Snellman puolusti elämänsä loppuun saakka kansallisohjelmaansa ja koetti lehtikirjoituksillaan kääntää yleisen mielipiteen sen puolelle. Aatteellisuuden puoluepolitisoitumisen aikana häntä lohdutti suuresti se, että hän sai säilyttää uskonsa nuorisoon maan tulevaisuuden rakentajana. Nuoriso tahtoi kuunnella hänen sanojaan lukuisissa hänen kunniakseen järjestetyissä tilaisuuksissa.

Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi pidettiin yleinen ylioppilasjuhla syksyllä 1872, kun oli kulunut 50 vuotta heidän kirjoittautumisestaan Turun Akatemiaan. Aloitteen juhlasta teki savokarjalainen Arvid Genetz. Hän teki ehdotuksen muille osakunnille, jotta puheita saataisiin eri tahoilta tasapuolisesti.

Juhlapäivästä sopiminen oli vienyt aikaa. Uusmaalaiset olisivat halunneet päivämääräksi 26.11., koska silloin tuli kuluneeksi 150 vuotta akatemian avaamisesta isonvihan jälkeen. He halusivat yhdistää juhlan myös ylioppilastalon vihkiäisten muistopäivään vuodelta 1870. Uusmaalaiset yrittivät kovasti saada aikaan yleisen juhlan, koska halusivat välttää suurmiesten korostamista. Koska Runeberg oli sairaana ja Lönnrot ei ilmeisesti viitsinyt lähteä Sammatista, oli myös vaarana, että juhlasta tulisi liian Snellman-henkinen. Eikä tilaisuuteen ollut kutsuttu C. von Kothenia, jonka nimi oli myös kirjoitettu akatemian vanhaan nimikirjaan samana syksynä. Uusmaalaiset olivat aatteellisesti eri kannalla kuin muu ylioppilaskunta. Axel Lillen mukaan erimielisyys oli niin syvä, ettei muutama tunti lasin ääressä pystynyt poistamaan sitä.263

Päivä saatiin sovituksi, ja 20.10.1872 ylioppilastalo oli koristeltu antiikkisin arkadein, kasvein, kuusin ja kipsimuotokuvin ja valaistu kaasuliekein. Paikalla oli 600 osanottajaa. Uutta oli, että naiset pääsivät lehtereille, joilta he seurasivat juhlapuvuissaan tapahtumia kolmelta puolelta. Ohjelmaan kuului Cygnaeuksen esitelmä 1820-luvun akateemisista muistoista ja seitsemän puhetta. Länsisuomalainen R. Schauman esitti maljan ruotsiksi Runebergille, savokarjalainen Genetz suomeksi Lönnrotille ja pohjalainen W. Forsman suomeksi Snellmanille. Kaikki vastasivat kiitospuhein, minkä jälkeen heitä kannettiin kultatuolissa.

Snellmanin puhe teki suuren vaikutuksen. Viipurilainen Theodor Schvindt kirjoitti päiväkirjaansa: ”Puhuja ei ollut ollenkaan sama vähäpätöinen ukko, jonka toisinaan tapasi kadulla etukumarassa ja salkku kainalossa.” Terävyyttä puheessa oli, koska Topelius muisteli, että Snellmanin puhe ”smakade icke heller alla”. Koska suomen- ja ruotsinkieliset esitykset jakautuivat tasan, rintamat eivät kääntyneet toisiaan vastaan. Mielipide-erot eivät olleet kovin syviä, koska viimeisen kolmen puheen aikana juopumuksesta aiheutunut hälinä oli jo häiritsevää ja daamien poistuttua klo 23.00 ”sukelsivat faunit boolien pohjista” ja yö jatkui varsin meluisana.264

Vanhenevia kansallisuusmiehiä kuvaa hyvin tapahtuma 1874 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa, kun Lönnrot istui kunniaesimiehen paikalla ja hänen rinnallaan neljä vuotta nuorempi Snellman esimiehenä. Virallisten asioiden jälkeen joku kysyi Lönnrotin suunnitelmia ja sai vastaukseksi: ”Kyllä minulle vielä aikaa riittää, kun ihminen on päässyt 70 vuoden yli, niin elää hän hyvin vanhaksi. Lopetettuani sanakirjatyön ryhdyn siihen ja siihen.” Snellman vastasi samaan kysymykseen: ”Lönnrot ylvästelee voimillaan ja aikoo ruveta yhä uusiin töihin; minä aion – kuolla.”265

