Saksan-matkallaan Snellmanilla oli edessään kirjava kokoelma itsenäisiä pieniä valtioita eikä vielä yhtenäistä Saksaa, joka toteutui vasta 1860-luvulla. Vuoden 1815 rauhansopimuksessa Saksan ruhtinaskunnat säilyivät sellaisina kuin Napoleon oli jättänyt ne jälkeensä. Ne liitettiin hölläksi valtioliitoksi, josta käytettiin nimitystä Bund. Kansalliset aatteet jäivät kukoistamaan monissa yliopistoissa, ja opiskelijat muodostivat akateemisia kerhoja, jotka tunnettiin nimellä Burschenschaft. Tämän nuorisoliikkeen edustajat kokoontuivat kaikkialta Saksasta Wartburgin kongressiin 1817. Tällainen toiminta hermostutti hallitusta ja vuonna 1819 A. F. F. Kotzebuen salamurhan jälkeen Itävallan ulkoministeri K. L. W. Metternich lakkautti liikkeet. Virkamiehet valvoivat yliopistoa ja sensorit lehtiä. Vaikka Etelä-Saksan ruhtinaat eivät suostuneet peruuttamaan antamiaan perustuslakeja, voidaan sanoa, että 1820-luvun jälkeen Saksassa oli tukahdutettu uudet ja vanhat kumoukselliset aatteet.142

Snellman matkusti monessa mielessä monikulttuurisen valtiokirjon läpi: liittoon kuului viisi kuningaskuntaa (Preussi, Baijeri, Saksi, Hannover ja Württenberg), Hessenin vaaliruhtinaskunta, seitsemän suuriruhtinaskuntaa mukaan lukien Luxemburg, 12 herttuakuntaa, yksi varakreivikunta ja neljä vapaakaupunkia eli yhteensä 37 pikkudynastiaa ja 4 kaupunkivaltiota. Suurimmat sisäiset erot olivat Preussissa, jonka itäinen alue oli protestanttinen ja läntinen katolinen. Lisäalueiden takia se jaettiin 10 provinssiin, joilla oli autonomia ja Ober-präsident (Länsi-Preussi, Pommeri, Sleesia, Westfalen, Brandenburg, Itä-Preussi, Reininmaa, Ala-Reini, Saksi ja Possen).143

Snellman kohtasi jokaisessa osavaltiossa aina uuden kansallisen todellisuuden. Saksan liitolla ei ollut valtionpäämiestä, ei yhteisiä valtioelimiä, ei yhteistä kansalaisuutta, ei valtiolippua, eikä yhteisiä tuomioistuimia. Ainoastaan Saksan valtioliiton edustuskokous pidettiin Frankfurt am Mainissa. Tässä mielessä se oli paljon vähemmän valtio kuin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Valtioidean toteutumista heikensi ennen kaikkea uskonnollinen jakautuneisuus katolisuuteen ja protestantismiin. Frankfurt am Mainin kokous oli suurlähettiläskokous, jolla ei ollut mitään valtaa jäsenvaltioiden yli. Se ei kyennyt sopeutumaan tai ohjaamaan Saksan yhä kasvavia taloudellisia ja sosiaalisia askeleita. Valtioiden välillä oli suunnattomia eroja kuten edistyksellisen Badenin ja läpikotaisin takapajuisen Mecklenburgin. Näistä eroista alkoivat versoa liberaaliset liikkeet.144

Snellman matkusti Saksan läpi tilanteessa, jossa liiton pääarkkitehdin Metternichin tasapainoidea alkoi vähitellen rakoilla. Hän oli pyrkinyt Itävallan vaikutusvallalla ja Saksan ruhtinaiden hyvällä tahdolla ja yhteistyöllä pitämään kumoukselliset voimat pois Keski-Euroopasta. Käytännön haasteena olivat kuitenkin merkittävät kansalliset vähemmistöt, kuten tšekit Böömissä ja Määrissä, sloveenit Styyriassa ja Carniolissa ja italialaiset Etelä-Tirolissa. Slesvigissä, Länsi-Preussissa ja Posenissa oli saksalaisvähemmistö, Itä-Preussissa enemmistö. Lisäksi puolet Habsburgien maa-alueista, Unkarin territoriot sijaitsivat liiton alueen ulkopuolella. Epänormaaleinta oli se, että ulkomaalaiset hallitsijat olivat vallassa useassa valtiossa: Englannin kuningas hallitsi Hannoveria vuoteen 1837, Tanskan kuningas oli Holsteinin ja Lauenburgin herttua vuoteen 1864, Hollannin hallitsijasta tuli Luxemburgin suurherttua 1815 korvaukseksi Posenin liittämisestä Preussiin.145

Snellmanille saksalaisen valtioliiton rakennustyömaa oli hedelmällinen kenttä suomalaisen kansallisuusohjelman kypsyttelyyn. Saksan kansallisen hajanaisuuden keskellä hän näki kaiken entistä terävämmin, kun hän kulki ja oleskeli seitsemässä eri saksalaisessa valtiossa. Snellmanille Saksan-matka ei ollut liikkumista kansojen galleriassa vaan pikemminkin – yliopistovierailujen ja oppineiden tapaamisten kautta – kansallisuuskysymysten laboratoriossa. Hän ei katsellut ainoastaan nähtävyyksiä, maisemia ja ihmisiä vaan yritti nähdä saksalaisten valtiolliseen tulevaisuuteen ja saada samalla käytännöllisiä vihjeitä toimintalinjalleen kotimaassaan oman kansan tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Kun hän matkusti postivaunuissa, höyrylaivassa, junassa tai jalkaisin läpi saksalaisen Euroopan, hän tutki, oppi ja omaksui oman tulevaisuudennäkynsä kannalta olennaisia asioita. Tämä sivistysmatka, ’Bildungsreise’146 kansallisen todellisuuden äärellä kasvatti ja kypsytti häntä ihmisenä valmistaen häntä vastuun ottamiseen ja tuleviin tehtäviin ja koitoksiin kotimaassaan.

