Missään Suomen sodan vaiheessa Snellmanien ei tarvinnut pelätä omaistensa puolesta, koska isän kotimaanpurjehduksilta välittyi koko ajan rauhoittavia uutisia kotimaakunnasta. Tärkein tieto oli, että etukäteen pelätyt uhkakuvat ison- tai pikkuvihan aikaisista raskaista kokemuksista eivät toteutuneet tämän valloituksen aikana. Aikaisemmin harjoitetun mielivallan tilalla oli nyt järjestelmällinen rauhoituspolitiikka, jolla asukkaat vakuutettiin uuden valtakunnanyhteyden eduista. Paikan päälle keisarin takuumieheksi asetettiin kenraalikuvernööri, jonka tehtävänä oli huolehtia siitä, että suomalaisille järjestettäisiin niin suuret edut Venäjän yhteydessä, että haaveet paluusta Ruotsin yhteyteen jäisivät turhiksi. Koko eurooppalaisessa konfliktissa suomalaisten eduksi koitui se, että Aleksanteri I halusi rauhassa keskittyä selvittämään välinsä Napoleonin kanssa. Keisari ei voinut ottaa riskiä juuttumisesta Suomen rintamalle ja sitoa voimia pitkittyneeseen sotaan.21

Tekniset ratkaisut Suomen alueen liittämiseksi Venäjän yhteyteen seurasivat nopeasti toisiaan. Heti sodan alussa heinäkuussa 1808 suomalaisista koottiin lähetyskunta, jonka oli määrä matkata Pietariin. Hanke oli niin läpinäkyvä, että se nähtiin vahvana oireena alueen liittämisestä Venäjään, koska Pietari I:n ajoista lähtien Venäjän keisarikunnan suuren kansanperheen uudet jäsenet oli lähetetty osoittamaan kunnioitusta uuden hallitsijan luokse. Ruotsalaisten Oravaisissa 14.9.1808 kärsimän tappion jälkeen ylipäällikkö von Buxhoevden määräsi lähetyskunnan saapumaan Pietariin, vaikka kaikista lääneistä ei ollut vielä valittu edustajia sotatilan takia. Kun Oulun läänin edustajat saapuivat myöhemmin Pietariin, oli Suomen valtiollista asemaa koskevat suuret ratkaisut jo tehty 18.1.1909. Venäläisten kiirettä kuvaa hyvin se, että edelleen käynnissä olleen sodan takia Savon ja Karjalan läänin edustajat eivät koskaan ehtineet Pietariin. Pietarissa lähetyskunnan jäsenet saivat konkreettisesti tutustua muutaman kuukauden ajan hovin edustajan kanssa siihen kaikkeen hyvään ja Ruotsia parempaan, johon yhteys Venäjän kanssa tulisi johtamaan. Jotta valtuuskunnan jäsenet saisivat paremman kuvan tarjolla olevista huvituksista, jokaiselle oli annettu kymmenen ruplaa tuhlattavaksi seurapiireissä.22

Huolella valmistellut ja käytännössä jo pitkälle toteutuneet ratkaisut vahvistettiin seremoniallisesti Porvoon valtiopäivillä, jotka Aleksanteri I tuli avaamaan. Sopivasti juuri ennen avajaisia 26.3.1809 tuli tieto, että Ruotsin kuningas oli syösty vallasta ja vangittu. Uutinen vaikutti suomalaisiin tyrmistyttävästi. Venäläiset käyttivät tilannetta hyväkseen ja selittivät, että Ruotsiin oli tullut laiton hallitus, jonka kanssa lainkuuliaisilla suomalaisilla ei voinut olla mitään tekemistä.

Näin Aleksanteri I:n henkilökohtainen läsnäolo Porvoon valtiopäivillä Suomen suuriruhtinaana helpotti Suomen irrottamista vanhasta valtioyhteydestä. Porvoon valtiopäivien keskeisimmät ja laajakantoisimmat tapahtumat olivat hallitsijanvakuutus ja säätyjen valanteko 29.3.1809. Valan vannomista helpotti se, että samana päivänä Kustaa IV Aadolf luopui oikeudestaan Ruotsin kruunuun. Kuitenkin kustavilainen aika sai Suomessa jatkoajan, koska Aleksanteri I vahvisti Suomen perustuslaeiksi vuoden 1773 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan. Autonomista erillisasemaa korostivat Suomen asioiden hoitajan, ministerivaltiosihteerin, nimittäminen keisarin luokse, omien hallintoelimien perustaminen omine virkamiehineen ja maan asioiden hoitaminen oman tulo- ja menoarvion puitteissa. Koska keisari alisti Suomen asioiden ratkaisun välittömästi itselleen, syntyi käytännössäkin itsenäinen Suomen suuriruhtinaskunta, jonka hallinnossa venäläisillä ministereillä ei ollut toimivaltaa. Tällä tavalla keisarin persoona takasi Suomen erillisaseman. Juhlapuheissa Suomi kohotettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.23

