Palattuaan Tukholmaan syyskuussa 1840 Snellman alkoi aivan hämmästyttävällä vauhdilla julkaista uusia hengentuotteita. Tämä ei tarkoittanut pelkästään Frejan poleemisia artikkeleita ja arvosteluja vaan laajempien teosten tuomista Ruotsin kustannusmarkkinoille. Marraskuuhun 1842 mennessä oli koossa sarja uusia teoksia, mistä hän raportoi kirjeestään Reiffille Berliiniin: ”Tuona aikana kirjoitin Valtio-opin ja kirjan Saksa, kuvauksia ja arvioita matkalta 1840–1841, molemmat kirjoitukset yli 20 oktaavoarkin vahvuisia, romaanin Neljä avioliittoa ja joukon sanomalehtikirjoituksia. – – Siten ansaitsin rahaa ja saatoin elää vailla huolia; sellaista elämää rakastin kovasti kun kaikki sujuu eikä tarvitse elää sellaisessa rahapulassa kuin Tübingenissä.”296

Teosten syntyminen vaati melkoista ajan organisointia, koska samaan aikaan Snellman osallistui tiiviisti sanomalehtidebatteihin, kuten esimerkiksi Strauss-väittelyyn. Muutkin aiheet olivat kiinnostavia, koska lehdistöpolemiikin asetelmat olivat ennallaan: valtaa piti Aftonbladet, jota konservatiivilehdet Svenska Bietin johdolla arvostelivat. Kesään 1842 asti Snellman avusti Frejaa melko säännöllisesti ja laati kirjallisuusarvosteluja ja kulttuuriraportteja. Hänen lempiaiheensa oli akateemisen sivistyneistön yhteiskunnallinen vastuu. Erityisesti hän arvosteli Ruotsin sanoma- ja aikakausilehdistön tilaa. Snellman tiesi vapaiden kilpailijoiden olevan riippuvaisia kustannustoimen menestymisestä, mutta hän arvosteli kuitenkin sitä, että villi markkinatilanne pakotti kirjailijan tuottamaan mitä tahansa. Vaatimuksineen Snellmanista tuli välittäjä akateemisen kulttuuriporvarismin ja porvarillisen kulttuurianarkian mittelössä. Hyväksymättä kumpaakaan hän painotti tieteellisen keskustelun tärkeyttä päivälehdissä, jolloin akateemisen sivistyneistön tietämys toimisi yhteisen kansallishengen kohottajana.297

Palattuaan Saksan-kierrokseltaan Snellmanin piti enää satunnaisesti yhteyksiä Tukholman kirjallisuuspiireihin. Aganippisen kirjallisuusseuran hajottua hän tapasi kirjailijaystäviään kuitenkin erikseen ja laati arvosteluja heidän teoksistaan Frejaan. Vaikka Snellman olikin tavattoman tuottelias, hän ei istunut pelkästään kirjoituspöydän takana vaan ehti olla mukana vapaamuotoisissa illanistujaisissa Frejan toimittajien kanssa. Lisäksi muutamat kulttuurihenkilöt pitivät kodeissaan vastaanottoja, joissa Snellman ahkerasti vieraili, kuten Emilie Flygare-Carlénin ja Sophie von Knorringin salongeissa. Viimeksi mainitussa salongissa Snellman oli säännöllinen vieras.298

Von Knorring oli tutustunut Aftonbladin teatteriarvostelija Wendela Hebben välityksellä pujopartaiseen ja viiksettömään maisteri Snellmaniin, joka hänen mielestään oli ”melko ruma katsella ja melko hankala kuunnella, sillä hän puhui vain suomeaan”.299 Mukana näissä keskustelutilaisuuksissa olivat Almqvist, Hebbe, Röhl.300

Ystäviensä kanssa Snellman teki kesäkuussa 1842 maisteripromootion aikoihin lyhyen vierailun Upsalaan, jonka akateemisessa piirissä hän ei edelleenkään viihtynyt.301 Snellman yöpyi Lénströmin luona, joka toivotti toverinsa tervetulleeksi: ”Tervetuloa, tervetuloa. Sinä asut luonani; sinua varten on sänky; sänkytoverin voinet varmaan hankkia, vaikka minun papillinen arvokkuuteni kärsisi pienen kolauksen, jos sinä minun naapuruudessani, esim. ulommassa huoneessani, panisit toimeen jonkin actuksen.” 302 Käynti Upsalassa vahvisti vain epäilykset kaupungin oppineita kohtaan: ”Päinvastoin on monen ajattelevan ihmisen pakko samoin kuin minun ryhtyä aivan viime aikojen ilmiöiden perusteella pelkäämään koko koneiston pysähtymistä. Ainakaan täällä Tukholmassa ei ole havaittavissa muuta kuin marraskuun säätä.”303