Snellmanin täyttäessä 70 vuotta vuonna 1876 hän sai lukuisia onnentoivotuksia sähkösanomissa ja runoelmissa. Yliopiston opettajien, koulunopettajien ja ”rahvaan” lähetystöt kävivät aamupäivällä onnittelemassa päivänsankaria. Ylioppilaiden tervehdykseen hän vastasi ruotsiksi kertomalla vanhenemisesta opettavaisen kaskun kandidaattiajoiltaan. Hän oli saanut aiheekseen latinanprofessori J. G. Linséniltä Amoenitaes senectutis et adolesventiae, josta laati kirjoituksen nuoruuden ylistykseksi ja vanhuuden surkutteluksi. Professorin arvio vedet silmissä oli ankara: ”Herra ylistää nuoruutta, halventaa vanhuutta; ihminen siis merkitsee sitä enemmän, mitä lähempänä hän on eläintä.” Snellmanin mielestä tässä on syvä totuus; vapautuminen luonnon siteistä hengen maailmaan käy hitaasti. Vasta vähitellen saavutetaan tämä kyky. Vasta lopussa voi saada käsityksen nuoruuden toiveistaan ja nähdä, miten moni jäi toiveiksi. Tätä ei vältä suurin eikä lahjakkainkaan ihminen. Hän toivoi, että jokainen voisi katumuksetta katsoa uraansa.266

70-vuotispäivän illaksi uuden teatterin lämpiössä pidettiin juhla, jonne saapui sata henkeä. Lönnrot, Julius Krohn ja talollinen K. Jussilainen pitivät puheita. Suomenkieliset vastauspuheet julkaistiin Uudessa Suomettaressa. Vastatessaan Krohnille Snellman torjui kohteliaisuudet selittämällä, että jos hänen vähäisestä vaikutuksestaan oli ollut jotain seurauksia, se johtui siitä, että ”jokaisessa kansassa löytyy ihmisen rinnassa semmoinen lähde, joka, kun siihen vähääkään koskee, jotta sen suu avataan, se rikkaana tulvii”. Snellman kertoi, että nuoruudestaan asti hänellä oli ollut vakaa usko ”kansallistunteen isosta voimasta”. Hän oli kyllin varma siitä, että mitkä kohtalot isänmaata kohtaavatkin, ”niin kauan kuin tämä raitis rakkaus kansassamme elää, ei pidä Suomen kuoleman”. Jussilaista hän kiitti ilahduttavista viesteistä, jotka osoittivat ”että kun nämä pyrinnöt kerran kansan mielessä saavat oikean arvonsa, ja kansa niitä yksimielisesti kannattaa, niin silloin ei mikään vastustus auta!”. 267

Vielä seuraavana iltana 13. toukokuuta Kukan päivän juhlassa Eläintarhassa hän kiitti kunniasta tultuaan mainituksi Runebergin, Lönnrotin ja Cygnaeuksen rinnalla. Tällä kertaa hän ”kuitenkin halusi laulaa opiskelevalle nuorisolle ylistystä ja kunniaa”. Seurattuaan 50 vuotta ylioppilaselämää hän voi vain todeta, miten suuresti se oli edistynyt.268

Nuoriso tapasi Snellmania säännöllisesti joka vuosi hänen nimipäivänään Vilhelmin päivänä 6.4., mikä perinne oli alkanut jo Kuopiossa. Nyt nämä samat koululaiset halusivat ylioppilaina tervehtiä opettajaansa, kuten he vanhan hyvän tavan mukaan kävivät tervehtimässä Helsingissä asuvia muitakin suurmiehiä, kuten Cygnaeusta ja Lönnrotia. Kun nuoriso ilmestyi pihalle esittämään onnittelutervehdyksen laulamalla, Snellman tuli portaille pitämään nuorisolle ytimekkään ja innostavan puheen. Pikakirjoittajat kirjoittivat muistiin jokaisen sanan, ja seuraavana päivänä puhe voitiin lukea lehdistä. Puheita ilmestyi säännöllisesti vuosina 1873–1881.269 On sanottu, että ne olivat aina sellaisia, että kuka tahansa ei niin puhunut. Ne sisälsivät monta uutta neuvoa ja isällistä varoitusta, joskus moitteitakin, mutta aina rakennusaineita kansalliseen herätykseen.

