Pettymys toveripiirin asenteeseen sai Snellmanin hakemaan uutta ratkaisua tilanteeseensa. Hänellä oli vaihtoehtoinaan Ruotsin houkutukset ja kotimaan kutsumus. Hänen ratkaisuaan ohjasivat myös puhtaasti aineelliset tekijät: ulkomaanmatka oli velkaannuttanut hänet ja hänen kukkaronsa oli ”surkeasti hajalle ammuttu”. Toimeentulon ongelmiin oli löydettävä tehokas ratkaisu. Jo lokakuussa 1842 ennen paluutaan Suomeen hän oli hakenut avoimeksi julistettua Kuopion yläalkeiskoulun rehtorin virkaa, mistä tiedon oli ilmeisesti välittänyt Runeberg Porvoosta. Virka oli vapautunut, kun edellinen haltija oli siirtynyt parempipalkkaiseen kirkkoherran virkaan Pieksämäelle. Rehtorin palkka oli 500 ruplaa vuodessa, ja jokaiselta sisään kirjoitetulta oppilaalta sai 1,5 ruplaa lisää. Taloudellisesti rehtorin virka oli verrattavissa lukion lehtorin tai yliopiston filosofian apulaisen virkaan, ja arvoltaan se vastasi kapteenin virkaa. Snellmanin hakeutumista opettajan virkaan ei voi pitää yllättävänä, olihan hän useaan otteeseen toiminut kotiopettajana ja opettanut Helsingin lyseossa 1832–1836. Anomuksesta senaatti vapautti hänet 30.1.1843 tietopuolisista näytteistä ja antoi luvan hakea virkaa.50 Snellmanin kilpahakijana oli Porvoon lukionapulainen S. J. G. Smalén.51

Odotellessaan ratkaisua Porvoon tuomiokapitulista hän oli ryhtynyt vanhaan työhönsä, valmentamaan nuorukaisia ylioppilastutkintoon. Vaikka Snellmanin taidoista vakuuttuneet mutta olosuhteista täysin tietämättömät ystävät Tukholmassa onnittelivat häntä jo varmasta professuurista Suomessa, hänen harvoiksi esiintymisikseen yliopistossa jäi luentosarja ”hengen olemuksesta”, jonka hän aloitti 8.2.1843 fysiikan ja kemian auditoriossa. Suosio oli taattu; sali oli täyteen ahdettu, ja paikalla oli melkein 100 henkilöä, joista osa joutui seisomaan. Kuulijoiden joukossa oli ”vanhoja herroja”, kuten von Haartman, professorit Ilmoni, Lille, Borg ja useita muita korkeita virkamiehiä, kuten Armfelt, Walleen, von Kothen, Nordenheim ja tunnettuja yliopistonopettajia. Snellman elävöitti esitystään selkeillä ja mestarisilla esimerkeillä, kuten paikalla ollut Fabian Collan kuvaili kuulemaansa. Snellman luennoi ”omasta päästään” mutta käytti muistiinpanoja.52

Luentonsa aluksi hän halusi vaimentaa odotuksia toteamalla, että hän ei ollut harjaantunut suulliseen esitykseen ja neljän vuoden poissaolo akateemisista harjoituksista oli tehnyt ne vieraiksi. Hän toivoi siksi kärsivällisyyttä ja lempeää arvostelua, koska luennot olivat puutteellisia sekä sisällöltään että muodoltaan. Huomattuaan kuuluisuudet yleisön joukossa hän totesi: ”Teille, korkeasti kunnioitetut miehet, minulla ei ole mitään sanottavaa. Tarkoitukseni ei näet koskaan ole voinut olla teidän hyödyttämisenne enkä voi elättää vähäisintäkään toivoa siitä, että saisin taholtanne huomiota osaksenne.” Hänen tavoitteenaan oli herättää akateemisen nuorison sieluissa rakkautta filosofista spekulaatiota kohtaan ja halua hakea siitä lohdutusta.53