Maan asukkaiden rauhoittamisen kannalta keskeistä oli, että keisari ratkaisi erioikeuksien vahvistamisen säädyittäin. Tässä voitonjaossa nopeimmat takinkääntäjät aateli ja papisto olivat suurimmat edunsaajat. Uusien instituutioiden perustaminen ja niiden lukuisten virkojen täyttäminen synnytti Suomeen yhdessä hetkessä uuden eliitin. Palkitsemisesta huolehdittiin alusta asti perinpohjaisesti. Edut kanavoitiin valloittajan luoman moniportaisen hallintokoneiston virkojen kautta. Virkoihin rekrytoitiin venäläisille uskollisia henkilöitä, ja ajan kuluessa hallintokoneistoon kytkeytyi heidän koko sukupiirinsä. Eliittiin vaikuttivat tehokkaasti ne hallitsijan huomionosoitukset, jotka riippuivat hallitsijan suosiosta eivätkä automaattisesta virka-asteissa ylenemisestä. Luottamusmiesten neuvosta keisari ratkaisi henkilökohtaisesti senaattorinimitykset, muut korkeimmat virat, aatelisarvot, venäläiset arvonimet ja korkeimmat kunniamerkit. Jaettujen huomionosoitusten hyöty korostui, kun samalla rakennettiin näyttämö ja ylläpidettiin seurapiiritilaisuuksia, joissa eliitin jäsenet saivat näyttäytyä toistensa seurassa. Näyttämö syntyi, kun Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki siirrettiin 1812 Turusta Helsinkiin, valtakunnan pääkaupungin Pietarin arkkitehtuuria, hovielämää ja seurapiiritapoja jäljitteleviin puitteisiin – todelliseen ”Pikku-Pietariin”.24

Snellmanien omaa porvarissäätyä venäläiset uutuudet ja ulkonaiset koristeet eivät puhutelleet – sille tärkeintä oli kysymys elinkeinosta ja toimeentulosta. Porvarissäädyn tavoitteena oli saada valtiopäivillä takuu elinkeinonsa jatkuvuudelle. Sääty halusi säilyttää edellytyksensä pysyä maan taloudellisena eliittinä. Suomen 21 kaupungin edustajan joukossa Oulua edusti kielitaitoinen raatimies ja kauppias Carl Magnus Engman. Kokkolasta oli valittu säädyn oppinein mies, pormestari H. Winge, joka oli entinen dosentti. 25 Koska Venäjän oma kauppalaivasto oli pieni, porvarissääty korosti, että myös Venäjän etu oli, että Suomi saisi edelleen kehittää ulkomaankauppaa länteen ja erityisesti Ruotsiin. Toivomus oli, että Suomi saisi Venäjän rinnalla käydä itsenäistä ulkomaankauppaa. Ei ollut yllättävää, että Pohjanlahden, Turun ja Suomenlahden kaupunkien välillä oli tästä vastakkaisia mielipiteitä. Toive itsenäisestä ulkomaankaupasta kuitenkin toteutui, koska sen katsottiin palvelevan myös Venäjän etuja.26

Valtiopäivillä rahakysymyksen onnellinen ratkaisu vei myös asiaa eteenpäin. Kun Ruotsin kruunu säilytettiin Suomessa virallisena rahana Venäjän ruplan rinnalla, kauppasuhteet jatkuivat Suomen ja Ruotsin välillä häiriöittä. Kauppasuhteet turvattiin myös Haminan rauhansopimuksessa, jossa sovittiin Suomen ja Ruotsin omien tavaroiden tullivapaudesta. Sopimusta jatkettiin aina vuoteen 1816.27 Siten taloudelliset siteet vanhaan emämaahan säilyivät muuttumattomina, eikä poliittinen muutos heijastunut laisinkaan Suomen kauppamerenkulkuun vuoteen 1817 mennessä. Tukholma menetti kuitenkin asemansa Suomen-kaupassa: viennin romahtaessa tuonti Suomesta kasvoi entisestään.28

