Yliopistokaupungissa Snellmanille tuli hyvin tutuksi juuri valmistunut akatemiatalo, jossa opiskelijat näkivät uuden poliittisen aikakauden ensimmäiset ilmaukset. Taloa oli alettu rakentaa jo vuonna 1802, ja venäläisten saapuessa kaupunkiin 1808 rakennustyöt olivat edenneet niin pitkälle, että uudet vallankäyttäjät eivät enää ehtineet vaikuttaa arkkitehtuurin pääpiirteisiin. Aleksanteri I kiinnostui henkilökohtaisesti hankkeesta. Hän kävi 1809 puolivalmiissa talossa ja vihki sen 1819.

Rakennuksen ulkonäkö noudatti alkuperäisiä suunnitelmia, mutta sisustuksen viittaukset Ruotsin aikaan muokattiin vastaamaan uutta poliittista tilannetta. Keisarin rintakuva asetettiin graniittialustalle yliopiston juhlasaliin 1814 ja vuonna 1816 uuteen asuun muokatuissa salin kipsireliefeissä hänet kuvattiin antiikin mytologisena Apollo-jumalana. Akatemiatalon vihkiäisissä 1819 Aleksanteri I nähtiin korkokuvaan ikuistettuna roomalaisena imperaattorina. Muutoksia olivat valvoneet sijaiskanslerina toiminut piispa Tengström ja kansleri Armfelt.27

Akatemiarakennuksen ulkoisen hahmon saattoi sopeuttaa salamannopeasti uuteen hallitusvaltaan, mutta henkisten virtausten säätäminen uuden hallitusjärjestelmän toiveiden mukaisesti ei ollut yhtä vaivatonta. Venäläinen hallitusvalta oli sijoittanut yliopistoon suuria rahasummia ja nähnyt suurten ja komeiden rakennusten valmistuvan. Toimintaa oli johtanut akatemian rehtori Gabriel Erik von Haartman, joka Oravaisten tappion jälkeen kutsuttiin hallitsijan luokse lähetettyyn Suomen lähetyskuntaan. Pitkinä Pietarin-kuukausinaan von Haartmanilla oli mahdollisuus perehtyä keisarikunnan opetushallintoon ja esittää sen jälkeen laajakantoinen uudistussuunnitelma Suomen yliopiston kehittämisestä Venäjän yhteydessä.28

Anteliaisuutta osoittaneet venäläiset odottivat, että tutkimusinto alkaisi nyt kukoistaa suomalaisessa akatemiassa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Porthanin kuoltua 1804 lukusaleissa ja laboratorioissa vallitsi uneliaisuus ja hiljaiselo. Tieteellinen turtumus johtui useista syistä. Armfelt leimasi syyllisiksi ”professorit, joilla ei ole tapoja eikä käsitystä yhteiskunnallisista velvollisuuksista ja jotka ovat keskinkertaiset tiedoiltaan sekä periaatteille vallankumoukselliset”. Useiden opettajien aika kului hallinnollisissa tehtävissä. Valloituksen jälkeen yhtey-denpito ruotsalaisten kollegoiden kanssa oli katkennut ja piristävä kilpailu lakannut. Akatemiaan heijastuivat väkisinkin Napoleonin sotien aiheuttama eristyneisyys ja kotimaan uusi poliittinen asema.29

Tämä uneliaisuus väistyi ennen kuin Snellman aloitti opintonsa. Epävarmuuden ja viihtymättömyyden keskellä nuoren historian dosentin Adolf Ivar Arwidssonin esiintyminen oli todellinen piristysruiske. Hän vaati puheissaan ja lehtiartikkeleissaan suomen kielen tunnustamista kansalliskieleksi ja halusi suomen opetuskieleksi kouluihin ja yliopistoon. Opiskelijoihin vetosivat suuresti Arwidssonin innostus ja kiihkeät puheet.30 Tätä innostusta ruokki valistuksen vastavaikutuksena syntynyt yleiseurooppalainen kulttuurivirtaus, romantiikka. Se oli läheisessä yhteydessä saksalaisen Friedrich Schellingin filosofiaan, jossa taiteella ja runoudella oli keskeinen asema. Romantiikka korosti valistuksen kosmopoliittisuuden sijaan kansallisen erityisyyden ymmärtämistä ja kunnioittamista. Historian ja kansanrunouden harrastukset opettivat antamaan arvoa kansalliselle omalaatuisuudelle ja omintakeisuudelle. Romantiikan vaalimista näkemyksistä juuri kansallisuusaate vaikutti eniten tulevaisuuteen.31 Tämä aate löysi Turusta hedelmällisen maaperän. Turun romantiikaksi kutsutun liikkeen tavoitteena oli ”suomalaisen kansakunnan” luominen. Se pyrki määrittelemään oman kansallisen identiteetin ja saamaan yhteiskunnan tiedostamaan olemassaolonsa. Tällä tavalla voitiin tehdä selvä ero Ruotsiin ja Venäjään. Tämän henkisen virtauksen näkyvin hahmo oli juuri Arwidsson.32