Snellman valotti luentosarjansa taustoja Berliiniin matkustaneelle Robert Tengströmille ja pyysi tätä kertomaan professori Michelet’lle, että hän luennoi tämän teoksen pohjalta keväällä.54 Suunnitelmat ilmeisesti muuttuivat, koska luentojen monista kohdista löytyy suora vastaavuus Snellmanin omaan Persoonallisuuden idea -teokseen otsikointia myöten: niitä voi pitää jopa tiivistelmänä tästä teoksesta. Rakenteellista yhtäläisyyttä on havaittavissa myös Hegelin Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften -teoksen kanssa, vaikka eroavaisuuksiakin toki on. Mutta käytössä on selvästi ollut hegeliläinen metodi. Lisäksi luennoissa on joitakin piirteitä schellingiläisestä subjektiviteetin tulkinnasta. On kuitenkin kaksi tärkeää poikkeusta: ensinnäkin luennot sisältävät pitkän filosofishistoriallisen katsauksen itsetietoisuuden käsitteestä ja toiseksi niiden lopussa on katsaus uskonnolliseen tietoisuuteen. Vastaavaa osaa Persoonallisuuden idea -teoksessa ei ole, ja se onkin merkittävä lisäys Snellmanin uskonnonfilosofiaan.55

Snellman tarkensi luentosarjassaan kirkon tehtävää kansakunnan rakennustyössä. Uskonnollisesta tietämisestä Snellman totesi: ”Mutta siveellinen toiminta sellaisenaan on prosessi, subjektiivisuuden kumoamista, siveellistä maailmanjärjestystä jokaisessa momentissa, ja uskonnollinen tietäminen on siksi myös subjektin tietämisen lailla absoluuttisen hengen läsnäolon haltuunottoa, äärellisen ja äärettömän sinänsä olevan sovituksen haltuunottoa. Sovitus tietämisenä on siksi kaiken uskonnon olennainen puoli, ja tietämisen valtaan sisältyy myös teon sovittaminen.” Snellman selitti, että välittömästi uskonnollinen tietäminen on tunnetta, hartautta, varmuutta sovituksesta, äärettömän läsnäolosta äärellisessä sekä kehittyneemmässä muodossa Jumalan hengen läsnäolosta ihmisen hengessä. Snellmanin mukaan ongelma onkin tässä tunteessa: ”Mutta tunne on olemassa vain hetkeä varten ja se vaatii, että subjekti vetäytyy takaisin objektiivisesta maailmasta omaan sisimpäänsä. Se sisältää siksi vaatimuksen määrätystä tiedosta äärettömän todellisesta läsnäolosta äärellisessä.”56 Pienemmälle piirille Snellman piti 15 luentoa Hegelin logiikasta tämän Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften -teoksen pohjalta.57

Snellmanin luennot muistuttivat konsistorin jäseniä heidän vanhoista kamppailuistaan. Snellmanin akateemiset ystävät näkivät vaivaa saadakseen hänet yliopistoon, mutta ponnistelut eivät johtaneet tulokseen. Esteenä ei ollut niinkään kansleri-perintöruhtinas tai kenraalikuvernööri Menšikov, jotka eivät olisi olleet vastaan, jos konsistori olisi tehnyt ehdotuksen. Suurimpana ongelmana olivatkin kollegisen pöydän vanhimmat jäsenet, jotka olivat edelleen Snellmanille suutuksissaan vuoden 1838 riitelyn jäljiltä – eikä kevään 1843 luentojen sävy parantanut asiaa. Yritys helpottaa Snellmanin tukalaa asemaa johti myös Nordströmin välirikkoon konsistorin kanssa, kun hän maaliskuussa 1843 ehdotti yksityisesti rehtori Ursinille ylimääräisen määrärahan myöntämistä Snellmanille sen varmistamiseksi, että tämä ei siirtyisi Kuopioon vaan jäisi yliopistolle. Edelleen rabulistina Snellmania pitäneen rehtorin vastaus oli välttelevä; ajankohta ei ollut oikea ja yliopisto voitiin helposti saattaa häpeään tällä toimenpiteellä. Sijaiskansleri Thesleff näki Nordströmin aloitteen riskiksi koko maalle.58