Vuoden 1873 Vilhelmin päivänä Snellman muistutti nuorisoa Yrjö-Koskisen juuri ilmestyneen teoksen Suomen kansan historiasta ins-piroimana, että juuri tällaisen tarkastelutavan avulla kansa voi päätyä suhtautumaan toiveikkaasti tulevaisuuteensa. Kun omaksuu käsityksen, että isänmaan nykyisillä kohtaloilla on syvä perustansa menneisyydessä, jokaisella kasvaa halua ja kyky vaikuttaa asioihin myönteisesti. Hän lopetti puheensa sanoihin:

En halua järkyttää herrojen tunteita kipeillä asioil-la. Tiedän kuitenkin sangen hyvin, että yliopiston nuorison keskuudessa vaikuttaa kaksi virtausta. Toinen on myönteinen, se haluaa luoda uutta todellisuutta; toinen on pelkästään kielteinen ja torjuva. Juuri tuollainen kansan keskuudessa ilmenevä kielteisyys tuottaa sille onnettomuutta ja vie sen turmioon. Vain miehekäs, voimakas toiminta uuden todellisuuden hyväksi pelastaa kansan ja vie sitä eteenpäin.

Vuonna 1874 Snellman puhui vaikeudesta ymmärtää oman ajan tapahtumien merkitystä. Yhdelläkään kansalla maailmassa ei ole ollut aavistustakaan siitä, miksi se on elänyt. Siksi Snellmanin mukaan ”mekään emme pysty arvioimaan millaiseen tulevaisuuteen tämä kaikki silmiemme edessä tapahtuva vielä johtaa”. Tärkeintä oli pitää mielessä, että jokaisen kansan oli tehtävä työtä kypsyäkseen kykeneväksi vaikuttamaan ihmiskunnan yleiseen kehitykseen. Läsnäolijoille hän totesi yliopiston kansallisen tehtävän olevan teosten luominen, joita ei voinut millään verukkeella jättää syrjään ihmiskunnan historiasta, koska ne pystyivät todistamaan pysyvästi, että kansakunta elää ja sen keskuudessa elää kyky saada äänensä kuuluviin. Snellman kehottaa:

Uskokaamme aina lujasti, että jos rakkautemme tieteeseen ja kirjallisuuteen on aitoa ja elävää ja jos teemme työtä palvellaksemme niitä, olemme luoneet kansalliselle olemassaolollemme perustan, jota mikään valtiomahti ei voi meiltä riistää. – – tämä vakaumus on elänyt mielessäni kauan, kauan, että se on myös ollut elämäni johtotähti, vaikka monien syiden takia olen päässyt verraten vähän osoittamaan sitä työssäni ja toiminnassani.

Vuoden 1875 Vilhelmin päivän puheessaan Snellman toivoi päästävän eroon ”joutavasta vaikerruksesta ja hyödyttömästä katkeruudesta” ja alettavan tehdä työtä tulevaisuuden hyväksi. Hänen mielestään se oli vaihtoehdottomasti vain yhdenlainen:

On mahdotonta, että kansa, josta vain murto-osa on ruotsinkielisiä voisi jatkaa elämäänsä samoissa oloissa kuin tähän asti, jakautuneena kahteen toisilleen vieraaseen luokkaan, sivistyneeseen ja sivistymättömään.

Snellmanin mielestä kun päämäärään on pakko päästä, voi tyynesti ja rohkein mielin tehdä työtä sen saavuttamiseksi jättäen Jumalan käsiin ratkaisun, kuinka monen vuosikymmenen päästä siihen päästään. Kuitenkin vain harvoille on suotu se mahdollisuus, että he voivat elää maailmassa, jossa päämäärä on tavoitettu. Hän oli itse hyvin pian lähtemässä tästä joukosta. Hän joutui tyynesti laskemaan vaellussauvansa ja jättämään työn toisiin käsiin. Snellman erkani kuitenkin täältä ”järkkymättömän lujasti uskoen siihen, että tavoite saavutetaan. – – siinä iässä, jossa te nyt olette, en voinut aavistaakaan sitä iloa, joka silmien eteen sen jälkeen on avautunut”.

