Valtiopäiväasia nytkähti kunnolla käyntiin kevättalvella 1861 Pietarissa, jossa Langenskiöld oli oleskellut maaliskuusta asti rahakysymyksen takia.345 Hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin tehnyt tarkastusmatkan maan sisäosissa ja nähnyt yleisen tyytymättömyyden. Raportti johti sittemmin von Haartmanin kukistumiseen ja tämän seuraajan valintaan 1858. Langenskiöld koki, että senaatin jäseniä syytettiin valtiopäivien tarpeellisuuden salailusta. Hän katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa nämä asiat keisarille ja pyysi apua samaan aikaan Pietarissa oleskelleelta Bergiltä. Tämä tiesi keisarin asenteen ja halusi välttää kohtaamista ja pyysi Langenskiöldiä kääntymään ministerivaltiosihteerin puoleen. Armfelt halusi, että Langenskiöld tapaisi itse keisarin. Hän järjesti tapaamisen ja vakuutti keisarille, että Langenskiöld oli mies, jolle saattoi puhua suoraan. Tapaamisen jälkeen Langenskiöld tuli päätään pudistellen tapaamaan Armfeltia, joka tiesi etukäteen keisarin asenteen: suomalaisten toivomuksia oli tällä hetkellä mahdotonta noudattaa. Aleksanteri II oli 3.3.1861 antanut käskyn maaorjien vapauttamisesta, eikä ollut poliittisesti järkevää yhdistää valtiopäiväkutsua tähän. Keisari ei halunnut synnyttää lisää vaikeuk-sia Venäjällä ja Puolassa. Toivomus oli oikeutettu, mutta ajankohta oli huono.346

Langenskiöld oli kuitenkin vakuuttunut, että jotakin oli tehtävä ja halusi pohtia asiaa Suomen asiain komiteassa. Muutaman päivän päästä Armfeltin luona, jossa olivat läsnä myös Stjernvall-Walleen ja af Brunér, Langenskiöld esitti valiokunnan (utskott) asettamista. Valiokunnan piti tutkia niitä asioita, joita ei voitu lakien mukaan ratkaista ilman säätyjä ja selvittää niiden joukosta ne, jotka hallitsija voisi ratkaista kiireellisesti. Valiokuntaan piti kutsua yhtä monta jäsentä joka säädystä. Armfelt oli halunnut maakunnallisen edustuksen, jotta valiokunta ei muistuttaisi valtiopäiviä. Enemmistön mukaisesti ehdotus valmisteltiin keisarille Langenskiöldin näkemysten mukaan.347 Keisari hyväksyi aikeen ja käski ilmoittaa siitä Bergille, jolla ei ollut mitään tietoa näistä hankkeista. Myöhemmin Langenskiöld kertoi Snellmanille, että Bergin ensimmäiset sanat olivat: ”Mitä herran nimessä olette tehneet!”348

Keisari kutsui palatsiinsa neuvottelukokouk-sen, johon osallistuivat ruhtinas Gortšakov, kreivit Bludov ja Berg, Armfelt ja Stjernvall-Walleen sekä Suomen asiain komitean jäsenet ja paroni Rokassovski. Aleksanteri II halusi kuulla, miltä valiokunnan perustaminen kuulostaisi tilanteessa, jossa valtiopäivien koolle kutsuminen oli mahdotonta. Gortšakovin ja Rokassovskin mukaan toimenpide ei tulisi tyydyttämään suomalaisia, edellinen jopa ehdotti varsinaisten valtiopäivien kutsumista kuitenkin koolle. Langenskiöld vakuutti käsi sydämellä voivansa taata, että Suomessa tultaisiin ilahtumaan valiokunnasta. 349 Keisari pysyi päätöksessään, jolloin Langenskiöldin ehdotus hyväksyttiin ja 10.4.1861 asiasta annettiin julistus. Enolleen Gripenbergille Langenskiöld kirjoitti: ”Tunnen itseni niin onnelliseksi – tahtoisin painattaa tämän julistuksen kultakirjaimilla.”350