Nordström ei antanut kuitenkaan periksi; kun nuorille kirjoittajille tarkoitettu apuraha vapautui, hän ehdotti konsistorissa sen myöntämistä Snellmanille. Rehtori Ursin totesi, että hänellä oli oikeus ratkaista, mitä asioita esiteltäisiin, ja kielsi keskustelun asiasta, eikä siitä merkitty mitään pöytäkirjaan.59 Snellmanin mukaan asiasta nousi metakka, johon hän itse oli antanut aiheen ilman omaa syytään.60 Nordström uudisti ehdotuksen Snellmanin apurahasta huhtikuussa 1843, ja kun siitä ei kuulunut mitään, tiedusteli asiaa suullisesti konsistorissa 6. toukokuuta. Ursin vastasi tylysti, että yksin hänestä riippui, otettiinko asiat käsittelyyn ja milloin ne otettiin. Nordströmin esitysoikeudesta äänestettiin 20. toukokuuta, ja hän hävisi rehtorin äänellä. Hän vei asian prokuraattorille, joka siirsi sen kanslerille. Kanslerin 14.2.1844 antaman päätöksen mukaan rehtori saattoi kieltäytyä ottamassa asiaa käsittelyyn, mutta siinä tapauksessa se oli merkittävä pöytäkirjaan ja lähetettävä kanslerille.61 Tämä päätös ei enää ehtinyt auttaa Snellmanin taloudellista tilannetta, mutta se vahvisti Nordströmin mainetta ajattelemattomana oppositiomiehenä, joka erityisesti venäjän kielen professori Grotin mukaan tiheään ja varomattomasti valitti hallitusten toimista.62

Viimeinen ovi Helsingissä sulkeutui Snellmanilta, kun loppusyksyllä 1842 Helsingfors Tidningin toimittajana työskennellyt Topelius kävi häntä tapaamassa hänen vaatimattomassa ullakkokamarissaan. Tapaaminen oli ystävällinen ja jo pian keskusteltiin päivän asioista. Keskustelun kuluessa Snellman ehdotti yllättäen, että he alkaisivat toimittaa yhdessä lehteä: hän huolehtisi arvosteluista, politiikasta ja päivänkysymyksistä ja Topeliukselle olisi jäänyt uutiset, taiteet ja kaunokirjallisuus. Oivallettuaan heti ehdotuksen vaarallisuuden oman urakehityksenä kannalta Topelius väisti kysymyksen ja totesi ratkaisuvallan kuuluvan lehden omistajalle, G. O. Waseniukselle. Kustantajan vastaus ei jättänyt tulkinnan varaa: ”Sitä miestä en halua takamailleni, hän kirjoittaisi kumoon lehden kolmessa viikossa.”63

Toimintakanavien ja sitä myötä rahahanojen sulkeuduttua joka puolella Snellman valitti Runebergille: ”Syntisen raukan täytyy toki olla tottunut riippuvuuteen ja kurjuuteen elääkseen 37 vuoden ikäisenä ilman tuloja ja sellaiset tulevaisuuden toiveet minulla on.”64 Snellmanin yksinäisyys ei aiheutunut pelkästään aatteellisesta eristymisestä tai toimeentulon hankkimisen vaikeuksista. Vielä naimaton 37-vuotias Snellman koki jäävänsä syrjään myös sosiaalisesti, kun muut olivat nauttineet perheonnesta jo pitkään. Runeberg, Nervander ja Nordström olivat olleet aviossa jo useita vuosia, Laurell ja Schauman olivat vastanaineita.

Sosiaalisen eristyneisyyden ja toimeentulohuolien keskellä Snellman alkoi kuunnella entistä tarkemmalla korvalla ruotsalaisilta yliopistoilta tulleita tarjouksia, joita kyllä riitti. Yhteydenpito syntymäkaupunkiin oli muutenkin säännöllistä, koska kustantaja Looström yritti sinnikkäästi motivoida Snellmania laatimaan kolmannen osan avioliittoromaanistaan. Samalla hän antoi tietoja muiden teosten hyvästä menekistä.65