Kaksi päivää Upsalan matkan jälkeen von Knorring jätti Tukholman ja palasi kotiinsa. Snellmanin tehtävänä oli hankkia samppanja ja koristella laiva. Haikeana Snellman kirjoitti eron jälkeen: ”En kuitenkaan tiedä, miksi juuri tämän piti saada tällainen käänne. Mieluummin tahdon myöntää, että lähtö jätti suuren tyhjyyden jälkeensä, ja minä olen menettänyt yhden tai pari erinomaista iltaa viikossa.” Haikeus johtui siitä, että Snellman oli tuntenut kiinnostusta von Knorringin Ebba-tytärtä kohtaan, josta hän oli myös pyytänyt tietoja Lénströmiltä. Ne eivät olleet rohkaisevia: ”Ebba on niin vilpitön, avomielinen, iloinen, mutkaton, että ystävänä hänestä on pakko pitää. Rakastaminen on muuta. Hän ei ole kaunis, mutta se merkitsee vähemmän, en ole nähnyt merkkiäkään siitä, että hän olisi ’erikoinen’ niin kuin Tukholmassa ja täällä arvellaan. Se johtuu hänen iloisesta ja ujostelemattomasta tavastaan olla oma itsensä, mikä ei sovi teennäisille naisille.”304

Kun eräs paroni aikoi kosia tyttöä, Snellman lopetti kirjeenvaihdon tämän äidin kanssa kokonaan. Loukkaantunut kirjailijatar arveli Snellmanin muuttaneen käsitystä hänestä, mutta Snellman jatkoi kuitenkin kirjeenvaihtoaan Suomeen palattuaan ja kirjailijatar piti filosofisia neuvoja edelleen suuressa arvossa.305

Heti Tukholmaan paluunsa jälkeen Snellman vieraili tunnetun kirjailijan, suomalaissyntyisen Fredrika Bremerin luona. Mukanaan hänellä oli kirje H. C. Andersenilta. Bremer oli vanhanpuoleinen nainen, jolle oli ominaista levollinen miellyttävä puheliaisuus. Snellmanin mielestä hänen romaaneistaan puuttui mielikuvien eloisuus ja runollinen ylevyys mutta nämä puutteet korvasi selväjärkisyys, tunteen puhtaus, esitystavan sujuvuus ja kielen kau-neus. Bremerin ura osoitti hänen mielestään, että kukaan romaanikirjailija ei heidän aikanaan pysynyt suosiossa kauaa. Ilmeisesti viimeiset menestyneet romaanit olivat tuudittaneet kirjailijattaren itsetyytyväisyyden lepoon.

Snellman tapasi Bremerin maalaamassa muo-tokuvaa runoilijoiden kuninkaasta, piispa Esaisas Tegnéristä. Kohtaus jätti epämiellyttävät muistot, koska Tegnér oli sairastunut mielitautiin, ja hänen puheensa paljasti, että paraneminen oli näennäistä. Bremer ja Snellman olivat molemmat hämillään ja keskustelu elpyi vasta, kun runoilija ja diplomaatti C. G. von Brinkman saapui vierailulle samaan aikaan.306

Vanha Almqvist-kiista leimahti uudelleen, kun Snellman arvosteli huhtikuun lopulla Frejassa Almqvistin uusimman romaanin Gabriele Mimanso. 307 Alussa Snellman pilkkasi sitä, miten Almqvist oli totutettu menestykseen, kun jokaisen uuden osan ilmestyessä eri tahoilta oli vakuutettu, että romaani oli upea, erinomainen ja mestarillinen. Snellman sanoi tähän kuitenkin, ”mutta – mutta, koska haluaa pysyä pinttyneempänä epäilijänä kuin autuas Tuomas”. Snellmanin mukaan henkilöhahmot eivät olleet missään tekemisessä todellisen elämän kanssa, vaan tekijä idealisoi ja liikkui vain tässä ideaalisessa maailmassa.

