Snellmanin toiminnalla Kuopiossa alkoi olla käytännön seurauksia, joista hän sai itsekin iloita: ”Suuret uudistuksetkin kertovat kaupungin edistymisestä ajan hengen myötä. Tämän kuun 18. päivän vastaisena yönä kuultiin kaupungin palovartijoiden äänekkäästi ilmoittavan ’kello kymmenen on lyönyt – kymmenen on lyönyt!’ muuten yleisen huudon ’lockan är die laaken – die laaken!’ sijasta”. Snellmanin asemaan kaupungissa saattoi viitata uutinen: ”Läänin Kuvernööri matkusti kaupungista 15. päivänä pitkähköksi ajaksi läänin ulkopuolelle.”583 Kaikki viittasi siihen, että kuvernööri ei kokenut oloaan viihtyisäksi suomalaisen kansallismielen valtaamassa kaupungissa, jonka valvonnan vaikeuksia seurattiin tarkasti Pietarista.

Sensuuri oli jarruttanut Saiman toimintaa alusta asti, mikä merkitsi Snellmanille valtavasti lisätyötä. Kun sensori saattoi tehdä arkilta kolmeenkin kertaan poistoja, hän joutui kirjoittamaan tekstin useaan kertaan. Beckerin aikana tilanne vielä menetteli, mutta kuvernööri Ramsayn toiminta ylitti Snellmanin sietorajan. Kerran kun käsikirjoitus tuli korjailtavaksi kolmannen kerran, Snellman suuttui ja käski lähettäjän viemään kuvernöörille takaisin terveiset sikamaisesta toiminnastaan.584 Snellmanin jääräpäisyys ei miellyttänyt kaikkia. Erityisesti Fabian Collan kuvaa kirpeästi, kuinka Saiman toimittaja halusi hallita kaikkia kuin viittä sormeaan kuvernööristä alkaen ja kuitenkin ”hänen käytöksessään oli enemmän karkeutta, jopa hävyttömyyttä kuin voi edes aavistaa miehessä, jolla on pohjaltaan niin lämmin ja jalo mieli”. Myöhemmin Collan kirjoitti, ”miten tyytyväinen Snellman on itseensä, ei luota muihin kuin itseensä eikä kunnioita muita kuin itseään”. Snellmanilla oli kyky suututtaa ihmiset, jotka eivät saaneet hänen sympatiaansa.585

Snellmanin vaikutuksesta kiintymys suomen kieleen puhkesi Kuopion lukiolaisten piirissä, jotka kirjoittelivat toisilleen kirjeitä suomeksi ja suomensivat nimensä: Rudbäckistä tuli Ruupecki, Aschanista Asikainen ja Granitista Ranetti. Myös August Ahlqvist käytti koulupoikana ensimmäisen kerran nimimerkkiä A. Oksanen. Joulukuussa 1845 rautalampilaisen talonpojan poika Johan Warén kirjoitti: ”Toivottava olisi, että se Suomessa usein ja kyllä kauan ikävöity riemu päivä valkeneis, jona valistettuin maanmiestemme valitus kielemme halvasta arvosta jo yhteisesti ja erinomattain oppivalta nuoruudelta kanssakärsivällisyydellä varteen otettaisiin.” Kun näistä koululaisista tuli ylioppilaita, heistä tuli yliopistossa Savo-Karjalaisen osakunnan kantavia voimia ja romanttinen innostus kasvoi kiinteäksi kansalliseksi vakaumukseksi. Innostus ei koskenut vain poikia vaan kuvernööri Ramsayn puolison myötävaikutuksella Snellman ja Fabian Collan antoivat suomen kielen opetusta ja pitivät luentoja säätyläisneideille kaupungin ylhäisimmissä kodeissa.586

Kysymys on mielenkiintoinen siksi, että fennomania on yleensä nähty syyksi Saiman kuolemaan. Fennomanian liikkeellelähdön merkillisyyttä kuvasti eräs Nervanderin kirje vuodelta 1846. Siinä hän totesi, että ”kantajan” itse eli suomenkielisen rahvaan tuli ajaa asiaansa eikä kieltä ymmärtämättömien säätyläispoikien. Hän pilkkasi Robert Tengströmiä, Elmgreniä, Berndtsonia ja Snellmania ihmetellen, miten he voivat olla luonnollisia suomen kielen ajajia, kun kukaan ei pystynyt lukemaan suomenkielistä kirjaa ilman sanakirjaa tai kirjoittamaan virheettömästi suomenkielistä lehteä. Hän luotti asiassa enemmän talonpoikiin, koska fennomanian piti kummuta todellisesta tarpeesta.587

Kokemuksia oli jo kertynyt. Kun A. W. Ingman, innokas Castrénin oppilas Pohjanmaalta lähti kansan pariin Savoon oppimaan suomen kieltä, alku oli hankalaa. Savolaiset tuskin ymmärsivät puoliakaan Ingmanin opettelemasta kankeasta kirjasuomesta. Moni tuijotti suu auki yrittäjää sanoen: ”Kyll myö on kuultu Pohjankin suomee – – voan mitä keiltä työ loparoitte?”588

Näitä sitkeitä tienraivaajia kuitenkin tarvittiin ja samanlaisia tutkikohtia muodostui eri puolille Suomen maaseutua. Nervander ei selvästikään tunnistanut sitä ”etujoukkoa”, joka teoreettisesti koulutettuna kykeni parhaiten artikuloimaan esille kansan todellisen edun, koska se ei itse siihen vielä kyennyt. Snellman kelpasi tietämyksensä, kokemuksensa ja rohkeutensa vuoksi tälle paikalle. Hän oli kaukana kamarioppineesta ja kun lisäksi kirjoittaminen oli hänelle helppoa ja ilmaisu hänen ominta alaansa, hänestä tuli höyryveturi, joka valtavaa vauhtia porhalsi uusien maisemien halki.589

Nuori Agathon Meurman oli Saiman ensimmäisiä innokkaita lukijoita. Lukemansa perusteella hänestä tuli nopeasti Snellmanin ihaileva ja uskollinen oppilas. Vuoden 1844 alussa ”kahvi-Maijan, tuon 70-vuotiaan ämmän” ylioppilaskahvilassa ei haluttu enää lukea Helsingfors Tidningaria. Ylioppilaat vaativat Saiman tilaamista, mutta omistaja pisti hanttiin valittaen kulujen kasvamista. Keksittiin kuitenkin osuustoiminta: ”Joka tahtoo lukea Saimaa, maksakoon 10 kopeekkaa!” Tässä vähäisessä kamarissa tungeksittiin viikon alussa, kun tuore Saima saapui Kuopiosta. Ylioppilaat imivät lehdestä byrokratian aikakaudella uutta tuoreudellaan tartuttavaa oppia. Nuoret omaksuivat kilpaa tätä urhoollista oppia: ”ei mikään asema ole niin onneton, ettei siinä mies saisi jotain hyvää aikaan. Jos kansa vain syytti ulkonaisia hankaluuksia eikä kyennyt tuomaan näytteille mitään muuta kuin omaa kehnouttansa, niin se ei todellakaan ollut ulkonaisten suhteitten vaan oman kelvottomuutensa orjuuttama.” Meurman muisteli ivallisesti, että ne jotka tunnistivat itsessään senaattorin, professorin tai muun suurmiehen alkuja, kävivät yhtä vähän Kahvi-Maijalla kuin lukivat Saimaa. Snellmanin tenho oli siinä, että hän oli synnyttänyt kuolemanhiljaisuuteen vilkasta toimintaa ja tehnyt sanomalehdestä yhteiskunnan yleisten asioiden välikappaleen. Meurman nautti täysin rinnoin Snellmanin nasevasta polemiikista, ivan säälimättömistä iskuista ja ironisesta sissisodasta. Snellman opetti ihailijalleen kirjallisen taistelun ja aatteellisen hyökkäyksen mestariotteet.590