Berg pysyi neuvottelukokouksessa hiljaa, koska hänet pidettiin tehokkaasti sivussa valmistelusta pelättäessä hänen turmelevan hyvän asian. Berg oli Antellin mukaan ideoinut jo aikaisemmin täydellistä perustuslain muutosta pienemmän eduskunnan kutsumisesta koolle. Suunnitelma oli tarkoitus jättää Moskovan kruunajaisjuhlassa hallitsijalle. Kun julistus tuli, Antell oli lääninkansliassa todennut kollegoilleen, että ”sehän on minun aatteeni”.351

Bergin pitämisestä ulkopuolella todistivat myös Aleksanteri II:n Armfeltille osoittamat kirjalliset ohjeet, jotka koskivat hankkeesta kertomista kenraalikuvernöörille: ”Pidän sitä [ehdotettu toimenpide] ylen tärkeänä, enkä tahdo, että kreivi Berg saa sen tietää keneltäkään muulta kuin minulta, ja että se esitetään hänelle minun käskystäni sommiteltuna; ei Teidän siis pidä puhua hänelle siitä mitään.” Keisari pyysi Armfeltia tulemaan 15 minuuttia aikaisemmin ehtiäkseen puhua hänen kanssaan kaksin ennen Bergin saapumista. Tämä on ristiriidassa Armfeltin vuosia myöhemmin kirjoittamiin muistiinpanoihin, jonka mukaan Langenskiöld ilmoitti asiasta Bergille keisarin käskystä.352

Berg oli ollut solidaarinen keisarin johdolla käydyssä neuvottelukokouksessa, koska hän manifestin ilmestymisen jälkeen muistutti Armfeltia: ”Keisarillinen julistus on minun mielestäni hyvä teko. Sille on jokainen järkevä ja maltillinen suomalainen tunnustava täyden arvon.” Berg pyysi laskemaan tämän ilmoituksen keisarin jalkojen juureen.353 Asiasta oli tihkunut tietoja Suomeen. Eräänä päivänä August Schaumanin toimitukseen oli hyökännyt kaksi nuorta miestä, Robert Björkenheim ja Ernst Linder. Edellisen sisko oli saanut Pietarista mieheltään kirjeen, jonka mukaan Helsingissä saatiin lähiaikoina kuulla suuri uutinen siitä, miltä valtiopäivät tulivat näyttämään. Uutisen vuodattaja oli Alfons Walleen, Stjernvall-Walleenin velipuoli.354

Helsinkiin 13.4.1861 saapunut Berg toimitti julistuksen senaatille, jossa se esitettiin 16.4.1861. Varapuheenjohtaja Nordenstam totesi: ”Tämä asiakirja on kallisarvoisin, minkä maamme on saanut hallitsijalta, ja maa on oleva siitä kiitollinen. Eläköön kauan keisari!” Tämän jälkeen Langenskiöld selitti tapauksen kulkua kollegoilleen. Seuraavana päivänä manifesti julkaistiin virallisessa lehdessä.

Yleisön ensireaktio oli shokki. Julistus aiheutti kuohuntaa kautta Suomen. Manifesti keisarin lahjana oli täysin väärin arvioitu, kun manifestin sanamuoto oli epäonnistunut; se oli helppo tulkita perustuslain vastaiseksi. Reaktio ei voinut olla myönteinen, kun senaatti oli ohitettu ja valiokunnan asettamiskäskyssä nähtiin vallankaappauksen piirteitä. 48-jäseninen valiokunta ei voinut korvata valtiopäiviä.355 Antell kuvasi aikalaistunnelmia pateettisesti Armfeltille: ”Kreivi Berg tuli – oi jospa hän olisi tullut kuin enkeli – silloin olisi unohdettu kaikki paha mitä hänestä oli luultu, jos hänellä olisi ollut mukanaan dekreetti säätyjen koollekutsumisesta. Mutta hän tuli ilman sitä. Paljon surua levisi kaikkialle – ja tämä sekoittuneena huoleen sai suuressa määrin valtaansa mielet, kun manifesti keskiviikkona tuli tietoon.”356

