Snellmanin koulukaupungilla oli satojen vuosien perinteet. Kaupunkiin 1611 alkeisopetusta varten perustettu pedagogio oli muutettu triviaalikouluksi tyydyttämään opetuksen tarve koko Pohjois-Suomessa. Koulua tukivat talou-dellisesti paikallisseurakunnat, kuten Liminka, Kalajoki, Oulu ja Oulun maalaiskunta, Muhos, Kaarlela, Kemijärvi, Rovaniemi, Kemi, Ii, Pudasjärvi, Pyhäjoki, Hyrynsalmi ja Paltamo.32

Snellman ehti opiskella vain ensimmäisen kevään triviaalikoulun vanhassa ristikirkonmuotoisessa rakennuksessa, joka sodan aikana oli toiminut sairaalana ja venäläisen sotaväen kirkkona. Ränsistynyt rakennus oli hänen mielestään opin hylkäämä. Kuitenkin kaupungissa vieraileville teatteriseurueille kelpasi näyttämöksi sen suuri opetussali. Syksyllä 1817 koulu muutti kaupungin köyhäintaloon odottamaan uuden koulutalon valmistumista.

Uuden koulutalon julkisivu pääportteineen oli Kajaaninkadun puolella, ja sivurakennus oli Myllytullinkadun puolella. Koulun katolla oli kahdeksankulmainen kellotorni. Koulurakennukseen sisälle mentäessä eteisestä vasemmalla arkiston takana oli apologista-luokka, eteisen läpi pääsi rehtorin ja apulaisrehtorin luokkahuoneeseen ja eteisestä oikealle ullakonportaiden ohi kulkemalla pääsi superior- ja inferior-luokkiin. Kaikista luokista oli sisäänkäynnit myös muihin luokkiin. Tuuli toi punaisen lauta-aidan ympäröimälle avaralle koulupihalle raitista ilmaa kolmelta suunnalta. Piha oli tarpeeksi pitkä pallonlyömiseen – vanhempien poikien piti tosin lyödä vähän hillitymmin. Snellman muisteli, että kerran herätti suurta riemua, kun rehtori itse löi pallon sisään naapuritontin leipurin ikkunasta.33 Snellmanin koulumatka oli lyhyt, muutamia satoja metrejä, ja hän saattoi katsella kouluaan kodin ikkunasta.

Snellman kävi triviaalikoulua seitsemän vuotta. Koulunkäynti oli tiivistä työntekoa vaativien oppiaineiden parissa. Snellman on merkitty 22.2.1816 latinan etymologian opiskelijaksi collega inferior -luokalle, jonne hänet otettiin kirkkoherran tai jonkun muun luotettavan henkilön todistuksen perusteella. Pääsyvaatimuksena oli ruotsin kielen sisälukutaito. Seuraavana kolmena lukuvuonna hän opiskeli latinan syntaksia collega superior -luokalla, seuraavat kaksi lukuvuotta konrehtorin luokalla, jonka jälkeen valmistui viimeisenä lukuvuonna 1821–22 rehtorin luokalta. Viikossa koulupäiviä oli kuusi: ne alkoivat aamulla seitsemältä ja päättyivät iltapäivällä viideltä. Päivällä oli kuitenkin neljän tunnin tauko klo 10.00–14.00. Sunnuntait olivat vapaat.34

Snellmanin käydessä koulua oli voimassa edelleen Ruotsin vallan ajalta periytynyt melkein satavuotias puhdasoppisuuden ajan koulujärjestys, jonka henki oli perua vuoden 1649 koulujärjestyksestä. Sen mukaan opetuksen pääpaino oli teologiassa ja raamatunhistoriassa, kreikassa ja latinassa sekä maantieteessä ja historiassa. Opetusohjelmissa tähdättiin siihen, että kouluissa valmistui ”miltei yksinomaan papinalkuja”, mutta ajan sivistysihanne painoi kouluihin latinalais-teologisen leiman. Jumaluusoppia eivät harrastaneet ainoastaan papit vaan myös siviilivirkamiehet. Latinaa käyttivät maailman valtiomiehetkin.35

Vasta pietismin ja valistuksen myötä alkoivat opetuksen varjopuolet paljastua. Pietismi halusi kasvattaa lapsista todellisia kristittyjä vaikuttamalla heidän sydämeensä. Valistus halusi taas kouluttaa heistä hyveellisiä ja kelpo kansalaisia kehittämällä heidän järkeään ja suojelemalla heitä näin taikauskolta ja ennakkoluuloilta Pietismiä edustaneen saksalaisen A. H. Francken ja valistusta edustaneen englantilaisen John Locken ajatukset näkyvät vuoden 1724 koulujärjestyksessä, mutta uskonnonopetukseen ne eivät vaikuttaneet.

Snellmaninkin kouluaikana puhdasoppisen dogmatismin vaikutuksesta kiinnitettiin enemmän huomiota sanoihin kuin sisältöön. Ruotsissa teologia sai tyytyä vaatimattomampaan osaan vasta 1800-luvun alussa uushumanismin vaikutuksesta. Tämä toteutui vuoden 1807 koulujärjestyksessä, joka ei kuitenkaan ehtinyt tulla Suomessa voimaan ennen maan yhdistämistä Venäjään.36 Ensimmäinen Venäjän aikainen koulujärjestys otettiin käyttöön vasta 1843. Se hajotti vuoden 1724 koulujärjestyksen suojaaman vanhan latinankoulun rakenteen noudattamalla ’jokaiselle jotakin’ -periaatetta.37

Snellmanin kouluaikana opetus ei kuitenkaan käytännössä noudattanut kirjaimellisesti vuoden 1724 koulujärjestystä. Ei ainoastaan oppikirjavalinnoissa ollut suuria eroja vaan myös kokonaisissa oppiaineissa. Esimerkiksi Oulussa opetettiin hepreaa, saksaa ja ranskaa, vaikka aineet eivät kuuluneet virallisesti triviaali-koulujen oppivaatimuksiin.