Turun romantiikan myötä Suomen kansallisuusaate sai uuden tilaisuuden Ruotsin 1700-luvulla harjoittaman painostuksen jälkeen. Vallalla oli ollut ajatus, että ”kaikkina aikoina on ollut tapana ulottaa voittajakansan kieli voitettujen keskuuteen”. Vuoden 1738 valtiopäivillä turkulainen kauppias Esaias Wechter vastusti pontevasti sitä, että Suomessa saisi nimittää muita kuin suomalaisia virkoihin. Ruotsalaissyntyinen Turun hovioikeuden presidentti Samuel Åkerhjelm kuitenkin huomautti, että hallituksen johtavana periaatteena oli aina ollut sulattaa Suomen miehet ruotsalaisiksi uudisasutuksen, ruotsalaisen virkakunnan ja lakien avulla.

Hiljaisena vastalauseena näille kuristustoimenpiteille niin sanotut fennofiilit työskentelivät Suomen kansallisuuden ja suomen kielen aseman kohentamiseksi. Ensimmäinen heistä oli piispa Daniel Juslenius, joka vuonna 1700 julkaistussa väitöskirjassaan Vanha ja uusi Turkumoittii suomalaisten vaatimattomuutta: ”Ellemme itse itseämme kunnioita, ei meidän tarvitse odottaa kunnioitusta ja arvonantoa muukalaisiltakaan.” Vuonna 1703 julkaistussa teoksessaan Suomalaisten puolustus hän toteaa: ”Emme ole syntyneet vain itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii itselleen isänmaa.” Käytännöllisen panostuksensa suomalaisuuden hyväksi Juslenius antoi Turun Akatemiassa heprean ja kreikan professorina, valtiopäivillä sekä ensin Porvoon ja sittemmin Skaran piispana ansaiten tunnustuksen ”suomalaisuuden isä”.

Kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) edisti suomalaisuuden asiaa Suomen historian, maantieteen ja kansanrunouden sekä suomen kielen kriittisenä tutkijana ja isänmaallisen akateemisen nuorison kasvattajana. Kun Juslenius oli kansallinen herättäjä, Porthan oli taas kansalliseen tieteeseen innostaja ja opastaja. Menneisyyden vaiheita tutkimalla hän viitoitti tien kansalliseen tieteeseen.33 Porthanin merkitys perustuu hänen poikkeuksellisiin pedagogisiin ansioihinsa.34 Hänestä on tullut suorastaan akateeminen legenda. Lahjakkaiden oppilaidensa Franzénin ja Tengströmin mukaan hän puhui vapaasti, enemmän tai vähemmän improvisoiden, ilman papereita, ammentaen vaivatta suuresta tietovarastostaan ja hyvästä muististaan. Erityistä lämpöä hän osoitti puhuessaan Suomesta ja suomalaisista. Usein suomalaisuudentunne sai hänet liioittelemaan, käyttämään liikaa mielikuvitusta ja poikkeamaan totuudenkin polulta, mutta hänen väkevä henkensä vaikutti myös hänen seuraajiinsa.