Snellmanin sujuvan ilmaisutyylin ja asioiden esittämistavan vuoksi591 Saiman menekki oli alusta asti erinomainen. Vuonna 1845 tilauk-sia oli 683. Eniten lehteä tilattiin Helsinkiin (108), Kuopioon (80), Turkuun (73), Viipuriin (43) ja Hämeenlinnaan (43). Lisäksi Saimaa lähetettiin 34 postitoimistoon. Pienimmät määrät menivät Kaskisiin (2), Raumalle (4), Uuteenkaarlepyyhyn (4), Uuteenkaupunkiin (4) ja Grieslehamniin (4). Helsingissä Saiman lukijakuntaan kuuluivat korkeimmat virkamiehet senaatissa, keskusvirastoissa ja yliopistossa, pappeja, opettajia, upseereita, tuomareita ja kauppiaita. Tilaajien joukossa oli myös maistereita ja ylioppilaita, vaikka lehti oli tilattu kaikkiin osakuntiin. Lehti oli tilattu myös heidän suosimiinsa ravintoloihin, kuten Catanin konditoriaan ja Kleinehin ravintolaan. Viranomaiset lukivat Saimaa myös viran puolesta, koska lehden olivat erikseen tilanneet senaatti, kenraalikuvernöörin kanslia, prokuraattorin virasto, Sensuuriylihallitus, päämaanmittauskonttori, päätullijohtokunta, Lääkintäylihallitus, yleinen revisio-oikeus ja Suomen Pankki.592

Saimaa viranomaiset eivät ahdistelleet sen suomen kielen vaatimusten tähden. Maan korkeimmat virkamiehet kenraalikuvernööriä myöten olivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä. Von Haartman ja Thesleff pyrkivät edistämään suomen kielen virkakäyttöä, mihin Kalevala antoi kansallisen itsetunnon perustetta. Suomalaisuuden harrastus sopi hyvin venäjän ”virallisen kansallisuuden teoriaan”, jonka Nikolai I ja hänen opetusministerinsä Uvarov olivat kehittäneet: länsimaiden seuraamisen sijasta tuli rakentaa omaa kulttuuria. Yhteisessä etsiskelyssä slavofiilien kanssa solmiutuivat siteet Runebergin, Grotin, Lönnrotin, Castrénin, Pljetnovin, Boratynskin ja muiden välille. Ongelma oli siinä, että Snellman ei pysynyt kieliasian edistämisessä vaan iski suoraan radikaalisti kaikkiin sivistyksellisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin epäkohtiin, mitä vain kykeni löytämään ja kävi olojen muuttamiseksi säälimättömiin polemiikkeihin muiden lehtien kanssa. Snellmanin Saimassa kieliohjelma oli vain osa kansallisohjelmaa. Tätä ohjelmaa kannattivat kaikki mutta kaikki eivät yhtyneet siihen, että Snellman piti kansallista, sosiaalista ja taloudellista kehitystä samana asiana.593

Snellman meni sallitun rajan yli suunnatessaan arvostelunsa kärjen virkakunnan ylintä johtoa vastaan. Viranomaisista oli sietämätöntä, kun Saimassa syytettiin heitä virkavelvollisuuksien laiminlyönneistä ja virkavaltaisuudesta. Snellmanin luihin ja ytimiin käyvä viesti oli, että virkamiehet hoitivat virkojaan kansan ja isänmaan vahingoksi: ”heidän paikallaan me toimisimme paremmin”.594

Snellman ei ollut kuitenkaan äkillisiä muutoksia ajava vallankumouksellinen, vaan hänen mielestään oloja tuli muuttaa rauhallisesti sanoin ja julkisin mielipitein. Liberalistisen julkisuusteorian mukaan yleistä mielipidettä edustivat valistuneet kansalaiset, jotka kasvatuksen tietä saataisiin mukaan kansalaistoimintaan. Kielenvaihdoksen lisäksi paineita vallitsevien olojen muuttamiseksi loivat lukuisat yhteiskunnalliset vaatimukset.595 Nikolai I:n aikana kysymys ei ollut vielä kuitenkaan kansalaisyhteiskunnasta vaan alamaisyhteiskunnasta, jolloin julkisuudelle ei annettu mitään mahdollisuuksia suljetun yhteiskunnan murtamiseen.596 Tässä mielessä Snellmanin lehtitoiminta aloitti uuden avoimuuden kauden eurooppalaisten esikuvien hengessä.

Viranomaisten sietokyvyn raja meni juuri yhteiskunnan rakenteiden julkisessa kritiikissä ja niiden uudelleenjärjestämisessä – ja siinä Snellman meni liian pitkälle. Von Haartman oli saanut hyvän käsityksen Snellmanista tavatessaan hänet Kuopiossa syksyllä 1845, mutta Saiman kirjoitukset muuttivat asenteen nopeasti ärtymykseksi. Juuri Kuopion läänistä tarkastusmatkalta palannut von Haartman ei ymmärtänyt Snellman sävyjä, kun tämä esitteli Saimassa räikein värein Itä-Suomen ankeita oloja ja toimenpiteitä niiden parantamiseksi. Von Haartman toimitti joulukuussa käännöksen näistä artikkeleista Menšikoville. Saatesanoissaan hän kertoi Saiman tekevän hänet onnettomaksi, koska siinä julkaistiin liberaaliseen filosofiaan perustuvia artikkeleita ottamatta huomioon järjen ja kokemuksen antamaa opetusta.597

Snellman oli suunnannut pilkkakirveensä von Haartmaniin myös tarkastellessaan metsälakikysymystä aivan vastakkaisesta näkökulmasta. Snellmanin ajatukset kuulostivat tietenkin kauhistuttavilta von Haartmanista, joka uskoi metsiin Suomen talouden perustana. Snellman taas julisti kurjuuden, tietämättömyyden ja raakuuden kukoistavan siellä, missä metsä vallitsi.598

Kenraalikuvernööri yhtyi von Haartmanin havaintoihin ja totesi seuranneensa Saimaa jonkin aikaa. Nopeat toimenpiteet olivat heidän mielestään tarpeen, koska lehti halveksi myös kirkollisia instituutioita.599 Saima oli julkaissut kirjoituksia, joissa oli arvosteltu Suomen yhteiskunnan instituutioita ja esitetty niiden uudelleenjärjestämistä. Menšikov toivoi, että Snellmanille ilmoitettaisiin, että maan menestymistä ja kehittämistä koskevat yksityiset ehdotukset tuli toimittaa suoraan läänin kuvernöörille tai maan kenraalikuvernöörille. Tällä tavalla mielipiteet tulivat paremmin esille ja tarkoitus tehokkaimmin saavutettua kuin levittämällä ne julkisuuteen sanomalehdistössä. Julkisesti sanomalehdessä käsiteltyinä ne saattoivat levittää pahaa mieltä yleisön keskuudessa ja synnyttää tyytymättömyyttä vallitsevia oloja kohtaan. Siksi kenraalikuvernöörissä oli herännyt epäilys kirjoittajan puhtaista tarkoitusperistä. Kenraalikuvernöörin käskystä sensuuriylihallituksen sihteeri Johan August von Born lähetti asian tiedoksi Snellmanille 13.12.1845.600

Snellman ei syytöksiä hyväksynyt vaan selitti myrkyllistä kirjoitteluaan sillä, että kaikkeen täytyi sekoittaa vähän suolaa, jotta saisi houkutella tilaajia lehdelleen ja saada toimeentulon siitä. Ajan hengen mukaan professori Grot paheksui Snellmanin tapaa arvostella julkisuudessa terävästi ihmisiä ja asioita, jopa sellaisia, joista olisi ollut parempi vaieta. Erityisen paheksuttavaa oli, että Snellman kehtasi käsitellä sensuuria lehdessään.601

Von Haartmanista Snellmanin toimintatapa oli siinä mielessä ennenkuulumaton, että vuoden 1829 sensuuriasetuksen mukaan valtiovalta pyrki kaiken keinoin valvomaan kansalaistensa mielipiteenmuodostusta, koska se pelkäsi liian vapaan lehdistön lietsovan kapinamielialaa ja tyytymättömyyttä tietämättömän kansanosan keskuudessa: Snellman ei ollut muuta tehnytkään. Hän ei myöskään noudattanut venäläisen hallintokulttuurin sääntöjä, joiden mukaan kansalle ei tarvinnut jakaa tietoa mistään muusta kuin heitä välittömästi koskevista asioista. Hallituksen ja viranomaisten toimista ei saanut kirjoittaa eikä missään tapauksessa arvostella, koska tietämättömät alamaiset kuitenkin ymmärsivät asiat väärin tai tahallisesti vääristelivät niitä.602