Kohdatessaan taas nuorisoa 6.4.1876 Snellman viritti uskoa kansakunnan tulevaisuuteen. Hän muistutti, että luonnon keväässä ei herää mitään uutta; se on aina vanhan paluuta. Hengen keväässä jokainen kevät tuo jotain uutta, mitä maailmassa ei ennen ole ollut. Hän palautti mieleen, mitä eräs hänen läheinen ystävänsä oli äskettäin lausunut ylioppilaille:

Millään kansalla ei ole aihetta kiittää muita kuin Jumalaa ja itseään siitä, mitä se on. Mikään maailman kansa ei todellakaan ole koskaan tehnyt mitään toisen hyväksi, jos kansalla tarkoitetaan poliittista yksikköä. Ja näin asioiden on oltava. On järjetöntä vaatia kansaa uhraamaan elämäänsä toisen kansan hyväksi. – – Muistakaa aina, että voidakseen jossakin määrin vaikuttaa isänmaan tulevaisuuteen ja ohjatakseen sitä mies tarvitsee kykyä asioiden ymmärtämiseen, ymmärtämisen kykyä ennen kaikkea, lisäksi kykyä uhrautumiseen ja tarmoa, voimakasta tahtoa.

Seuraavana vuonna 1877 hän kuvaili, miten ”päämäärä korkealla antaa voimia toimintaan ja voimia uhrien antamiseen. Rukoilkaa niin kuten eräs suurmies opetti: Jumala antakoon minulle suuria ajatuksia”. Snellmanin mukaan nämä suuret ajatukset antavat takeet onnen ja tyydytyksen saavuttamiselle ja tilaisuuden unohtaa vähäiset surut ja huolet. Vuoden 1878 puheessaan hän totesi, että kansallishenki syntyy samassa teossa, jossa se osoittaa suurimman voimansa. Tämän nuoriso tuntee sydämessään, kun se laulaa Lif och blod för Finlands ära. Vuoden 1879 puheessaan hän palasi siihen, että hengen maailmassa vallitsee toisenlainen järjestys kuin kuin historiassa. Luonnossa katoaminen ja syntyminen vuorottelevat, mutta historiassa siirrytään uusiin ja jalompiin muotoihin. Niin kauan kuin usko tähän on kansamme keskuudessa, sen todellinen onni kansanakin on turvattu.

Yleensä hän puhui aina ruotsiksi, mutta viimeisen kerran Vilhelmin päivänä 6.4.1881 hän puhui suomeksi, mistä iloittiin yleisesti.270 Paikalle saavuttiin klo 10.00–1.00, ja joukko tasapainotteli laudoilla, joita oli levitelty loskaiseen pihaan kenkien suojaamiseksi. Laulun alettua Snellman saapui paraatiportaiden yläpäähän kuuntelemaan ja sen loputtua kiitti kunnianosoituksesta. Hän piti kiitospuheen väräjävällä bassoäänellä tavoitellen välillä sanoja änkyttämällä. Ääni kuului selvästi kaikille. Snellman luetteli haikeana juuri kuolleita ystäviään mutta julisti lopuksi:

Mutta menkööt ja menkäämme kaikki! – Ei kansan kohtalo riipu yksinäisen kohtalosta. Kansa aina elää, yksityinen menköön. Kansa elää, jos kansassa vaan on joku pesä, jossa kelpo miehiä kasvatetaan. Sanon suoraan; en tiedä miten nykyään asian laita lienee meidän maassa. Kyllä täällä rehtiä miehiä nousee, mutta missä ne etevät olisivat, missä ne eläisivätkään, sitä en tiedä. Toivon kuitenkin, että Jumala niitä herättää. – – se on teidän huolenanne, hyvät herrat, että teidän joukostanne kelpo miehiä nousee, jos niin ei olisi, isänmaa olisi hukassa. Mahdotonta olisi, ettei tästä huolehdittaisi.271

Tilaisuuden lopuksi272 hän poikkeuksellisesti kutsui herroja sisään kahvikupille, etupäässä laulajia tilojen ahtauden vuoksi. Kun he yrittivät kursailla yllättävää ehdotusta, Snellman totesi: ”Vet hut, fan, jag får väl åt en ung magister säga, vad jag vill.” Tämän jälkeen 50–60 ylioppilasta lähti kapuamaan kuraisia kenkiään putsaten portaita ylös Snellmanin perässä. Saliin oli laitettu tuoleja pitkin seiniä ja toinen rivi niiden eteen. Hän toivotti vieraat tervetulleeksi puhuen vuoroin ruotsia ja suomea ja lasketellen leikkipuheita ja kohteliaisuuksia. Snellman ärähti kuitenkin eräälle F. O. Manniselle, joka oli jättänyt tyhjän tuolin taakseen: ”Är icke det nu fan, att de skall finnas, dem, som vilja sitta på två stolar! Ser inte herrn, att der finnes ännu en stol, som ingen kan sitta på, när ni är i vägen? Stig opp derifrån nu då!” Korviaan myöten punastunut ylioppilas istui viimeiseen nurkkaan. Tämä ei ollut mitään verrattuna siihen, että vanhempiakin vieraita, arvovaltaisia professoreita, Snellman saattoi moittia siitä, että he istuivat sohvan huonoon päähän tai kolhivat karhuntaljan kynsiä.