Snellman oli valmistautunut Saksan-kierrokselle huolellisesti siksikin, että hänellä oli tarkoitus koota kokemuksistaan matkakirja.147 Tukholmassa hänen tuttavapiirissään oli ainakin kaksi henkilöä julkaissut matkakirjan Saksasta, ensin J. E. Rydqvist 1838 ja T. G. Rudbeck 1839. Ei ole tiedossa, kuinka paljon nämä teokset vaikuttivat Snellmanin matkasuunnitelmiin, koska hänellä oli käytössään Berliinissä 1839 painetut M. Reichardin ja J. U. Kleinin saksankieliset matkaoppaat. Kohteiden tarkan kuvauksen lisäksi ne sisälsivät aikatauluja, taksaluetteloita ja karttoja.148 Snellmanin pieneen vihkoon (155 x 85 mm) laatimat päiväkirjamaiset muistiinpanot ovat vaikealukuisia ja sisältävät paljon virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia. Nämä epäselvyydet johtunevat osittain Snellmanin puutteellisesta saksan- ja tanskankielen taidosta, koska osa muistiinpanoista perustuu keskusteluissa saatuihin tietoihin.149 Joka tapauksessa matkan vaiheet selviävät niistä tarkasti ja perusteellisesti.

Kööpenhaminasta höyrylaiva toi Snellmanin 19 tunnissa Kieliin, joka oli Preussin provinssin Slesvig-Holsteinin pääkaupunki. Matkalla hän sai hieman hupia englantilaisesta seurueesta, jonka jäsenistä kaksi, eräs paronitar ja eräs herrasmies, viettivät yön kannella täysissä pukeissa kietoutuneina peitteisiin Snellmanin mukaan ainoana todellisena suojanaan Englannin vaakunan tunnuslause: ”Häpeä sille joka tästä pahaa ajattelee.” Snellman nousi maihin Kielissä sunnuntaina 6. syyskuuta ja majoittui hyvin yksinkertaiseen hotelliin. Pettymyksekseen hän ei tavoittanut teologian professori I. A. Dorneria, jonka osoitteen hän oli saanut Martensenilta. Vasta paluumatkallaan hän onnistui tapaamaan tämän valistuneen ja suvaitsevaisen teologin, joka oli taipuvainen kannattamaan oikeaoppisuutta. Parempi onni oli filosofian professori H. M. Chalybäuksen kanssa. Tämän vakavan ja hyväntahtoisen kelpo miehen kanssa Snellman käveli kaupungilla koko iltapäivän. Kaupungissa hegeliläisyyttä edusti teologi Anton Pelt, jota hän ei myöskään onnistunut tapaamaan. Snellmania järkytti vain yliopiston rakennus, joka oli kehnossa kunnossa ja näytti hirveältä. Illan hän vietti yksinään kylpylässä nauttien oluttuopillisen.

Jo seuraavana aamuna, maanantaina 7.9. matka jatkui Hampurin vapaakaupunkiin. Hän saapui perille pimeässä matkattuaan 14 ja puoli tuntia Person-Wagenissa, koska oli myöhästynyt diligenssilaitoksen kyydistä. Vaunujen yksinkertaisemmassa mallissa oli telttakankainen katto ja neljä peräkkäistä penkkiä ja ainoastaan levyjouset. Kyydissä kesti yhden päivän, jos seura oli mukiinmenevää. Samojen hevosten vetäminä ehti kahdeksan Ruotsin peninkulmaa 16 tunnissa.150 Näistä vaunuista hän sai katsella Kielistä Altonaan niitä ihania maisemia, joiden keskellä hän olisi halunnut elää ja ”missä Jumalan siunaus oli suuri”. Pensasaitojen ympäröimät talonpoikaistuvat, viljellyt kumpuilevat pellot, pyökkimetsät ja puistokäytävät tekivät häneen vaikutuksen. Sitä syvensivät vielä tyytyväiset ja hyväntahtoiset ihmiset.

Matkalla hän oli tutustunut 22-vuotiaaseen wieniläiseen koristemaalariin, joka oli katolinen mutta nauroi kuitenkin ripille ja syntien anteeksiantamukselle. Snellman yritti tehdä matkakumppanistaan parempaa katolista, mutta tämä puolustautui esimerkillä: ”Minulla on läheinen tuttava, suuri hurjimus ja naissankari. Hän on nyt pappi ja sai viime vuonna luvan toimia rippi-isänä.” Koristemaalari päätteli, että pappi, joka nauroi itse kaikelle, ei voinut olla rippi-isä, jonka anteeksiannosta hänen tuli välittää. Hampurin esikaupunkialueella Snellman asui Im holteinichen Hofissa Dammtorin lähellä. Lähellä oli die Jungfern, jonka varrella joka toisessa ikkunassa Snellman näki iltakävelyllään paljaspovisia tyttöjä lampun valossa. Hampurissa Snellman näki myös Mykän kahden herkulesmaisen laulajan esittämänä. Laulajatar kirkui surkeasti, ja balettia hän piti heikkona verrattuna Tukholmaan ja Kööpenhaminaan.

Matka jatkui torstaina 10. syyskuuta, kun Snellman ylitti joen ja saapui Harburgiin, jossa matkalaukut tarkistettiin hyvin perusteellisesti ennen Hannoverin alueelle siirtymistä. Vaunuissa kuski esitteli hänet düsseltalilaiselle pappismiehelle Gustaf Meyerille, joka toimi poikakodin johtajana. Snellman tunnisti hänessä heti herätysliikkeen miehen: he väittelivät mitä vakavimmista asioista koko illan ja aamun. Erityisesti he keskustelivat Meyerin kutsumuksesta ja Snellmanin opinnoista. Snellman havaitsi, että Meyerin esiintymisessä oli pietisteille tavanomaista itsekkyyttä, mutta hänen tietonsa olivat vähäiset. Meyer oli tulossa Englannista, jossa hän oli kolmen kuukauden ajan tutustunut omaa poikakotiaan vastaaviin laitoksiin ja asunut orjuuden vastustajan, kveekari Wilhelm Allenin luona. Näiden keskustelujen siivittämänä Snellman matkasi Hannoverin kuningaskunnan alueelle. Perjantaina 11. syyskuuta klo 11.00 hän saapui Bremeniin. Kaupungissa hänen huomiotaan kiinnitti korkea kolossi Roland, joka ”piteli elimiensä edessä möykkyä, joka esitti kaupungin vaakunaa”. Meyer esitteli siellä Snellmanin eräälle kauppias Dreyrille, jonka luokse hänen oli pakko mennä kestittäväksi olematta epäystävällinen.