Snellmanin jääräpäisen toiminnan seurauksena joulukuun puolessavälissä 1845 Menšikov lähetti Sensuuriylihallitukselle tyytymättömän kirjeen, koska hänen kesäkuussa antamiaan ohjeita ei ollut noudatettu ja sensori oli päästänyt julkisuuteen kirkon kritiikkiä Itä-Suomea koskevassa artikkelissa Saiman numerossa 40. Hän pyysi Sensuuriylihallitusta erottamaan Kuopion sensorin ja etsimään tämän tilalle täysin luotettavan henkilön.603 Sensuuriylihallitus joutui toteamaan, että von Becker ei ollut terästänyt toimintaansa 25.3.1845 saamansa varoituksen jälkeen. Kun Saiman sisällössä oli jatkuvasti huomauttamista, sensori vapautettiin tehtävistään 13.12.1845 istunnossa.604

Tammikuun alussa von Beckerin seuraajaksi nimitettiin Helsingin lyseon vt. rehtori Carl Adolf Bygdén, josta tuli vuoden 1846 alussa Kuopion lyseon roomalaisen kirjallisuuden rehtori. Saman koulun uusi opettaja Magnus Hongelin määrättiin kolmeksi kuukaudeksi hänen sijaisekseen.605 Sensuurin laadusta todisti hyvin se, että epäselvyyttä syntyi tehtävien siirtymisen ja Saiman alkuvuoden numeroiden tarkastamisen aikatauluista.606 Luettuaan Saiman ensimmäiset numerot vuodelta 1846, Menšikov halusi tietää, kuka toimi von Beckerin seuraajana.607 Uutta sensoria etsittäessä Snellmanin tekstiä pääsi livahtamaan julkisuuteen ilman tarkastusta.

Snellman oli saanut rauhassa mellastaa pitkään huonojen sensorien ja taitamattomien maaherrojen takia. Tilannetta yritettiin parantaa vaihtamalla sensoreita ja keskittämällä sensuuri suoraan kuvernöörin alaisuuteen. Snellman jatkoi linjallaan kovakorvaisesti eikä kuunnellut viranomaisten eikä ystävien varoituksia. Olihan Nervander jo vuotta aikaisemmin kertonut von Haartmanin pitäneen Snellmania parantumattomana. Tämän hän todisti lopullisesti, kun Pietari Hannikainen julkaisi Kanava-lehdessään kirpeän arvostelun Viipurin läänin oloista ja Snellman julkaisi saman artikkelin maaliskuussa 1846 Saimassa otsikolla Uusi proletaaritehdas. Pelkästään Kanavassa julkaistuna artikkeli ei ollut niin vakava asia mutta Saiman välityksellä asia levisi tehokkaasti yleiseen tietoisuuteen.

Artikkelin leviäminen kimpaannutti Viipurin läänin kuvernöörin Casimir von Kothenin täysin. Saiman levittämä kirjoitus kerjäläisten aktiivisesta tuottamisesta Viipurin läänissä sai von Kothenin aivan raivoihinsa. Hän halusi kääntää nurin taivaat ja maat saadakseen Saiman ja Kanavan nujerretuksi, kuten Pietari Hannikainen kuvasi tuntojaan Snellmanille ukkosilman keskellä. Hannikaisen mielestä suomalaisille oli ikuisesti häpeäksi, että heitä kohdeltiin 19. vuosisadalla tällä tavalla. ”Katoamaton häpeä on, että näin toimivat omat miehemme, miehet, jotka lukeutuvat ylempään aatelistoon.” Hannikainen oli syystäkin sydämistynyt; hän oli ollut useita kertoja kuvernöörin puhuttelussa ja saanut sietää melkoista kohtelua ja myös kuulla Snellmanista kaikenlaista, jota ei voinut panna paperille. Snellmanille hän halusi lopuksi vain todeta, että se päivä jolloin von Kothen saisi enemmän valtaa Suomen asioissa, olisi hänelle murheen päivä: ”Silloin suomalainen kansallisuus saa kuolemaan johtavan haavan.” Samalla hän muistutti, että mitään tästä kirjeestä ei saisi näkyä Saiman sivuilla.608 Siitä ei ollut vaaraa, koska nro 16 ei ilmestynyt sensuurin takia.609 Numeron väliin jäämiseen kiinnitti heti huomiota Lönnrot, joka luuli Snellmanin toteuttaneen uhkauksensa ja lopettaneen Saiman julkaisemisen.610

Snellmanin toiminta koettiin niin vaaralliseksi, että viranomaiset pyysivät hänen parasta ystäväänsä Nervanderia välittämään tälle prokuraattori Walleenin kenraalikuvernööriltä saaman viestin. Menšikov vaati varovaisuutta lehden toimittamisessa ja toisti, että vieraista hallituksista ei pitänyt puhua pilkallisesti eikä laskea niistä leikkiä, koska se haiskahti kommunismilta. Toiseksi ei pitänyt puhua myöskään kotimaisesta hallitusvallasta. Jos Snellman ei aikonut noudattaa tätä neuvoa, maan etu vaati hänen lehtensä uhraamista. Omasta puolestaan Nervander oli samaa mieltä ja epäili poliittisten kirjoitusten hyödyllisyyttä: ”Jokunen nukkuja on ehkä saattanut havahtua puoliksi hereille kuorsatakseen pian entistä hartaammin.”

Nervander ihmetteli, että eikö Snellman tiennyt, että häntä pidettiin yleisesti ja auttamattomasti fennomaanien johtajana. Snellmanin piti ottaa toiminnassaan huomioon se, että hänen joukkonsa oli kuritonta ja meni välillä äärimmäisyyksiin. Nervander tarkoitti tällä esimerkiksi venäjän kielen professori Grotin ikkunoiden kivittämistä, kun suomen kielen opetus yliopistolla sivuutettiin venäjän hyväksi. Saima oli epäonnistunut, jos ”saamme varakansleriksi jonkun kenraali Kovanyrkin Thesleffin sijaan”. Nervander varoitti Snellmania siitä, että tämän ei pitänyt ryhtyä vetämään norsujen kanssa sormikoukkua tai mennä herrojen kanssa marjaan. Hän arveli, että Snellman haistoi tällaisessa puheessa poroporvarillisuutta, mutta Nervander oli veljellisen huolestunut Saiman terveydentilasta ja antoi sensori Bygdénille ohjeen toimia Saiman kotilääkärinä.611

Tämän kirjeen vastaukseksi Snellman latasi612 kiukkuisen täyslaidallisen Nervanderille, joka oli nimittänyt häntä ”tyranniksi” ja väittänyt, että kun hän sai ”puuskansa”, hän ei kyennyt olemaan lainkaan järkevä eikä oikeudenmukainen. Snellman oli sydämistynyt eniten Nervanderin yhteydenpidosta Saiman sensorin Bygdénin kanssa. Nervander puolustautui, että niillä oli yhtä paljon merkitystä Snellmanin toimintaan kuin Runebergin sutkauksella: ”Snellman on sitkeä mutta Bygdén on nahkaa.” Hän ei ymmärtänyt Snellmanin riehumista siitä, että hänen piti alistua saman sensuurin alaisuuteen kuin muidenkin lehtien. Nervander ihmetteli, pitikö Snellman kaikkia roistoina, jotka mukautuvat sensuuriin, ja kuvitteliko hän kylmäverisesti saavansa olla poikkeusasemassa sensuuriin nähden.613

Ystävänsä jääräpäisyydestä suivaantuneena Nervander kiteytti ajatuksensa huolellisesti. Hän kiinnitti huomiota siihen tapaan, jolla Snellman ja fennomaanit kumosivat niiden käsityksen, jotka eivät kuuluneet leiriin. Nervanderin mielestä aivan samoin tekivät pietistit. Liikkeitä yhdisti se, että ne eivät myöntäneet vastustajien toimivan oman vakaumuksensa mukaan vaan leimasivat nämä lihan orjiksi, joilta puuttui korkeampien arvojen taju. Vastustajat tuomittiin väittämällä, etteivät he pyrkineet muuhun kuin mahansa täyttämiseen. Nervander oli loukkaantunut siitä, että tällä tavalla halveksittiin tyyntä tieteellistä tutkimusta.