Porthan oli edelläkävijä ymmärtäessään Suomen itsenäiseksi kokonaisuudeksi, jolla oli omat muistot ja omat toiveet. Vaikka hän tunsi itsensä Ruotsin valtakunnan alamaiseksi ja paheksui ankarasti esimerkiksi G. M. Sprengtportenin separatismihankkeita 1780-luvulla, hän oli kustavilaisen ajan suurin suomalaisuuden herättäjä. Näkemyksiään Porthan toi esille 1770 perustetussa Aurora-seurassa ja Åbo Tidningar -lehdessä. Kansallistunteen elähdyttämänä Porthan ryhtyi tutkimaan Suomen keskiajan historiaa ja julkaisi Paavali Juustenin Suomen piispain kronikasta perusteellisen selitysteoksen. Teos osoitti, että katolisten piispojen aikana Suomi oli itsenäisempi valtiokokonaisuus kuin Kustaa Vaasan ajoista lähtien. Kielen asema oli keskeisellä sijalla hänen ajattelussaan. Väitöskirjassaan 1789 hän toteaa, että mitään kansaa ei voi pakottaa luopumaan äidinkielestään eikä kaksikielisyys ole mitenkään suositeltavaa. Jokainen kansakunta ajattelee vain äidinkielellään. Porthan ei ollut pelkästään koko suomalaisen historiankirjoituksen isä vaan koko aikakautensa henkisen elämän keskipiste.35

Porthania on pidetty 1700-luvun suomalaisen akateemisen valistuksen summana: ranskalaiset saivat valistuksen päätteeksi vallankumouksen, suomalaiset Porthanin. Aikakautensa monialaisista oppineista hän oli menestynein mutta myös lajissaan viimeinen. Lehtimiehenä Porthan oli suomalaisen sanomalehdistön uranuurtaja, kirjastonhoitajana hän laski perustan Suomen kansalliskirjastolle, professorina hän kunnostautui yliopiston klassisen perinnön vaalijana ja uusien eurooppalaisten virtausten havainnollistajana. Porthan mullisti suomen ja sukukielten tutkimuksen, ja historiallisen lähdeaineksen täydentäjänä, kommentoijana ja julkaisijana hän uudisti suomalaista historiankirjoitusta. Lisäksi hän vielä huolehti Suomen maantieteellisten tietojen korjaamisesta ja täydentämisestä.

Porthanin koko elämäntyö rakensi sillan eurooppalaisuuteen, johon ei synnytä vaan johon täytyy kasvaa selvittämällä oma suhde pitkiin perinteisiin. Porthanin opettajan ja tutkijan työ loi edellytyksiä suomalaisen oman kulttuurisen perinnön löytämiselle. Hän kasvatti sukupolven, jonka käsissä maa oli hyvin varustautunut, kun Suomi erotettiin Ruotsista.36 Tämän samaisen sukupolven perintö antoi perustan myös Snellmanin maailmankuvalle. Tärkeitä perinnön välittäjiä olivat Porthanin oppilas Franzén ja hänen oppilaansa Arwids-son, jotka tekivät omat ratkaisunsa Suomen erotessa Ruotsista.

Porthanin vaikutus oppilaaseensa Franzéniin oli suuri myös siksi, että tämä asui kaksi vuotta opettajansa luona. Oppi-isä antoi yksityisopetusta, johti opintoja, antoi kirjastonsa oppilaidensa käyttöön ja ennen kaikkea kävi laajoja keskusteluja heidän kanssaan. Keskustelujen kautta Franzén perehtyi Porthanin maailmankatsomukseen, jossa ajan tärkeimmät aatevirtaukset sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Erityisesti ulkomaanmatka Ranskaan, Englantiin ja Saksaan 1795–1796 avarsi Franzénin ajattelua.37

Isänmaa, kotiseutu ja kansakunta olivat romantiikan maailmankuvassa keskeisiä identiteetinrakentajia. Kotiseudun ja isänmaan erosta tuli Haminan rauhan jälkeen identiteettikysymys. Sodan jälkeen oli ratkaistava, mihin kansaan Suomessa asuva katsoi kuuluvansa tai tahtoi kuulua. Franzénille ratkaisu oli erityisen vaikea, koska kaksi viikkoa ennen kuin Turun Akatemian virkamiehet olivat vannoneet uskollisuudenvalan Venäjän keisarille, hänet oli valittu Ruotsin Akatemian jäseneksi. Muuttaessaan Suomesta 1811 hän ajatteli, että hänet sitoo isänmaahansa Ruotsiin ennen kaikkea sivistys, historia, kulttuuri, yhteiskunta ja kieli. Myöhemmin tärkeämmiksi identiteetin tekijöiksi alkoi tulla luonto ja kotiseutu.38

