Tunnelmat lakkautetussa pääkaupungissa

Snellman saapui lokakuussa 1822 suuriruhtinaskunnan entiseen pääkaupunkiin Turkuun suorittaakseen ylioppilastutkinnon maan ainoassa yliopistossa. Tukholmassa lapsuutensa viettäneelle ja Pohjanmaan itsenäisissä ja taloudellisesti riippumattomissa rannikkokaupungeissa avarampaan elämäntapaan tottuneelle 16-vuotiaalle nuorukaiselle Turku merkitsi vierasta maailmaa ja outoa kulttuuria, joka oli yhdistelmä Ruotsin vallan aikaista akateemisuutta ja Venäjän vallan hallintorakenteita.

Turussa kaikki todisti sopeutumisesta uuteen hallintojärjestelmään. Kun Kokkolassa ja Oulussa Snellman oli saanut vasta häivähdyksen uuden valtakunnan yhteydestä maaherrahallinnon ja satunnaisten keisarivierailun muodossa, Turussa uusi aika oli konkretisoitunut kaikkeen ja näkyi kaikessa. Pohjalaisopiskelija jäi välimatkan päähän tarkkailemaan Turkua ja sen akateemisen maailman elämää venäläisten suurena propagandakeskuksena.

Suomea valloittaessaan Venäjä oli tehnyt Turusta koko maan mielialamuokkauksen sillanpääaseman. 2 Turun piispa Jacob Tengström oli tehnyt yhteistyötä uusien vallanpitäjien kanssa heti venäläisten joukkojen marssittua kaupunkiin. 3 Papeille 1.6.1808 lähettämässään kiertokirjeessä Tengström oli korostanut, että pappien tuli käyttäytyä kuin ”Rauhan Evankeliumin rehellisten saarnaajien tulee ja sopii” sekä kehottaa kansaa alistumaan kaikkivaltiaan suojelukseen ja noudattamaan ”Korkean Esivallan lakeja ja sen määräyksiä ja pysymään erossa rikollisista yrityksistä”. Tunnustuksena uuden valtioyhteyden tukemisesta4 Tengströmistä tehtiin arkkipiispa ja hänet aateloitiin ja palkittiin korkeilla kunniamerkeillä. 5. Takinkääntö oli niin räikeää, että Vänrikki Stoolin tarinoissa Runeberg ei ymmärrä Tengströmin poliittisia valintoja, vaikka olikin piispan sukulainen.6

Valloitettuaan Suomen Venäjä määräsi Turun suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi, koska kaupungilla oli vanhastaan kiistaton asema maan ensimmäisenä kaupunkina ja epävirallisena pääkaupunkina. Vuoden 1636 asetuksessa oli esimerkiksi ilmaus: ”Ruotsin pääkaupunki Tukholma ja Suomen pääkaupunki Turku.” Daniel Djurbergin vuonna 1808 ilmestyneessä maantiedon oppikirjassa Turku mainitaan koko Suomenmaan pääkaupungiksi.7 Lisäksi Turku oli ollut piispan hallintokaupunki 1200-luvulta asti, ja maallisen vallan ylin edustaja oli ollut Turun linnan päällikkö. Turun hovioikeus oli maan ainoa ja Turun Akatemia maan ainoa yliopisto. 8 Keisari Aleksanteri I valitsi senaatin ja sen alaisen keskushallinnon sijaintipaikaksi Turun. Se ei ollut kuitenkaan lopullinen, koska asetustekstin mukaan: ”Konselji tulee toimimaan Turussa niin kauan kuin muuta ei määrätä.” Päätös oli poliittinen: keisari halusi antaa Varsinais-Suomelle näkyvän paikan uudessa järjestyksessä ja välttää läntiseksi rajaseuduksi joutuneen Lounais-Suomen eristäytymisen. Näin Turun seutu yritettiin saada suuntautumaan Pietariin Tukholman sijaan.9