Nervanderin loppupäätelmä oli: ”Sinä rakentelet itsellesi paljon loisteliaampia fennomaanisia pilvilinnoja kuin todellinen maailma on, että sinä esität sen takia asiasi sangen usein sävyssä, joka pelottaa pois enemmän väkeä kuin se houkuttelee Sinun sotalippujesi alle, joiden ympärillä on suureksi osaksi varsin kevytaseisia ja kurittomia kannattajia, eivätkä nämä ole läheskään niin luotettavia kuin heidän käytöksensä perusteella voisi etukäteen luulla, jos kysymys on muusta kuin helposta hetkellisen kunnian saavuttamisesta.” Nervander tarkoitti, että Kaarle XII:n ansiot sotapäällikkönä eivät kasvaneet siitä, että hän kulki etujoukon kärjessä. Myöskään Snellmanille ei olisi vahingoksi järkevyys ja viisaus.614

Ystävän perinpohjaiset varoitukset saivat Snellmanin ehkä tilapäisesti ottamaan neuvoista vaarin, koska hän yritti selittää toimintatapaansa kenraalikuvernööri Menšikoville tai pyrki ainakin laatimaan siitä konseptin.615 Kenraalikuvernöörille tarkoitetussa viestissä Snellman puolustautui ja väitti aina vaienneensa maan hallinnosta, koska tiesi ettei siitä saanut julkisesti keskustella. Hän arveli moitteiden johtuneen artikkelista, jossa kirjoitettiin moraalia vaarantaneista yleisistä laeista. Hänen esityksensä päätarkoitus oli kuitenkin lakien kunnioittaminen, mistä ei kukaan voinut oppia niiden halveksimista etenkään Suomessa, jossa ”jokainen ajatteleva mies pakostakin arvostaa suuresti lainsäädännön valistuneisuutta ja yleensäkin ylistää asioiden tilaa onnelliseksi, vaikka täällä kuten kaikkialla on voimassa vanhentuneita säädöksiä, jotka eivät ole sopusoinnussa nykyisen sivistystason kanssa.” Snellmanin mielestä maan papistolla oli vieläkin vähemmän aihetta loukkaantua Saiman sisällöstä. Hän halusikin luottaa, ettei kenraalikuvernööri halunnut rajoittaa hänen vapauttaan keskustella näistä ”yleisistä asioista”. Koska olosuhteet olivat karkottaneet hänet puhtaasti tieteelliseltä uralta, hänen ainoa mahdollisuutensa ”käyttää tieteellistä toimintaa isänmaan hyväksi” oli käydä julkista keskustelua. Jos tämäkin mahdollisuus vietiin, sielun katkeroitumiselta ei voinut välttyä.616

Snellmanin lauhkeassa sävyssä kysymys oli lehden pelastamisesta, edellytysten luomisesta sille, että ohjelman toteuttamista voitaisiin jatkaa julkisesti, mistään tinkimättä. Saiman vaarallisuus Pietarin näkökulmasta oli siinä, että se ei tyytynyt itsevaltaisen virkakoneiston kuuliaiseksi rattaaksi vaan levitti tietoja sosiaalisista ja taloudellisista epäkohdista. Niiden pelättiin synnyttävän kumouksellisia uudistusvaatimuksia, vaikka Snellman ei niitä suoranaisesti itse esittänytkään.617

Snellmanin selittelyt eivät vakuuttaneet Menšikovia, jolla Venäjän meriministerinä ja laivastoesikunnan päällikkönä oli valtakunnallinen etu vahdittavanaan. Nyt mitta alkoi täyttyä kiihtyvällä vauhdilla. Huhtikuussa 1846 Menšikov vaati Sensuuriylihallitusta asettamaan sensorin ja Snellmanin syytteeseen tyytymättömyyden levittämisestä maan hallitusta ja virkamiehiä kohtaan. Syynä oli Saiman numero 14, jossa sensuuri oli päästänyt läpi loukkaavia ilmauksia koskien yleisiä rakennuksia, postia, Viipurin läänin kuvernöörin toimenpiteitä ja kirkollisia oloja. Snellman oli näet todennut, että Kuopiossa ”noin 100 ruplan ylijäämästä päätettiinkin perustaa raatihuoneen rakentamisrahasto. Tällaisen määrärahan turvin raatihuone saataisiin pystyyn noin vuonna 1950”. Seuraava pikkuilmoitus oli: ”Kotimaasta kuultaneen jotain uutta ensi postin, tai jonkin sitä seuraavan postin myötä; kunhan selostavat lehdet ensin saapuvat.”

Suoranaista myrkkyä Menšikoville oli Snell-manin kommentti tilallisten karkotuksista Viipurin läänissä: ”Suurempien rälssitilojen omistajat ovat halunneet saada alustalaisensa maksamaan suurempia verosuorituksia ja köyhemmät talonpojat ovat tästä syystä joutuneet jättämään maansa ja kotinsa.” Menšikovin mielestä Snellman loukkasi kirkollisia laitoksia muistuttamalla kirkkolain valmistelijoita siitä, että Suomi oli ainoa maa maailmassa, jossa pääsiäistä vietettiin 12.4. 618 Menšikov oli tutkinut numeron sisältöä venäjänkielisten käännösten avulla Pietarissa. 619

Menšikov ei sietänyt missään yhteydessä Snellmanin viittauksia siihen, että Suomen kirkko ei kyennyt tyydyttämään kansan intellektuaalisia ja siveellisiä tarpeita. 620

Siinä mielessä on ihmeellistä, että Snellman sai aivan rauhassa kirjoittaa seuraavassa numerossa tämän tekstin: ”Yhtä vähän kuin kansan yleistä mielipidettä tai kansakunnan tapoja ja onnea luodaan pelkästään ohjesääntöjen ja määräysten avulla niin yhtä vähän ohjaa myöskään pappien saarna uskonnollisen tietoisuuden kehitystä. Jos saarnasta puuttuu henkeä, niin tämä johtuu siitä, että henki on kaikonnut seurakunnasta tai että kirkko laitoksena ja sen saarna on pysähtynyt paikalleen samalla kun seurakunnan uskonnollinen tietoisuus kehittyy omia teitään siitä välittämättä.” 621

Snellmania ja pietistejä yhdisti kirkkokritiikki. Näihin aikoihin Pohjois-Savossa uskonnollinen ja kansallinen herätys eivät olleet toisiaan poissulkevia. Vielä ne eivät olleet toistensa liittolaisia, vaikka sen aika tulikin myöhemmin. 622 Tähän viittasi kuitenkin se, että Snellmanin julistus puhutteli molempien liikkeiden jäseniä. Siksi viranomaiset kohtelivat Snellmania ankarammin, koska näkivät hänessä kahden liikkeen kumousmiehen.

Sensuuriylihallitus yritti jälleen kerran viivytellä, koska sen mielestä syyte aiheuttaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Kenraalikuvernööri ei jäänyt seuraamaan Suomen sensuuriviranomaisten haluttomuutta vaan kääntyi keisarin puoleen ja sai aikaan sensuurin valvonnan siirtymisen omiin käsiinsä Sensuuriylihallituksen ohi. Tämä suuri muutos vuoden 1829 painoasetukseen syntyi, kun sensorit määrättiin 11.5.1846 kuvernöörien alaisuuteen ja siten kenraalikuvernöörin valvontaan.623Saiman todelliset vaikeudet alkoivat nyt, kun sen toiminnan valvojaksi tuli Kuopion läänin kuvernööri G. A. Ramsay. Hänellä oli alusta asti vaikeuksia sopeutua Snellmanin kaltaisen sanankäyttäjän valvojaksi. Snellman koki joutuneensa mielivallan uhriksi ja alkoi käyttäytyä entistä taipumattomammin ja itsepäisemmin.624

Näissä olosuhteissa Snellmanin vastaveto kuristustoimille oli toukokuun lopussa rohkean ja perinpohjaisen puheenvuoron julkaiseminen yleisen mielipiteen voimasta.625 Hänen mukaansa siitä pidettiin niin paljon ääntä, että sitä voisi luulla aivan uudeksi keksinnöksi. Kuitenkaan ei ollut yhtään kansakuntaa, joka ei historiassaan olisi nähnyt yleisen mielipiteen ohjailevan tapahtumien kulkua. Snellman toi jyrkästi esille sen, että ”jos ihmisten suurta joukkoa pidetään tahdottomana laumana, jota yksi tai toinen luuloteltu nero voi sen onneksi johdatella sinne tänne, niin tällainen ihmisten halveksunta osoittaa vain sitä edustavan ihmisen ihmisarvon puutetta”.