Franzén ei ymmärtänyt Tukholmaan muuttonsa vaikutuksia. Kotimaassa ei ollut vaikuttamassa vielä mitään kansallistuntoa, joka olisi luottanut Suomen kansan omaan, kansallisesta sivistyksestä nousevaan henkiseen elämään. Hänen muuttonsa myötä Suomi menetti suuren runoilijan ja yliopiston opettajan. Kaipaus kasvoi myöhemmin lisää, kun kansallistunto voimistui.39 Tukholmassa Franzénille jäi myös vieraaksi romantiikka, ainakin Schellingin filosofia.40

Varhaisempien fennofiilien heikkoutena oli se, että Suomen kieli- ja kansallisuuskysymystä ei osattu yhdistää valtioaatteeseen. Tämä onnistui vasta Arwidssonilta, joka oli saanut virikkeensä Ruotsin romantikkojen ensimmäisistä julkaisuista, Polyfem-lehdestä ja Phosporos-kalenterista sekä mahdollisesti myös Franzénin runoudesta. Saksan klassikoihin tutustuessaan ja omia runokokeilujaan harrastaessaan Arwidssonia innosti erityisesti Schellingin käsitys runoilijan asemasta maailmanjärjestyksessä – jopa niin, että salainen haave sotilasurasta vaihtui runoilijan nimen tavoitteluun.41 Romantiikalle tyypillinen vetäytyminen mystiikan ongelmiin ja Swedenborgin teosten – Tankar och synensekäHimmlen och helfvetet – vaikutus näkyvät hänen väitöskirjassaan. Väitöskirjassaan Arwidsson perustaa historia- ja mytologiakäsityksensä Schellingin teoksiin Vorlesungen über die Methode des akademischen Studiums ja System eines transcendentalenIdealismus. Schellingin arvonantoa Suomessa kuvastaa se, että Tengströmin veljekset olivat yrittäneet tavata kuuluisuuden Heidelbergissä 1818.42

Arwidssonin väitöskirjaa leimaa käsitys sodista ihmiskunnan jalostajina. Näkemys on peräisin Ruotsin romantikkojen johtohahmoilta P. D. A. Atterbomilta ja Erik Gustaf Geijerilta. Erityisesti Geijerin vaikutus oli omiaan vahvistamaan Arwidssonin sotaista sankari-ihailua etenkin Kaarle XII:ta kohtaan ja vastenmielisyyttä Venäjää kohtaan. Ennen muuta Venäjän hyökkäys Suomeen oli nostanut hänen sankari-intonsa ilmiliekkeihin. 43 Arwidssonin venäläisvastaisuus kasvoi ristiriidattomana aina Porvoon valtiopäiviin saakka siitä voimasta, että Pietari Suuri oli aikoinaan kukistanut Kaarle XII:n. Vielä ennen keisarin saapumista hän oli koulupoikien joukossa kiskomassa Venäjän vaakunaa pois Porvoon kaupunginportin yläpuolelta. Mutta valtiopäivien jälkeen hän oli saanut uuden sankarin: ”Ja rakastin häntä, tätä kaunista Apollon kuvaa, vaikka vielä vihasin hänen valtaansa, sillä minä olin Ruotsin kansalainen.” Äkillistä tunnekuohua varmisti vielä keisarin tapaaminen Iisalmessa 1819. Uuden sankarin löytyminen ei merkinnyt kuitenkaan myönteisempää suhtautumista uutta emämaata kohtaan.44