Heti manifestin julkaisupäivän iltana 16.4. joukko tyytymättömiä kokoontui Henrik Borgström nuoremman kodissa. Paikalla olivat Björkenheim, Estlanderin veljekset, R. Frenckell, R. Lagerborg, C. Linder, E. Linder, R. Montgomery, C. Qvist, P. Tikkanen, E. G. Wasastjerna ja A. Schauman.357 Samana iltana Langenskiöld kiiruhti kalpeana ja kiihtyneenä suoraan senaatin istunnosta Snellmanin luo, joka oli samana päivänä kuullut konsistorissa epävarmoja huhuja manifestin sanamuodosta. Langenskiöld selitti lyhyesti julistuksen sisällön ja tunnelmat senaatissa ja pyysi kutsumaan muutamia ystäviä koolle keskustelemaan asiasta. Snellman lähetti sanan Reinille, Cygnaeukselle, Schaumanille ja muutamalle muulle. Schauman ei saapunut. Langenskiöld toivoi ystäviltään lieventävää tulkintaa mutta huomasi pian, ettei kukaan voinut olla samaa mieltä hänen kanssaan.

Seuraavana aamuna 17.4. aikaisin Langenskiöld toi Snellmanille tarkistettavaksi lyhyen ilmoituksen viralliseen lehteen. Vähäisten muutosten jälkeen se julkaistiin mutta vailla mitään vaikutusta yleiseen mielipiteeseen. Samana päivänä Borgströmin luona oli toinen kokous. Kokouksessa päätettiin kerätä hallitsijalle adressi, jossa suomalaiset saisivat ilmaista levottomuutensa. Ernst Linder lähti tapaamaan Uudenmaan ja Turun läänin suurimpia maanomistajia ja Qvist matkusti Uudenmaan itäosiin.358 Samana iltana Länsisuomalainen osakunta sai kuulla, että muutama ylioppilaskunnan jäsen suunnitteli Akateemisen lukuyhdistyksen huoneistossa mielenosoitusta. Alun perin piti mennä kunnioituskäynnille Lönnrotin nimipäivän johdosta. Nyt ajateltiin osoittaa mieltä menemällä laulamaan ja osoittamaan kunnioitusta Snellmanin ja Schaumanin luokse. Länsisuomalaiset vastustivat hanketta. Kun päätettiin palata asiaan seuraavana päivänä, oli ehditty jo kuulla sitä ennen, että Snellmanin asenne ei ollutkaan jyrkän tuomitseva; luentonsa lopuksi hän oli kehottanut rauhallisuuteen ja välttämään äkkipikaisuuksia. Ylioppilaskokouksessa kuultiin kuitenkin muita kunnioituksen ansaitsevia, kun senaatin istunnon oppositiosenaattorit paljastuivat.359

Senaatti oli laatinut kiitosadressin hallitsijalle 18.4.1861. Vähemmistössä ollut senaatin liberaalisiipi ja valtiopäivien lujat ajajat Cronstedt, Törnqvist, Federley, Furuhjelm ja Munck sanoivat suoraan prokuraattori Gaddin kannan mukaisesti, että julistuksen sanamuoto oli perustuslain kannalta arveluttava. Ongelmana oli erityisesti pykälä 7, jonka mukaan keisari sanoi vahvistavansa tällaiset valiokunnan ehdotukset olemaan voimassa lähinnä seuraaviin valtiopäiviin asti.360 He pyysivät keisaria selittämään, että valiokunnan tarkoitus oli vain valmistaa asioita tulevia valtiopäiviä varten ja antaa lausuntoja asioista, jotka keisari yksin ratkaisee. Berg oli harmistunut senaattorien käyttäytymisestä ja sätti heitä Armfeltille, koska piti heidän lausuntojaan pelkkänä epäluulon ilmauksena. Berg pyysi lisäksi palauttamaan Pietariin lähetetyn pöytäkirjan, koska ei olisi halunnut hallitsijan tietoon ainakaan prokuraattorin lausuntoa.361