Vaikka Snellmanin koulunkäyntiin heijastui selvästi pietismin kannatuksen leviäminen, valistuksen puhdasoppisuus tuli vahvasti esiin monissa yhteyksissä. Erityisesti uskonnon oppikirjat muuttuivat hitaasti, koska kirkon kanta uudistuksiin ja ajan virtauksiin oli pidättyväinen.38 Muutoksen hitautta ja ajan hengen jatkumoa kuvaa hyvin se, että, että Snellman luki Oulun triviaalikoulussa aivan samoja oppikirjoja, joita hänen isänsä Christian Henrik (s. 1777), isoisänsä Gerhard Snellman (s. 1748) ja isoisoisänsä Gerhard Snellman (s. 1724) olivat lukeneet samassa koulussa 1700-luvulla kuningas Fredrik I:n ajoista lähtien.

Snellmanin opettajat olivat järjestään pappeja.39 Piispat ja tuomiokapitulit täyttivät opetta-jien virat, ja niiden hoitamista valvoi kirkkoherra. Opettajien pätevyysvaatimuksina mainittiin korkeimmat arvosanat niistä aineista, joita virka vaati. Lisäksi heiltä edellytettiin opetuskokemusta, sävyisää luonnetta ja osoitusta jumalisesta, raittiista ja vakaasta käytöksestä. Virkaan hakevien piti antaa myös opetusnäyte tuomiokapitulille. Aina vanhimmasta koulujärjestyksestä asti edellytyksenä oli mainittu kolme asiaa: esikuvalliset elämäntavat, riittävät tiedot opetettavassa aineessa ja sopiva luonne.40

Nämä kriteerit eivät kylläkään näyttäneet toteutuneen Snellmanin ensimmäisen opettajan kohdalla. Snellmanin kertoman mukaan J. S. Krantzin kurinpito oli yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Lopulta opettaja sai varoituksen ja erosi kahden vuoden päästä.

Lukuvuosina 1816–1817 ja 1818–1819 Snellmania opetti Simon Wilhelm Appelgren, joka toimi sittemmin koulun rehtorina vuodesta 1825 ja Kokkolan kirkkoherrana vuodesta 1838. Komeaksi ja pitkäksi mieheksi luonnehtimansa opettajan Snellman mainitsee myös hilpeäksi ja leikkisäksi. Kuitenkin oli tuskallista joutua hänen huomionsa kohteeksi kerran, kun luokalle juolahti mieleen teljetä luokkahuoneen ovi painamalla se joukolla kiinni Appelgrenin yrittäessä päästä sisään. Oppilaat olivat hyvin vaikuttuneita, kun opettaja aukaisi oven yhdellä käden heilautuksella ja kaatoi oveen nojanneen joukon pitkin lattiaa. Sen jälkeen hän antoi jokaiselle yksitellen selkään kurittomuudesta alaluokkalaisten seuratessa toimitusta vierestä. Myöhemmin, 1831–1834 ja 1836–1837 Appelgren toimitti Oulussa Suomen kolmatta suomenkielistä sanomalehteä, Oulun Viikkosanomia, käyttäen kirjoituksissaan taitavasti Oulun murretta.41

Lukuvuosina 1817–1818, 1819–1820 ja 1820–1821 Snellmanin opettajana oli Karl Jacob Frosterus, sittemmin Muhoksen kirkkoherra. Hän oli ankara opettaja, joka ei säästänyt vitsaa, mutta Snellmanin muistikuvien mukaan hän oli hurskas ja pohjimmiltaan hyväsydäminen mies. Myös hänelle tehtiin paljon kepposia, esimerkiksi laittamalla ruudinjyviä kynttiläsaksiin. Vaikka Frosteruksen opetusmenetelmät eivät olleet mallikelpoisia, juuri hänen johdollaan Snellmanin mielestä saavutettiin kaikkein perinpohjaisimmat tiedot. Frosterus ja Appelgren kuuluivat samaan pappissukuun: Frosteruksen isä ja Appel-grenin äiti olivat serkkuja ja he itse siis keskenään pikkuserkkuja. Snellman oli myöhemmin paljon tekemisissä Frosterus-suvun kanssa.

Snellmanin viimeisenä lukuvuonna 1821–1822 hänen opettajanaan toimi koulun rehtori Johan Höckert, josta sittemmin tuli Pietarsaaren kirkkoherra. Oulun oloihin nähden hän oli hieno maailmanmies, joka säilytti kurin ilman vitsaa. Hän hallitsi luokkaa pelkällä katseellaan, jonka edessä koko luokka muuttui äänettömäksi ja liikkumattomaksi muuriksi. Hän esiintyi kuin näyttämöllä ja nautti hiljaisuuden tuomasta kunnioituksesta. Hänen oppituntinsa muodostuivat hauskoiksi: hän puhui paljon ja hilpeästi, ja läksyjen kuulustelu saattoi jäädä sivuasiaksi. Hän oli tunnettu ranskan kielen kaskuvarastostaan ja antoi keskiviikkoina iltapäivisin vapaaehtoisia ranskantunteja, joilta kukaan ei kuitenkaan uskaltanut jäädä pois.