Snellmanin perheelle Suomen alueen liittämisellä Venäjän valtakuntaan ei ollut samaa merkitystä kuin esimerkiksi aatelille tai papistolle. Kun porvariston sallittiin jatkaa elinkeinonharjoitusta entiseen malliin, ei uusi valtakunnanyhteys vaatinut säädyltä mitään erityistä asenteen muutosta. Ja kun Snellmanien juuret olivat omanarvontuntoisella ja itsenäisellä Pohjanmaalla, ei heille ollut väliä, oliko pääkaupunki Tukholmassa vai Pietarissa.

Samaan aikaan kun Snellmanien sukulaiset sopeutuivat täyttä vauhtia Suomessa uuteen valtioyhteyteen, kapteeni Snellman perheineen todisti Tukholmassa merkillistä näytelmää. Lopullisen tappion häämöttäessä vallitsi Tukholman linnassa 12.3.1809 täysi paniikki, kaupunginportit oli suljettu ja linnan vartio kaksinkertaistettu. Kuningas suunnitteli pakenemista Skåneen valtionkassa mukanaan. Käskyt ja niiden peruutukset seurasivat toisiaan koko yön.

Tilanne alkoi selvitä, kun kenraali Carl Johan Adlercreutz ja viisi muuta upseeria ilmestyivät aamulla kuninkaan makuukamariin. Koska Suomi oli menetetty, he vaativat valtiopäiviä ylimääräiseen istuntoon ja rauhan solmimista Venäjän kanssa. Kuningas kieltäytyi, veti miekkansa esiin ja onnistui sekasorron keskellä pujahtamaan salaovesta linnan sisäpihalle. Sieltä kiljuva ja rimpuileva kuningas kuitenkin kannettiin takaisin sisään. Hänet suljettiin Drottningholmin linnaan arestiin. Kansa seurasi järkyttyneenä tapahtumia, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään puolustaakseen kuningastaan. Melu ja kiihtyvät huhut olivat pitäneet tukholmalaiset valveilla koko yön. Tilanne laukesi, kun torille saapui rumpujen tahdissa suuri saattue ja valtakunnanairut julisti kuninkaan olevan kykenemätön johtamaan valtakuntaa. Yhdeksän kuukauden vankeuden jälkeen kuningas Kustaa IV Aadolf jätti lopullisesti Ruotsin joulukuussa 1809, erosi vaimostaan 1812 ja kuoli yksinäisenä Sveitsissä 1837.29

Samaan tahtiin kuin Porvoossa synnytettiin uusi ja uljas Suomi kustavilaista jatkuvuutta kunnioittaen, Tukholmassa vanha valtakunta sammui, eikä uudestakaan ihan heti selvää saanut. Kesäkuussa 1809 valtionhoitajana toimineesta 60-vuotiaasta Karl-herttuasta tuli kuningas Kaarle XIII. Koska hän oli sairaalloinen ja lapseton, hän adoptoi kruununperilliseksi tanskalaisen prinssin, joka otti nimekseen Karl August. Tämä vaatimaton ja ystävällinen tuleva hallitsija oli aidosti kiinnostunut Ruotsista ja sen ongelmista. Mutta pian havaittiin, että hän ei ollut kovin terve vaan poti jatkuvaa väsymystä ja kärsi yskästä, ripulista ja verentukoksista päässä. Kaduilla alkoi kiertää huhu, että hänet yritettäisiin myrkyttää.

Käännekohta tuli 28.5.1810, kun ratsastusretkelle lähtenyt Karl August odottamatta kuoli. Uutinen iski tukholmalaisiin kuin salama kirkkaalta taivaalta: maassa ei ollut kruununperillistä, ikääntynyt kuningas saattoi kuolla koska tahansa ja hallitus pelkäsi kustaviaanien vastavallankumousta. Nuori luutnantti Carl Otto Mörner keksi oman ratkaisun. Ilman mitään virallisia valtuuksia hän ratsasti yötä päivää Pariisiin ja pyysi omin luvin ranskalaista kenraalia Jean-Baptiste Bernadottea suostumaan kruununperilliseksi. Bernadotten nimellä oli hyvä kaiku Tukholmassa, koska sotapäällikkö oli kohdellut Lyypekin taistelussa 1806 vangitsemiaan 1 600:aa ruotsalaista hyvin ja päästänyt heidät palaamaan Tukholmaan innokkaina kannattajinaan.30