Samana iltana matka jatkui, ja läpi yön Snellman matkusti Osnabrückiin. Kanssamatkustajaltaan, eräältä porvarilta, joka oli teurastaja, hän sai perusteellisen kuvauksen Hannoverin suhteesta valtioliittoon: se pysyi oppositiokannassaan. ”Mitä meille halutaan tehdä? Me olemme yhtä lujasti kiinni maissamme ja taloissamme kuin kuningas on valtaistuimellaan.” Snellman ihmetteli, miten nopeasti kuningas Ernst oli ehtinyt opettaa hannoverilaiset ajattelemaan asioita, joista he eivät aikaisemmin olleet välittäneet. Vaunut saapuivat Osnabrückiin lauantaiaamuna 12. syyskuuta puoli seitsemältä. Pysähdyttyään nauttimaan aamiaista ja kupillisen kahvia uniset matkustajat astuivat jälleen vaunuihin ja ylittivät Preussin rajan. Puoli neljä iltapäivällä saavuttiin Münsteriin, joka oli Preussin provinssin Westfalenin pääkaupunki. Jälleen matkalaukut tarkastettiin erittäin huolella.

Münsterissä Snellman näki ensimmäisen katolisen kirkon, tuomiokirkon, jossa oli seuraavana päivänä syntien anteeksianto niille, jotka tulivat kirkkoon. Snellman oli jo nähnyt 30 kilometriä aikaisemmin ensimmäiset katolisuuden merkit, joukon pyhiinvaeltajia tai toivioretkeläisiä vaeltamassa kohti Telkteä, jonka kirkossa säilytettiin heidän palvomaansa luupalaa. Viertotien sivussa, jalankulkutien varrella Snellman näki pyhiinvaeltajia polvillaan. Vaeltajat puolestaan katselivat postivaunuja, ja eräs nainen muksahti kumoon varomattomasti käännähtäessään aiheuttaen vaivihkaista naurua. Snellman totesi näkemästään kuivasti: ”Sitä edellytti hartaus, jota edellytettiin olevan, mutta jota ei ollut.” Kaupunki kilpaili Kölnin kanssa Saksan katolisuuden pääpaikan asemasta. Münster vei voiton yliopistollaan, jota Snellman piti pelkkänä katolisten pappien koulutuspaikkana. Hänen mielestään saattoi vain arvata, millaista valistusta täällä jaettiin.

Seuraavaan Reinin provinssin kaupunkiin Düsseldorfiin Snellman saapui maanantaina 13. syyskuuta klo 7.30. vietettyään jo kolmannen yön maantiellä preussilaisissa pikavaunuissa, joiden istuintyynyt olivat huolellisesti pehmustettuja mutta alkoivat pitkän päälle tuntua kovilta. Olihan Bremenistä kulunut 38 tuntia melkein 40 peninkulman matkustamiseen. Verkkaisuus johtui hevosten säästämisestä: ylämäessä mentiin käymäjalkaa, alamäessä vähäisessäkin nyppylässä käytettiin jarrujalkaa ja joka pysähdyspaikassa hevoset riisuttiin valjaista ja ruokittiin. Snellmanin raivostuneisuutta tämäntyylistä matkatekoa kohtaan lievensi se, että Münsteristä Düsseldorfiin hänen vieressään istui nuori miellyttävä tyttö, joka oli saanut kirjallista koulutusta. Perillä Snellman majoittui am Römischen Kaiseriin. Kaupungissa vallitsi harras tunnelma: naiset olivat kauniita ja kulkivat virsikirjat kädessään.

Düsseldorfissa Snellman näki ensimmäisen kerran Reinin. Kaupungista matka jatkui iltapäivällä klo 16.30 alankomaalaisella höyrylaivalla. Joki ei vastannut oikein Snellmanin odotuksia, mutta vilkas liikenne teki häneen vaikutuksen – vastaan tuli kaljaaseja, höyrylaivoja ja tukkilauttoja. Hänen mukaansa ”Isä Rein” oli hurskas ukko eikä tehnyt kenelläkään pahaa. Tasainen syvyys ja virtauksen rauhallisuus vaativat vain avoimia silmiä. Kun Snellman istui tähtikirkkaassa syysillassa laivan peräkannella edessään puolikas pullo Asmannshäuria, hän intomielisenä kuin oikea saksalainen uhrasi puolet toisesta lasillisestaan joelle. Himmeänä taivaalla loisti kuu, jonka eteen lipui hitaasti Kölnin tuomiokirkon siluetti. Seuraavana aamuna Snellman näki suoraan vuoteestaan kimmeltävässä auringonpaisteessa Kölnin ja Deutzin välisellä sillalla kiiruhtavat ihmiset.

Preussin Reinin-provinssien suurimpaan kaupunkiin Kölniin Snellman saapui maanantaiaamuna 14.9. ja majoittui Hof van Hollandiin. Köln oli Snellmanille ensimmäinen todella kiinnostava kaupunki Saksassa, koska millään muulla Saksan kaupungilla ei ole yhtä mystistä viehätystä. Kaupunki on yhtä vanha kuin kristinusko. Sen muurien sisäpuolella oli jo Trajanus majaillut. Jäljellä oli vielä muistomerkkejä Konstantinus Suuren ajoilta. Kaupungin vanhasta loistosta oli vielä yllin kyllin nähtävää, mutta ainutlaatuinen tuomiokirkko himmensi kaiken muun. Snellmanin mielestä sitä ei voinut katsella kyllikseen ja sen holvien alta kävely oli aina uusi nautinto. Kuitenkin sieltä lähti pois masentunein mielin, koska näky vaikutti katsojaan kuin hautamuistomerkki: ”Lepäähän senkin alla vuosisatojen haalistunut sivistys, miljoonien ihmisten jaloimmat pyrkimykset, muuntuneena kauniiksi uneksi, joka nykyisin innostaa vain jonkun riimejä nikkaroivan vaeltajan muutamiin ontuviin säkeisiin.”

Kölnin tuomiokirkon perusta oli laskettu vuonna 1248, mutta rakennustyöt olivat jääneet kesken. Kun hankkeelle perustan luonut henki oli kadonnut, olisi työn loppuun saattaminen merkinnyt Snellmanin mukaan ajan hengen kieltämistä. Hänen mielestään kunnioittavan muistelun muuttuminen palvonnaksi ja menneisyydelle enemmän antaminen kuin nykyisyydelle ja tulevaisuudelle, osoitti vain, että kansakunta oli ohittanut miehuusikänsä. Snellmanin havaintojen mukaan monet ilmiöt Saksassa viittasivat mieltymykseen kuolleita muotoja kohtaan. Uskonnon alalla tästä todistivat katoliset virtaukset tai pietistinen oikeaoppisuus, joilla uskottiin palattavan oikeaoppisuuteen. Ainoa vastenmielinen kokemus Snellmanille Kölnin kaupungissa oli joutua kevytkenkäisten naisten häpeämättömän ahdistelun kohteeksi.

