin mukaan Snellman siis halusi yliopistolliseksi filosofiksi, mutta hän ei kiistattomasta pätevyydestään ja jopa kansainvälisestä maineestaan huolimatta saanut ansaitsemaansa virkaa tai muuta vakituista kytköstä yliopistoon. Hänen oli etsittävä jokin muu ratkaisu, jossa hän edes jotenkin voisi toimia itselleen mielekkäällä tavalla ja hankkia elatuksensa. Yliopiston ovien sulkeutuessa hän joutui hakeutumaan opettajantyöhön Kuopioon ja tämän opettajantyön sivutoimena sitten perusti myös sanomalehden, Saiman. (Jalava 2006, 217, Oittinen 2006, 14) 

 Tämä perinteinen tulkinta on viime aikoina jonkin verran väistynyt, ja myös oma kantani on, että suureen suosioonsa nähden tämä tulkinta ei ole kovinkaan vankasti tai lainkaan perusteltu. Mutta juuri siksi onkin syytä kysyä, miksi se on ollut niin yleinen ja miksi se on ollut niin helppo omaksua.  

 Tähän selitysmalliin joka tapauksessa sisältyy selvä arvoasetelma: teoreettinen työ olisi filosofille ensisijaista, ja vain mahdollisuuksien siihen estyessä filosofi joutuu pakon edessä etsimään muuta. Käytännön toiminta on siten lähtökohtaisesti toissijainen, vähemmän haluttu ja arvostettu tie, mutta siihen on joskus pakko suostua ja silloin on syytä tehdä se itselle niin mielekkääksi kuin olosuhteet sallivat. Opettajan tai lehtimiehen työt ovat filosofille ehkä lähimpiä ja luontevimpia, jos hän ei saa tavoittelemaansa akateemista toimintamahdollisuutta. Tällaisilla aloilla filosofi saa kuitenkin käyttää omaa osaamistaan, itselleen mieluisan asian ja oman alan parissa. Hän voi edes jollain tavalla käyttää hyväkseen teoriaa, jonka kanssa olisi halunnut jatkaa syvemmän tutkimuksen parissa. Näin siis menisi tämä ajattelun standardimalli, johon itse en kuitenkaan usko.

 Snellmanin elämässä on nähty tragiikkaa, kun hän ei suuresta tieteellisestä kyvystään huolimatta saanut tieteellistä virkaa aikanaan vaan joutui tyytymään muuhun. Tällöin ei yleensä ollenkaan kysytä, oliko tiede hänelle sittenkään perimmäinen tarkoitus ja oliko tuollaista tragiikkaa siten oikeastaan olemassa.

 Sisäiset syyt?

 Toinen mahdollisten tapausten ryhmä on se, että filosofi jostain syystä päättää itse luopua filosofian harjoittamisesta ja siirtyy jollekin muulle alalle. Käytännössä nämä hahmottelemani syyt usein myös liittyvät toisiinsa ja menevät limittäin, ja niiden sisällä on eri variaatioita. Esitän tästä vaihtoehdosta kolme eri mahdollisuutta.

 Filosofi kenties katsoo, että hän on saanut työnsä filosofiassa valmiiksi ja voi suuntautua jonnekin muualle. Hän on mielestään ehkä ratkaissut ne ongelmat, joita hän lähti pohtimaan, hän on saavuttanut tavoitteensa filosofian suhteen, tai sitten hän jostain muusta syystä haluaa lähteä jonnekin eteenpäin, aivan muualle. Ludwig Wittgenstein Tractatus-teoksen jälkeisessä tilanteessa, jossa hän katsoi ratkaisseensa asettamansa ongelmat, on tästä klassinen esimerkki.