Snellman totesi: ”Lyhyesti sanottuna juuri sisäinen totuus puuttuu sekä tästä romaanista että useammista tekijän mielikuvituksen tuotteista. Teoksessa on runollisia tilanteita, ilmavia ja keveitä kuvauksia, tottuneen taiteilijan kädellä kuvattuja hahmoja, mutta mikään todella inhimillinen ei niissä elä. Tekijä idealisoi ja liikkuu pelkästään tässä ideaalimaailmassa, joka on kuitenkin vailla sisältöä, tyhjä ja ontto.” Snellmanin sävy oli ehkä hieman sovittelevampi kuin kahta vuotta aikaisemmin: ”Kuitenkin hän laskiessaan kirjan käsistään tuntee kylmää ihailua tekijää kohtaan, ei lämpöä tapahtumia tai henkilöitä kohtaan. Teos ei herätä iloa eikä myötäkärsimystä. – – Ja kaikesta huolimatta Gabriele Mimanson on kirjoittanut sama runoilija, joka on sepittänyt niin täydellisiä luomuksia kuin Signora Luna ja Kappeli, liittääksemme yhteen suurta ja pientä.”

Arvostelun johdosta Almqvist pääsi makselemaan kalavelkojaan Snellmanille oikein kunnolla, kun Hiertan ulkomaanmatkan takia Aftonbladissa avustajilla olivat vapaat kädet. Alkajaisiksi hän moitti Snellmanin arvostelua asiantuntemattomaksi ja ontoksi. Pilkalliseen sävyyn Almqvist viittasi myös suoraan Snellmanin persoonaan todeten tämän ”kuitenkin aina olevan kiltti mies (snäll man)”, vaikka Snellman kirjoitti nimimerkillä ”F.”. Tämän johdosta Blanche alkoi puolustaa Snellmania ja kehotti jättämään henkilökohtaisuudet pois. Almqvist ärsyyntyi tästä ja alkoi nyt jahdata hänen avioliittokäsityksiään arvostellutta Blanchea. Hän hyökkäsi kehittämällä tarinan tämän aviottomasta syntyperästä. Sen mukaisesti tämän oikea isä, pappi, olisi toiminut salaisena yhdyssiteenä konservatiivien ja Svenska Bietin välillä. Kun Almqvist kutsui Blanchea julkisesti pesän ulkopuolella syntyneeksi kasvattimehiläiseksi, Blanche haastoi Almqvistin kaksintaisteluun. Tämä ei siihen suostunut vaan sylkäisi Blanchea julkisesti kasvoihin. Almqvistin henkilökohtaisen kostoretken seurauksena liberaalien rivit hajosivat. Kun Hierta alkoi tukea Almqvistia paluunsa jälkeen, lehden toimituksesta erosivat vastalauseeksi nimekkäät avustajat Sturzenbecker ja Anders Lindberg. Kiista vahingoitti eniten Blanchea, joka joutui eroamaan Frejan päätoimittajan tehtävistä vuoden lopussa.308

Snellman oli ehtinyt erota Frejan toimituksesta jo ennen Blanchea. Tämä aika oli merkinnyt Snellmanille paljon, vaikka Tukholman muut suomalaiset eivät ymmärtäneet hänen innostustaan. Suurin epäilijä oli Arwidsson, joka ensin oli sitä mieltä, että oli Snellmanin oma asia, jos kuului Frejan kuppikuntaan, vaikka siitä ei pidetty. Myöhemmin hän ihmetteli: ”On käsittämätöntä, että Snellman, niin etevä pää kuin hän on, voi viihtyä näiden henkisessä ja tieteellisessä mielessä köyhäintalon asukkien joukossa, josta Frejan kuppikunta koostuu. He ovat varmasti seuranpitäjinä oikein miellyttäviä ja hauskoja, mutta tietoa ja ymmärrystä ei heissä ole enempää kuin vettä Saharan autiomaassa. He ovat kirjallisuuden täysin väärentämättömiä ryysyläisiä.”309