Matkustettuaan 25 kilometriä Kölnistä etelään Snellman saapui Bonniin tiistaina 15. syyskuuta klo 20.00. Matkalla hän oli yllättäen kohdannut ruotsalaisen seurueen, jonka kanssa hän yöpyi Stjernanissa mutta siirtyi itse myöhemmin yksityismajoitukseen. Erityisesti Snellmania puhutteli Bonnin yliopisto, jonka Fredrik Wilhelm oli perustanut vuonna 1818 näillä sanoilla: ”Minun tarkoitukseni on tehdä Preussin valtion henkisten voimien huolellisesti johdetusta kehittämisestä kaikiksi tuleviksi ajoiksi sen onnen ja säilyttämisen perusta.” Erityisen todistuksen yliopisto sai tästä, kun 1820 historian professorin Ernst Mauritz Arndt erotettiin. Tämän tavattoman terveen ja pirteän miehen Snellman sai nyt tavata. Arndt oli saanut äskettäin luvan kuninkaalta alkaa luennoida 20 vuoden tauon jälkeen, mistä hän erittäin onnellinen.

Snellman tunsi Arndtin maineen hyvin Saksan kansallisuuden tulisieluisena ajajana ja tulkkina miehen lukuisten pamflettien ja runojen ansiosta. Vapaussodan aikana Arndt oli toiminut pääpropagandistina Napoleonia vastaan. Pakomatkallaan Ruotsissa ja Pietarissa hän kirjoitti uljaita tekstejä isänmaallisuuden herättämiseksi saksalaisen yhtenäisyyden puolesta. Voimaa hän ammensi syvästä uskonnollisuudesta, joka sävytti hänen tekstejään koko hänen elämänsä. Hänellä ei ollut teologisia sidoksia, mutta hänen sankarinsa oli uskonpuhdistaja Martti Luther, joka oli hänelle Saksan vapauttajan ja yhdistäjän esikuva. Arndt havainnollisti sanomaansa Raamatun sanastolla. Vuonna 1812 julkaisemassaan katekismuksessaan hän kehotti Saksan sotilaita tunnistamaan isänmaanrakkautensa ja vuodattaman verensä maansa pelastamiseksi. Samalla Napoleonista maalattiin pääpiru, joka tuotti kärsimystä ja orjuutti saksalaisia. Runossaan Des Deutschen Vaterland (1813) hän julisti Preussin, Schwabenin ja Reinin maakunnat kaikki samaksi Saksaksi. Wienin kongressi oli Arndtille valtava pettymys, kun jokainen prinssi ja herttua ajoi vain omaa etuaan eikä ymmärtänyt, että sillä tavalla menetettiin kokonaisuus. Kongressin tapahtumat suututtivat ja inhottivat Arndtia.151

Historian professorina Arndt osallistui opiskelijaliikkeeseen, joka vaati liberaaleja uudistuksia ja nationalismia. Lukuisten varoitusten jälkeen hänelle tehtiin kotietsintä ja hänen paperinsa takavarikoitiin ja hänet erotettiin virasta. Vain tasan kaksi kuukautta ennen Snellmanin ja Arndtin tapaamista kuningas Fredrik Wilhelm IV oli peruuttanut luentokiellon 15.7.1840. Snellman pääsi keskelle tuoreita tunnelmia, joissa Arndtia ei juhlittu sankarina ainoastaan Bonnissa vaan hänestä oli tullut Saksan sankari. Pieni katkeruuden siemen professorissa kuitenkin iti menetetyistä vuosista. Kun kuningas myönsi hänelle Punaisen Kotkan ritarimerkin, hän totesi saavansa kukan haudalleen. Takavarikoituja papereita hän ei onnistunut koskaan saamaan takaisin. Kun hän totesi olevansa liian vanha luennoimaan ja hoitamaan professuuriaan, hänestä tehtiin rehtori 18.10.1840. Snellman sai henkilökohtaisesti tutustua sankariin, jota kaikki liberaalit Saksassa rakastivat hänen luonteensa ja henkilöhistoriansa tähden.152 Kaikkein voimakkaimmin Snellmaniin vaikutti se, että hän tapasi miehen, jossa niin voimakkaasti kiteytyi saksalaisen kansakunnan menneisyys ja tulevaisuus.

Bonnin yliopisto ei sinänsä säväyttänyt Snellmania. Opiskelijoita oli 600, ja heitä opetti 74 opettajaa, jotka olivat ilmoittaneet pitävänsä 200 erillistä luentosarjaa. Bonn oli parempi muita yliopistoja vain itämaisten kielten opetuksessa, jossa norjalais-saksalainen Christina Lassen ja G. F. W. Freytag olivat maailmankuuluja. Heidän sanskriitin opetustaan tultiin kuuntelemaan kaikkialta maailmasta. A. W. Schlegel piti myös luentoja aiheesta mutta oli enemmän kirjallisuustieteilijä. Filosofiaa edustivat perusteellinen ja arvossapidetty C. A. Brandis, pohdiskeleva puolikantilainen Friedrich von Calker, nuorempi I. H. Fichte ja Bruno Bauer, joista kahdelle viimeksi mainitulle opiskelijat eivät antaneet Snellmanin tietämän mukaan mitään arvoa. Snellman yritti tavoittaa Fichten, joka oli kuitenkin matkoilla. Fichte osoittautui sittemmin yhtä turhamaiseksi kuin kirjoituksensakin. Sama henkinen vika oli Schlegelillä, jota Snellman ei halunnut edes käydä tervehtimässä. Yliopistojen neljää tiedekuntaa kuvaavia freskoja ja maalauksia katsellessaan Snellman erityisesti ihmetteli, miksi kummankin kirkkokunnan teologit vain makasivat, jos eivät sitten osoittaakseen nykyistä teologian tilaa.153