 Snellmanin kohdalla tämänkin suuntainen ratkaisu on tuotu usein esille. On esitetty, että Snellman loi valmiiksi filosofisen järjestelmänsä ja sen valmiiksi saatuaan siirtyi käytäntöön. Tämä vastaus on omalla tavallaan ehyt ja johdonmukainen, mutta jättää avoimeksi sen, miksi filosofisen ajattelun valmiiksi saaminen saisi aikaan halun siirtyä juuri yhteiskunnalliseen toimintaan. Siksi tulee ainakin kysyä, että jos filosofisen ajattelun valmiiksisaaminen johtaa tietynlaiseen toimintaan, niin eikö tuossa ajattelussa itsessään täytynyt olla jotain sen suuntaista, mikä johtaa juuri tähän ratkaisuun. (Kinnunen 1981, 68–69)

 Toinen variaatio tässä on se, että filosofi joutuu joihinkin ristiriitoihin tai suorastaan umpikujaan filosofian kanssa, tai hänen ajatuksensa muuttuvat niin että filosofia ei enää tunnukaan yhtä tärkeältä. Tällöin filosofi joutuu radikaalisti ajattelemaan uudestaan koko työtään. Hän ehkä pettyy koko filosofiaan, menettää motivaationsa, ja päättää siirtyä muihin asioihin.

 Snellmanin kohdalla tätäkin selitystä voi ajatella ja sitä on myös esitetty. On ajateltu, että Snellman olisi pitkän ulkomaanmatkan aikana ja sen vaikutteiden pohjalta joutunut intellektuaaliseen kriisiin ja siten arvioimaan uudestaan ajatteluaan. Alussa siteerattua kirjettä Reiffille voisikin periaatteessa tulkita tässä hengessä – mutta eri asia on, olisiko tämä tulkinta sittenkään oikea tai välttämätön. Edellä olen jo esittänyt päinvastaisen kannan: ajatus käytäntöön siirtymisestä oli Snellmanilla jo hyvin varhainen eikä syntynyt minkään osoitettavan kriisin tuloksena.

 Ylipäänsä Euroopan-matkaa on vaikea nähdä intellektuaalisena kriisinä. Siihen nähden, miten valtava elämys ja kokemus matka on Snellmanille ollut, voisi päinvastoin väittää, että hän kulkee sen läpi harvinaisen tyynenä, kuin valmiin suunnitelman mukaan. Hän kulkee hyvin määrätietoisesti, kerää valtavan määrän oppia, kokemuksia ja erilaisia kontakteja, mutta eivät ne varsinaisesti järkytä häntä, ei hän jää hämmentyneenä ihmettelemään mitään eikä hänen ajattelussaan näy dramaattista, perustavaa muutosta, vaikka jotkut painotukset muuttuisivatkin.

 Käsitystä Snellmanin Saksan-matkaan liittyneestä maailmankatsomuksellisesta muutoksesta on tuonut esille mm. Karkama, (kommentaari IV:11, SA IV, 697). Karkaman näkemys siitä, että Snellmanin kaunokirjallisessa tuotannossa tapahtuu merkittävä painopisteen muutos avioliittokertomuksista isänmaallisiin novelleihin, on valaiseva ja hyvin perusteltu, mutta se ei tarkoita koko maailmankatsomuksen muuttumista.

 Kolmanneksi voisi vielä ajatella mahdollisuutta, että jokin muu toiminta yksinkertaisesti tarjoaa houkuttelevampia mahdollisuuksia kuin filosofia, esimerkiksi taloudellisia etuja tai muuta, niin että filosofi päättää tarttua toisenlaisiin haasteisiin, vaikka hän ei kokisikaan filosofiasta luopumista aivan välttämättömäksi.