Sen joka tahtoi oppia tuntemaan maan ja kansan todellista tilaa, tuli turvautua kunkin kansan ajatteleviin ihmisiin. Näiden ihmisten yhteinen ääni johdattaisi yleistä mielipidettä. Tällaisia miehiä esiintyi kaikissa oloissa, mutta ”minkä hyvänsä inhimillisen kyvyn kehitys pysähtyy, jos se ei löydä itselleen sopivaa toimintakenttää”. ”Yksilöhän voidaan ostaa vähäisellä kultapalalla, mutta yleisen mielipiteen suostumusta ei voida ostaa halvemmalla hinnalla kuin kansan koko onni, ja sitä ei kulta kykene luomaan.” Kun perustuslaillisessa valtiossa kansan valitsemat edustajat olivat sen asiamiehiä, oli käynyt usein, että puolueintressit toimivat yleistä mielipidettä vastaan. Hallinnollista tietä kansa saattoi lähestyä virkamiehiään mutta ”moniin muodollisuuksiin hautautuneella on harvoin halua tunnustaa uudistusten tarpeellisuutta siinä määrin kuin nykyajan yhteiskunnallinen kehitys vaatii”. Lopuksi Snellman kysyi, mikä kasvattaisi näitä miehiä siihen, että he itsestään ja ammatistaan riippumatta ajaisivat yleistä etua. Kaikissa sivistysmaissa oli tähän johdattava keino – lehdistö.

Kesäkuussa 1846 Nervander ei kirjeessään jaksanut enää kommentoida Snellmanin kovapäisyyttä. Lähinnä hän oli vain helpottanut siitä, että Snellman ei pahastunut fennomaanien ja pietistien vertaamisesta. Hän oli halunnut vain sanoa, että kaikki intoilijat muistuttivat pietistejä, sillä intoilu siinä muodossa johti aina samoihin virheisiin. Nervander oli kiitollinen, että erimielisyyksistä huolimatta he eivät olleet vieraantuneet toisistaan. Hän oli ollut itse usein kiukkuinen Snellmanille muttei koskaan vihamielinen. Toistensa käännyttäminen ei ollut kovinkaan helppoa eikä se ole tarkoituskaan.626 Suhde oli ystävällinen, kun muistaa, että samaan aikaan menossa oli Crusell-jupakka.

Snellmanin kriittiset lohkaisut virkamiehistöä kohtaan numeroissa 20 ja 21 eivät havahduttaneet viranomaisia, mutta sitäkin enemmän huomiota sai artikkeli virkamieskoulutuksesta elokuun lopussa 1846. Otsikoimattomassa kirjoituksessaan Snellman viittasi jonkin turkulaislehden vanhoihin uutisiin Englannin koulukurista. Snellman epäili, että aihe voisi olla liian arka käsiteltäväksi Suomen koulujen osalta mutta antoi tulla sitten täyden totuuden ilman, että sensori puuttui asiaan mitenkään. Snellman peräänkuulutti vanhempien vastuuta: ”He eivät halua pojiltaan tietoja ja hyviä tapoja, vaan titteleitä ja hyviä tuloja. Yliopistoon pääsemiseksi ei vaadita edes vähäistä tietoa, mitä julkiset koulut välittävät. Tiedot turvaavat myös harvoin menestyksen virkauralla. Tietorikkaan täytyy pokkuroida siinä missä heittiönkin, jos aikoo päästä eteenpäin. Ja että tietäminen sinänsä on arvokas saavutus elämässä – sehän on vanha satu, jolle viisaat ihmiset nauravat. Typerykset ja idiootit ovat onnellisen yhteiskunnan tosi luotettavia kansalaisia – nehän ovat sen todellinen onni, koska ne voidaan ruokkia karsinassa niin kuin muutkin eläimet!”627

Reaktiota ei tarvinnut kauan odottaa: Nervander ilmoitti pian, että kirjoitus – etenkin maininta ”karsinasta” – oli herättänyt viranomaisten piirissä paljon närkästystä. Sensori Bygdén aiottiin erottaa, ja Thesleff oli joutunut sellaisen kiihtymyksen valtaan, että jos Sensuuriylihallitus olisi saatu kokoon, Saima olisi heti lakkautettu. Nervander odotti mielenkiinnolla, paransiko aika mielensä pahoittaneiden haavat ja saiko Saima kukoistaa vielä tulevaisuudessa.628

Saiman lakkauttamiseen johtanut prosessi käynnistyi lehden heinäkuussa 1846 ilmestyneiden numeroiden 28 ja 29 johdosta. Menšikov oli tutkinut ahkerasti Pietarissa venäjännöksiä kiistanalaisista artikkeleista, joissa käsiteltiin elinkeinovapautta ja pakkomääräyksiä.629

Snellman kävi kuitenkin sitä taipumattomammaksi, mitä enemmän häntä ahdisteltiin. Hän ymmärsi tilanteen, mutta tajusi ettei mitään menetettävää ollut: kun kuitenkin oli loppu edessä, kannatti pistää parastaan ja nauttia ilmaisunvapaudesta, niin kauan kuin sitä kesti. Käytännössä Snellman ajoi Saimansa täysillä ja yhä kiihtyvällä vauhdilla suoraan päin muuria, mutta haluttu vaikutus oli ehditty saavuttaa. Kaikilla keinoin ystävät ja viranomaiset yrittivät häntä sitä ennen saada luopumaan ja hillitsemään taisteluaan. Marraskuun alussa 1846 Snellman kertoi itse Nervanderille, että oli räjäyttämässä Saimaa. Nervander ei hyväksynyt Snellmanin selitystä, että tämä olisi tyytyväinen, jos sensuuriasetusta noudatettaisiin. Se paljasti Nervanderille, että Snellman ei tuntenut asetusta. Nervander opasti, että mikään salainen ohje ei voinut ulottua laajemmalle kuin tuo asetus. Asetuksen perusteella voitiin kieltää kaikki, eikä mitään erillisiä ohjeita tarvittu. Snellman sai yleensä kiittää onneaan, että sai julkaista mitään.630

Tilanne alkoi käydä sietämättömäksi sen jälkeen, kun Kuopion lääninsihteeri Thure Sjöman oli saanut kuvernööriltä laajat valtuudet sensuurivalvontaan tämän virkamatkojen ja lomien aikana ja lopulta myös hänen rinnallaan. Sjöman haki vedokset suoraan kirjapainosta, jolloin Saiman kirjoitukset tarkistettiin kolmeen kertaan, ensin lääninsihteerin, sen jälkeen kuvernöörin ja viimeiseksi virallisen sensorin toimesta. Snellman hyökkäsi voimakkaasti Sjömanin menettelyä vastaan ja vaati tätä virkavelvollisuuksien ylittämisestä syytteeseen. Prokuraattorille osoittamassaan valituskirjelmässä hän syytti Sjömania virkamiesasemansa karkeasta väärinkäytöstä, kun tämä vaati itselleen Saiman vedoksia ennen niiden painamista.631

Kun Saimaa ei saatu kuriin millään, kuvernööri Ramsay alkoi pitää Snellmania ja Saimaa ylivertaisina poliittisina kiusankappaleina. Marraskuussa kuvernööri kielsi Snellmania käyttämästä kirjallisuusliitteen tilausilmoituksessa ilmausta ”ihmisille, jotka kaipaavat ravintoa ajattelulleen, luonteeltaan vakavampaa luettavaa”. Snellman ilmoitti, ettei kyennyt kertomaan lehtensä tilauksesta tulevaksi vuodeksi, jos ei saanut käyttää julkaisuluvan mukaisesti ilmausta ”ajattelevalle” yleisölle.632 Kuvernöörin vastaus oli kuiva: ”En voi mitenkään sallia julkaistavaksi sellaista, minkä olen poistanut. Minusta näyttää siltä, että herra Rehtori voisi määreen ’ajattelevat’ sijasta käyttää ilmausta ’kaikki lukijat’.”633 Näin oikeustaistelu lehdistön vapaudesta oli vallannut Kuopion seurapiirinkin, jossa yhdessä oli juhlittu vuosi aiemmin Snellmanin häitä.