August Schauman aikoi kirjoittaa Helsingfors Tidningariin 19.4.: ”Tämä on ollut levottomuuden ja jännityksen viikko – sellainen viikko, jollaista Helsinki ei koskaan ennen ole kokenut.” Sitä ei koskaan saatu lukea lehdestä, koska Bergin sensuuri muutti lauseen sarjaksi ajatusviivoja.362 Yhä järkyttyneen Langenskiöldin mielestä julistus oikein käsitettynä ei sisältänyt mitään vaarallista, mutta hän taipui pian muiden mukana varmuuden vuoksi pyytämään selitystä. Hän kirjoitti 20.4. epätoivoisen vetoomuksen Armfeltille, jolle hän lähetti venäjänkielisen kirjelmän toimitettavaksi hallitsijalle: ”Rientäkää tämän kanssa Hänen Majesteettinsa luo. Hankkikaa hänen lupa senaatille semmoisen selityksen julkaisemiseen, jota tässä ehdotan. Se on nyt ainoa auttava keino. Mutta se auttaakin täydellisesti.” Langenskiöldin mukaan mitkään sanomalehtikirjoitukset eivät auttaisi, vaikka Snellman aikoikin kirjoittaa.363 Schaumanin tulkinnan mukaan Langenskiöldin aie oli pelastautua myrskystä Snellmanin voimakkaalla tuella.364

Sekä Armfeltille lähettämässään kirjeessä että keisarille osoitetussa alistuksessa Langenskiöld otti vastuulleen kaiken syyn. Snellman kuitenkin kyseenalaisti myöhemmin voimakkaasti, miksi kaikki viha kohdistui Langen-skiöldiin, vaikka jokainen tiesi, ettei hän ollut yksin vastuussa toimenpiteestä. Snellmanin vastaus oli: hän oli harvinaisen lahjakas ja etevä mies. Senaatissa hänellä oli kadehtijoita ja vihamiehiä, jotka käyttivät tilaisuuden häikäilemättä hyväkseen. Snellmanin sanojen mukaan: ”Sinne, kuten yleensä muuannekin, oli nyt ilmaantunut uljaita vapausmiehiä ja isänmaanystäviä, jota ei kukaan aikaisemmin ollut aavistanut näistä arkamaisista olennoista. Henkilöt, jotka olivat olleet vaiti kuin kuuromykät, olivat nyt suuriäänisiä.”365 Erityisen taitavasti August Schauman yritti osoittaa syylliseksi Langen-skiöldin, joka edusti hänen mukaansa ”valtiollisen epäsikiön lähintä isyyttä”.366 Nuoret liberaalit taas yrittivät leimata Snellmanin Pietarin johtopiirien poliittiseksi välikappaleeksi.367

Snellmanin käsitys oli ministerivaltiosihteeri Armfeltin kanssa yhteneväinen siinä, että valiokunta ei ollut pelkästään vaaraton vaan myös hyödyllinen. Siinä voitiin ottaa valmistavaan keskusteluun valtiopäiväkysymykset ennen kuin ne annettiin säädyille, koska oltiin vielä niin tottumattomia yleisten asioiden käsittelyyn. Palmén näki tilanteen tässä valossa vasta 1864 todetessaan, että valiokunta saattoi olla hyvää harjoitusta perustuslaillisiin oloihin tottumattomassa maassa, kun käytännössä asiat olivat ehtineet kehittyä tähän suuntaan.368 Tilanne kuumeni siinä määrin, että af Brunér ehti keksiä puolustuksekseen, että hän ei osannut venäjää kokouksessa, jossa valiokunnasta sovittiin.

Tunnettuja tilanomistajia saapui joukoittain Helsinkiin, ja kokouksia pidettiin 21.4. ja seuraavina päivinä. Joukko kokoontui jälleen Borgströmin suuressa salissa Konstantininkadun puoleisessa siivessä. Uuden talon rakennustyöt olivat meneillään, joten illan hämyssä re-kien virta ja pujotteleminen rakennustelineiden ja pitkien solien kautta perille antoi hankkeelle salaseuramaisen luonteen. Kutsuttujen joukossa olivat Palmén, Schauman ja Snellman, joista vain kaksi ensin mainittua noudatti kutsua. Snellman kehotti muitakin olemaan menemättä. Muita puhujia olivat J. G. von Bonsdorff, C. A. Öhrnberg sekä professorit Lilljenstrand ja Rosenborg.369 Piirin johtajaksi hahmottui ritarihuoneen ensimmäinen kreivi, C. M. Creutz, joka oli edellisenä keväänä johtanut protestia promootiotanssiaisissa. Mielenilmaus rakentui riippumattomien maanomistajien, sanomalehtimiesten ja porvariston varaan; kokemukset oli hankittu ylioppilasmaailman demonstraatioissa. Sanansa saivat kuuluville ne, joilla oli oikeus valita edustajia valtiopäiville.370