Perjantaina 18. syyskuuta klo 10.00 Snellman matkusti höyrylaivalla Köningswinteriin viettääkseen päivän Siebengebirgessä, jonka korkeimmalle huipulle Odelbergille (1 453 jalkaa) hän kiipesi. Matka oli raskasta nousua pohjoispuolelta, koska huipulle päästäkseen oli tunkeuduttava sankan lehtimetsän läpi. Eteläpuoli olisi ollut loivempi ja paljaampi. Laskeutuminen alas laaksoon palkitsi vaivat. Ihanalta hänestä tuntui vaellus viinirinteiden läpi, niiden tarhojen, joissa riippui violetteja rypäleitä 20–30 terttua yhdessä köynnöksessä. Snellman vaelsi ”yli mäkien, joilla niitetty apila makaa tuoksuvana omena-, päärynä- ja luumupuiden alla – ohi talonpoikaistupien, joiden luona persikka koristaa seinustoja ja joita ympäröivät kukkamaat, joiden kulmissa kasvavat sypressit ja joilla myrtti reunusti kukkapenkkejä – ohi kallioiden ja raunioiden huippuun, jota muratit peittävät.” Muistellessaan vuosikymmeniä myöhemmin näkymiä Reinin varrella hän ei keksinyt mitään muuta paikkaa kuin Drachenfels, jonne hän olisi palannut mieluiten. Palattuaan pitkältä vaellukselta Bonniin hän ei halunnut viettää iltaa yksin. Viimeisenä iltanaan kaupungissa Snellmanin onnistui löytämään paikalliseen ”Studentkneipeen”, jossa tutustui erääseen vanhempaan oikeustieteen opiskelijaan, joka ei halunnut osallistua lapselliseen ja turmiolliseen osakuntaelämään. Aika kului mukavasti, kun kumpikin puoli osoitti jutustelussaan vastavuoroista uteliaisuutta.154

Bonnista Snellman lähetti matkavaransa Mainziin ja kantoi taskuissaan vain todella tarpeelliset asiat. Toisessa kädessä piippu ja toisessa sateenvarjo hän käveli ensimmäisenä päivänä Nonnenwerthiin saakka. Siellä hänestä tuntui, että hänen sydäntään luonto ei ollut koskaan ennen näin lämmittänyt. Henkeäsalpaavan luonnonkauneuden keskellä Snellman innostui vuodattamaan sisimpiä tuntojaan kokiessaan, että hän sai elää ja kukkuramitoin Jumalan kaunista luontoa oli hänen edessään. Ensimmäinen purkaus kuului:” Jumala tietäköön, että minun mieleni on murrettu, ja tiedän, ettei se enää voi tulla toimeen nykyisellään, ei henkisesti eikä ruumiillisesti. Mutta kulukoonpa vain hetki ja kastelkoon matkallaan jonkin kukkasen elämään sen haudan yllä, jossa elämäni paras ilo maatuu. Kiitollisesti ja nöyrästi ylistän sitä Jumalaa, joka antoi minulle hetken, koska Hän niin pian taas salli sen kadota.” Puoli tuntia myöhemmin toisella näköalapaikalla Snellman kohosi vielä korkeampiin sfääreihin: ”Ajattelen teitä kaikkia, jotka olette halunneet minulle hyvää maailmassa, niin kaikkia, kaikkia, eihän kukaan ole halunnut minulle pahaa, enkä tunne pahoja ihmisiä – vain heikkoja – Jumala suokoon Teille ilon hetken, mutta sekoittamattoman ilon, niin ettette iloitse sen katoavaisuudesta.”155

Seuraavana aamuna hän käveli kahdessa tunnissa Linziin, jossa hän astui Bonnista lähteneeseen höyrylaivaan. Maanantaina 21. syyskuuta kahdeksan tunnin jokimatkan jälkeen Snellman saapui Koblenziin klo 16.00. Tämä ihanalla paikalla Reinin ja Moselin välisellä niemellä sijainnut kaupunki vastasi kaikkea sitä hyvää, mitä siitä oli sanottu. Goethen mielestä Koblenzista avautui ”die Aussicht in das Schönste”, näkymä kauneimpaan. Tässä Reinin provinssien pääkaupungissa ja hallintokaupungissa Snellman kävi katselemassa linnaa, kirkkoja ja kummallista kaivoa ja olisi halunnut nähdä Metternichin lapsuudenkodin muttei löytänyt sitä osoittavaa kylttiä. Lopuksi hän kävi hakemassa passiinsa viisumin, koska oli nyt lähdössä Preussin alueelle.156

Iltakuudelta Snellman patikoi reippaasti Koblenzista jo Niederlahnsteiniin Nassaun suurherttuakuntaan ja sai seuraa hämärtyneessä illassa kahdesta kotiin palaavasta tytöstä. He olivat häirinneet aluksi Snellmanin innokasta tarkkailua, kun tämä yllättäen oli tunnistanut vastarannalla vaeltavan ”Rheinliedin runoilijan”, Nikolaus Beckerin. Becker oli tehnyt runon, joka oli saksalaisten aseena talven 1840–1841 merkillisessä laulajien taistossa. Saksassa lauluun tehtiin 30 sävellystä, kun Snellmanin mukaan ranskalaisraukoilla oli vain yksi – Marseljeesi. Ranskassa laulettiin kaduilla ja kujilla vastoin poliisin tahtoa, kun Saksassa laulettiin konserteissa ja teattereissa kättentaputusten säestyksellä. Tyttöjen lörpöttely oli keskeyttänyt nämä mietteet, mutta nyt Snellman liittyi mielellään heidän seuraansa. Yhdessä he ylittivät Nassaun ja Preussin rajan yhtä vaivattomasti kuin olisi siirtynyt puutarhasta toiseen.157

Yövyttyään Niederlahnsteinissa Douquet’n majatalossa Snellman souti tiistaiaamuna 22. syyskuuta Reinin yli Stolzenburgiin. Täällä hän vietti pari tuntia kiipeämällä kaupungin yläpuolella kohoavalle vuorelle, mikä uuvutti hänet niin, että hän tuskin jaksoi soutaa takaisin. Palattuaan hän tallusteli Oberlahnsteinin läpi Braubachiin, josta löytyi tähän asti miellyttävin majapaikka. Ateria oli edullinen mutta ennen kaikkea sen tarjoili ensiluokkainen kaunotar: ”Hänellä oli mitä ihastuttavin profiili, mitä somimmat suu ja leuka, mitä tulisimmat tummat silmät ja tumma kaunis tukka. Lisäksi hän oli vilkas, nopea, naiivi ja tavattoman innokas miellyttämään.” Aterian jälkeen Snellman asteli nopeasti pois lumoojattaren luota ja lähti vaeltamaan Liebeneckin ohi, Osterspain ja Filzenin kautta Boppardiin ja St. Goariin, jossa yöpyi. Tällä tavalla Snellman oli oleskellut päivisin Nassaussa ja öisin Preussissa.158

Matka jatkui höyrylaivalla keskiviikkona 23. syyskuuta klo 8.00. Matkan aikana hän katseli haikeana Loreleita, 700 jalan korkuista kalliota, jonne hän oli kiivennyt edellisenä päivänä. Näkymät olivat sitä luokkaa, että helposti uskoi todeksi laulun seireenistä Lore-Leistä:

”Iki-ihana neito istuu

siellä ylhäällä huipulla,

korut välkkyvät, kun hän kampaa

kultaista tukkaansa.