Kruununperillisen kuolemaan vaadittiin selvyyttä ja hallitusta kritisoitiin. ”Mielipideklubiksi” itseään kutsunut ryhmä pyöritti tehokkaasti huhumyllyä Tukholman kaduilla. Ihmisjoukkojen viha suunnattiin viimeistä kustaviaania, entistä ulkoministeriä, valtakunnanmarsalkka Axel von Ferseniä kohtaan. Huhu huhun perään vahvisti hänet kruununprinssin myrkyttäjäksi. Päivittäin esiin pulpahti uusia huhuja ja yksityiskohtia, olutkellareiden pöydille ilmestyi pamfletteja, joita kopioitiin ja levitettiin yhä laajemmalle. Sensuroimattomassa Nya Postenissa ilmestyi runomuotoinen eläinsatu Ketut, jossa kansaa kiihotettiin kettujahtiin kruununperillisen murhaajia rankaisemaan. Tilanne kärjistyi 20.6.1810, jolloin kruununperillisen ruumis oli tarkoitus kuljettaa saattueessa Liljeholmenista kuninkaanlinnaan. Kaupungin herätessä Gamla Stanin ja Södermalmin kapakat avasivat ovensa aikaisin ja täysiä oluttynnyreitä alettiin vierittää pitkin mukulakiviä aivan Snellmanien kotikulmilla. Kapakoihin ilmestyi kanta-asiakkaiden lisäksi väkeä, jota ei normaalisti siellä nähty. Nyt kaikille maksettiin humaltumisesta, sillä kaikilla oli sama tavoite: kosto kruununperillisen murhaajalle. Mosebackenin seinään oli kirjoitettu: ”Pelastakaa isänmaa! Kostakaa murhatun puolesta!” Taivaalle ammuttiin raketti, ja ruumissaattue lähti liikkeelle Liljeholmenista Katariinan kirkon kellojen soidessa. Tämän ruumissaaton myötä Ruotsin suuruus ja vanha valta marssi ikuisuuteen. Tuhansien muiden tukholmalaisten mukana varmasti myös Snellmanin perheen jäseniä oli seuraamassa sykähdyttävää näkyä. Kulkihan saattue heidän kaupunginosansa läpi ja kotinsa ohi vain muutaman korttelin päästä.31

Kansankiihotuksen villitseminä tapahtumaa seuranneet ihmiset pahoinpitelivät ja retuuttivat kulkuetta johtaneen Axel von Fersenin kuoliaaksi ilman, että kukaan järjestyksenpidosta vastanneista teki mitään häntä suojellakseen. Kuningas ja hallitus olivat siirtyneet Tukholman ulkopuolelle, ja virkamiehet saattoivat vain seurata näytelmää raakaan loppuun saakka raatihuoneen ja muiden virastojen ikkunoista. Ritarihuoneentorilla henkivartiokaartin sotilaiden eteen virumaan jäänyt häväisty ja alaston ruumis osoitti irvokkaan selkeästi, että Ruotsin valtakunta oli kulkenut yhden aikakautensa peruuttamattomasti loppuun.32

Ruotsissa alkoi täysin uusi aika, kun ranskalainen vallankumouskenraali Bernadotte valittiin elokuun 21. päivänä 1810 yksimielisesti Ruotsin kruununperijäksi nimellä Kaarle Juhana. Ranskalainen marsalkka valittiin, jotta hän Napoleonin miehenä siirtäisi Ruotsin lopullisesti Ranskan leiriin. Pääkaupungissa virinnyt vasemmistomielipide odotti häneltä radikaalia kansaa suosivaa sisäpolitiikkaa, jonka kärki olisi suunnattu vanhaa ruotsalaista yläluokkaa vastaan. Vaikka kumpikaan toive ei täyttynyt, Kaarle Juhanasta tuli Ruotsin valtioelämän elvyttäjä, joka solmi ystävälliset suhteet Aleksanteri I:n kanssa. Aikaa myöten valtataistelu kärjistyi ankaraksi kiistaksi opposition ja kuninkaan – parlamentarismin ja autoritaarisuuden – välillä. Kiista huipentui vuoden 1840–1841 valtiopäivillä, joita myös syntymäkaupunkiinsa palannut 26-vuotias Snellman saattoi Frejan toimittajana seurata.33