Muistelmissaan vanhasta koulustaan Snellman korosti opettajien tunteneen vastuuta oppilaistaan, joiden omaiset asuivat satojen kilometrien päässä. Yhteydenpidon omaan väkeen korvasi opettajien ja oppilaiden läheinen suhde. Monivuotinen jokapäiväinen yhteys synnytti molemminpuolisen kiintymyksen. Tämän vuoksi opettajan mielipaha hairahduksista tuntui oppilaasta erityiseltä ikävältä, ja erityisesti häntä painoi tovereiden paheksuminen ja ”sinäkin Brutukseni!” -ilme.

Snellmanin aikaan koulunkäynti oli pääasiassa ulkolukua ja kertaamista. Lähdettiin siitä, että nuorison piti ensin oppia kieliä ja muita muistinvaraisia kouluaineita muistin ollessa vielä hyvä. Tällä tavalla tietä tasoitettiin aineille, joissa tarvittiin kypsyneempää arvostelukykyä. Muistilukua helpotti oppikirjoissa käytetty niin sanottu katekeettinen menetelmä, jonka mukaan teksti oli laadittu kysymysten ja vastausten muotoon. Muistin helpottamiseksi käytettiin myös runomittaa. Haitaksi muodostui luonnollisesti se, että kysyttäessä toisella tavalla samaa asiaa, oppilaat eivät tienneet vastausta. Ajatukseton ulkoluku johti yliopistossa valituksiin, että kouluista tulee huonosti valmistuneita oppilaita.42

Ensimmäisellä lukukaudellaan keväällä 1816 Snellman pänttäsi joka aamu keskiviikkoa lukuun ottamatta 37 oppilastoverinsa kanssa klo 7.00–9.00 Yckenbergin latinan alkeita ja heti perään tunnin Rosenmüllerin teologian historiaa. Iltapäivätunneilla oli aluksi romaanisten kielten kirjoitusharjoituksia ja sen jälkeen käytiin läpi Eutropiuksen latinankielisiä teoksia, mutta keskiviikkona ja lauantaina oli koko iltapäivä latinan syntaksia. Lukukauden aluksi kerrattiin katekismusta, teologiaa ja latinan etymologiaa.43

Snellman otti ensiaskeleensa latinan saralla Yckenbergin latinan oppaan Elementar Bok till latinska språket johdolla. Kouluissa ja yliopistoissa latinan opiskelulle ja käytölle taattiin vankka tuki, koska kirkko halusi säilyttää latinan rintavarustuksenaan protestanttisissa maissa. Vaikka uskonpuhdistuksen näkökulmasta heprea ja kreikka olivat latinaa tärkeämmät, latina pysyi teologian kommunikaatiokielenä oppikirjoissa, teologisessa kirjallisuudessa ja väitöskirjoissa. Tulevien pappien piti puolustaa latinankielisiä teesejä tuomiokapitulien edessä pastoraalitutkinnossaan. Klassinen sivistystraditio oli juurtunut syvälle koululaitokseen, vaikka 1800-luvun alussa olisi ollut mahdollisuus lopettaa latinan lukeminen kouluissa.44

Latinan lukukirjana Snellman käytti ensin Eutropiuksen teosta Breviarium Historiae Romanae (1782). Ylemmillä luokilla luettiin Cornelius Neposta ja viimeisillä luokilla Vergiliusta ja Ciceroa. Snellmanin oman kertoman mukaan kirjallisen ilmaisun harjaannuttamiseksi käytettiin kaikki keinot. Latinankielisten aineiden kirjoittaminen oli aloitettava heti tekstien lukemisen ohella. Kirjailijoiden esitystapaa oli pyrittävä jäljittelemään ja samalla oli sovellettava lauseopin sääntöjä. Käännösharjoitukset oli tehtävä koulussa, mutta mukaelmat oli laadittava kotona. Konrehtorin tuli antaa kahdesti viikossa näitä tehtäviä luettavista teoksista ja rehtorin samoin kahdesti viikossa historian ja siveysopin alalta.

Raamatunhistorian opetuksessa oli juuri syrjäytynyt hampurilaisen rehtori J. Hübnerin Två gånger två och femtio utvalda bibliska historier ut ur Gamla och Nya Testamentet (1724), joka Snellmanille tuli tutuksi jo Kokkolan pedagogiossa. Teos oli kokoelma kertomuksia, joista jokaiseen oli liitetty kolme hyödyllistä opetusta. Niissä esitettiin kertomuksen pääsisältö uskonnollisen mielen kohottamiseksi sekä lyhyitä säkeitä, jotka sisälsivät ”pyhiä ajatuksia”. Porthanin mielestä uskonnon alkeisopetukseen ei ollut käytettävissä sopivaa kirjaa, koska Hübnerin oppikirja oli hänestä ”liian tuhma kirja suositeltavaksi”. Elokuussa 1804 Turun tuomiokapituli määräsi oppikirjaksi J. G. Rosenmüllerin Religions Historia för Barn (1799). Kirjassa on kaikkiaan 54 kertomusta, joista 30 Vanhasta testamentista ja 23 Uudesta. Viimeiset niistä käsittelevät uskonpuhdistusta ja protestanttisen kirkon tilaa sen jälkeen. Teos on kirjoitettu ajan maun mukaisesti moralisoivaan sävyyn. Lisäksi teosta leimaa supranaturalistinen käsitys.45