 Snellmanin kohdalla tätäkin motiivia on tuotu esille osittain sen kautta, että sanomalehtimiehen työ oli hänelle taloudellisesti tuottoisaa ja että hän olisi itsekin suhtautunut tähän työhön voitontavoittelun näkökulmasta. Tätä mahdollisuutta esiin tuovat kirjoittajat yleensä jo itsekin esittävät vahvoja varauksia tämän näkökulman suhteen, ja Snellmanin kohdalla se olisi perimmältään hyvin vaikeasti perusteltavissa. Jos Snellman todella olisi nähnyt lehtityönsä pelkästään taloudellisena hankkeena, hän olisi toiminut monessa tilanteessa aivan eri tavalla. Siihen, että Snellman eräissä tapauksissa korostaa kirjeissään lehtityön taloudellista puolta, on omat käytännön syynsä.

 Snellmanin kohdalla elämänmuutoksen taustalla on joskus mainittu myös perhesyyt, siis perheen perustaminen ja myös keski-ikäistyminen. Snellman ei enää ollut nuori, mutta hän eli Kuopioon tullessaan yhä poikamiehenä. Epäilemättä hän etsi jollain tapaa muutosta myös yksityiselämässään samoihin aikoihin kun hän siirtyi akateemisen filosofian maailmasta Kuopioon. Mutta mikä näiden asioiden tarkempi suhde on toisiinsa ja voidaanko tässä nähdä jonkinlaisia syysuhteita, on jälleen eri asia. Ikääntyminen ja vakiintumisen tarve ovat osin olleet Snellmanin henkilökohtaisia taustavaikuttajia, mutta kovin merkittävää roolia niille ei voine antaa.

 Kaikki edellä mainitut variaatiot tarkoittavat pääsääntöisesti jonkinlaista katkosta suhteessa filosofiaan. Äärimmäisenä muotona voisi ajatella tapausta, jossa filosofi jättää oman alkuperäisen alansa kokonaan ja aloittaa jonkin uuden toiminnan, jolla ei oikeastaan ole mitään yhteyttä hänen alkuperäiseen alaansa.

 Jos tutkisimme laajemmin henkilöitä, jotka ovat alkujaan saaneet filosofisen koulutuksen, mutta siirtyneet sitten esimerkiksi poliittisiksi vaikuttajiksi, tai jollekin muulle alalle, saattaisimme löytää esimerkkejä radikaalistakin katkoksesta. Filosofi siis lakkaa olemasta filosofi ja ryhtyy joksikin muuksi. Tämä on teoreettisesti mielenkiintoinen kysymys kun pohditaan sitä, mikä merkitys ihmisen filosofisilla näkemyksillä on esimerkiksi hänen poliittiseen toimintaansa. Voidaanko esimerkiksi poliitikon kannanottoja selittää hänen filosofiallaan, jos hänellä sellainen on jollain tapaa taustallaan, mutta hän kuitenkin on radikaalisti luopunut filosofiasta?

 Kuten todettua, Snellmanin kohdalla lähdetään kuitenkin yleensä siitä, että hänellä filosofia ja käytännön toiminta ovat poikkeuksellisen läheisessä, ehyessä ja tiiviissä suhteessa toisiinsa. Tämä näkemys on perusteltu, mutta voidaan silti ajatella, että kysymys filosofian väistymisestä ja jonkin muun tulemisesta tilalle ei Snellmanin kohdalla olisi sekään aivan merkityksetön kysymys. Kun lukee esimerkiksi Snellmanin taloudellisia kirjoituksia hänen senaattorinkaudeltaan 1860-luvulla tai aiemminkin, niin ei niistä päältä katsoen mitään erityistä filosofiaa juuri löydä. Vain niitä lukiessa ei välttämättä lainkaan arvaisi, että kirjoittaja on akateemiselta taustaltaan ansioitunut hegeliläinen filosofi. Tai kun Snellman aivan ainutkertaisella tavalla pääsi Venäjän hallitsijan henkilökohtaiseen suosioon, niin voidaan kysyä, oliko siinä itse asiassa filosofialla mitään ratkaisevaa osuutta? Snellmanin ”korkeaa talousoppia” keisari lausui ihailevansa. (Savolainen 2006, 750)