Kaikkein tiiviimmin Snellmanin ajatukset pitivät Tukholmassa kirjankustantaja Zacharias Haeggströmin lähettämät sydämelliset kirjeet. Tukholmassa asuessaan Snellman oli viihtynyt hyvin tässä onnellisessa kodissa, jonne hän oli aina tervetullut vieras. Kun hän oli tullut aamukahville, oli ilo ollut suuri etenkin lasten piirissä. Sophie, Nanna, Lotten, Hugo ja Arvid rakastivat hauskaa setää, joka lahjoitti heille ”kaksitoista killinkisiä” opettaakseen heitä säästäväisyyteen. Heidän seurassaan vakava Snellman unohti usein syvät mietteensä ja ahkeran kirjoittamisensa ja oli iloinen iloisten seurassa.66 Haeggströmin vaimon mielestä sunnuntait eivät olleet enää yhtä miellyttäviä ilman Snellmania eikä hänen miehensä yhtä iloinen ja vallaton. Enää ei juotu Snellmanin maljoja eikä hän enää ohjannut emäntää pöytään. Anjovista oli edelleen pöydässä, mutta kukaan ei ylistänyt sitä enää kuin Snellman.67

Puolen vuoden ajan Snellmanin lähdön jälkeen kirjeitä läheteltiin tiheästi. Pienet ystävät muistelivat kaiholla onnen aikoja ja suuremmat elivät jännityksellä mukana Snellmanin uratoiveissa. Eniten kuulumisia vaihdettiin Snellmanin lähtiessä ilmestyneen Valtio-opin menekistä. Haegg-ström oli kuullut Bergfalkin arvioita: kirjassa oli monia hyvin ajateltuja ja omaperäisellä tavalla esitettyjä kohtia, mutta kokonaisuus ei ollut viimeistelty eikä pysynyt oikein hyvin koossa. Bergfalkin mukaan Snellman pyrki hyvään ja pääsi syvälle; hän kirjoitti lämpimästi ja terävästi, mutta oli selvästi pitänyt kiirettä. Kustantajan harras toivomus olikin: ”Pitäkööt Herrat huolen siitä, että ymmärtävät Snellmanin oikein, ennen kuin kiroavat hänet; kaikki kääntyy kuitenkin hyväksi, kunhan herrat kirjoittavat tavalla, että kunniallinen mies voi vastata kirjoitteluun.”68

Haeggströmin todistuksen mukaan Valtio-opin vastaanotto oli kaksinkertaistanut Snellmanin arvon filosofina Arwidssonin silmissä. Hän oli varma, että Arwidsson ei säästänyt vaivojaan löytääkseen henkilön, joka huolehtisi Snellmanin kiinnittämisestä Lundin käytännöllisen filosofian professorin virkaan, joka oli 1 600 riksin arvoinen. Tässä virassa Snellman saattoi hyödyttää maailmaa enemmän kuin Suomessa.69 Tähän ratkaisuun oli ehtinyt Snellmankin päätyä, kun hän kirjoitti ystävälleen, professori Carl August Hagbergille, Lundin yliopiston kuuluisalle kielitieteilijälle, joka oli heidän Kööpenhaminan-tapaamisellaan tarjonnut hänelle professuuria syyskuussa 1841. Tuolloin Snellman oli vain luvannut harkita asiaa, mutta nyt toukokuussa 1843 hän selitti: ”Silloin en halunnut ajatella isänmaani jättämistä, ja kiitollisena hyväntahtoisuudestasi torjuin ehdotuksen epäröimättä. Nyt olen syistä, jotka tuonnempana esitän, havainnut, että minun on pakko muuttaa ajattelutapaani.”

Snellman paljasti kirjeessään tulleensa valituksi Kuopion yläalkeiskoulun rehtoriksi, mistä virasta hän ei uskaltanut luopua ilman varmuutta professuurista. Hän vetosi suosijaansa: ”Minun on ollut pakko ottaa vastaan koulun rehtorin virka. Mutta sitä en jaksa kauan. Käy nimittäin liian vaikeaksi heittää menemään niin pitkä osa elämää kuin olen jo elänyt (kaikkiaan 37 vuotta). Yliopistossa ei ole vapaata virkaa viiteen vuoteen; ja silloin minun on tapeltava viisitoista vuotta virassaan vanhentuneen apulaisen kanssa.” Snellman katsoi tehneensä tarpeeksi isänmaassaan voidakseen jatkaa filosofin uraa, mutta ikänsä vuoksi hän ei voinut odottaa. Siksi oli ajateltava ”maailma on suuri” ja toimittava sen mukaan. Vuoden hän tarvitsi laittaakseen asiat kuntoon Suomessa, kolme–neljä vuotta hän voisi viihtyä Lundissa ja lopuksi kuolla Tukholmassa – parempaa ei voisi toivoa.70