Turun nousua pääkaupungiksi edesauttoi myös kaupungin taloudellinen menestys, jonka vaikutuksien sanottiin tuntuvan koko maassa. 10 Suomen kaupunkien arvojärjestyksessä Turku oli kyllä vielä 1700-luvun loppuun saakka ylivoimaisesti Suomen huomattavin kaupunki, mutta 1800-luvun alussa heti seuraavilla sijoille olivat nousseet Vaasa ja Oulu.11 Merenkulun synnyttämä vauraus oli Pohjanmaan rannikkokaupungeissa aivan toista luokkaa kuin Turussa. Snellmanin kotikaupungissa Kokkolassa oli jo vuonna 1801 Ruotsin valtakunnan neljänneksi suurin kauppalaivasto. Sen edellä olivat ainoastaan Tukholma, Göteborg ja Gävle. Vuosina 1817 ja 1824–1835 Kokkola oli laivojen lukuun nähden Suomen suurin kaupunki. Oikeuden käydä ulkomaankauppaa se oli saanut 1764. Parhaana laivanrakennusaikana Suomen rikkaimmat miehet asuivat Pohjanmaan rannikkokaupungeissa: Anders Roos asui Kokkolassa, A. J. Falander Vaasassa ja Adolf Lindskog Pietarsaaressa. Vaurauden perusta oli omista aluksista koostunut kauppalaivasto. Roosilla oli esimerkiksi kymmenkunta suurta merialusta ja joukko pienempiä ja niiden vuosittain tuoma puhdas tuotto vastasi parinkymmenen talonpojan koko omaisuutta. Tämän elinkeinon piirissä hankitun varallisuuden turvin saattoivat Snellman, Runeberg ja Topelius lähteä koulutielle.12

Kiistattominta pääkaupungin valinnassa oli se, että kahden rintaman sodassaan venäläiset saivat tiedustelunsa tuloksena Turusta varmimmin ja nopeimmin luotettavat liittolaiset. Ylipäällikkö asettui esikuntineen kaupunkiin ja sen yhteyteen perustettiin siviiliasioiden kanslia hoitamaan Tukholman virastoille aikaisemmin kuuluneita asioita. Kanslian johtoon asetettiin Gustaf Wilhelm Ladau. Joulukuussa hallinnon johto uskottiin kuitenkin kenraalikuvernöörille, keisarin henkilökohtaiselle edustajalle Suomessa. Kahden lyhytaikaisen viranhaltijan jälkeen kenraalikuvernööriksi nimitettiin 1810 Fabian Steinheil, joka asettui Brinkkalan taloon. Muun hallinnon käytössä olivat lääninhallituksen talo, maaherran talo, raatihuone ja akatemiatalo. Turkulaisten suurin ylpeydenaihe oli lokakuussa 1809 toimintansa aloittanut hallituskonselji, vuodesta 1816 senaatti. Mihinkään vastaavaan ei Suomessa aikaisemmin ollut totuttu. Tämä ylin hallintovirasto koostui talous- ja oikeusosastosta, joihin ainakin aluksi nimitettiin melko paljon turkulaisia ja muita venäläisten luottomiehiä. Konselji toimi nahkuri Richterin komeassa kivitalossa Aurajoen varrella. Näin ollen hallintoviranomaisten oli työskenneltävä maan isoimmassa nahanparkitustehtaassa, jossa oli väkevimmät hajutkin. Kaskun mukaan Steinheilillä ja senaattori Richterillä oli tapana tarjota toisilleen nuuskaa ennen istunnon alkua.13