Ennen kahvia Snellman osoitti punssimaljaa ja totesi: ”Se, de här rackarn ska vi försöka tömma tillsammans”, selittäen sitten, että sen maistaminen oli jäänyt vähiin hengenahdistuksen vuoksi. Siihen auttoi kuitenkin väkevä kahvi, jota oli aina varalla uunin kulmalla. Välillä laulettiin ja hänelle esiteltiin muutamia parhaita laulajia. Huomattuaan, että vieraat ihailivat taideteoksia, hän näytti Hegelin ja Kantin kipsiset rintakuvat, jotka hän oli saanut oppilailtaan. Lisäksi hän näytti poikansa ja miniänsä valokuvat. Pian oli tunti kulunut, ja Lauri Kivekkään johdolla ylioppilaat totesivat, että heillä säilyy rakkaana muistona vierailu Snellmanin kodissa hänen itsensä kutsumana vieraana.

Snellman pyysi kahdeksaa joukosta tulemaan vielä myöhemmin päivälliselle. He olivat T. Rein, O. Donner, Jaakko Forsman, J. J. F. Perander, Julius Krohn, E. Böök, A. Hagman ja aikalaismuistelija K. Löfgren. Pöytään kokoontuivat myös lapset. Aluksi vallitsi herttainen ja iloinen tunnelma, kun Snellman kertoi hauskoja juttuja. Häntä häiritsi ainoastaan liian suolainen lihaliemi. Päivällisen loppupuolella tunnelma vakavoitui, kun Snellman piti puheen, joka ei koskaan unohtunut läsnäolijoilta. Hän loi lyhyen silmäyksen monivaiheiseen elämäänsä ja esitti lopussa toivomuksen, että hänen poikansa kantaisivat hänen hautaan, koska ilmeisesti vietettiin hänen viimeisiä nimipäiviään. Hetki oli lähtijöiden mukaan surullinen ja juhlallinen.

Snellmanin aavistus lähestyvästä lopusta oli vaikuttanut ylioppilaisiin. Kun hän oli lisäksi jakanut kullekin valokuvansa kiitokseksi toivomastaan palvelusta hautajaisissaan, vaikutus oli taattu. Pian pidettiin eräässä illanvietossa kokous, jossa isänmaallisen innostuksen vallassa tehtiin pyhä liitto. Sen piti taivuttaa rehtori kutsumaan koolle ylioppilaskokous, joka järjestäisi suuren juhlan 75 vuotta täyttävän Snellmanin kunniaksi. Snellmania ei saanut laskea hautaan ennen kuin hänelle oli osoitettu kansan yksimielinen tunnustus!273

Juhla-aatteen274 varsinainen keksijä ja lämminsydäminen ajaja oli Lauri Kivekäs, joka jo kuukautta aikaisemmin eli 5.3. oli vakuuttanut ylioppilaskunnalle, että oli hyvä tilaisuus järjestää Snellmanille suuri kansalaisjuhla. Kysymys ei ollut ylioppilaskunnan vaan suomalaisen puolueen juhlasta, koska se toimisi varsinaisena isäntänä ja kutsun esittäjänä. Paavo Cajanderille Kivekäs selitti innoissaan suunnitelmaa juhlan merkityksestä: ”Mutta mikä myös on pysyvä on se mahtava vaikutus, minkä moinen kansallishengen manifestationi on tekevä kaikkiin kansan kerroksiin. Se on kerrassaan omiansa lamauttamaan ’liberaalista plasimaisuutta’ ”. Kivekäs pyrki hyvittämään Snellmanille tuoreet liberaalilehtien hyökkäykset.