Syksyllä 1816 collega superior -luokalle siirryttyään Snellman kertasi kolmen vuoden ajan jokaisen lukukauden aluksi katekismusta ja Rosenmüllerin teosta raamatunhistoriasta. Varsinainen opetus kulki niin, että varhaisilla aamutunneilla kaikkina muina päivinä paitsi keskiviikkona ja lauantaina luettiin kreikankielisestä Uudesta testamentista Johanneksen ja Matteuksen evankeliumeja Gezeliuksen kreikan kieliopin avulla. Keskiviikkona ja lauantaina tankattiin Jacob Benzeliuksen teologisia määritelmiä ja luettiin Raamatun kieliä. Raamattutuntien jälkeen viimeisellä aamutunnilla käytiin läpi Johan Strelingin latinan kielioppia ja Wåhlinin Ruotsin historiaa sekä tehtiin käsialaharjoituksia tai kerrattiin etymologiaa. Iltapäivätunneilla maanantaina, tiistaina, torstaina ja perjantaina harjoiteltiin romaanisten kielten kirjoitusta Carl Stridbergin ja K. F. Heinrichsin oppikirjojen pohjalta. Näiden päi-vien myöhäistunneilla käännettiin Cornelius Nepoksen teoksia latinasta. Keskiviikko ja lauantai olivat vapaat. Ryhmien koko vaihteli; ensimmäisenä lukuvuonna oli 15 oppilasta, toisena 22 ja kolmantena 27.46

Lukukausien alussa katekismuksen kertaaminen oli yleinen periaate, mutta asiakirjoissa ei mainita kenen katekismuksesta oli kysymys, vaikka painotuksissa on eroa. Vaihtoehtoja on kuitenkin useita. Tunnetuinta Lutherin Vähä katekismusta on sanottu vuosisataistyöksi, joka Raamatun ohella on saanut hallitsevan aseman kansan ja lasten opetuksessa.47 Aikaa myöten Lutherin katekismuksen rinnalle on ilmestynyt selitysteoksia, joista vuoden 1724 koulujärjestyksen mukaan piti lukea Olaus Svebiliuksen katekismusta Enfaldig Forklaring Öfwer Lutheri Lilla Catechismus stäld genom Spörsmål och Swar (1689) ja sen ohella Johannes Gezeliuksen katekismuksen selityksiä Yxi paras Lasten tawara (1666). Nämä kirjat olivat kouluissa yleisesti käytössä, mutta Oulun triviaalikoulun tutkintopöytäkirjat osoittavat, että käytössä olikin Visbyn piispan, Johan Möllerin pietistinen katekismus Försök till en mindre läröbok i christendomskunskap (1780)48. Möllerin teoksia oli ollut käytössä jo Kokkolan pedagogiossa.

Snellmanin teologisen suuntautumisen kannalta on mielenkiintoista, että teini-ikäisenä hän luki koulussa uskonnon ABC-kirjanaan pietististä Mölleriä. Uushumanistit vastustivat 1800-luvun kouluja pelkkänä pappiskoulutuslaitoksina mutta eivät hyväksyneet myöskään utilitaristis-filantropistista kasvatusihannetta, jossa opetusta ei annettu tunnustuksellisessa vaan kristillisessä hengessä. Vuonna 1803 Turun Akatemian konsistorilla oli paljon huomautettavaa Lutherin katekismuksesta käyttökelpoisena oppikirjana. Sen säilyttämisestä seurakuntien tunnustuskirjana oltiin kuitenkin yhtä mieltä. Svebilius piti kuitenkin vaihtaa johonkin parempaan ja sopivampaan selitykseen, joten konsistori suositteli Mölleriä. Dogmaattisten katekismusten tilalle otettiin Möllerin, Lindblomin, Gårbergin ja Backmanin katekismuksia, joita koulut alkoivat oman harkintansa mukaan käyttää alkeisoppikirjoina Lutherin katekismuksen rinnalla.49 Varma tieto katekismuksen käytöstä rippikoulun oppikirjana on Lapuan seurakunnasta 1836.50 Sen käyttö Oulussa viittaa Appelgrenin pietistiyhteyksiin.

Möller kirjoitti katekismuksensa toimiessaan kotiopettajana piispa Sereniuksen kotona Tukholmassa, mikä työ asiallisesti tuki pietistisiä pyrintöjä Ruotsin kirkossa. Mölleriä pidettiin varsin oppineena ja lahjakkaana kynäilijänä, jonka alaa olivat dogmatiikka ja dialektiikka. Hän luennoi 1804 ja 1805 pappiskokouksissa, ja häntä pidettiin konservatiivisen pietismin selvimpänä edustajana Ruotsissa. Suomessa teos sai vastakaikua erityisesti pietistien keskuudessa ja ohitti suosiossa nopeasti Svebiliuksen. Möllerin katekismuksesta on otettu 30 uutta painosta, ja se on laajemmin levinnyt katekismus Svebiliuksen ohella. Svebiliuksen katekismus oli pietistien piirissä ongelma, mutta Möllerin suosio selittyy esimerkiksi vastauksella katekismuksen kohdassa 149, missä pelastuksen sanoma kiteytyy: yksin uskosta, yksin armosta.51