Turkuun syntyi nopeaan tahtiin Ruotsin mallin mukaisesti monta uutta keskusvirastoa, kun konseljin virkamiehistö ei kyennyt selviytymään asioiden valtavasta valmisteluruuhkasta. Uusien virkojen myötä Suomen uusi eliitti sai alkunsa Turussa. Ruotsin vallan aikaisten 12 huippuviran lisäksi vuonna 1809 perustettiin senaattiin 14 jäsenen ja prokuraattorin virkojen ohella peräti 40 virkaa ja vuoteen 1811 mennessä niitä oli perustettu yhteensä 69. Muuhun siviilihallintoon perustettiin 1810-luvulla yhteensä 300 uutta virkaa. Näin synnytettiin lojaali virkamiesaateli, jonka osuus siviilihallinnosta kasvoi 6 prosentista 23 prosenttiin vuosina 1800–1840 ja vuoteen 1870 mennessä kolmannekseen. Kun säätyläistö alkoi miettiä tulevaisuuttaan sodan jälkeen syntyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, eliittiin haluavien katseet kiinnittyivät vastaperustetun keskushallinnon virkamiehiin ja senaatin jäseniin. Sääty-yhteiskunnassa avioliitto oli perinteinen virkauralla etenemisen väylä ja käytännöllisin tapa kiinnittyä uuteen eliittiin, jos ei päässyt sen jäseneksi syntymän kautta. Palkintoina olivat virkojen lisäksi arvonimet, kunniamerkit ja rahapalkinnot.14

Kustaa III:n aika sai jatkoajan Suomessa, koska ranskalaisten emigranttien sävyttämä Pietarin hovielämä istui hyvin Turkuun, jossa kustaviaanit muodostivat seurapiirielämän rungon.15 Turun ”ylhäisiä” oli kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin lisäksi Suomen asiain komitean puheenjohtaja Gustav Mauritz Alexander Armfelt, Kustaa III:n ylivertainen suosikki. Eliittiin kuuluivat myös hallituskonseljin jäsenet C. E. Mannerheim, Knut von Troil ja G. E. von Haartman, Turun ja Porin läänin kuvernööri E. G. von Willebrand, Turun piispa Jacob Tengström ja lisäksi kenraali J. F. Aminoff ja laamanni J. G. von Bonsdorff.16

Tämä aatelismaailma oli täysin ylioppilas Snellmanin kokemuspiirin ulkopuolella, eikä näihin piireihin kelpuutettu porvareitakaan tai edes akatemian ylintä johtoa, vaikka useat professorit olivat naimisissa aatelistyttärien kanssa. Harvoja seurapiirikelpoisia kaupunkilaisia olivat anatomian ja fysiologian professori G. von Bonsdorff ja teoreettisen ja käytännöllisen filosofian professori J. J. Tengström.17 Erityisesti maaherra E. G. von Willebrandin koti oli Turun seurapiirielämän keskus18, mistä omaa kieltään kertoo talon irtaimistoluetteloon kirjattu valtaisa tarjoilukalusto.19 Ensimmäinen senaattoriverkosto rakentui von Willebrandin ympärille, kun neljästä senaattorista tuli maaherran vävyjä.20

Helsinki korotettiin pääkaupungiksi 12.3.1812, eikä Snellman ei koskaan ehtinyt kokea Turkua pääkaupunkina. Aikalaisten mukaan ”Venäjän aika” marssi Helsinkiin kahdesta portista, kun vuonna 1808 Viapori antautui ja Helsinki paloi.21 Helsingin tuhonnut tulipalo sysäsi liikkeelle hankkeet siirtää pääkaupunki Turusta Helsinkiin. Jo Porvoon valtiopäivillä kauppias Erik Borgström oli ehdottanut Helsinkiä Suomen Pankin sijoituspaikaksi. Siirtoajatuksen todellinen isä oli kuitenkin Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Gustaf Fredrik Stjernvall. Lokakuussa 1809 laatimassaan muistiossa hän sai Aleksanteri I:n lähimmät neuvonantajat vakuuttumaan Helsingin puolustuksellisista eduista Turkuun verrattuna.