Snellmanin kuivan ilmauksen mukaan näissä kokouksissa oli läsnä vain vararikon tehneitä kauppiaita jne. Kokouksissa päädyttiin siihen, että adressin allekirjoittaminen tapahtuisi Hotelli Kleinehissa 24.4. Parisataa nimeä kirjoitettiin, mutta Snellman ei ollut niiden joukossa. Hänen mielestään adressi371 oli turha, koska oikaisu oli tulossa muutenkin. Snellmanin mielestä nämä aateliset, myöhemmin vararikontekijät ja viinatehtailijat, olivat ensimmäisinä vastapuolueen riveissä.372

Borgströmin kokouksien aikana levottomuus oli levinnyt kaduillekin, koska myös ne piirit, joilla ei ollut valtiollisia oikeuksia, halusivat sanoa sanansa asiasta. Aloitteen tekijöinä olivat E. O. V. Forssell, K. E. F. Ignatius ja Valfrid Alftan, jotka 21.4. ”synnyttivät triumviraatin, jolla oli suuret päämäärät.”373 Maanantai-iltana 22.4. puoli kuudelta Esplanadille kokoontui suuri ihmisjoukko, muun muassa ylioppilaita, koulunuorisoa ja kisällejä, jotka aikoivat lähteä laulamaan ja hurraamaan viiden oppositiosenaattorin ja prokuraattorin kotien edustalle.374

Muutamat vanhat civikset yrittivät hillitä joukkoa. Kun maisteri Lavonius yritti pitää pitkän puheen, Qvist keskeytti hänet ja sai hänet liittymään joukkoon. Kun tohtori Waaranen yritti estää mielenosoituksen, Qvist tiuskaisi hänelle ”Haista p-a”. Rivien eheytyessä joukko lähti kirkkaassa auringonpaisteessa Porilaisten marssia laulaen Nikolainkadulle, jossa he lauloivat prokuraattori Gaddin ikkunan alla Maamme. 400–500 hengen kulkuetta johtivat Borgströmin piirin aktiiviset jäsenet Ernst Linder ja Carl Qvist. Ylioppilaslaulajien johtajan C. M. Cederfarin johdolla joukko huusi: ”Eläköön perustuslaki!” Gadd tuli kiittämään portaille esityksestä. Kulkue jatkoi Liisankadulle ja toisti saman ohjelman Munckin ikkunan alla. Sama toistui Federleyn, Cronstedtin, Furuhjelmin ja Törnqvistin luona. Unioninkadulla kulkueessa oli jo tuhansittain ihmisiä.375

Kuvernööri Antell oli saanut tiedon kulkueesta etukäteen ja oli kehottanut poliisia tarkkailemaan tilannetta kauempaa mutta olemaan ärsyttämättä joukkoa. Kaksi kasakkaa seurasi myös tilannetta ja arveli: ”Eto bunt, tämä on kapina.” Berg oli raivoissaan, mutta tämän kansliapäällikkö Antell kehotti esimiestään pysymään tyynenä ja olemaan käskemättä sotilaspatrullia tai vakoojia tutkimaan tilannetta. Lisäksi hän pyysi Bergiä olemaan raportoimatta Pietariin asiaa liian synkin sanankääntein.376 Berg ei noudattanut ohjetta vaan valitti samana päivänä Armfeltille, että oppositiosenaattoreiden ilkeää vastustusta oli käytetty hyväksi mielten kiihottamiseen Suomen ja Venäjän yhdistymiselle vihamielisessä hengessä. Hänen mielestään Porilaisten marssi oli Suomen Marseljeesi.377 Antell ei antanut periksi vaan kertoi Armfeltille maalanneensa paholaisen seinälle estääkseen Bergiä ryhtymästä mihinkään väkivaltaiseen toimeen.378 Armfelt kirjoitti mielenosoituksista epätavallisella kiivaudella Munckille: ”Täytyy olla sokea, ja ilkeä, voidakseen epäillä suuresti rakastetun keisarimme hyväntahtoista ja ennen kaikkea rehellistä luonnetta.” Armfelt piti syypäinä viittä senaattoria, jotka olivat lietsoneet levottomuutta: ”Tyhmyrit, joita valitettavasti on maailmassa kosolti, eivät ole muuta tehneet kuin toistaneet mitä muutamien yllyttäjien epärehellisyys on keksinyt.”379 Ei auttanut, vaikka Cronstedt oli selittänyt kantojaan.380