Hän kultakammalla kampaa

ja laulua laulelee, sävel helkkyy ihmeellisesti

ja mielen vangitsee”

                             (suom. Aale Tynni)

Matka oli muutenkin miellyttävä monien historiallisten muistomerkkien takia. Puolenpäivän jälkeen saavuttiin Bingeniin, jossa Snellman majoittui Das Weisse Rossiin. Iltapäivällä Snellman souti Neckarin yli Rüdensheimiin, jossa eräs hilpeä talonpoikasparturi hoiti hänen hiuksensa ja partansa kuntoon. Terävät sutkauk-set teroittivat tylsän veitsen. Sen jälkeen hän kapusi Niederwaldille, josta avautuvaa maisemaa hän piti siihenastisista kauneimpana. Ilta oli ehtinyt jo pimetä, kun hän saapui kävellen Geisenheimiin, jossa yöpyi Geisenheimer nro I:ssa. Seuraavana päivänä, torstaina 24.9. hän ulotti kävelyretkensä pidemmälle Rheingauhun, joka oli erilainen kuin muut Reinin viinialueet: viinitarhat sijaitsivat tasangolla, jolta kohosi vain matalia kumpareita.159

Päästäkseen Hessenin suurherttuakuntaan Snellman nousi höyrylaivaan Elfeldissä klo 13.30 ja oli tuntia myöhemmin Mainzissa, joka oli yhden Rheinhessenin provinssin pääkaupunki. Snellmanilla oli aikaa käydä vilkaisemassa tuomiokirkkoa, jossa häntä harmittivat suuren piispajoukon sangen maalliset ilmeet. Papiston ylimielisyydestä todisti Snellmanin mielestä vanha maalaus, joka esitti piispaa kahden kruunaamansa keisarin keskellä. Nämä olivat pikkupoikia piispan rinnalla, joka näytti ikään kuin ottavan heitä tukasta kiinni. Täällä Snellman näki toisen teatteriesityksensä Saksassa. Cumberlandin juutalainen oli hänen mielestään ”itkettävän kehno”. Kun matkakassa ei riittänyt Frankfurtin kautta matkustamiseen, häneltä meni hukkaan koko perjantaiaamupäivä 25.9. Mutta klo 15–21 hän pääsi matkustamaan höyrylaivalla Manheimin vapaasatamaan Baijerin Reiniläisalueen ja Badenin välistä.160

Matka jatkui Badenin suurherttuakunnassa, kun lauantaina 26.9. Snellman lähti klo 10.00 postivaunuilla Manheimista Heidelbergiin. Kahden tunnin matka taittui vaunun katolla, josta Snellman oli toivonut parempia näköaloja. Jos Heidelbergiin saapui Frankfurtista tai Darmstadtista, Snellmanin mielestä kaupungin näki kauniilta puolelta. Jos tuli Manheimin tasangon poikki, kyllästyi kaupunkiin jo etukäteen, kuten Snellman. Pian hänelle avautui kuitenkin kaupungin kauneus ja hän asettui asumaan torin laidalle hotelli Adleriin suoraan linnan raunioiden alapuolelle. Snellman tapasi iltapäivällä filosofian dosentti Carl Fortlagen, joka hämmästytti häntä osoittamalla tuntevansa suomalaiset Ilmonin, Sjömanin ja Gyldénin. Muuten hän näytti olevan tavallisen järkeilyn ja kantilaisuuden pauloissa. Myös seuraavan iltapäivän hän vietti Fortlagen seurassa käyden mielenkiintoisia keskusteluja. Fortlagen, josta tuli sittemmin Jenan yliopiston professori, yritti metafysiikassaan yhdistää teismin ja panteismin transsendenttiseksi panteismiksi.

Ensimmäisenä iltanaan Heidelbergissa Snellman tapasi vielä H. E. G. Pauluksen, jo 80-vuotiaan maineikkaan teologin. Tämä löytyi pienestä vinttikamarista syventyneenä tutkimaan yhden ainoan kynttilän valossa innokkaasti Novum Testamentumia. Nykyisistä filosofisista pyrkimyksistä hän sanoi Snellmanille: ”Teologiassa spekulaation on ratkaistava vain ratkaistavaksi annetut arvoitukset. Ellei arvoituksia kuitenkaan ole, ei niitä tarvitse myöskään ratkaista.” Hänen mielestään tällaisiin kysymyksiin kuului esimerkiksi kolminaisuusoppi, josta Raamattu ei kuitenkaan opettanut yhtään mitään. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että sivistyneiden keskuudessa vallinnut uskonnollinen välinpitämättömyys oli seurausta siitä, että käsittämättömästä tehtiin pääasia ja kun tämä oli kadonnut, käsitettävää ei yritetty tuntuvammin nostaa esiin.