Hänen arvionsa osui pahasti harhaan ja oli selvästi hänen konservatiivisen puoluekantansa ja elämänasenteensa värittämä. Hän ei ymmärtänyt, että radikaali sivistysporvaristo oli syntynyt tilanteessa, jossa staattinen sääty-yhteiskunta oli hajoamassa ja uusi teollis-kapitalistinen yhteiskunta syntymässä. Porvariston joukossa syntyi uusi entistä laajempi sivistyneistö, joka luki sanomalehtiä ja romaaneja kasvavalla innolla saadakseen tietoa ja viihtyäkseen. Snellman tiedosti selvästi tämän historiallisen murroksen positiiviset vaikutukset yhteiskuntaelämälle.310

Snellman jatkoi kirjailijan uraansa kirjoittamalla avioliittoromaanin. Almqvistin teokselle laatimansa vastaromaanin Käy laatuun. Jatkoa lisäksi hän oli sivunnut perhefilosofiaa ainoas-taan artikkelissaan Filosofin ajatuksia kauniimmasta sukupuolesta, joka oli ilmestynyt Frejassa toukokuussa 1840 saatesanoin: ”rouvat lukekoot aviomiehilleen ja nuoret naiset rakastajilleen!”

Snellman alkoi nyt laatia erityisesti naislukijoille suunnattua romaanisarjaa, johon hän otti vauhtia 24 vuotta vanhoista haikeista Tukholman muistoista. Sarjan alkulehdillä kertojan roolissaan hän peilasi vahvasti omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Samassa yhteydessä hän selitti myös otsikkonsa viittauksen hollantilaiseen Gerard Terborch nuorempaan, jonka kauniisti maalaamiin, usein perhe-elämää kuvaaviin tauluihin hän oli Berliinissä tutustunut. Kirjoittamalla Snellman toivoi voivansa maalata yhtä ilmeikkäitä laatukuvia.

Teossarjan Neljä avioliittoa ensimmäinen osa Kahdenlaista rakkautta311 ilmestyi touko-kesäkuun vaihteessa 1842 Tukholmassa. Toinen teos, jossa piti ilmestyä toinen ja kolmas osa samoissa kansissa, jäi kesken. Toinen osa Niin siinä käy valmistui ja painettiin, mutta sitä ei julkaistu. Kolmas osa Joskus käy toisinkin jäi hahmotelman asteelle, vaikka pari ensimmäistä sivua ehdittiin painaakin. 312 Toisesta osasta on säilynyt kaksi kappaletta; toinen on Kungliga Bibliotekissa Tukholmassa ja toinen Yliopiston pääkirjastossa Helsingissä.313

Snellmanin romaanisarja syntyi samanhenkisen prosessin tuloksena kuin Persoonallisuuden idea ja samaan aikaan syntynyt Valtio-oppi. Vastaavalla tavalla kuin aikaisempi Käy laatuun. Jatkoa heijasteli esteettis-taiteellisessa muodossa tekijänsä psykologian ja oikeusopin oppikirjojen ajatuksia, Snellman ilmaisi kaunokirjallisessa muodossa nyt persoonallisuusteoriansa ja Valtio-oppinsa ideoita.314

Snellmanin romaaneissa oli kysymys rakkauden, perheen ja avioliiton välisestä suhteesta, missä näkyi jännite yksityisen ja julkisen välillä. Teoksillaan Snellman pyrki osoittamaan, että pelkkä tunteenomainen ja luonnollinen rakkaus ei riitä ehdoksi avioliiton onnistumiselle. Päämääräksi hän asetti miehen ja naisen välisen siveellisen ja järkevän aviosuhteen. Romaaneissa juoni kehittyi siten, että miehen ja naisen välinen rakkaus kehittyi avioliitossa isänmaanrakkauden teemaksi. Avioliitossa toteutui maailman muuttavan toiminnan paatos, joka liitti ihmiset yhteen ja nivoi heidän toimintansa jumalallisiin voimiin.