Hagbergin vastaus tuli nopeasti. Kohteliaasti hän totesi ensin, miten suuresti Snellmania filosofina arvostettiin Ruotsissa ja miten ruotsalaiset pitivät häntä opettajana ja filoso-fian uudestisynnyttäjänä maassaan ja olivat siitä hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Samaan hengenvetoon Hagberg muistutti, että Snellman oli aikoinaan torjunut käytännössä hänen ehdotuksensa ja hän oli ryhtynyt ajamaan professuuriin toista henkilöä, mitä asiantilaa ei voinut muuttaa. Toisaalta 3–4 vuotta olisi liian lyhyt aika Lundissa. Lisäksi Hagberg epäili, että Snellman oli liiaksi suututtanut Ruotsin hallituksen Frejan avustajana ja varsinkin Strauss-jutuilla. ”Viimeksi mainitussa tapauksessa korkeat tahot ovat erityisen säikkyjä, jolloin ennakkoluulotonta käsittelyä ei olisi odotettavissa.”71

Torjuvalla vastauksella ei ollut käytännön merkitystä, koska rehtoraatin hakeminen oli ollut varman päälle pelaamista. Snellman oli 4.3.1843 suorittanut Porvoon tuomiokapitulissa käytännölliset kokeet, jotka eivät hänen omien sanojensa mukaan olleet menneet hyvin hänen käsittämättömän ujoutensa takia. Runebergille hän totesi Porvoossa käynnin sujuneen miellyttävästi lukuun ottamatta ”kirotun kuulustelun” tukalia tapahtumia. Jännitystä oli varmaan lisännyt se, että raadissa istuivat piispan johdolla Porvoon lukion kantavat voimat, jotka hän kaikki tunsi: Lindh, Borenius, Öhman, Lindfors ja Runeberg. Virallisen todistuksen mukaan koe oli kuitenkin suoritettu ”kunnialla ja täydellisesti tuomiokapitulin mieliksi”.72

Tämän perusteella hänelle annettiin 10.5.1843 valtakirja. Professoritoiveiden rauettua Snellman palasi nopeasti arkeen. Hän pyysi Runebergia hakemaan notaarilta valtakirjansa ja pistämään sen jonkun Helsinkiin matkustavan taskuun. Lisäksi hän pyysi Runebergia tapaamaan piispa C. G. Ottelinia, joka oli tarjonnut hänelle mahdollisuutta matkustaa vaunuissaan tarkastusmatkalle Kuopioon kesäkuussa. Snellman oli kiittänyt kirjallisesti, mutta ei ollut saanut vastausta ja oli huolissaan pitäisikö kuitenkin kieltäytyä.73

Snellman joutui anomaan virkavapautta kesäkuun ajaksi, koska toivoi vuoden ajan Kuopion koulussa opetusta johtaneen E. J. Blomin saavan päättää lukuvuoden rauhassa. Lisäksi yksittäiset asiat vaativat virkavapautta.74 Cygnaeuksen läksiäisjuhlissa Kaisaniemen ravintolassa 22.5.1843 Snellman ei kyennyt torjumaan haikeutta tervehtiessään häntä kotiin saattaneita ylioppilaita: ”Joka 20-vuotisena ei tiedä mitään, 30-vuotiaana ei ole mitään ja 40-vuotiaana ei omista mitään, se ei ole koskaan tietävä, oleva tai omistava mitään.” Runebergille hän kirjoitti: ”Kukaan ei tule tänne ullakkokomeroon enkä minä astu sen ulkopuolelle. Koko tämä elämä ja puuhailu katujen, torien ja muurien piirissä, kaikki tämä alkaa tuntua minusta niin kauhealta, että olen mieluummin sitä katselematta.”75 Rahahuoliensa vuoksi Snellmanin oli pakko suhtautua tulevaisuuteen käytännöllisesti. Vain kolme päivää Hagbergin tyrmäävän vastauksen jälkeen hän oli kesäkuun alussa täynnä toimintatarmoa ja piti yhteyttä kuopiolaisiin opettajakollegoihinsa. Hän kertoi aikatauluistaan ja pyysi aineistoja valmistautuakseen vastaanottamaan virkansa.76