Aivan avoimesti hän kytki tähän ajatuskulkuun seuraavan päätelmän: ”Missä on milloinkaan elänyt esim. sellainen ihminen, joka olisi Kristuksen tavoin, osoitettuaan jo 30-vuotiaana kykynsä noin vahvasti, kuitenkin kieltäytynyt asettumasta poliittisen vallankumouksen johtoon ja valinnut mieluummin pahantekijän kuoleman?” Snellman jätti tämän lauselman omaan arvoonsa, koska ponnistelu Kristuksen suurten ansioiden osoittamiseksi kompastui usein naurettavuuteen, kuten tässä. Oli kuitenkin harvinaista, että saksalainen oppinut antoi pumpata itseään ja ilmaisi avoimesti mielipiteensä tiedettään koskevista asioista. Tässä suhteessa Paulus ei tuntunut lukeutuvan Saksan oppineisiin.161

Maanantaina 28. syyskuuta klo 11.00 matka jatkui Heidelbergistä postivaunuilla Neckar-joen laakson kautta Heilbronniin, jonne Snellman saapui illalla klo 21.00. Näin hän oli tullut Württenbergin kuningaskuntaan, joka pääasiallisesti muodostui Schwabenin maakunnasta. Heilbronnissa Snellman asui torin laidassa ”die Falkessa”. Aamulla klo 8.00 hän heräsi virsisävelmään, jonka tornikvartetti soitti pääkirkon tornista. Täältä matka jatkui Württenbergin pääkaupunkiin Stuttgartiin, jonne Snellman saapui klo 16.30. Välittömästi hän riensi tärkeään tapaamiseen eurooppalaisten ajattelijoiden mielipiteitä jakaneen D. F. Straussin luokse. Tämä asui Charlottenstrasse 11:ssä kahdessa pienessä huoneessa puutarhan ympäröimänä. Käynti sai Snellmanin tyrmistymään: hän löysi nuorelta vaikuttaneen, hoikan, vaaleatukkaisen, herkästi punastuvan kalpeaihoisen nuorukaisen, joka näytti pää kumarassa kirjatoukalta. Strauss otti Snellmanin vastaan yksinkertaisesti ja kursailematta. Hän hyväksyi Snellmanin käsityksen teoksestaan Das Leben Jesu ja pahoitteli näkemyksistään syntynyttä kohua todeten: ”Jos kirjoittaja kuka tahansa vielä pystyy aiheesta jotain sanomaan, on parasta jättää kaikki kiistat sikseen ja esittää ainoastaan jotain uutta. Hän on itse tehnyt asiassa oman osuutensa. Muut tehkööt nyt sille mitä tahtovat.” Snellman sai nopean vastauksen, koska hän oli mennyt itsekin suoraan asiaan ja ainakin antoi mielikuvan itsevarmasta, ellei peräti röyhkeästä miekkosesta.162

Snellman ei ollut puhunut aikeistaan aikaisemmin ystävilleen. Cygnaeus kuitenkin oli arvannut oikein kirjeessään Tukholmaan: ”Kerro minulle kuitenkin, mistä ajatukseni tai jokin kirjelappunenkin saavat etsiä Sinut tästä lähtien. Tuskinpa sellainen paikka jää minulle vieraaksi, vaikkapa siellä Sinun lisäksesi oleskelisi tuo mytologinen Suurpakana Strauss. Jumala seuratkoon mukanasi sinnekin!” Cygnaeus kertoi samalla, miten Spanska Fluganin Strauss-artikkelit oli silvottu kotimaan sensuurissa: ”Sinun kärpäsesi on vihdoin viimein ryöminyt melkeinpä siivettömänä leikkelevien sensoreiden saksista. Kirjoitukset, joissa on kosketeltu useamminkin käsiteltyä Straussia, ovat in totum et tantum [kerta kaikkiaan] joutuneet antautumaan, ja muusta erityisesti Sinun esittämäsi mention honorable [kunniamaininta] Sinun täkäläisten suosijoittesi kommunikatiivisesta mielenlaadusta.”163 Kun Snellmanin perimmäinen tavoite oli nyt saavutettu, hän lähti Stuttgartista tiistaina 30.9. kohti Tübingeniä, jonne hän saapui seitsemän tunnin matkan ja 30 kilometrin jälkeen.

Snellman oleskeli juuri tässä Saksan osassa silloin, kun Ranskan ja Saksan kansakuntien sotaiset suhteet olivat kärjistyneimmillään. Ranskan liberaalit lehdet olivat epädiplomaattisesti melunneet Reinin länsirannan välttämättömyydestä Ranskalle, koska Saksassa ei ollut yhtään ihmistä, joka olisi suonut tämän saaliin Ranskalle. Kaikissa valtioissa sodan välttämättömyydestä ei oltu yksimielisiä. Kun Baijerissa laulettiin Rheinliediä raivoisasti, Badenissa ja Württenbergissä laulua kuultiin tuskin lainkaan. Laululle naurettiin, sitä pidettiin huijauksena runouden alalla ja sanonta ”vapaa, saksalainen Rein” kirvoitti monia kommentteja. Näissä maissa oltiin epävarmoja siitä, oliko isänmaallista toivoa sotaa, mutta epävarmoja oltiin yhtä lailla siitä, saiko saksalaisten isänmaallisuus mitään aikaan ilman ulkopuolista sysäystä. Württenbergissä, missä saksalainen luonteenlaatu oli jo vallitsevassa asemassa, laulettiin yleisesti: ”Mitäpä minulle valtion asiat kuuluvat.” Snellmanin tapaamien oppineidenkin keskuudessa oli sellaisia, jotka eivät tunteneet valtiopäiväjärjestystä eivätkä juuri välittäneet sen toiminnasta.164

Matka Saksan osavaltioiden läpi oli Snellmanista niin antoisa, että lopullisessa matkakirjassaan hän sijoitti selostuksensa matkan kokonaisvaikutelmasta jo alkumatkansa jälkeen. Maan oppineet väittivät, että saksalaiset olivat ”Euroopan älykkäin kansakunta”, mutta Snellmanin mielestä kuka tahansa kansan parissa liikkunut ei voinut havaita tästä jälkeäkään. Kansa oli keskittynyt aineellisen toimeentulon hankkimiseen ja ruumiillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Snellman myönsi, että schwabenilainen saattoi arvella olevansa sukkela (witzig) verrattuna baijerilaiseen ja saksilaisen mielestä nämä molemmat olivat vähemmän älykästä väkeä kuin hän itse, kun taas berliiniläinen oli sitä mieltä, että hänen kaupunkinsa ylitti älykkyyden alalla kaiken mitä Saksassa on. Oppinut tarkoitti älykkyydellä kirjojen, kirjoittajien ja kirjapainojen suurta määrää.