Turun romantikot saivat kokoontumisfoorumin, kun vuonna 1815 Franzénin oppilaan J. G. Linsénin ehdotuksesta perustettiin kirjallinen seura. Arwidssonin toimesta seuran toimintaa laajennettiin uuden runouden suuntaan. Hän toi ohjelmaan myös tieteen. Vaikka seuran alkuvaiheet eivät olleet lupaavia, Arwidsson jaksoi toivoa siltä uutta kirjallista herätystä ja isänmaallisia virikkeitä. Hänen kohtalokseen seurassa muodostuivat runokokeilut, joita toverit arvostelivat ankarasti. Katkeroituneena hän valitti, että joukko vain tupakoi ja kertoi kaskuja. Syksystä 1816 seura oli alkanut julkaista Aura-kalenterissa katsauksia Ruotsin kirjallisuuden tilaan. Ajan myötä seuran kehitystä alkoivat haitata jäsenten henkilökohtaisuuksiin menevät kiistat, ja kun seura lopulta hajosi 1818, sitä tuntui pitäneen koossa enää julkaisutoiminta. 45 Tästä riitelyn ja eristäytymisen maaperästä Arwidssonin kansallinen herätystyö kuitenkin lopulta virisi, kun epäonnistuminen muilla elämänaloilla synnytti romantikon maailmantuskasta uuden elämäntehtävän, politiikan.46

Arwidssonin poliittisen toiminnan kanavaksi aukeni 1819 aikakauslehti Mnemosyne, joka Aura-seuran hajaannuttua jatkoi Turun romantiikan tietä ja valmisti tietä isänmaalliselle herätykselle. Lehti lupasi seurata ulkomaiden kaunokirjallisuutta, tieteitä ja taiteita mutta varoi viittaamasta suureen kiistakysymykseen. Porthanin esikuvan mukaan lehti julkaisi todisteita suomalaisten omasta historias-ta.47 Puolentoista vuoden aikana Arwidsson esitteli poliittisen ohjelmansa artikkeleissa, joista ensimmäinen oli Mnemosynessä ilmestynyt Matkustavan ruotsalaisen kirjeet Suomesta.

Useita muita artikkeleita ilmestyi Åbo Morgonbladissa, jonka Arwidsson perusti 1821, koska hän halusi Mnemosyneä julistavamman foorumin. Åbo Morgonblad oli maan ensimmäinen poliittinen lehti, jolla oli selkeä ohjelma. Arvostelijoiden mielestä se harkitsemattomilla ja kiihkeillä kannanotoillaan syöksyi ennenaikaiseen hautaan. Arwidssonin mukaan sävy ei johtunut vaihtelevista mielialoista vaan se oli harkittu: suomalaisten maanmiesten suuri joukko nukkui raskaasti ja oli herätettävä tajuamaan elämää valtiossa ja avoimin silmin rakentamaan perustuslaillisen aseman saavuttanutta Suomea. Lehti alkoi ilmestyä Wienin kongressin pönkittämän konservatiivisuuden ilmapiirissä, jonka Euroopan hallitsijat olivat ottaneet yhteiseksi ohjenuorakseen. Toisenlaista aikaa Arwidsson alkoi maalailla tammikuussa 1821 artikkelissaan Katsaus isänmaan oloihin. Se pillastutti viranomaiset kerralla. Katsaus esitteli Suomen itsehallintoa ja peräänkuulutti kaiken uhraavaa isänmaallisuutta. Pari kuukautta myöhemmin hän esitteli varsinaisen ohjelmanjulistuksensa artikkelissaan Kansallisuudesta ja kansallishengestä. Arwidssonin mukaan sivistyneistö oli ruotsalaistuneena eristynyt liiaksi kansasta. Suomen kieltä oli ruvettava kehittämään ja sen arvo oli mitattava uudelleen.48

Arwidssonin ohjelma aiheutti melkoisen hälinän Turun Akatemian johdossa ja korkeimmassa virkamiehistössä.49 Arwidsson tavallaan seisoi toinen jalka menneisyydessä ja toinen tulevaisuudessa. Historialla oli keskeinen asema kansallisen itsetunnon sytyttäjänä. ”Kansa elää ainoastaan historiansa ja muinaismuistojensa välityksellä.”50 Arwidssonin mukaan tulevaisuus toteutui valtiossa, se oli perusta, jonka puitteissa kansakunta saattoi kehittyä. Hänen mukaansa Porvoon valtiopäivillä suomalaisille annettiin valtiolaitos ilman sisältöä. Siellä syntyi pikemminkin mahdollisuus valtion kehitykseen kuin valmis valtio, päätöksenä pöytäkirjassa. Hänelle kansa oli ennen valtiota, koska vasta hegeliläisyys toi korostetummin esille valtion tai valtioteorian. 51