Arwidsson koetti parhaansa mukaan vielä houkutella Snellmania jättämään Suomen ja muistutti, miten hän oli aikaisemmin katsonut olleensa velvollinen uhraamaan voimansa isänmaan hyväksi. Hän vakuutti, että Snellman ei ollut kuitenkaan niitä, joita kasvoi Suomen kaikilla naurismailla. Nyt hänet aiottiin heittää kuin hyödytön riepu kirjallisuuden autiomaahan Kuopioon; häntä pidettiin riittävän palkan saaneena, kun hän sai takoa järkeä ja kielioppia Savon villien päähän. Arwidssonin mukaan Snellmanin täytyi ymmärtää olevansa vapaa kaikista sitoumuksista ja hänen oli tukahdutettava kiitollisuus isänmaataan kohtaan ja palautettava mieleen, mitä hän oli velkaa itselleen ja tieteelle. Hän itse tiesi, miltä isänmaan jättäminen tuntui, mutta kukaan mies ei voinut sietää oikkujen tai väkivallan leikkikaluksi joutumista. Arwidsson neuvoi, että ei pitänyt lainkaan epäröidä, millainen askel oli otettava. Tuloksen varmistamiseksi hän oli saanut lupauksia hyvistä palveluksista Snellmanin uraa ajatellen Ruotsissa.77

Arwidssonin todistelut haihtuivat pian ilmaan, koska vain kymmenen päivää myöhemmin Haeggström ilmoitti, että kaikki toivo oli mennyt Lundin professuurin suhteen: ehdokasasettelu oli tehty ilman Snellmanin nimeä ja kaikki meni säännönmukaista rataansa. Lohdullisesti hän totesi: ”Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää. Parhaaksi on kaiketi se, mitä on tapahtunut; sen tulevaisuus näyttää. – Mene sinä Kuopioon! Se on Sinun itse valitsemasi maanpako paremman ratkaisun puutteessa. – Olet nyt liian vanha lähtemään enää seikkailemaan. Elä edelleen tieteellesi; siinä on jo itsessään palkkiota kyllin.” Vielä hän jatkoi oraakkelimaisesti: ”Erämaa ei voi estää Sinua vaikuttamasta ajattelijana maailman hyväksi – – sinulla on koko maailma, jolle voit luennoida. – sanalla sanottuna usko niin kuin minä uskon: se mitä tapahtuu, on aina parasta.”78

Snellmanin torjuminen yliopistolla ja työntäminen syrjäiseen Kuopioon herätti paljon keskustelua Tukholmassa ja Helsingissä. Myöskään Snellmanin omaiset eivät voineet hiljaa seurata sivusta perheenjäsenensä kohtelua, vaikka eivät asioista aina ihan ajan tasalla olleetkaan. Kuolemansairas Carl August -veli Kristiinankaupungista toivoi, että hän ennen menehtymistään saisi nähdä veljensä saavan Ruotsista sen, minkä isänmaan olisi pitänyt antaa. Tieto Kuopioon joutumisesta oli odottamaton ja tuotti tuskaa: ”eihän ihminen toki voi saada paljonkaan tai yhtään aikaan siellä, missä kaikki, etenkin ylhäisimmät, kumartuvat hymyillen ikeen alle.”79