Tässä Snellmanin persoonallisuusaatteen keskeinen ajatus tuli esiin: ihminen löytää toiminnalleen kestävän perustan vasta ylittäessään ahtaan yksilöllisen minuutensa rajat ja liittyessään kansakunnan yhteisiin kohtaloihin. Romaaneiden tärkeä tehtävä kansankirjallisuutena oli tematisoida parhaimmillaan rakkauden käsite isänmaanrakkautena. 315

On tulkittu, että romaanissaan Snellman olisi päätynyt Hegelin edellyttämään kristillisen sovituksen ajatukseen, kuitenkin maallistetussa muodossa. Snellmanin ihminen ei tarvinnut tähän maailmaan ulkopuolista sovittajaa, vaan sovitus oli hänelle puhtaasti ihmisen omaa työtä. Kun Snellmanin romaanissa metafyysinen enkelihahmo vaihtui vanhempien yhteiseen lapseen, heidän rakkautensa sai konkreettisen ilmentymän. Snellmanin teoksen taustalle piirtyi näkemys uuden ajan faustisesta porvarillisesta ihmisestä, joka omaan järkeensä ja toimintaansa luottaen voittaa itseään kahlitsevat irrationaaliset voimat. Snellmanin kaunokirjallinen toiminta oli taiteellisen muodon etsimistä oman aikansa ihmisen yhteiskunnalliselle elämälle. Samaa tietä Aleksis Kivi myöhemmin kuljetti Seitsemän veljestään tiedostamattoman luonnon tilasta ristiriitojen kautta sovitukseen.316

Monella tavalla Snellmanin filosofiseen kehitykseen vaikuttanut Saksan-matka näkyi myös hänen avioliittoromaaneissaan. Tübingenissä Snellman tutustui estetiikan ja saksalaisen kirjallisuudenhistorian professorin Friedrich Theodor Vischerin estetiikkaan ja Jean Paulin romaanituotantoon. Snellmanin avioliittoromaanilla on mitä ilmeisin yhteys nuorhegeliläisen Vischerin romaaneihin, joiden tyypillinen päätös on rakkauden rauhoittuminen avioliitossa. Hän tähdensi myös rakkauden merkitystä persoonallisuuden kehityskulussa. Näihin ajatuksiin Snellman oli tutustunut Vischerin luennoilla Tübingenissä. Snellman oli saanut vaikutteita myös toiselta nuorhegeliläiseltä, Rosenkranzilta, jonka hän tapasi Berliinissä. Rosenkranzin mukaan romaanin tehtävänä on kuvata kehitystä järkevyyteen, ihmiskunnan sivistysprosessia.317

Palaute romaanista Kahdenlaista rakkautta ainakin ystäviltä oli ihastunutta. E. A. Ingman, Helsingin yliopiston kirurgian apulaisprofessori, oli heti heinäkuussa 1842 lukenut teoksen ääneen vaimolleen, ja molemmat olivat kiitollisia siitä kohottavasta tunteesta, jonka teos jätti heidän sydämiinsä.318 Samoihin aikoihin tanskalaisen kirjailijan, runoilijan ja kirjallisuuskriitikon C. K. Molbechin antaman palautteen mukaan teos kosketteli hänen omassa elämässään kohtaamiaan tilanteita, jolloin hän voi hyvin arvioida kauniita, taitavalla, varmalla mutta kevyellä kädellä laadittuja kuvauksia ja niihin kätkeytyviä psykologisia totuuksia. Teos oli hänen mielestään vastamyrkkyä ajan ranskalaiselle rappioromaanille.319

Vaikka romaani oli suunnattu naisille, purevin kritiikki tuli tästä suunnasta. Snellmanin hyvä ystävä Lénström ilmoitti Upsalasta, että heidän yhteinen ystävänsä, vapaaherratar Sofia von Knorring piti romaania pohdiskelujen takia raskaana ja ikävänä eikä suositellut Snellmanille runon kirjoittamista koskaan.320 Teosta ei luettu ainoastaan Skandinavian maissa vaan se käännettiin 1844 myös saksaksi nimellä Liebe und Liebe.

Matkakirjailijoiden joukkoon Snellman siirtyi Saksan matkakirjallaan Tyskland, jonka pohjana olivat vuoden mittaisen matkan aikana laaditut muistiinpanot ja matkapäiväkirja.321

Matkustustapa oli tarjonnut runsaasti tilaisuuksia havainnointiin ja muistiinpanojen tekoon, kun matka eteni postivaunuilla, jokilaivoilla Reinillä ja Tonavalla ja junalla Baijerin rautateillä. Matkapäiväkirjassaan hän kuvaa seikkaperäisesti matkan taittumista, ympäröiviä maisemia, kiinnostavia matkakumppaneita, ravintoloiden ruokalistoja ja viinilaatuja, nähtävyyksiä ja paikallista naiskauneutta. Elävin kuvaus nousee paikallisten asukkaiden – kaupunkilaisten tai maalaisten – tapojen tarkkailusta, osallistumisesta heidän kanssaan puistokonsertteihin tai kansanjuhliin.