Ohjelma kiteytyy lauseessa, jonka hän esitti helmi-maaliskuussa 1821 artikkelissaan Om Nationalitet och National Anda: ”Ruotsalaisen täytyy ajatella ja toimia ruotsalaisena, ranskalaisen ranskalaisena ja suomalaisen historiallisen kutsumuksensa mukaan.” Kun Snellman tulkitsi tätä ajatusta 1861, se sai muodon: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis suomalaisia.” Myöhempi tutkimus on tehnyt Snellmanin kiteytyksestä sitaatin ja siirtänyt sen takaisin Arwidssonin suuhun, vaikka hänen linjansa perusta oli toinen. Suomalaisuus ja kansallishenki olivat tärkeitä, mutta niitäkin tärkeämpi oli kansallismieli, jonka avulla tyhjään valtiokehykseen syntyi kansakunnan sisältö. Provinssissa riittivät virkamiehet, mutta valtiossa tarvittiin valtiomiehiä, koska siellä säädettiin lakeja.52

Arwidssonin Suomi-näkemys ei ollut mitenkään vastenmielinen Suomen johdolle, ja se oli saanut kannatusta säätyläistön johtavien miesten keskuudessa. Arkkipiispa Jacob Tengströmille Suomesta oli tullut ”isänmaa”: vuonna 1816 hän puhui valtiosihteeri R. H. Rehbinderille kansallishengen elvyttämisestä.53 Kansallista toimintaa suvaittiin, koska siitä oli etua uusille vallanpitäjille. Suomen erillisaseman tajuaminen syvensi samalla tietoisuutta siitä, että lojaalisuus Venäjää kohtaan oli välttämätöntä ja sopeutumispolitiikka pakon sanelemaa. Siksi Pietarin johtavat suomalaiset viranomaispiirit seurasivat tarkasti Turun romantikkojen toimintaa ja inspiroitumista Ruotsin kulttuurielämästä. Keskieurooppalaiset kokemukset määrittelivät kuitenkin sietorajan: Arwidssonin kirjoittelussa alettiin nähdä vallankumouk-sellisuutta. Ainakin osittain hänen syykseen katsottiin Turussa sattuneet ylioppilasnuorison ja sotaväen väliset rettelöt. Pietarissa nuori dosentti nähtiin ylioppilaspäällikkönä, opiskelijoiden sankarina tai puolijumalana sekä nuoren romantikkoryhmän henkisenä johtajana. Turun Akatemian sijaiskanslerin J. F. Aminoffin ja prokuraattori Johan Walleenin toimesta Åbo Morgonblad lakkautettiin syksyllä 1821. Ystävilleen lähettämissään kirjeissä Arwidsson ei säästellyt sanojaan: ”Vieköön piru kaikki despootit”, ”Näetkös miten viisaita nuo – – senaattorit ovat olleet”, ”Nukkukaa makeasti te isänmaan ystävät!” Arwidsson jatkoi kirjoitteluaan Mnemosynessä ja ärsytti vallanpitäjiä erityisesti kirjoituksellaan Betraktelser. Lopulta hänet erotettiin yliopistosta ja hänen oli pakko siirtyä Ruotsiin. Kaikki tämä tapahtui muutamaa kuukautta ennen Snellmanin astumista yliopistoon. Näistä tapahtumista lähtien suomalaisten johtomiesten tavoitteena oli välttää venäläisten sekaantumista ja hoitaa itse haihattelevat ylioppilaansa.54