Suuresta ennakkohälystä huolimatta keisarilla ei ollut estettä julkaista selitystä. Sitä varten valiokunnan puheenjohtaja Gripenberg oli saapunut Pietariin. Myös vireillä ollut adressi nopeutti asiaa. Suomen asiain komitea kutsuttiin koolle 23.4., seuraavana päivänä laadittiin reskripti neuvottelussa keisarin luona ja 27.4. klo 2.00 aamulla keisarillinen kuriiri herätti Bergin. Myöhemmin samana aamuna oikaisureskripti esiteltiin senaatin istunnossa ja julkaistiin sen jälkeen virallisessa lehdessä. Adressi jäi lähettämättä, koska Gripenberg ehti saada käskykirjeen sitä ennen.381 Armfelt ilmoitti henkilökohtaisesti ystävälleen Cronstedtille, että keisari oli halunnut rauhoittaa viiden senaattorin mielen ja allekirjoittaa selityksen. Tarkoitus oli osoittaa, että keisari oli halunnut hyvää ja että kritiikin kohdistuminen häneen oli epäoikeudenmukaista.382 Cronstedt vihjaisi vastauskirjeessään, että väärinkäsitykset olisi vältetty, jos valtion uskollisia neuvonantajia olisi kuunneltu ajoissa. Nyt viisi senaattoria toivat vain esiin sen, mistä olisi alusta asti pitänyt huolehtia. Hänen kritiikkinsä kohdistui Bergiin ja tämän uskollisiin seuralaisiin Langenskiöldiin ja Snellmaniin, jotka eivät uskaltaneet lähteä oikaisemaan asiaa.383

Oikaisureskripti ei pelastanut Langenskiöldiä, joka oli edelleen yleisen mielipiteen hampaissa. Häntä inhottiin Suomessa ja Ruotsissa. Sekään ei lohduttanut, että 24.4. Stjernvall-Walleen lähetti sähkeen: ”Ole rauhallinen, vastaus tulee niin pian kuin mahdollista.” Häntä ahdisti, kun hän löysi asunnostaan kirjelipun, johon oli kirjoitettu suurin kirjaimin Vanhan testamentin psalmi 7:15–17, jonka jakeilla häntä uhattiin taivaan ankarimmalla rangaistuksella: ”(15.) Katso, tuo hautoo turmiota, kantaa tuhoa kohdussaan, mutta hän synnyttää pettymyksen. (16.) Hän kaivoi haudan ja koversi sen, mutta itse hän kaatuu tekemäänsä kuoppaan. (17.) Hänen turmionhankkeensa kääntyy hänen omaan päähänsä, ja hänen vääryytensä lankeaa hänen päälaelleen.” Lisäksi hän sai epämiellyttäviä kirjeitä vanhoilta ystäviltään, kuten August Armfeltilta ja J. A. von Esseniltä. Nämä kokemukset mursivat Langenskiöldin henkisen ja ruumiillisen terveyden.384

Snellman piti alusta asti Langenskiöldin kohtelua kohtuuttomana ja halusi myöhemmin oikaista tapahtumia. Hallussaan olevan henkilökohtaisen aineistonsa perusteella Snellman katsoi velvollisuudekseen oikaista muutamia seikkoja, joita rehtori Wilhelm Lagus oli puheessaan 27.4.1876 kertonut Fabian Langen-skiöldin roolista tammikuun valiokunta-asias-sa. Puhe oli laadittu ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin muistoksi. Tähän saakka Langenskiöldin epäonnistuminen valtiopäiväjärjestelyiden välittäjänä oli lujassa, ja tätä mainetta levitettiin Ruotsiin saakka.