Huhtikuun 25. päivänä pidetyssä kokouk-sessa tunnelmat olivat ylioppilaskunnassa kiihkeät ja kannat lukkiutuneet. Liberaalien mielestä enemmistöllä ei ollut oikeutta pakottaa vähemmistöä viettämään juhlaa, jota se vastusti. Ehdotus kannattaisi peruuttaa, koska oli epämiellyttävää väitellä vanhan miehen persoonasta. Keskustelua jatkettaessa todettiin, että Snellman oli suuri mies mutta tehnyt myös paljon virheitä ja antautunut puoluejohtajaksi. Hän ei ollut samanarvoinen kuin Runeberg tai Nordenskiöld, joita kaikki saattoivat kunnioittaa. Kun Kivekäs väitti tietojen pilkaten perustuvan ruotsalaisen teatterin näyttelijöiden, entisten Tukholman kyypparien toimittamiin lehtiin, oli syntyä ilmikahakka. Kun ruotsinmieliset hävisivät äänestyksen 240–178, heille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kiittää Kivekästä hänen esityksensä tuottamasta huvista.275

Juhlapäivän aamu 12.5.1881 koitti aurinkoisena. Etukäteen tiedettiin, että Yrjönkadun kotiin alkaisi aamulla virrata lähetystöjä kaupungista ja maaseudulta ja satoja sähkösanomia ulkomaita myöten Unkarista, Virosta, Saksasta ja Ruotsista. Useissa kaupungeissa ja maakunnissa järjestettiin Snellman-juhla. Paikallisjuhlissa vietettiin isänmaallista ohjelmaa. Koulukaupungeissa opettajat ja oppilaat viettivät yhteisiä koulujuhlia, joissa oppilaille selostettiin Snellmanin elämäntyötä. Snellmanin kunniaksi julkaistiin myös kaksi ylioppilasalbumia.276 Toisen albumin ensilehdillä oli K. P.  T.:n marssin ensimmäisen säkeistön sanat Vaasan marssin sävelin kuuluivat:

”Jos sydän sulla puhdas on

Jos mieli vakaa, pelvoton,

Niin yhdy meihin, tänne jää!

Ja pyhä vala vanno tää:

Tää Suomen maa

Mun toimen saa

Sen eestä vaan

Ma ainiaan

Teen työtä vaikka kuolemaan.”

Toinen säkeistö kuului näin:

”Mut jos sä meidän miesi oot,

Kaik epäilykset poistukoot!

Sull ylin Suomen kieli on,

Sen rinnall muu on arvoton

siis vannot näin:

ain eteenpäin!

Ei oikeaan!

Ei vasempaan!

Mut eteen, eestä Suomen vaan!”

(K. A. Wi).277

Päivän mittaan Snellmanin kodissa Helsingissä tapahtui niin paljon, että Uuden Suomettaren ja Morgonbladetin toimitukset käytännössä asuivat sen päivän Snellmanin luona. Snellman tarjosi piharakennusten poikien kamareista toimittajille työskentelytilat onnittelupostiin perehtymiseen. Päivän ensimmäinen lähetystö oli Helsingin suomalaisia perheitä edustava lapsijoukko, joita johti kaksi lasta Jääsken kansallispuvussa suuren kukkakorin kanssa. Pieni 6-vuotias selvitti, mitä lahja tarkoitti ja mitä varten he olivat sedän luokse tulleet. Snellman liikkui ketteränä heidän joukossaan. Klo 11.00 saapuivat ylioppilaat laulutervehdyksen kanssa. Tämän jälkeen alkoi virrata lähetystöjä lähetystöjen perään: Tampereelta 56 hengen adressi, Pietarin suomalaisilta käsityöläisiltä hopeinen laakeriseppele, Oulusta 61-niminen adressi, Pohjois-Savosta kultaheloin koristeltu valokuva-albumi ja 412 kansalaisen adressi, adresseja Hollolasta, Janakkalasta, Lamminkoskelta, Viipurista ja Uudeltakirkolta.278

Erityisesti Snellmania ilahdutti 12-henkinen naisten lähetystö rouva E. Löfgrenin johdolla, joka luovutti 1 881 naisen allekirjoittaman adressin, jonka kannen soikeassa hopealaatassa luki ”Suomen naisilta”. Rouva Löfgren lausui: ”Suomen naiset ovat tänä päivänä yhdistyneet läheltä ja kaukaa, Auran rannoilta, Pohjan periltä, Savon salomailta ja Karjalan kankahilta yksimielisesti toivottamaan Teille onnea. Sallikaa meidän lausua teille hartain rakkautemme, syvin kunnioituksemme, nöyrin kiitoksemme. Suokoon Jumala, että voisimme opettaa lapsenne rakastamaan isänmaata niin palavasti kuin Te olette sitä rakastanut.”279