Kansallisuuspyrintöjen keskeytyminen Arwidssonin karkotukseen oli yllättävää, koska Suomen johtomiesten ja Arwidssonin poliittiset tavoitteet olivat kuitenkin olleet samoja. Kysymys olikin ensimmäisestä Suomen Venäjän-politiikkaa koskevasta menettelytapakiistasta. Pietarin suomalaisjohtajien mielestä Arwidssonin toiminnassa raskauttavinta oli julkisuuden vaatiminen. Hän käsitteli kirjoituksissaan asioita, joiden piti olla poliittisesti rauhoitettuja. Ulkomaanmatkansa jälkeen Arwidsson oli vaikuttunut Ruotsin perustuslaillisesta valtiomuodosta, ja lisäkannustimina olivat toimineet Etelä-Euroopan vapaustaistelut ja huhu Suomen valtiopäivien koollekutsumisesta. Yleiseksi mielipiteeksi muodostui Rehbinderin mukaan valistuneen säätyläistön mielipide. Rehbinder tarkoitti yleisen mielipiteen ja sivistyneistön heräämisellä jotain aivan muuta kuin nationalisti ja romantikko samoilla sanoilla. Kansallinen herääminen oli Pietarin suomalaisjohdolle säätyläistön patrioottista heräämistä työhön olemassa olevan poliittisen Suomen kansakunnan hyväksi. Arwidssonille se oli toimintaa suomalaiskansallisen Suomen kansakunnan luomiseksi. Rehbinderin kanta voitti, ja hän saattoi lukuvuoden 1822–1823 päättyessä tyytyväisenä ilmoittaa, että järjestyshäiriöitä ei ollut tapahtunut.55

Näin rauhoitettuun opinahjoon Snellman sai astua päätyäkseen itse kymmenen vuotta myöhemmin itsekin Rehbinderin rauhoituspolitiikan uhriksi. Vaikka hän ei kerro missään vaiheessa saaneensa kansallisia herätteitä Turun ajoilta, hän tutustui tähän perintöön ja saattoi pitää Arwidssonia edelläkävijänään.56 Suomalaiskansallisista herätteistä sitä ennen Snellman ei mainitse mitään. Joitain viitteitä antaa se, että Snellman kertoo ylioppilastutkintonsa jälkeen päässeensä kosketuksiin saksalaisen kirjallisuuden kanssa, koska hänen koulutietonsa saksan kielestä olivat hyvät. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa Tegnér, Geijer ja Atterbom olivat tuoreita. Ranskalaista kirjallisuutta kohtaan hän tunsi jostain syystä vastenmielisyyttä.57 On luultavaa, että Snellmanille oli tuttu ainakin Kokkolassa romantiikan äänenkannattaja Mnemosyne, koska lukuseuran kirjastoon on tilattu numerot vuosilta 1819, 1821, 1822 ja 1823.58

27 Westerlund 2001, 117.

28  Klinge 1989, 27.

29  Nikula 1972, 441.

30  Nikula 1972, 442.

31  Liisa Castrén, Adolf Ivar Arwidsson. Nuori Arwidsson ja hänen ympäristönsä. Helsinki 1944, 6–13. Hietanen 1967, 3.

32  Juha Vähäkangas 1996, 12.

33  Lehmusto 1935, 9–10.

34  Ks. Litteraturblad 1861:9, Mitä Porthan oli. KT 18, 40–47.

35  Rafael Koskimies, Porthanian aika. Suomen kulttuurihistorian ääriviivoja. Tutkielmia ja kuvauksia. Helsinki 1956, 306–320.

36  Juha Manninen (toim.), Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. Historiallinen Arkisto 114. Helsinki 2000. 7–14. ks. myös Valistus ja kansallinen identiteetti.

37  Sven L. Anderson, En romantikens kyrkoman. Frans Michael Franzén och den andliga förnyelsen i Sverige under förra delen av 1800-talet. Acta Universitas Upsaliensis 31. Uppsala 1977, 17–41. Hällström 1905, 19–20.

38  Pentti Lassila, Runoilija ja rumpali. Luonnon, ihmisen ja isänmaan suhteista suomalaisen kirjallisuuden romanttisessa perinteessä. Pieksämäki 2000, 11 ja 26–27.

39  Ester Hällström, Frans Michael Franzén. Kansanvalistusseuran elämäkertoja 14. Helsinki 1905, 111–121.

40  Anderson 1977, 54–55. Ks. Söderhjelm, Åboromantiken och dess samband med utländska idéströmningar.

41  Castrén 1944, 81–82.

42  Castrén 1944, 134–135.

43 Jukka Ammondt, Arwidsson romantikkona ja runoilijana. Teoksessa Adolf Ivar Arwidsson. Näkijä ja tekijä. Toim. Mauno Jokipii. Jyväskylä 1992, 33–37.