Ramsay ei kuitenkaan saanut Snellmania kuriin, ja tämä onnistui edelleen käsittelemään hallinnollisia ja yhteiskunnallisia asioita omaan tyyliinsä. Havaittuaan että kuvernöörin valvonta ei kyennyt masentamaan Snellmania kenraalikuvernööri Menšikov lähetti marraskuun lopussa Pietarista senaatille kehotuksen lakkauttaa lehti. Kirjelmässään hän mainitsi useita esimerkkejä Saiman kirjoituksista, jotka olisi pitänyt sensuurisäännöksen mukaan kieltää ja joista sanomalehden toimittaja ja sensori olisi pitänyt saattaa edesvastuuseen. Hän kehotti ryhtymään toimenpiteisiin, jotta Saiman harjoittama yllytys tyytymättömyyteen ”auktoriteetteja, lakeja, hallituksen määräyksiä ja yleensä olemassa olevaa järjestystä kohtaan” loppuisi. Menšikov vetosi senaatin lakkauttamisoikeuteen ja jätti senaatin harkittavaksi lehden lakkauttamisen ja määräyksen, että sen toimittaja ei koskaan enää saisi julkaista mitään.634 Samoihin aikoihin joulukuun alussa kuvernööri Ramsay oli pyytänyt lehden lakkauttamista Thesleffiltä, koska ei kyennyt hillitsemään sitä tarpeeksi tarkasti.635 Von Kothen oli ilmeisesti vaikuttanut Menšikoviin, jota ei ollut vaikea motivoida ratkaisuun. Vielä 1848 Menšikov kirjoitti von Kothenille, että Snellman agitoi edelleen ja miestä piti varoa: ”tämä yksilö on kommunisti.”636

Lukiessaan myöhemmin Pietarissa senaatin pöytäkirjat Menšikov sai huomata, miten erilaiset käsitykset hänellä ja useilla Suomen johtavilla valtiomiehillä oli. Kun Menšikov oli kirjelmässään pitänyt Saimaa niin vaarallisena, että se olisi pitänyt lakkauttaa jo kauan aikaa sitten, senaatin enemmistön mielestä vaara ei ollut vieläkään niin suuri eikä kenraalikuvernöörin edellyttämiin jyrkkiin toimiin ollut syytä ryhtyä. Tätä mieltä olivat puheenjohtaja Thesleff, B. U. Björkstén ja Sackleen, jotka lisäksi olivat Sensuuriylihallituksen jäseniä, sekä vielä L. Jägerhorn ja C. O. Cronstedt. Jyrkän sensuurin puoltajia ja Menšikovin kannattajia olivat O. W. Klinkowström, neljäs Sensuuriylihallituksen jäsen, F. W. Pipping, R. O. af Schultén ja varapuheenjohtaja von Haartman. Menšikovin esitys Saiman lakkauttamisesta hylättiin siis äänin 5–4. Päätös ei ollut lopullinen, koska pöytäkirjan tarkistuksessa Thesleff muutti kantaansa saatuaan Ramsaylta uusia tietoja Saimasta. Äänestysluvut muuttuivat, ja Saima määrättiin lakkautettavaksi.637

Senaatti ei vienyt Snellmanilta kuitenkaan oikeutta julkaista koskaan enää lehteä, koska katsottiin sensuuriasetuksen antavan hallitukselle riittävät takeet estää Saiman tapaisen vahingollisen lehden ilmestyminen. Vaikka Saimasta päästiin eroon, Menšikov tuli vakuuttuneeksi, että sensuurikysymysten hoitamisessa senaatin apuun ei ollut luottamista. Kolauksen syntyminen kenraalikuvernöörin arvovallalle oli hiuskarvan varassa.638 Yleisesti epäiltiin, että lakkautuksen takana oli von Haartman, mutta tosiasiassa hän ei kannattanut lehtien lakkauttamisia, koska ne synnyttivät vain marttyyreja. Senaatin lausunnossa oli eräs kohta, joka puhui selkeästi julkisia pakkotoimenpiteitä vastaan: ”Sellainen yleinen kielto olisi vahingollinen, koska se yleisön silmissä antaisi kysymyksessä olevalle henkilölle merkityksen, jota hallituksen, jolla on lailliset keinot käytettävänään saattaakseen määräyksensä noudatetuiksi, on pidettävä arvottomana antaa kenellekään.”639

Jo vuoden 1845 lopulla von Haartman oli korostanut Menšikoville varovaisen ja yleistä huomiota välttävän menettelyn tärkeyttä. Lehden lakkauttaminen liian myöhään tekisi yleiseen mielipiteeseen mitä pahimman vaikutuksen. Vika oli hänen mielestään sensuurissa, johon tulisi saada älykkäämpiä yksilöitä, jotka hiljaisessa tarkistustyössään ajaisivat tehokkaasti hallituksen intressejä.640 Von Haartmanin langon eli vaimon veljen, Carl Erik Mannerheimin mielestä Saiman tapauksessa olisi voitu toimia toisin, koska maassa oli sensuuri. Hänen mielestään Snellmanin rehentely oli ollut sietämätöntä, mutta lehden lakkauttaminen oli sääli, koska silloin tällöin se oli sisältänyt melko hyviä artikkeleita. Myös häntä itseään oli epäilty yhdeksi Saiman lakkauttajaksi, mihin hän oli kommentoinut: ”En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten ihmiset voivat olla niin tyhmiä.”641

Kritisoidessaan sensoreita von Haartman osui täysin oikeaan, koska Snellmanin taktiikka oli pitkälle perustunut sensoreiden suurpiirteisyyteen. Hänen itse tehtävään esittämänsä J. von Becker, joka toimi vuosien 1844–1845 numeroiden sensorina sekä kolmessa ensimmäisessä numerossa vuonna 1846, asui samassa talossa kuin hän ja opetti samassa koulussa hänen alaisenaan. Beckerin seuraaja N. A. Gyldén, joka oli vuonna 1846 numeroiden 13–51 sensori, oli myös Snellmanin opettajakollega samassa koulussa hänen alaisuudessaan ja lisäksi perhetuttu. Snellman oli vaimonsa kanssa hänen Hilda Fredrika -tyttärensä kummina 3.5. 1846 vietetyssä kastejuhlassa. Sensuuririidat eivät häirinneet tätä idylliä mitenkään. Ennen Gyldénia Saiman numerot 4–12 vuonna 1846 tarkisti Magnus Hongelin. Hän todisti muistelmissaan myös vääräksi sen, että Ramsay olisi kirjoittanut ilmiantoraportteja Snellmanin päivittäisestä elämästä Pietariin ja värvännyt henkilöitä seuraamaan hänen toimintaansa. Hongelinin mukaan tämä soti Ramsayn arvokasta virkamieseetosta vastaan ja olisi loukannut hänen suhteitaan Snellmaniin ja tämän sukulaisiin. Ilmiantajia ei voinut olla myöskään opettajakunnassa, jonka kaikki jäsenet kunnioit-tivat Snellmanin opetusmenetelmiä.642

Saiman kokemusten jälkeen von Haartman halusi lakkauttaa tällaisen ystäväsensuurin. Hänen tavoitteensa oli selkeä: ”Aikakauslehdet täytyy heti sen jälkeen kun ne ovat painosta lähteneet, voida vetää yleisen huomion ulkopuolelle, ennen kuin niille suodaan tilaisuus levittää tyytymättömyyttä ja levottomuuden hengen myrkkyä.”643 Eräässä kirjoituksessaan hän tuomitsi kaiken sellaisen julkaisutoiminnan, jolla ei ollut siveellisiä ja uutta luovia päämääriä. Von Haartmanille tämä tarkoitti sitä, että ylioppilaat kuten kaikki muutkin alamaiset oli opetettava luottamaan siihen, että tarpeelliset uudistukset ja muut toimenpiteet tulisivat ylhäältä. Vallitsevat olot, sääty-yhteiskunnan järkkymättömyys ja olojen rauhallisuus piti säilyttää: moderata durant.644 Snellmanilla oli ollut täysin päinvastainen käsitys siveellisestä toiminnasta.