Helsinki voitaisiin rakentaa uudelleen aivan uusien mittojen ja vaatimusten mukaiseksi, kun taas Turku oli avoin rajakaupunki, jossa vallitsi voimakas ruotsalaishenki. Vaikka marraskuussa 1810 annetussa käskyssä Helsingin uudelleenrakentamisesta ei mainita pääkaupungin siirrosta mitään, valmistelut olivat edenneet pitkälle. Keisari Aleksanteri I hyväksyi valtiosihteeri Armfeltin esittämän suunnitelman erään päivälliskes-kust-elun yhteydessä Pietaris-sa.22

Helsingistä tuli pääkaupunki, koska keisarin läheinen luottomies Armfelt ei ollut mikään Turun ystävä. Hänen mukaansa Turku oli tyytymättömyyden ja kateuden tyyssija, kurja kylä, jossa ilmapiiri oli saastunut ja jossa vallitsi maailman huonoin yhteishenki. Kaupungissa piti valtaa ”Turun valhekomissio, paikallinen salaliitto, jota tukivat laiskat ja tehtävänsä leväperäisesti hoitavat virkamiehet”.23 Kenraalikuvernööri Steinheil yritti viivyttää ratkaisua, arkkipiispa Tengström ei uskaltanut esiintyä jyrkästi ja maaherra von Troil lienee ollut Turun kannalla. Turussa virinneestä vastustushengestä alkoi nopeasti kantautua huhuja. Siirron vastustajien johdossa oli senaattori Mannerheim, jonka mielestä siirto johtaisi suomalaisen senaatin siirtämiseen Pietariin. Hän epäili maaherra Stjernvallin aiheuttavan ideallaan miljoonamenot valtiolle. Keisarille se oli pieni sijoitus, kun hän näki mahdollisuuden rakentaa Helsingistä oman työnsä monumentin.24

Keisarin käskykirjeen mukaan pääkaupungin siirtäminen Helsinkiin oli hyvin perusteltua; hinnat olivat nousseet Turussa ja virkamiesten liian vilkas seuraelämä häiritsi tieteenharjoitusta. Suurin etu siirrosta saavutettiin siinä, että Helsinki olisi lähempänä Pietaria ja kauempana Ruotsista, jolloin käskyt ehtisivät nopeammin Helsinkiin.25

Turussa katkeruus oli suuri, vaikka sitä ei julkisesti näytettykään. Ainoa toivo oli, että jälleenrakentaminen pitkittyisi ja hallitus ja virastot saisivat odotella muuttoa mahdollisimman pitkään. Muuttouhka ei häirinnyt mitenkään keisarivierailun tunnelmaa elokuussa 1812, kun Aleksanteri I tapasi Ruotsin kruununperillisen Kaarle Juhanan Turussa. Maaherran talossa käydyssä neuvottelussa sovittiin yhteisestä rintamasta Napoleonia vastaan.

Maailmanhistoriallinen neuvottelu sujui hallitsijapalvonnan merkeissä, mutta vierailun aikana saatiin kuitenkin selviä todistuksia siitä, että Turku oli liian lähellä Ruotsia. Ruotsin kruununperillisen näyttäytyessä väkijoukolle oli kuulunut huuto: ”Siinä on vapahtajamme!” Mutta kukaan kiinnittänyt vastaavalla tavalla huomiota keisariin.

Turun hallintokeskus sai lopulta käskyn muuttaa vielä keskeneräiseen Helsinkiin vuoden 1819 lokakuuhun mennessä, eli vain muutama vuosi ennen Snellmanin yliopisto-opintojen alkua. Turkuun jäi suuri hiljaisuus ylempien seurapiirien herrojen muutettua perheineen kaupungista. Suurin osa kaupungin merkkihenkilöistä oli poissa. Monet kauppiaat totesivat liikevaihtonsa pienentyneen. Kun seurapiirijuhlat pidettiin nyt muualla, Turusta tuli arkinen kaupunki, vaikka 1840-luvulle asti siellä oli enemmän asukkaita kuin uudessa pääkaupungissa.26