Esimerkiksi vuonna 1864 J. P. Palmén jälkiviisasteli aiheesta ruotsalaiselle ystävälleen ja kollegalleen professori Christer Naumannille. Kirjeissään Palmén selosti avoimesti tammikuun valiokunnan vaiheita ja pyysi saada jäädä nimettömäksi keskustelukumppaniksi. Palmén valitti kollegalleen erityisesti valtiomiesten poliittisen rohkeuden puutetta, joka johti valtiopäiväasian sivuraiteille. Pääasiallisena syynä hän piti Langenskiöldin taitamattomuutta. Ajalta peräisin olevan jutun mukaan keisari olisi yksityisesti ilmoittanut Langenskiöldille, että hän suostuisi mielellään uudistukseen mutta valtiopäiviä hän ei vielä voisi antaa Suomelle. Palménin mukaan Langenskiöld, joka ymmärsi asemansa väärin ja oli varovainen diplomaatti, ei uskaltanut avoimesti pitää kiinni valtiopäivistä. Vääränlaisessa mutta isänmaallisessa hyvää tarkoittavassa mielessä hän katsoi jotain paremmaksi kuin ei mitään. Palménin mukaan osasyy lankesi myös kenraalikuvernööri Bergille, joka auttoi tietämättömiä henkilöitä saattamalla asian jo puolitiehen, vaikka Snellmanin mielestä Bergillä ei ollut asiassa osaa eikä arpaa.385

Keisarin oikaisureskriptin mukaan valiokunta säilyi neuvoa-antavana elimenä, mutta kirje vei keisarin samalla lähemmäs valtiopäiviä. Asiakirja sitoi tuntuvasti hänen käsiään perustuslaillisessa mielessä. Kirjeessä oli otettu huomioon kaikki huomautukset, jotka oli esitetty senaatin vähemmistön ja prokuraattorin lausunnoissa. Sanojen ”valiokunta” ja ”säätyjen edustajat” tilalla olivat sanat ”neljän säädyn edusmiehet”. Valittujen 48 edusmiehen tehtävänä oli antaa keisarille varmempia tietoja maan todellisista tarpeista ja niistä toimenpiteistä, joihin pitäisi ryhtyä joko maan säätyjen kuulemisen jälkeen tai hallinnollisessa järjestyksessä. Oikaisukirje otettiin vastaan helpotuksen tuntein, vaikka huolestuttavia epäselvyyksiä oli jäljellä: esityslista, toimiaika jne. Nuorliberaalit väittivät edelleen, että kokous oli laiton.386

Tammikuun valiokunta antoi aiheen palata neljän kuukauden työskentelyn jälkeen 27.4. 1859 annetun käskyn mukaisesti laadittuun valtiopäiväkysymysten listaan 4.5.1861. Listassa oli 52 asiaa: lainkäyttöä koskivat asiat 1–35, kirkkolakia asia 36, merilakia asia 37 ja yleistä taloutta asiat 38–52. Senaatin liberaalivähemmistön, Petersonin, Munckin, Furuhjelmin, Federleyn ja Cronstedtin, mukaan valiokunnan ja yleisön piti etukäteen tietää senaatin mielipide siitä, kuuluivatko asiat 38–52 säädyille vai hallitsijalle eikä jättää sitä hallitsijan ratkaistavaksi. Aikapulan takia Berg ilmoitti 22.6. kannattavansa senaatin enemmistön ehdotusta asioiden yleisestä käsittelystä. Tämä johtui siitä, että toukokuun pöytäkirjan kääntäminen liitteineen oli vienyt aikaa viikkoja eikä varsinaisia ehdotuksia valiokunnalle ehditty valmistaa. Keisari ratkaisi asian senaatin enemmistön kannan mukaan 31.7. ja vastaus käsiteltiin senaatissa vasta 5.9., kun valiokuntavaalit olivat jo käynnissä. Valiokunnalla oli siis ainoastaan oikeus valmistella asioita valtiopäiviä varten.387

345                        Tapahtumat perustuvat Armfeltin kertomukseen asiasta, joten kuvaus saattaa olla puolueellinen.