Immanuel Ilmoni ei voinut vielä aavistaa olosuhteita Kuopiossa, kun hän lähetti Snellmanille teoksensa Pohjoismaisten sairauksien historiasta osoitukseksi arvonannosta hänen erinomaisia kirjoituksiaan kohtaan Saimassa, jossa oli paljon hyvää. Hän toivotti perheelle iloisia joulunpyhiä,645 mutta sellaisia niistä ei tullut: Saima lakkautettiin joulukuun lopussa. Snellman sai asiasta virallisen ilmoituksen kaksi päivää ennen jouluaattoa.646 Tieto saavutti Snellmanin koulun aamurukoushetkellä. Ankaran mielenliikutuksen vallassa hän lausui: ”Rakkaat poikani, minua on kohdannut suuri onnettomuus. Saima on lakkautettu.” Onnettomuus ei kohdistunut niinkään hänen julistukseensa, vaan kasvavan perheen päänä hän suri eniten toimeentulon menetystä, kun hän lopuksi lisäsi melkein ääneen ajatellen: ”Jos olisin saanut pitää lehden vielä pari vuotta, olisin päässyt veloistani.”647

Snellman piti kuitenkin laillisista oikeuksistaan huolen ja aikoi valittaa prokuraattorille kuvernöörin toiminnasta. 648 Joulunpyhinä hän laati prokuraattorille pitkän muistion väärinkäytöksistä, joihin kuvernööri Ramsay oli syyllistynyt poistaessaan Saiman muista lehdistä lainaamista jutuista kohtia, jotka toisen läänin kuvernöörit olivat jo kerran päästäneet sensuurista. Hän valitti oikeuksiensa loukkaamisesta seikkaperäisellä listalla näistä esimerkeistä. Snellmanin oli pakko toimia näin, ”koska kukaan kansalainen ei saa välinpitämättömästi seurata sivusta lain selvää rikkomista, koska sananvapaus on niin pyhä asia, ettei sitä voida jättää yksityisen mielivallan turmeltavaksi”.

Snellman halusi osoittaa, että tällainen sensoreiden toiminta alensi sensuurin salaisesti vaikuttavaksi mahdiksi, joka kaiken sellaisen tavoin joutui väistämättä yleisön paheksunnan kohteeksi. Suuri yleisö tuskin piti Saiman lakkauttamista lakiin perustuvana. Snellman oli kuitenkin koettanut huolehtia luottamuksesta esivaltaa kohtaan tekemällä selväksi, että syynä oli ”Korkeimman vallan käsky”. Snellman toivoi, että tämä avoin tunnustus osoittaisi riittävän selvästi, että hänen kynäänsä ohjasi velvollisuudentuntoinen suhtautuminen esivaltaan. Hänen mukaansa kukaan järkevä ihminen ei toki epäillyt sitä, että sivistys jatkaisi kulkuaan kaikista esteistä huolimatta. ”Kyse on siitä, joutuuko sen merkittävin ilmentäjä, kirjallisuus, isänmaassamme sorron alaisen lainsuojattoman asemaan vai voiko se tietoisena lakien suojasta ja yhteiskunnan kannustuksesta kehittyä vapaasti iloiten, harhapoluille joutumatta.” Tämä ratkaisu ei koskenut ainoastaan kirjallisuutta vaan kansakunnan sivistystä ja sen yhteiskunnallisen laitoksen kehitystä.

Snellman joutui ilmoittamaan Saiman lakkauttamisesta epäsuorasti lehtiuutisen muodossa, koska hänelle ei annettu lupaa käsitellä asiaa julkisesti. Otsikkona oli Kullekin tilaajalle ja alla teksti lyhyesti: ”Tämän lehden julkaiseminen on lopetettu; minkä vuoksi tilausilmoitus tulevalle vuodelle peruutetaan. Julkaisija.”649 Tällä tavalla Ramsay onnistui laittamaan peukalonjälkensä viimeiseen numeroon. Prokuraattorille tarkoitetun pitkän muistion kirjoittaminen jäi kuitenkin rauhattoman mielen hoitajaksi, koska näissä oloissa valituksilla ei olisi voittanut mitään. Snellman ei lähettänyt sitä eteenpäin, koska ilmeisesti arvioi viisaasti sen aiheuttavan ongelmia jatkosuunnitelmille, jotka heti perään paljastuivatkin.

Lopettamisuutisen alapuolella otsikoimattomissa jäähyväissanoissaan Snellman raotti salaisuuden verhoa. Hän toivoi, ettei kukaan kiistäisi sitä, että Saima ajoi sivistyksen ja erityisesti kansallisen sivistyksen asiaa. Vaikka hänen ilmaisutapaansa oli moitittu kirpeäksi, elämän olosuhteet saattoivat huomaamatta istuttaa tällaista kirpeyttä ihmismieleen, jolloin hän piti maltillisena sellaista käyttäytymistä, joka tasaisimmille urille ohjautuneiden mielestä meni liian pitkälle. Ennen kaikkea Snellman korosti sitä, että totuus ei ylipäätään sietänyt mitään kultausta ja suurelle yleisölle suunnattu sana sieti liiallista silottelua ja koristelua vielä vähemmän. Saima halusi pysyä vakaumuksessaan, että yleisö tarvitsi herätyksen sanaa. Siksi Snellman myönsi, että ”hän ei koskaan tavoitellut sellaista kieltä, joka ei häiritse kenenkään iloa”. Lopuksi hän toivoi, että näissä periaatteissa pysymällä Saiman vihamiehistä ei tulisi Snellmanin vihamiehiä. Tällä oli merkitystä, jos hän voisi tulevaisuudessa vedota yleisön hyväntahtoisuuteen tarjoamalla sen tyyppistä kirjallisuutta, jota Saima oli seurannut.650

Saiman viimeinen artikkeli oli sen peruskivi suomalaiselle kansakunnalle, todellinen loppuhuipentuma, puhtaasti Valtio-opin hengessä käytännön elämän kouliintuneisuudella ryyditettynä. Snellman lähti siitä, että ensimmäinen vaatimus yksilön sivistykselle oli, että hän tunsi oman aikansa ja sen hengen, muuten hän ei tiennyt mitä humaanisuus oli eikä voinut osoittaa sitä toiminnassaan. Kaikki kohottava, mitä historialla oli esittää, oli tapahtunut ajan hengessä. Yksilön pyrkimys osallistua tähän ja tehdä itsestään ”halullinen väline Kaitselmuksen kädessä” ei ollut vähäpätöinen. Ihmisen tuli etsiä tätä henkeä sieltä, mistä hän yleensä etsi totuutta ja oikeutta. Siihen kuka sitten oli sivistynyt, Snellman vastasi, että ”sivistys on sitä mitä osoitetaan tuloksellisessa toiminnassa perheelle, kansakunnalle kuin ihmiskunnalle yhteisen päämäärän puolesta”, ja kaikki muu toiminta oli turhamaista ja pinnallista.

Saiman viimeisen numeron viimeisillä riveillä Snellman viittasi ensimmäisen kerran niin sanottuun puiteteoriaansa, joka kiteytti ne olosuhteet, joissa hänen kansallinen ohjelmansa saattoi toteutua: ”maamme ulkoinen asema, siitä koituvien velvollisuuksien yleinen ja voimakas tajuaminen, kansakuntaan syvään juurtunut alamainen uskollisuus sekä osin lain ja oikeuden kunnioitus, että kaikki tämä tulee säästämään Suomen niiltä kohtaloilta, joiden kautta sivistys on joskus toisten kansakuntien keskuudessa raivannut itselleen tietä. Mutta nämä edut myös velvoittavat Suomen kansaa uskollisesti ja uutterasti työhön sivistyksensä hyväksi, siinä vakaumuksessa, että ilman tätä työtä kaikki sen nykyisestä asemasta koituvat edut menetetään.”651

583                        Saima 24: 20.6.1846, Kuopio. KT 9, 116–117.

584                        Ks. Oscar Bodénin muistelmat.

585                        Fabian Collanin kirjeet A. E. Arppelle. Ks. Havu 1970, 75–76.

586                        Heikki Waris, Savo-Karjalaisen osakunnan historia I:1833–1852. Porvoo 1939, 171–173.

587                        Heikki Ylikangas, Käännekohdat Suomen historiassa. Pohdiskeluja kehityslinjoista ja niiden muutoksista uudella ajalla. Porvoo 1986, 127.

588                        Waris 1939, 150.

589                        Päiviö Tommila, Snellmanilainen fennomania. Teoksessa Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia: Mitä oli olla suomalainen 1800-luvun alkupuolella. Kuopio 1989, 61.

590                        Paavo Virkkunen, Agathon Meurman. Henkilö ja elämäntyö I:1826–1855. Helsinki 1933, 182–185 ja 190–191. Huom. Virkkusen vaimo oli Meurmanin tyttärentytär ja hän itse kuului Snellman-sukuun.