Myöhemmin tiedetään, että Snellman oppi Möllerin katekismuksensa hyvin, koska 15 vuotta myöhemmin hän kritisoi ankarasti sen avulla sittemmin professorina ja piispana toimineen F. L. Schaumanin väitöskirjaa Spanska Flugan lehdessä lokakuussa 1839. Snellman arvostelee Schaumania siitä, että toisin kuin väitöskirjassa esitetään, Möllerin perusteella koko maailma tietää, että Vapahtajalla on ollut maan päällä kolme virkaa: Snellmanin mielestä Schauman lyö kirveensä kiveen myöhemmin Helsingfors Tidningarissa väittäessään, että Möllerin katekismus on julkaistu ”erityisesti yksinkertaisempien tarpeisiin”. Snellmanin mielestä Schaumanin olisi pitänyt ymmärtää, että katekismus on tieteellisen jaottelun pohjaksi kelvoton.52 Spanska Fluganin aikoihin 1830- ja 1840-luvulla Möllerin katekismus oli ilmestynyt yhdeksänä ruotsinkielisenä ja kahdeksana suomenkielisenä painoksena ja sitä käytettiin yleisesti Svebiliuksen katekismuksen rinnalla.53 Snellmanilla oli siis 15 vuoden kokemus katekismuksesta ennen kuin se tuli laajempaan käyttöön.

Raamattua ei luettu oppikirjana omalla äidinkielellä, vaan käytössä oli kreikankielinen Uusi testamentti Novum Testamentum (1649), josta raamatunkohdat käännettiin ensin latinaksi ja siitä ruotsiksi. Kreikan kielioppina käytettiin Johannes Gezelius vanhemman suppeaa teosta Grammatica graeca (1647), josta Snellmanilla oli käytössä Västeråsissa 1813 ilmestynyt 23. painos.54 Maallinen kreikan kieli ei koulussa tullut kysymykseen. Snellman muisteli, että kurssi ei ollut laaja, mutta se päntättiin päähän niin perusteellisesti, että hän ei eläessään ollut törmännyt sellaiseen lukemiseen.

Latinaa opiskeltiin Johan Strelingin Grammatica latinan (1765) mukaan. Oulussa käytettiin kirjan ruotsinkielistä laitosta, jonka H. Sjögren oli toimittanut. Vaikka kielioppi oli suppea, sitä kehuttiin edeltäjiään täydellisemmäksi. Latinan lukukirjana toimi Cornelius Nepoksen De Vita Excellentium Imperatorum, joka oli painettu Turussa 1674.

Oppilaiden latinan taito ei riittänyt dogmatiikan opiskeluun. Kun asiat olivat vaikeaselkoisia, päädyttiin helposti ulkolukuun. Pääasiallisena syynä tähän oli puhdasoppisuuden ajan jäänne, Jacob Benzeliuksen teos Epitome Tepretionis Theologiae (1734). Se pysyi sitkeästi käytössä Venäjän vallan ajallakin, vaikka 1700-luvun puolivälistä asti teosta oli ankarasti arvosteltu. Vuonna 1762 Snellmanin kaukainen sukulainen ja kaima Johan Snellman tiivisti kritiikin väitöskirjassaan: ”Heti kun oppilas on oppinut lukemaan latinaa, luettavaksi annetaan Benzeliuksen vaikeasti tajuttava teologian oppikirja. Oppilaan on luettava kirja ulkoa ymmärtämättä siitä useimmiten ainoatakaan kohtaa, jolloin myös hänen tietonsa teologista haihtuvat.”55

Vuonna 1767 Vaasan triviaalikoulun rehtori oli vaatinut, että dogmatiikan oppikirjan piti olla lähempänä käytäntöä eikä se saanut keskittyä joihinkin teologisiin riitakysymyksiin tai vilistä metafyysisiä ilmauksia. Samoihin aikoihin professori, sittemmin Turun piispa, Johan Borvallius ja Porin triviaalikoulun rehtori Johannes Kraftman esittivät, että uskonnonopetuksen pitäisi olla houkuttelevampaa eikä perustua spekulatiiviseen dogmatismismiin ja mekaaniseen ulkolukuun. Näin se johtaisi paremmin vakaumukseen ja Jumalan olemassaolon tunnustamiseen järkiperusteilla.56 Benzeliuksen teoksen harvoja puolustajia oli Kokemäen kirkkoherra Gustaf Avellan, joka esitti vuonna 1796, että ilman teosta kerettiläisyys, turmeltuneen luonnon tuote, pesiytyisi vapaasti kouluihin. Koulunuoriso tarvitsi vastustusta ”Socianismia” vastaan, joka nosti päätään isommissa oppilaitoksissa. Tämän jälkeen useat tahot Ruotsin ja Suomen lehdissä kuitenkin vakuuttivat, että tuo käsitys ei ollut yleinen.57

Syksyllä 1819 Snellmania kohtasi komea näky, kun hän asteli apulaisrehtorin luokkaan pieksut jalassa ja kirjat kainalossa. Elokuisten Aleksanteri I:n kunniaksi järjestettyjen tanssien jäljiltä opetussalien seinät oli sivelty keltaisella, sinisellä ja valkoisella liimavärillä. Vararehtorin luokalle siirtymistään Snellman vertaa koulusta pääsyyn, koska toisella luokalla oppilaiden piti vuorotellen lakaista luokkahuoneet ja noutaa kuusenhavuja. Seuraavalla luokalla oppilaan piti noutaa vitsoja koululle ja valvojan luottamuksen saavutettuaan huolehtia kellon soitosta, siivouksen valvomisesta jne. Snellmanin koulu jatkui kaksi vuotta konrehtorin luokalla Karl Jacob Frosteruksen johdolla periaatteessa samalla tavalla kuin edellisinä vuosina.