346                        Krusius-Ahrenberg 1981, 44–45.

347                        Schybergson 1898, 63.

348                        Ks. Lolo Krusius-Ahrenberg,  Der Durchbruch des Nationalismus und Liberalis-mus im politischen Leben Finnlands 1856 — 1863. Annales Academicae Scientiarum Fennica B/33. Helsinki 1934, 223.

349                        Schybergson 1898, 63–64 ja Krusius-Ahrenberg 1981, 46.

350                        Langenskiöld Gripenbergille 9.4.1861. Ref. Rein II, 259.

351                        Rein 1981 (II), 255–256. ks. myös Bergh 1888 I, 57. ks. Krusius-Ahrenberg, Synpunkter på aprilmanifestet. HA 1858:56, 220.

352                        Kirje on lyijykynällä laadittu surureunuksiselle paperille, koska keisarin äiti oli kuollut 1.11.1860. Käsiala on Aleksanteri II:n. Ref. Rein 1981 (II), 256 nootti 2.

353                        Berg Armfeltille 20.4.1861. Ref. Rein II, 256.

354                        Schauman 1967, 221.

355                        Krusius-Ahrenberg 1981, 43.

356                        Antell Armfeltille 20.4.1861. Ref. Tyynilä 1990, 178.

357                        Schauman 1967, 222.

358                        Teksti on kokonaisuudessaan Ks. Schauman 1967, 223.

359                        Klinge 1978, 129–130.

360                        Krusius-Ahrenberg 1981, 45 ja 47–48 sekä  Schybergsson 1898, 65–69.

361                        Berg Armfeltille 21.4.1861. ref. Rein 1981 (II), 262.

362                        Schauman 1967, 225.

363                        Langenskiöld Armfeltille 20.4.1861. Rein (1981) II, 264. Koko kirje Schybergson 1989, 74–77.

364                        Schauman 1967, 230.

365                        Snellmanin muistelmanluontoisia muistiinpanoja: ”tie senaattiin” ja ”tammikuun valiokunta”. Ks. KT 23, 442–487.

366                        Schauman 1967, 230–231.

367                        Paasivirta 1978, 208.

368                        Raimo Savolaisen kommentaari, SA XII:100.

369                        Schauman 1967, 225–256.

370                        Klinge 1978, 131.

371                        Adressin teksti ks. Schauman 1967, 228–229.

372                        Ks. muistiinpanot ”tie senaattiin. KT 23, 442–487.

373                        Klinge 1978, 132.

374                        Schauman II, 227.

375                        Klinge 1978, 131–132 ja Schybergson 1898, 69–70.

376                        Antell Armfeltille 23.4.1861. Ref. Rein II, 263.

377                        Berg Armfeltille 23.4.1861. Ref. Rein II, 264.

378                        Antell Armfeltille 24.4.1861. Ref. Rein II, 264.

379                        Armfelt Munckille 27.4.1861. Ref. Rein II, 266.

380                        Schybergson 1898, 73.

381                        Krusius-Ahrenberg 1981, 47:nootti 1. Ks. kirje Schybergson 1898, 79–80.

382                        Armfelt Cronstedtille 27.4.1861. Ref. Furuhjelm 1902, 82–83.

383                        Cronstedt Armfeltille 4.5.1861. Ref. Furuhjelm 1902, 83–87.

384                        Schybergson 1898, 77–78.

385                        Morgonbladet n:o 239 ja 280 14.10. ja 1.12.1876, Tammikuun valiokunnasta. KT 23, 412–421. Ks. Raimo Savolaisen kommentaari, SA XII:100. Snellmanin artikkelit ovat pikakurssi venäläisen päätöksentekokäytän-nön logiikkaan itsevaltaisen keisariin persoonaan kytkeytyvässä suosikkihallinnossa. Erityisen hyvin tulee näkyviin ministerival-tiosihteerin rooli Suomen asioiden esittelijänä ja hänen suhteensa venäläiseen kenraalikuvernööriin. 

386                        Krusius-Ahrenberg 1981, 49–50.

387                        Krusius-Ahrenberg 1981, 50–51.