44 Pirkko Rommi, Tienhaarassa – nuoren Arwidssonin poliittinen toiminta. Teoksessa Adolf Ivar Arwidsson. Näkijä ja tekijä. Toim. Mauno Jokipii. Jyväskylä 1992, 16–18.

45  Castrén 1944, 102–115.

46  Rommi, 1992, 19–20.

47  Castrén 1944, 228–237.

48  Olavi Junnila, Adolf Ivar Arwidsson. Historian Aitta 19. Vaasa 1979, 32–32–42. Päiviö Tommila, Turku johtavana lehdistökaupunkina 1819–1827. Teoksessa Suomen lehdistön historia I. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio 1988, 84–94.

49  Rommi, 1992, 19–20.

50  Kauko Pirinen, Arwidsson historiantutkijana. Adolf Ivar Arwidsson. Näkijä ja tekijä. Toim. Mauno Jokipii. Jyväskylä 1992, 67–68. Artikkelissaan Pirinen haluaa osittain kuitenkin kyseenalaistaa tämän teesin.

51  Osmo Jussila, Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan 1808–1863. Helsinki 1969. Historiallisia tutkimuksia LXXVII. Helsinki 1969, 122–124. ks. myös Maakunnasta valtioksi. Suomen valtion synty. Porvoo 1989, 66–67.

52  Rommi 1992, 20–23 sekä Jussila 1986, 66. Snellman on esitellyt ajatuksen Litteraturbladin artikkelissa 1861:9, Mitä Porthan oli. KT 18, 43 tai SA X:24, 146. Snellmanin lauseesta ”Tämä ajatus nousi kuitenkin esiin vain 16 vuotta Porthanin kuoleman jälkeen, lähinnä A. I. Arwidssonin ja E. G. Ehrströmin virittämänä. On sangen selvää, että ajatuksen herätti poliittisten olojen muutos. Lyhyesti ilmaistuna ajatus oli: ruotsalaisia emme enää ole; venäläisiä meistä ei voi tulla; meidän on oltava suomalaisia; ja jatkoksi: ruotsi on ruotsalaisten kieli, venäjä venäläisten; suomalaisillakin on toki oltava oikeus omaan kieleensä, ja onneksi heillä oli kielensä. Tuolloin myös käsitettiin täydellisesti sekin, että tämä kieleen yhdistyvä kansallinen yhtenäisyys on Suomen omalaatuisuuden säilymisen välttämätön edellytys” tuli sitaatti siten, että Meurman lainasi ensin 1869 Snellmanin muotoilemaa syllogismia fennomaanien oppikouluohjelmassa, ja sittemmin sortovuosien aikana sitä lainattiin useita kertoja. Sekä Liisa Castrén (Arwidsson isänmaallisena herättäjänä. Helsinki 1951, 160–161) että Matti Klinge (Suomalaisuuden syntysanat. Senaatintorin sanoma. Keuruu 1986, 35–36) ovat lisänneet sitaatit sinne, missä niitä ei alun perin ole ollut. Näin jälkimaailma on laittanut kuuluisan iskulauseen Arwidssonin suuhun. Näihin ei kuulunut Snellman, jolle muotoilun isyys on langennut huolimattomien lukijoiden ansiosta. Ks. Rommi 1992, 12–13.

53  Ks. Juha Mannisen artikkeli Tengströmin valtio-opin luennoista.

54  Keijo Korhonen, Suomen asiain komitea. Suomen korkeimman hallinnon järjestelyt ja toteuttaminen vuosina 1811–1826. Historiallisia tutkimuksia LXV. Helsinki 1963, 353–358. Tommila 1988, 94.

55  Korhonen 1963, 358–362 ja Castrén 1944, 298.

56  Heikki Lehmusto, J. V. Snellman ja suomalaisuus. Eräitä piirteitä suurmiehestämme. Jyväskylä 1935, 31–38.

57  Eräs vanha koulu. Joukahainen VII: 1873. KT 23, 230–246.

58 Carl-Rudolf Cardberg, Katalog över böcker tillhörande Läsesällskapet i Gamlakarleby. Teoksessa Österbottnisk årsbok 1948. Teos Nro 1094, 86.