Näistä aineksista syntynyt teos toimii myös käsikirjana, joka sisältää runsaasti käytännön ohjeita ja tietoja nähtävyyksistä. Kaikki neuvot eivät ole käyttökelpoisia, mutta teoksen lopussa esitetyt kululaskelmat kertovat tarkasta talousmiehestä. Hyvässä matkakirjassa oli oltava kolme asiaa tasapainossa: käytännön opas perässätulijoille, historiaa ja kulttuuria selittävä tietoannos sekä viihteellinen ja kuvitteellinen osa, joka imaisee lukijan mukaansa. Kokeneena lehtimiehenä Snellman piti huolen, että tuo vaatimus täyttyi.322

296                         Kirjekonsepti Jacob Friedrich Reiffille 21.12.1843. KT 5, 484.

297                         Alavuotungin julkaisematon käsikirjoitus, 1–2.

298                         Alavuotungin julkaisematon käsikirjoitus, 3–4.

299                         Sophie von Knorrings Dagbok 24.2.1842, UYK. Sitaatti Alavuotunki, 17. Snellman kertoo ensiesittelystään kirjeessään Carl Julius Lénströmille 3.2.1842. KT 3, 414–416.

300                         Sophie von Knorrings Dagbok 8.4., 3.5, 11.5, 28.5. Sitaatti Alavuotunki, 17.

301                         Sophie von Knorrings Dagbok 11.6. ja 16.6.1842. Sitaatti Alavuotunki, 18.

302                         Carl Julius Lénströmiltä kesäkuussa 1842. KT 4, 269. Vrt. Alavuotunki, 18/27.

303                         Kirje Carl Julius Lénströmille 3.2. 1842. KT 3, 414–416.

304                         Carl Julius Lénströmiltä 17.–20.7.1842. KT 4, 510–513. Vrt. Alavuotunki, 22.

305                         Alavuotunki, 23–24. Ks. Nelson.

306                         Ks. Ruotsalaisia siluetteja, KT 10.

307                         Freja 32/22.4.1842: Kirjallisuutta. ”Gabrièle Mimanso”. Romaani ”Törnrosens bokin” kirjoittajalta. KT 3, 445–448.

308                         Alavuotungin käsikirjoitus, 10–12.

309                         Arvid Ivar Arwidsson I. Ilmonille 23.9.1841 ja 8.11.1841. Sitaatti Alavuotungin käsikirjoitus, 13.

310                         Alavuotungin käsikirjoitus, 13–14.

311                         Neljä avioliittoa. Tauluja Terburgin tapaan: 1. Kahdenlaista rakkautta. KT 3, 280–410.

312                         Neljä avioliittoa. Tauluja Terburgin tapaan: 2. Niin siinä käy, 3. Joskus käy toisinkin. Ks. KT 4, 410–474 ja 474–490.

313                         Marina Norrbackin kommentaari, SA III: 35.

314                         Pertti Karkama, J. V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka. Hämeenlinna 1989, 67–70.

315                         Pertti Karkaman kommentaari, SA III:7 sekä Karkama 1989, 70–73.

316                         Alavuotungin käsikirjoitus, 32.

317                         Pertti Karkama, Järkevä rakkaus. J. V. Snellman kertojana. Porvoo 1985, 64–68.

318                         Kirje Erik Alexander Ingmanilta 16.7.1842. KT 4, 507.

319                         Kirje Christian Molbechilta 16.7. 1842. KT 4, 509.

320                         Kirje Carl Julius Lénströmiltä 17.–20.7.1842. KT 4, 510.

321                         ”Saksa. Kuvauksia, arviointeja matkalta 1840-1841. Tukholma 1842”. KT 5, 15–251.

322                         Riitta Kurkijärvi, ”Muistot talteen päiväkirjaan.” Aamulehti 26.5.2001. Ks. myös Eskelisen johdanto sekä Rainer Knapas, From small town to metropolis. Books from Finland 2001, 194–198.