Aamutunneilla Snellman käänsi Gezeliuksen latinan kieliopin avulla kreikankielisestä Uudesta testamentista Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä. Iltapäivätunneilla hän käänsi Vergiliuksen tai Ciceron teoksia latinasta. Jo vuoden 1611 koulujärjestys määräsi luettavaksi Vergiliuksen eklogeja, pieniä runoelmia ja Aeneis-eeposta. Näitä tekstejä Snellman luki vuosina 1819–1821 ja sai tutustua Augustuksen ajan roomalaisen runouden arvostetun johtajan eepokseen Aeneaan harharetkistä Troijan kukistumisen jälkeen. Jo vuoden 1571 koulujärjestys määräsi Cicerolta luettavaksi teokset De officiis, De senectute tai De amicitia. Marcus Tullius Cicero (106–43 eKr.) oli Rooman kuuluisin vaikuttaja ja puhuja. Hänen mukaansa filosofin arvonimen saamisen edellytyksenä tuli olla, että ajattelija itse asetti puolustettavakseen joitakin yleisiä ja hyvänä pitämiään moraalisia normeja. Hän on latinankielisen proosan kirkkain tyylitaituri ja filosofiassaan stoalainen eklektikko.58 Retoriikkaa opetettiin Oulussa J. A. Ernestin Initia Rhetorica -teoksen (1792) perusteella.

Lukukauden aluksi kerrattiin tuttuun tapaan Strelingin latinan syntaksia ja etymologiaa. Snellman muistaa väärin, että hän olisi tällä luokalla aloittanut maantieteen, historian, teologian ja matematiikan uusina aineina. Lukujärjestyksen mukaan ainoa uusi oppiaine oli matematiikka, jota luettiin aamupäivän viimeisellä tunnilla. Matematiikkaa opetettiin Euklideen pohjalta.59 Geometrian opetuksessa käytettiin Mårten Strömerin ruotsinnosta Euclidis Elementa eller grundeliga Inledning till geometrien (1744). Eukleides oli kreikkalainen matemaatikko, joka babylonialaisten keksinnön pohjalta kehitti geometrian tieteeksi. Hän kirjoitti 300 eKr. vaiheilla geometrian alkeista teoksen, jossa sen ajan geometrinen tietous esitetään muutamiin aksiomeihin perustuvana loogisena järjestelmänä. Euklidista geometriaa pidetään tieteellisen ajatustyön ihanteena, mikä on ohjannut matematiikan ja luonnontieteiden kehitystä halki vuosisatojen.60

Viimeisen lukuvuoden syksyn 1821 ja kevään 1822 Snellman opiskeli rehtori Johan Höckertin luokalla 19 oppilaan luokassa. Lukukauden aluksi palattiin kertaamaan Möllerin katekismusta Strelingin latinan sijasta. Keskiviikkoa lukuun ottamatta varhaisilla aamutunneilla siirryttiin raamatunluvusta Abraham Renströmin teologian läpikäymiseen. Keskiviikkona samaan aikaan luettiin Aronsin heprean kielioppia. Viimeisillä aamutunneilla luettiin Regnérin yleistä historiaa tai Wåhlinin Ruotsin historiaa. Iltapäivällä luettiin Djurbergin maantiedon oppikirjaa ja käännettiin Ciceroa.61

Pitkällisen kiistelyn jälkeen Turun Akatemian konsistori päätti vuonna 1803, että Benzeliuksen dogmatiikan oppikirja ei soveltunut ajan uskonnolliseen katsomukseen ja oli korvattava muilla oppikirjoilla. Tätä ratkaisua koulut noudattivat kuitenkin aivan omaan tahtiin. Rehtori Höckert oli jo aikaisemmin ollut sitä mieltä, että oppikirjan huono latina ja synkkä, polemisoiva esitystapa teki teologian opiskelut nuorille raskaaksi ja vaikeaksi. Vasta viimeisellä luokalla Snellman sai Benzeliuksen sijaan lukea nykyaikaisempaa teosta, Abraham Renströmin Triconium theologicumia (1807). Teos oli suunnattu alun perin kirjoittajan oman Hernösandin hiippakunnan oppilaiden opetukseen. Lyhyine, täsmällisine määritelmineen se teki lukemisen houkuttelevaksi, ja oppilaat omaksuivat paremmin helppotajuisesti esitettyjä kristinuskon perustotuuksia. Mielipiteiltään kirja oli sävyisästi supranaturalistinen. 62 Muistelmissaan Snellman itse piti Renströmia Benzeliusta huonompana. Snellman oli mieltynyt Benzeliukseen varmasti isänsä vaikutuksesta, jolle teos oli tuttu sekä omilta kouluajoiltaan että Swedenborg-harrastuksen takia. Oppikirjan tekijän veli, piispa Erik Benzelius oli Swedenborgin lanko, jolla oli merkittävä rooli nuoren Swedenborgin älylliselle kehitykselle. Huomattakoon myös, että veljesten kirjeenvaihto oli Kokkolan lukuseuran kokoelmissa luettavissa.63 Kymmenen vuotta myöhemmin Benzeliuksen dogmatiikka otettiin taas takaisin ja vaihdettiin 1839 Schottin oppikirjaan (1822).