Jo syntymäpäivän aattona hän oli saanut Torniosta Lapinmaan naisten sähkösanoman, jossa 12 naista kiitti maan ja kansan järkähtämättömästä palvelusta. Liikuttuneena Snellman lähetti välittömästi sähkeitse suomenkielisen vastauksen, jossa hän kiitti odottamattomasta uutisesta, että niin etäällä isänmaassa oli häntä muistavia sykkiviä sydämiä. Perässä lähti perusteellisempi kirje, jonka hän toimitti Löfgrenin avustuksella perille.280

Päivä huipentui iltajuhlaan ylioppilastalolla. Koko päivän parvekkeella olivat liehuneet liput suuren päivän kunniaksi. Väkeä alkoi virrata sisään noin klo 20 Kaartin soittokunnan soittaessa. Salissa oli E. Stenbergin muotoilema Snellmanin rintakuva vierellään Hegel ja Kant. Näyttämön taustalla oli Verulanderin muotoilema Savolainen järvimaisema. Sen yläpuolella oli Suomen vaakuna ja sen rinnalla osakuntien liput. Seinät oli koristeltu havuköynnöksillä, kasveilla ja sinivalkoisilla lipuilla. Niiden keskellä oli sinivalkoisia vaakunoita. Vasemmalla seinällä niihin oli kirjoitettu Saima, Kallavesi, Litteraturblad. Oikealla seinällä niissä luki Valtiopäivät, rahamuutos, kieliasetus. Peräseinän vaakunassa luki Idee der Persönlichkeit ja Läran om Staten. Pääparvekkeen kaiteen vaakunassa luki suurin kultakirjaimin Kansallisuusaate. Lisäksi seiniä kiersivät kansallisten merkkimiesten rintakuvat: Porthan, Runeberg, Topelius, Ahlqvist, Calonius, Lönnrot, Koskinen ja Collan. Kun Snellman perheineen astui klo 20.30 airueen saattamana sisään, kajahti ilmoille Porilaisten marssi. Sen jälkeen ylioppilaskuoro viritti mahtavan Mendelssohn-Bartholdyn kantaatin, jonka sanat olivat Schillerin Die Künstlerin suomennos.281

Juhlakantaatin jälkeen puhujalavalle nousi Yrjö-Koskinen. Juhlapuheessaan hän valaisi Snellmanin valmistautumista suureen tehtäväänsä osoittaen miten tämän hengen täydellinen koulutus oli painanut leimansa koko tämän julkiseen vaikutukseen. Hänen mielestään Snellmanin johdonmukaisuus pysyä samoissa periaatteissa yhteiskunnallisessa uudistuksessa ja kansallisessa uudestisyntymisessä oli vaikuttanut siihen, ettei tämä milloinkaan ollut voinut vanhentua mielipiteidensä puolesta. Koskinen lausui hänen elämätyöstään: ”Siinä on jotakin sanomatonta, jota tahtoisimme sanotuksi; se ei ole yksistään isänmaan kiitollisuutta nykyhetkenä, se on vielä enemmän isänmaan kiitollisuutta tulevaisuudessa, jolloin taistelun intohimot ovat haihtuneet ja Jumala antaa rauhan auringon paistaa yhteen-liittyneen kansan yli. Silloin Juhana Vilhelm Snellmanin työ on elävä Suomen täysin varttuneessa kansallistunnossa.”282

Yrjö-Koskisen puheen jälkeen huudettiin yhdessä eläköötä ja kannettiin Snellmania ympäri salia.

Järnefelt on Isänmaa-teoksessaan kuvannut tätä suurta juhlaa sanoilla: ”Siihen ottivat osaa kaikki kansakerrokset, ’koko kansa’.” Järnefeltin mukaan se oli suuri sovintojuhla eri säätyjen välillä, kaikki oli kutsuttu ”sopimaan keskenänsä nuorison lämpimässä sylissä Snellmanin jalkain juurella”. Sovinto oli kuitenkin vielä kaukana, kun lukee nimimerkki Sarvelan (K. H. Hornborgin) runoa ylioppilasalbumissa, jossa svekomaaneja kuvattiin kiusanhengiksi, joista irtipääsemiseksi suositeltiin turvautumista luotiin ja ruutiin. Tällaiset mauttomuudet tekivät vain karhunpalveluksen fennomaaneille.283 Toisaalta esimerkiksi pakina Eräs iltaseura sisälsi kunnon näpäytyksen Dagblad-puolueelle.284