Kahden vuoden sisällä Snellmanin perhe oli kokenut Tukholmassa valtavasti. He näkivät vierestä, kuinka optimistinen ja vapautta rakastava valistusaika päättyi, kun Ranskan vallankumouksen ihanteet kärjistyivät kauhistuttavaksi murhenäytelmäksi ja vapaudenpyrkimys kääntyi säälimättömäksi poliittiseksi sorroksi. Napoleonin sotien aikana ”Euroopan valtiot sekoitettiin keskenään kuin pelinappulat onnenpyörässä”. Tässä säälimättömän ankarassa asetelmassa opittiin välttämättömyys uskaltaa, jotta jotain voitettaisiin.34 Snellmanin perhettä asetelma ei henkilökohtaisesti järkyttänyt, koska periaatteena oli aina ollut muutenkin, että vanhaan ei kannattanut jäädä kiinni. Uusi aika antoi uudet mahdollisuudet. Muuttuneessa tilanteessa rohkaisevimmat näkymät välittyivät Kokkolasta, jonka suuntaan Snellmanin perhe alkoi vilkuilla. Tukholman suurien käänteiden jälkeen alkoi kotimaassa vielä vallinnut kustavilaisuus houkutella takaisin kotimaakuntaan.

21  Raimo Savolainen, Suosikkisenaattorit. Venäjän keisarin suosio suomalaisten senaattoreiden menestyksen perustana 1809–1892. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 14. Helsinki 1994, 45.

22  Aimo Halila, Porvoon valtiopäivät ja autonomian alkuaika. Teoksessa Suomen kansanedustuslaitoksen historia I. Helsinki 1962, 464–472. ks. Savolainen 1994, 34.

23  Savolainen 1994, 34–37.

24  Savolainen 1994, 339–342.

25  Halila 1962, 482–495.

26  Halila 1962, 529–532. Ks. myös L. Katara, Kauppalaivastokysymys Porvoon valtiopäivillä. Yhteiskuntataloudellinen aikakausikirja 1915 ja J. R. Danielson-Kalmari, Aleksanteri I:n aika. Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nellä vuosisadalla II.1. Porvoo 1922, 318–.

27 Kauko E. Joustela, Suomen Venäjän-kauppa autonomian ajan alkupuoliskolla vv. 1809–1865. Historiallisia tutkimuksia LXII. Helsinki 1963, 32–34. Ks. myös Haavisto 1997, 257–259 sekä Aulis. J. Alanen, Suomen maakaupan historia. Uudessa Ruotsin ja Venäjän kauppasopimuksessa tullivapaus loppui maataloustuotteiden osalta, mutta maksu oli vain puolet normaalista. Sopimuksen jälkeen viljan ja maataloustuotteiden vienti väheni Tukholmaan ja kääntyi Venäjälle. Vientiartikkelit Tukholmaan olivat voi, tali, potaska ja halot.

28  Yrjö Kaukiainen, A History of Finnish Shipping. London 1993, 59–61.

29  Lindqvist 1996, 251–253. Ks. myös Franklin D. Scott, Sweden. The Nation´s History. Southern Illinois University 1984, 295.

30  Lindqvist 1996, 253–262. Ks. myös Carl Otto Mörner, Hur Bernadotte blev Sveriges kronprins. Minnen från kurirfärden till Paris 1810. Uppsala.

31  Lindqvist 1996, 263–268.

32  Lindqvist 1996, 269–286. Fersenin kuolemasta tuomittiin myös suomalainen Adolf Tandefelt oman tunnustuksen nojalla väkivallan käytöstä. Parin vuoden päästä Kaarle XIII armahti hänet ja hän muutti Amerikkaan. Yhteensä 900 ihmistä kuulusteltiin eikä yksikään saanut tuomiota murhasta. Yksikään muu murha Olof Palmen murhan ohella 1986 ei ole järkyttänyt ruotsalaisia yhtä suuresti.

33  Åke Holmberg, Ruotsi vuoden 1809 jälkeen. Jyväskylä 1966, 14–16 ja 33–34.

34  Gabriel Nikander, Kokkolan kaupungin historia II:1714–1808. Turku 1945, 308.