Yleisen historian opetuksessa Snellman sai käyttää vähän uudempaa teosta, koska 1721 saksasta käännetty Hübnerin Korta inledning til den Politiska Historien oli poistettu käytöstä 1804. Tämä teos oli laadittu katekismuksen tapaan kysymyksineen ja vastauksineen kuten esimerkiksi: ”Kuinka kauan maailma on ollut olemassa?” Vastaus kuului: 5 670 vuotta eli luomisesta vedenpaisumukseen 1 657 vuotta, tästä Kristuksen syntymään 2 292 vuotta ja siitä nykyaikaan 1 721 vuotta!64 Sen tilalle tuli Gustaf Régnerin Första Begreppen af de Nödigaste Wetenskaperne til tjenst för Svenska barn (1780). Tekijä on pyrkinyt antamaan alkeistiedot tärkeimmistä tieteenhaaroista. Seitsemän pääjakson katsaukset eri aloista sisältävät runsaan aineiston – etupäässä paljon nimiä ja vuosilukuja – erityisesti valtiollisesta historiasta. Kirjan luettelomainen esitystapa tuskin herättää lukijan historianharrastusta. Myös Ruotsin historiasta oli samoihin aikoihin tullut edeltäjiään huomattavasti kriittisempi teos, C. Wåhlinin Fäderneslandets Historia för Begynnare (1787). Se esittelee laajasti sivistyshistoriaa, hallitusmuotoa, kauppaa ja tieteitä eri aikoina.65 Snellman itse muisteli, että yleisessä historiassa ei nähty vilaustakaan keskiajasta ja Ruotsin historiassa isänmaan into oli suuri mutta jätti Suomen keskiajan pimeyteen.

Maantieteen opetuksessa Snellmanin piti ”neljän yleisen maantieteellisen kartan” avulla oppia tuntemaan maanosat ja tärkeimmät valtakunnat. Hänellä oli hyvät valmiudet tähän, koska kapteeni-isän ja isonveljen kertomukset merimatkoilta auttoivat häntä maapallon tai ainakin Euroopan hahmottamisessa. 1700-luvun alussa käyttöön otettiin Hübnerin teos (1724) sillä perusteella, että ”historia ilman maantiedettä on sokea, maantiede ilman historiaa on kuollut”. Valistuksen myötä aineen sisältö alkoi muuttua valtiolliseen suuntaan, mikä näkyi Euroopassa muotiin tulleessa väkilukutietojen keräämisessä: valtioiden mahti oli suoraan verrannollinen väestömäärään. Vuonna 1804 maantieteessä otettiin käyttöön uusi oppikirja, D. Djurbergin Geographie för Begynnare (1783). Teoksessa käsitellään paitsi Ruotsin myös Suomen maantietoa. Kartastoista käytössä oli A. Åkermanin Atlas (1769). Djurbergin teokset olivat saksalaisten esikuvien tapaan kuvailevia ja luettelomaisia, ja luonnonmaantieteen sijasta korostuu matemaattinen ja valtiollis-poliittinen maantiede. Teos oli suosittu, mutta sitä moitittiin oikullisesta tavutuksesta, horjuvasta oikeinkirjoituksesta ja yleisesti hyväksyttyjen paikannimien torjumisesta: Yhdysvallat oli ”Vingandacoa” ja Australia ”Ulimaroa” alkuperäiskansojen nimitysten mukaan.66

Djurbergin kirjaa Snellman oli ehtinyt katsella aikaisemminkin, koska kirja kuului Kokkolan lukuseuran kokoelmiin ja syystäkin: maantiede tarjosi konkreettisia välineitä nousevan porvariston ammatillisiin tarpeisiin. Kaupan vapautuminen avaisi uusia mahdollisuuksia niille, jotka hallitsivat ulkomaankaupan lainalaisuudet ja osasivat moderneja kieliä. Samalla koulumaantiede muuttui vanhasta astronomisesta maantieteestä eräänlaiseksi aluemaantieteeksi, joka pyrki tarjoamaan hyödyllisiä tietoja käytännön tarpeisiin. Djurbergin oppikirjassa tämä muutos on havaittavissa. Hänellä oli halu ottaa huomioon poliittisissa ja sosiaalisissa olosuhteissa tapahtuneet muutokset ja hän pyrki oikaisemaan vanhentuneita ja virheellisiä käsityksiä. Hänen tyylinsä on niukka ja kaavamainen. Hän kuvasi maita ja valtioita vertaamalla niitä Ruotsiin osittain pedagogisista syistä. Alueiden uskonnollisten ja poliittisten olojen esittely on maltillista ja niukkasanaista. Kansan tietoisuuteen teos sukelsi Samuel Rinta-Nikkolan käännöksenä ja tuli hyvinkin tutuksi Pohjanmaan mystikoille. Motivaationa oli ”Tiedon kautta tullan enämmin sisälle Korkiaan maailmaan kuin Koriain waatetten Kautta”.67

32  Oulun triviaalikoulun kassakirja 1801–1864. Oulun normaalilyseon arkisto, kansio Ga1, Oulun maakunta-arkisto.

33  Hautala 1975, 374–376.

34  Oulun triviaalikoulun vuositutkintoa varten laaditut oppilasluettelot, tutkintopöytäkirjat ja oppiennätykset 1801–1825. Oulun normaalilyseon arkisto, kansio Db:1. Oulun maakunta-arkisto.

35  J. T. Hanho, Suomen oppikoululaitoksen historia I. Ruotsin vallan aika. Porvoo 1947, 230–233 ja 246.

36  B. H. Helander, Suomen koulun uskonnonopetus ja valistussuunta (noin v. 1750–1812). Porvoo 1904, 1–6 ja 69–70. Ks. myös Murtorinne s.a., 43–44.

37  Murtorinne 1968, 96–99.

38  Hanho on esitellyt kirjallisuutta sivuilla 259–293. Ks. erityisesti Eino Murtorinne, Oppikouluissamme käytetyt uskonnonoppikirjat ennen vuotta 1872. Käytännöllisen teologian laudatur-työ. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto.