Snellmanin vastatessa Koskisen puheeseen sovittelu tapahtui hienovaraisesti. Omien sanojensa mukaan hän aloitti puheensa varmuuden vuoksi ruotsiksi ja osoitti seuraavat sanat niille, jotka eivät ymmärtäneet suomea, koska heidän läsnäolonsa todisti heidän isänmaanrakkaudestaan. Heille hän tahtoi sanoa: ”Te isät, katsokaa ympärillenne, mitä Euroopassa tapahtuu. Jokainen päivä on todisteena siitä, mitä merkitsee työ kansan kansallistietoisuuden herättämiseksi ja kansakunnan johtamiseksi selvempään tietoisuuteen siitä, mitä kansa on ja mikä sen tarkoituksen tulee olla.” Hän oli varma Italian yhdistymisestä, koska kukaan ei voinut estää sitä, jos kansakunnan tietoisuus oli voimakas. Siksi hänen mielestään suomalainen liike, jota läsnäolijat eivät vielä käsittäneet, tuli voittamaan: ”Ei ole mitään inhimillistä mahtia, joka voisi sitä estää, ja vain sille voidaan luja Suomi perustaa, Suomi, joka voi toivoa kestävänsä tulevaisuudessa.” 285

Tämän jälkeen Snellman kohdisti sanansa ylioppilaille suomeksi ja muisteli elämänkäänteitään todeten lopuksi: ”Ihminen ei itse ohjaa kohtaloitaan; hänen täytyy tyytyä siihen, minkä Jumala hänelle suo. Pääasia on täyttää velvollisuutensa ja tehdä työtä kovasti. Paha päivä menee niin kuin hyväkin.” Lopuksi hän toivoi, että nuorilla olisi riemua vanhuudessaan, sillä elämästä ei ollut hyvä erota tyytymättömänä. Klo 23 Snellman poistui juhlasta eläköön- ja hurraa-huutojen saattelemana.286

263                        Matti Klinge, K.P.T.:stä jääkäreihin. Ylioppilaskunnan historia 3: 1872–1917. Vaasa 1978, 10–11.

264                        Klinge 1978, 11–12.

265                        Havu 1945, 442.

266                        Morgonbladet 13.5.1876:110. KT 23, 369–372.

267                        Uusi Suometar 15.5.1876:57. KT 23, 372–373.

268                        Morgonbladet 15.5.1876:111. KT 23, 373–374.

269                        Viimeistä lukuun ottamatta ne ilmestyivät kaikki Morgonbladetissa. Ks. Samlade arbeten XII: 55, 60, 61, 74, 119, 187 ja 205. Ks. Jaakko Nummisen kommentaari Snellmanista puhujana, SA XII:1.

270                        Ks. tarkemmin F. H. B., Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta. Porvoo 1924, 123–131 ja Viktor Lounasmaa, Elämäni taipaleelta. Helsinki 1910, 96–97.

271                        Uusi Suometar 7.4.1881: 80. KT 24, 522–525.

272                        Viktor Lounasmaa, Elämäni taipaleelta. Helsinki 1910, 96–97.

273                        J. V. Miesmaa, J. V. Snellmanin täyttäessä 75 vuotta. Vuosien varrelta. Muistelmia ja tutkielmia. Porvoo 1916, 133.

274                        Miesmaa selostaa keskustelut seikkaperäisesti. ks. Miesmaa 1916, 134–136. Jostain syystä Klinge ei viittaa häneen lainkaan.

275                        Klinge 1978, 91–92.

276                        Miesmaa 1916, 149–150.

277                        Ylioppilasalbumi J. V. Snellmanin 75–vuotissyntymäpäivän muistoksi 12.5.1881. Helsinki 1881, 1–2.

278                        Miesmaa 1916, 145–146.

279                        Miesmaa 1916, 146–147.

280                        Haalistunut käsikirjoitus on Miesmaan hallussa hänen oman kertomansa mukaan. ks. Miesmaa 1916, 150.

281                        Miesmaa 1916, 152–153

282                        Miesmaa 1916, 154–155.

283                        Klinge 1978, 92–93. Ks. Järnefelt 1949, 45.

284                        Johan Vilhelm Snellmanin täyttäessä seitsemänkymmentäviisi vuotta 12.5.1881. Helsinki 1881, 47–52 (P.P.)

285                        Morgonbladet 16.5.1881:111. KT 24, 525–528.

286                        Miesmaa 1916, 158–159.