Turkulaiset olivat saaneet kokea paljon makeaa ja kitkerää kymmenen vuoden aikana ennen Snellmanin kirjoittautumista yliopistoon. Vain muutamaa vuotta aikaisemmin venäläisen hallinnon tärkeimmät propagandalinnakkeet oli siirretty Helsinkiin. Tällä tavalla Snellman sai aikaa kypsytellä vakaumustaan riittävän etäällä Venäjän reuna-aluepolitiikasta. Hän sai sopivasti välimatkaa ajan hallinnolliseen välttämättömyyteen miettiäkseen omaa tulevaisuuttaan akatemian vapauden suomassa rauhassa. Snellman astui keskelle akatemian identiteettikriisiä kahden aikakauden leikkaus-pisteessä, jossa toimintaa yritettiin harjoittaa akateemisen vapauden ja valtiollisen valvonnan välimaastossa.

 

1   Kirjoitelma otsikolla ”Idea”, KT 1, 29.

2   Venäjän sotaministeri N. P. Rumjantsov ylipäällikkö F. W. von Buxhoevdenille (ilman päiväystä). Ref. E. K-. Osmonsa-lon jäljennöskok-oel-ma, kansio 66. Kansallisarkisto.

3   Kari Tarkiainen, Porvoon piispa Magnus Jacob Alopaeus 1743–1818. Suomen historiallisen seuran toimituksia 128. Helsinki 1985, 196

4   Eric Anthoni, Jacob Tengström och stiftsstyrelsen i Åbo stift 1808–1832 I–II. SKHS XVIII. Helsingfors 1923, 11 (I).

5   Joh. Rich. Danielson, Suomen sota ja sotilaat 1808 ja 1809. Helsinki 1896, 279.

6   Johan Wrede, Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta. Jyväskylä–Helsinki 1988, 25. Runebergin isä oli arkkipiispan Tengströmin serkku ja Runebergin vaimo oli arkkipiispan veljentytär.

7   Lars Westerlund, Suomen portti. Politiikka ja hallinto Varsinais-Suomessa vuosina 1809–1917. Jyväskylä 2001, 56.

8   Oscar Nikula, Turun kaupungin historia 1809–1856. Turku 1972, 3.

9   Westerlund 2001, 55.

10  Nikula 1972, 3.

11  Westerlund 2001, 56–57.

12  Jari Ojala, Myötätuulesta myrskyyn. Kokkolan merenkulun menestyksen ja tappion syyt ja seuraukset. Esitelmä Chydenius-instituutissa Kokkolassa 5.4.1997. Annikki Wiirilinna, Veneenrakennuksella pitkä perinteet Keski-Pohjanmaalla. Keskipohjanmaa 6.3.1981.

13  Westerlund 2001, 58–60.

14  Savolainen 1994, 56–76.

15  Leonide Ignatieff, French Émigrés in Russia 1789–1825: The Integration of Cultures in Time of Stress. Unpublished Dissertation in Chicago 1963. University Microfilms, Inc. Ann Arbor, Michican 1992, 39–40.

16  G. Heinricius, Från samhällslifvet i Åbo 1809–1827. Kultur- och personhistoriska skildringar. SLS CXVI Helsingfors 1914, 71.

17  Mäkeläinen 1972, 39.

18  Heinricius 1914, 32–33.

19  Mäkeläinen 1972, 144.

20  Savolainen 1994, 56 sekä ks. kuvio 2.

21 Topelius 1986, 18.

22  Blomstedt 1963, 264.

23  L. G. Bonsdorff, Statsmän och dignitärer. Interiörer ur ämbetsmannavärlden vid ryska tidens början. Helsingfors 1921, 41.

24  Nikula 1972, 7–8 ja Westerlund 2001, 67–79.

25  Danielson-Kalmari 1922, 340.

26  Nikula 1972, 9–10.

Aleksanteri I ja kruununprinssi Carl Johan tapaavat Turussa elokuussa 1812. Valokuva J. Salo. Museovirasto.