39  Eräs vanha koulu. Joukahainen VII. 1873. KT 23, 230–246. Jatkossa muistelmiin viitataan yleisesti ilman tarkempaa mainintaa.

40  Hanho 1947, 107–108.

41  Päiviö Tommila, Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Suomen sanomalehdistön historia I. Kuopio 1988, 125. Oulun triviaalikoulun vanhoista oppilaista ja Snellmanin koulutovereista K. J. Kemell ja K. N. Keckman kuuluivat lehden toimitukseen.

42  Gunnar Sarva, Maamme kouluissa 1700-, 1800- ja 1900-luvuilla käytetyistä historian oppikirjoista. Haik 1928, 191.

43  Tutkintopöytäkirjat 1815–1816, 307–308. Syntaksi tarkoittaa ajan selityksen mukaan oikeakielisyyden vaatimaa sanojen toisiinsaliittämisoppia. Etymologia on oppi sanojen ”todellisesta”, ”varsinaisesta” merkityksestä.

44  Bo Lindberg, Latina ja Eurooppa. Jyväksylä 1997, 69 ja 81.

45  Eino Murtorinne s.a, 89 ja Helander 1895, 62.

46  Oulun triviaalikoulun tutkintopöytäkirjat 1816–1817:331–332, 1817–1818:355–356 ja 1818–1819: 380–381. Oulun maakunta-arkisto.

47  Rafael Holmström, Katekismuskirjallisuutemme 1700-luvulla. Teoksessa In arce et vigilia. Studia historico-ecclesiatica in honorem Ilmari Salomies. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 66. Forssa 1963, 143.

48  Myöhemmin teos tuli tunnetuksi suomeksi nimellä ”Autuuden oppi: lyhykäisesti eteenpantu Lutheruksen katekismuksen yksinkertaiseksi selitykseksi”. Turku 1887. Tutkintopöytäkirjojen ilmoitusten mukaan Mölleriä käytettiin nimeltä mainiten 1816–1817 collegium superior -luokalla (s..331); 1817–1818 inferior-luokalla (s.357); 1818–1819 rehtoriluokalla (376) ja myös inferior-luokalla (382); 1819–1820 inferior-luokalla (408); rehtoriluokalla 1820–1821 (432), collega superior -luokalla (436) ja inferior-luokalla (438); 1821–1822 rehtoriluokalla (473) ja collega superior -luokalla (476).

49  Helander 1904, 61 ja Murtorinne s.a, 77–78 , Svanljung 1895, 144 ja erityisesti Holmström 1963, 149–150. ks. myös Helander, Piirteitä neologian vaikutuksesta Suomen kirkollisiin ja uskonnollisiin oloihin. Helsinki 1901.

50  Ks. Eino Filppula, Lapuan herätysliikkeitten henkilöhistoriallisia juuria. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu. Marraskuu 1988. Helsingin yliopisto, 87.

51  Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kirjoja. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 270. Forssa 1961, 250–251. Ks. Johan Möllerin elämäkertatiedot: Filppula 1988, 62–64. ks. O. W. Lemke, Visby Stifts Herdaminne efter mestadels otryckta källor utarbetadt. Örebro 1868, 53–55.

52  KT 2, 31–33.

53  Eino Murtorinteen kommentaari, SA I:14.

54  Ks. Bernhard Lundstedt, Bidrag till kännedom om grekiska språket studium vid de svenska läröverken från äldsta till närvarande tid. Stockholm 1875, 48–49.

55  Hanho 1947, 299.

56  Murtorinne s. a, 58–60.

57  Helander 1895, 38–39.

58  Filosofinen aikakauslehti 3/98. Filosofian probleemi. Ks. //www.netn.fi/398/netn_398_takak.html.

59  Tutkintopöytäkirjat 1819–1820: 404 ja 405 ja 1820–1821: 434–435.

60  Analyyttisen geometrian historiaa. Ks. http://harppu.ee.tut.fi

61 Tutkintopöytäkirjat 1821–1822: 473–474.

62  Murtorinne s.a., 77–80.

63  Siukonen 2000, 11–13.

64  Sarva, Maamme kouluissa 1700-, 1800- ja 1900-luvuilla käytetyistä historian oppikirjoista. Haik 1928, 190–191. Artikkelin kirjoittaja ei mainitse Régnerin tai Wåhlinin teoksia, koska niitä ei ole koulumuseon kokoelmassa, johon artikkeli perustuu. Ks. s. 192

65 Ks. tarkemmin Merja Isotalo, Suomen kouluissa käytetyt yleisen historian oppikirjat 1649–1843. Kulttuurihistorian pro gradu -työ. Turun yliopisto, joulukuu 1979. Vuosina 1649–1843 käytettiin 21 kirjoittajan laatimaa 61 yleisen historian oppikirjaa, jotka eivät noudata koulujärjestyksen periodisointia. Niissä on 10–15 vuoden viive hallinnollisiin muutoksiin nähden.

66  Allan Tiitta, Daniel Djurberg ja koulumaantieteen kehitys. Teoksessa Daniel Djurberg, Geografia alkavillen. Samuel Rinta-Nikkolalta. Toim. Esko M. Laine. Helsinki 1999, 263–266. Ks. myös Allan Tiitta, Suomenkielisen maantiedon kouluopetuksen alkuvaiheet. Terra 108/1996:2.

67 Esko M. Laine, Daniel Djurbergin maantiede suomeksi. Teoksessa Daniel Djurberg, Geografia alkavillen. Samuel Rinta-Nikkolalta. Toim. Esko M. Laine. Helsinki 1999, ix–xxvii.