Saksalaiseen kansallisluonteeseen oli Snellmanin mielestä vaikuttanut eniten kansakunnan jakautuminen suureen määrään eri valtioita, kun jokaisesta feodaaliherrasta oli tehty kuningas. Tämän hajaannuksen takia saksalaiset tuskin koskaan esiintyivät yhtenä kansakuntana. Kansakunnan parhaat miehet eivät olleet voineet etsiä kunniaa ja etuja politiikassa Euroopan asioissa, jolloin kiinnostus oli kohdistunut tieteisiin, joiden avulla maailmantapahtumiin vaikutettiin. Ei voinut ajatella mitään loistavampaa kuin pieni Jena, jonka muurien sisällä vaikuttivat samaan aikaan Schiller, Fichte, A. W. Humboldt, F. A. Schlegel, Schelling, Hegel, Ilgen, Hardenberg ja Goethe. Saksa oli pitänyt tiedemiehiään yhteisenä kunnianaan. Tähän asemaan ei ollut nostettu hallitsijoita, sotapäälliköitä eikä valtiomiehiä. Snellmanin arvion mukaan saksalainen kansallisuus oli kuitenkin kadonnut saksalaiseen oppineisuuteen.165

Saksalaista kansallistunnetta ei ollut, koska Snellmanin havaintojen mukaan menestynyt saksalainen tiede-elämä kätki sisälleen vähemmän ilahduttavan piirteen, tyytyväisyyden oleviin oloihin. Kun kansalta puuttui kansallinen tietoisuus, ei sille ollut tärkeintä sivistys sen edistämisen keinona. Kansallisen tietoisuuden puute oli merkki siitä, että kansalla ei ollut todellista sivistystä. Saksan kansan tyytyväisyys oleviin oloihin johtui kansallishengen puutteesta, kun sen oppinut osa keskittyi mielikuvaan kansakunnan erinomaisesta älystä. Suuren vapaussodan isänmaallisuus oli pinnallista ja ohimenevää, kun kansa taisteli suurten puheiden ja laulujen mahtipontisuuden voimalla. Tähän viittasi myös maastamuuton helppous, joka ei todistanut suuresta kiintymyksestä isien maahan. Hajaantuneena se viihtyi parhaiten. Omassa maassaan sillä ei ollut vaikutusmahdollisuuksia, koska kansakunta oli jakautunut moniin erillisiin valtioihin. Saksalaiset olivat kulloistenkin olojen mukaisesti palvelleet milloin toisen, milloin toisen osapuolen tarkoituksia ja tavallisesti heitä oli ollut molemmilla puolilla. Saksan valtioista Itävallalla ja Preussilla oli painoarvoa Euroopan politiikan vaakakupissa. Itävalta, joka oli kasattu slaavilaisista, romaanisista ja germaanisista kansanheimoista, edusti vähiten saksalaisuutta.166

Snellmanin mukaan preussilaiset tunsivat jonkinlaista ylpeyttä ja itsevarmuutta, vaikka ei ollut tietoa, jakoivatko nämä tunteet myös saksilainen, westfalenilainen ja reininmaalainen. Luvatun valtiosäännön asemasta toimivat maakuntien säätykokoukset ja kuntien hallintojärjestelmä. Snellman moitti preussilaisia ja ei-preussilaisia siitä, että he eivät kuitenkaan ymmärtäneet antaa kylliksi painoa perustuslaille, jonka saamisen toiveista nykyinen kuningas Fredrik Wilhelm IV oli tehnyt kertakaikkisen lopun.167 Kriittisistä huomautuksista huolimatta Snellman päätyi myönteiseen arvioon: saksalainen tiede voi vastaisuudessa tukea saksalaisen kansallistunteen voimistumista ja Euroopan kulttuurin nousua.168

142                         R. R. Palmer, Uuden ajan maailman historia II. Helsinki 1966, 167–168.

143                         H. W. Koch, A History of Prussia. New York 1978, 208–209.

144                         Michael Hughes, Nationalism and Society. Germany 1800–1945. London 1988, 61–73.

145                         William Carr, A History of Germany 1815–1945. London 1979, 5.

146                         Ks. tarkemmin käsitteestä Klaus Beyrer, Die Postkutschenreise. Tübingen 1985, 97–116.

147                         ”Saksa. Kuvauksia ja arviointeja matkalta 1840-1841. Tukholma 1842”. KT  4, 15–251.

148                         Kari Selénin kommentaari, SA III:1.

149                         Kari Selénin kommentaari, SA II:41. Snellmanin matkan selostamisessa matkamuistiinpanot ovat arvokas apu, vaikka merkinnät vaativat melkoisesti taustaselvitystä. Kun niitä käytetään, ei viittausta tehdä seikkaperäisesti.

150                         Ks. tarkemmin Paul Gerhard Heugren, Svensk diligenstrafik i Svenska Pommern på linjer i Tyskland och Sverige och genom Danmark 1600–1700 talen. Kungl.poststyrelsen 1964 sekä Klaus Beyrer, Die postskutschenreise. Tübingen 1985.

151                         James Elstone Dow, A Good German Conscience. The Life and Time of Ernst Moritz Arndt. Boston 1995, 9–10 ja 54–68. Arndtin uskonnollisuutta korosti se, että hänen velipuolensa ja hyvä ystävänsä oli Friedrich Schleiermacher, romantikko, jonka mukaan uskontoa oli puolustettava sen halveksijoita vastaan. Uskonto perustui tunteeseen, vaistoon ei historian ilmoitukseen. Hän edusti kantilaisuuden uskonnollisia sävyjä, kun Hegel edusti sen ateistista siipeä. Arndtin Ruotsin yhteyksistä on olemassa kaksi erillistutkimusta. Ks. Uno Willers, Ernst Moritz Arndt och hans svenska förbindelser. Studier i svensk-pommersk historiagrafi och svensk opinionsbildning. Akademisk avhandling. Uppsala 1945 sekä Richard Wolfram, Ernts Moritz Arndt und Schweden. Zur Geschichte der deutchen Nordsehnsucht. Weimar 1933.

152                         Dow 1995, 83–89 ja 99–104.

153                         KT 4, 61–63.

154                         KT 4, 68–70.

155                         KT, 67.

156                         KT 4, 74.

157                         KT 4, 75.

158                         KT 4, 76

159                         KT 4, 79–84.

160                         KT 4, 84.

161                         KT 4, 88–89.

162                         Huom. Snellman selostaa käyntiään Straussin luona ainoastaan matkapäiväkirjassaan mutta ei julkaistussa matkakirjassaan, joka julkaistiin siis Strauss-polemiikin jälkeen.

163                         Kirje Fredrik Cygnaeukselta 27.6.1840. KT 2, 251–252.

164                         KT 4, 90–92.

165                         KT 4, 37–42.

166                         KT 4, 42–46.

167                         KT 4, 47–52.

168                         Yrjö Varpio, Matkalla moderniin Suomeen. 1800-luvun suomalainen matkakirjallisuus. Tampere 1997, 48.