591                        Tommila 1988, 133.

592                        Päiviö Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860. Porvoo 1963, 349:Liite III/12 ja liite V.

593                        Matti Klinge, Turun ajoista 1840-luvun aktivismiin. Ylioppilaskunnan historia I: 1828–1852. Vaasa 1978, 98–102.

594                        Ylikangas 1986, 128.

595                        Tommila 1989, 62.

596                        Pirkko Rommi & Maritta Pohls, Poliittisen fennomanian alkutaival. Teoksessa Herää suomi. Suomalaisuusliikkeen historia: Poliittisen fennomanian synty ja nousu. Kuopio 1989, 69.

597                        von Haartman Menšikoville 14.11. ja 20.12.1845. Ref. Kalleinen 2001, 210.

598                        Kalleinen 2001, 211 ja Markku Kuisma, Keskusvalta, virkavalta, rahavalta. Valtio, virkamiehet ja teollinen kehitys Suomessa 1740–1940. Teoksessa Hallinto rahan, julkisuuden ja Venäjän paineessa. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 9. Helsinki 1993, 44–45.

599                        A. Menšikov L. G. von Haartmanille 1.12.1845. Ref. Kalleinen 2001, 210.

600                        Johan August von Bornilta 13.12. 1845. KT 9, 304.

601                        Kalleinen 2001, 209. Ks. Grotin kirjeet Pletnjoville 7.11.1845 ja 13.11.1845. Grot & Pletnjov II, 124 ja 126.

602                        Ks. Sensuurista ja hallintokulttuurista Kalleinen 2001, 209.

603                        Menšikov Sensuuriylihallitukselle 14.12.1845. KD 1845:54/103. saapunut 30.12.1845. Ohessa von Bornin käännös. PYH I, Ea5.

604                        Sensuurikomitea II, Ea 17. Kirjelmä nro 34/13.12.1845.

605                        Muistio 7.1.1846. Sensuuriylihallituksen arkisto I, Ea5. Välissä on kirjelipuke, jolla Hongelin suostui tehtävään. Sensuurikomitea II, Ea 17. PTK 8.1.1846/3.

606                        Beckerin ja Hongelinin työnjakoa käsiteltiin 3.2.1846/11. Sensuurikomitea II, Ea 17. Hongelin selitti osuuttaan muistiossa 26.2.1846. Sensuuriylihallitus I, Eb 1. Sensuuriylihallituksen muistio 25.2.1846:157105. Painoasiainylihallituksen arkisto I, Ea 5.

607                        Menšikov Sensuuriylihallitukselle 8.2.1846. Pyh I, Ea 5.

608                        Pietari Hannikaiselta 29.4.1846. KT 9, 63–64.

609                        Ks. Saima 17:2.5.1846. KT 9, 65.

610                        Kirje Elias Lönnrotilta toukokuussa 1846. KT 9, 79.

611                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta [maalis-huhtikuussa 1846]. Kootut teokset 9, 41–43.

612                        Kirje ei ole säilynyt.

613                        Kirje Johan Jakob Nervanderilta [keväällä 1846]. KT 9, 70–79.

614                        KT 9, 70–79.

615                        Konsepti kenraalikuvernööri Menšikoville maalis-huhtikuussa 1846.

616                        KT 9, 43–44.

617                        Kinnunen 1981b, 129–132.

618                        Menšikov Sensuuriylihallitukselle 13.4.1846/578. Painoasiainylihallituksen arkisto 5, Kansio I:Ea 5. von Bornin käännös venäjästä.

619                        Kenraalikuvernöörin kanslian salaiset aktit nro 43, kotelo 37, 202–206.

620                        Silfverhut 1977, 207.

621                        Saima 15: 18.4.1846, Kuopio. Kootut teokset 9, 56–57.

622                        Kauko Pirinen, Uskonnollinen ja kansallinen herätys Pohjois-Savossa. Savon Sanomat 11.5.1991. Pohjois-Savon maakuntakirjaston maakuntakokoelma: herännäisyys 28.714.

623                        Sensuurikomitea II:25.5.1846/29, Ea 17. Ks. Kinnunen 1981b, 128.

624                        Kinnunen 1981b, 129.

625                        Saima 20–21: 23.5. ja 30.5.1846, Yleinen mielipide. Kootut teokset 9, 92–97.

626                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 22.6.1846. KT 9, 125–127.

627                        Saima 34: 29.8.1846. Kootut teokset 9, 224–225. Käännös venäjäksi Kenraalikuvernöörin kanslian akti 43, kotelo 23, 277–282.

628                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 3.9.1846. KT 9, 235–237.

629                        Menšikov Sensuuriylihallitukselle 16.8.1846/460. Sensuuriylihallitus I:Ea 5. von Bornin käännös. Ks. Kenraalikuvernöörin kanslian salaiset aktit nro 43: kotelo Fc 37, 217–235.

630                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 2.11.1846. KT 9, 345–347.

631                        Prokuraattorille 5.9.1846, virallinen kopio. KT 9, 249–250.

632                        Kirje Adolf Ramsaylle, Kuopion läänin kuvernöörille [marraskuussa 1846]. KT 9, 360.

633                        Kirje Adolf Ramsaylta, Kuopion läänin kuvernöörille [marraskuussa 1846]. KT 9, 361.

634                        Menšikovin kirje senaatille 25.11. 1846. Se on jäljennetty senaatin plenumin pöytäkirjaan 14.12.1846 (Mf senaatti 14) ja ote pöytäkirjasta on Kenraalikuvernöörin kanslian salaisissa akteissa, kansio 11:232. ks. Nurmio 1847, 157–158 ja Kalleinen 2001, 212.

635                        Ramsayn kirje Thesleffille 6.12. 1846. Kenraalikuvernöörin kanslian salaiset aktit 11:232.

636                        Menšikov Casimir von Kothenille 6.8.1848. von Kothenin kokoelma, nidos 10. Kalleinen 1994, 205.

637                        Nurmio 1947, 158–159.

638                        Senaattorit von Haartman, Jägernhorn ja Pipping allekirjoittivat aktin 19.12.1846. KD 1846:40/111. Sensuuriylihallitus I:Ea 5. Nurmio 1947, 159.

639                        Senaatin plenumin pöytäkirja 14.12. 1846. Nurmio 1947, 297.

640                        Nurmio 1947, 296–297. Ks. myös Danielson-Kalmari, J. V. Snellman ja L. G. von Haartman, Haik 1911, 115.

641                        Carl Erik Mannerheim Alexander Blomqvistille 21.12.1846 ja Kellanderille 6.1.1847. Ref. Kalleinen 2001, 213.

642                        Magnus Hongelin arvioi tuoreeltaan 1890 ilmestynyttä Reinin Snellman-elämäkertaa ja oikaisi silminnäkijänä useita kohtia. Anteckningar av Hongelin M., Borgå. Jäljennös Pohjois-Savon maakuntakirjaston maakuntakokoelmassa. 99.12. Alkup. HYK:n käsikirjoituskokoelma.

643                        Kalleinen 2001, 212. Ks. ref. Klinge 1978 I, 131.

644                        Von Haartmanin kirjoitus ”Inga Spöken utan rena verkligheten”, von Haartmanin kokoelma, kansio XLII. Ref. Kalleinen 2001, 212.

645                        Immanuel Ilmonilta 18.12.1846. KT 9, 413.

646                        Saantitodistus 22.12.1846. KT 9, 414.

647                        Eräs Snellmanin oppilaista asessori O. L. Lindbohm on kertonut tapauk-sen. ks. Snellman Borenius 1968, 237.

648                        Prokuraattorille, konsepti [vuoden 1846 lopussa]. KT 9, 425–434. Ks. Yrjö Nurmio, J. V. Snellman ja Kuopion läänin kuvernööri Adolf Ramsay. Sensuuriristiriitoja sata vuotta sitten. Historiallinen aikakausikirja 1946, 139–147. Ks. Kari Selénin kommentaari, V:242.

649                        Saima 51:31.12.1846, Kullekin tilaajalle. KT 9, 435–444.

650                        Saima 51: 31.12.1846. KT 9, 434–346.

651                        Saima 51: 31.12.1846, Sivistys ja yleishenki. KT 9, 437–444.