Snellmanin isä oli kuullut piispa Melartinilta, että ”Sinä olet puskenut sarvesi poikki etkä halua enää käydä puskusille toheloitsijoiden kanssa.” Isä ilmaisi osanottonsa poikansa tulevaisuuden vuoksi ja totesi, että ainaiseksi häpeäksi jäisi, jos tämä joutuisi pysymään kauan rehtorina tai jättämään isänmaansa. Lohdutus oli syvällisen harras: ”Rakas Janne! Älä sure sitä, ettei Sinulla ole kotia. Meillä on nyt aavistus suuresta kodista Jumaluudessa emmekä enää kuulu vaihtelun tai jyräämisen koneiston alaisuuteen.” Lopuksi hän vielä varoitti: ”Lähestykää varovasti Jumaluutta, jotta te filosofit ette häpäisi taivasta (niin kuin Swedenborg sanoo) ja kohtaisi Prometheuksen kohtaloa.”80

Sisaren mies, harras herännäinen Otto von Essen jatkoi appensa linjoilla. Hän ei ymmärtänyt Snellmanin hätää lähteä Suomesta, koska tätä ei ollut karkotettu maasta ja toisaalta valmis virka oli Kuopiossa odottamassa. Langon mielestä Snellmanin ahdistus piili muualla: ”Voi kunpa sinä parahin veli paneutuisit edes tunniksi joka päivä tutkimaan Jumalan sanaa ja heittäisit saman tien penkin alle kaiken filosofian, niin löytäisit pian paljon suuremman rauhan ja tyyneyden kuin olet löytänyt monivuotisten filosofisten pyrkimystesi parissa, ja silloin voisit tyytyväisenä ja rauhallisena kohdata tulevaisuutesi.” Von Essen ei ollut paljon itse opiskellut ja siksi hän halusi ilman kiertoteitä ja järjen tutkimuksia päätyä suoraa päätä Jumalan sanan johdatuksella oikeaan valoon ja elämään Jumalan yhteydessä.81

Anna Christina kehotti veljeään samassa hengessä hieman vähentämään ”ylenmääräistä kirotun kunnian tavoittelua” ja suomaan itselleen lepoa, ettei tekisi elämää itselleen taakaksi.82 Samaan sävyyn kirjoitti Eva Haeggström Tukholmasta: ”Kukapa tietää, vaikka Jumala olisi valinnut Kuopion ystävämme suojapaikaksi. Ehkä sielläkin on lämminsydämisiä ihmisiä, jotka voivat suoda kaivatulle ystävällemme jonkin onnellisen tuokion. Kuulkoon Jumala rukouksemme ja tehköön ystävämme niin onnelliseksi kuin hän ansaitsee!”83

Koskettavin vetoomus tuli pastori Johan Anton Nordgreniltä, joka oli Snellmanin vanha kortteeritoveri Uudestakaarlepyystä. Kirjeessään hän tunnusti olleensa huono pappi heidän asuessaan yhdessä leipuri Wilkmanin ullakkokamarissa, koska yliopistossa ei suoritettu itsenäistä tutkimustyötä ja uusi oppi levitti kalmanhajua. Nyt Herra oli avannut hänen silmänsä ja hän oli alkanut tajuta, mitä hänen rauhaansa sopi, miten surkeaa oli olla sokea ja silti oppaana. Vanhan ystävän mielestä Snellmanin ei pitänyt pyrkiä jättämään kotimaataan. ”Jonkinmoista opetusta pitäisi saarnata inhimillisen tiedon liukkaalla polulla vaeltaville aikamme johtohahmoille.” Hänen mielestään kaikki näytti myös osoittavan, että hegeliläisyys oli painumassa tuhoaan kohti. Vaikka kaikki tämä näytti Snellmanista ehkä lapselliselta jokeltelulta, Nordgren halusi vain huolehtia vanhasta ystävästään.84

Samansävyinen lohdutuskirje tuli Haeggströmiltä, joka professuurin liukuessa Snellmanin käsistä totesi, että kaikki voitava oli kuitenkin tehty: ”Ihmisen vallassa ei ole etukäteen ratkaista, mitä hyvää siitä saattaa koitua: kaiken parhaaseen tulokseen johtavan Kaitselmuksen hallinnassa on toivoa kuitenkin aina olemassa – – saatpa nähdä, että meidän Herrallamme on keinonsa järjestää Sinunkin asiasi niin, että kaikki päättyy parhaalla tavalla.”85

Kuopioon lähtö tuntui ahdistavan enemmän Snellmanin ystäviä ja perhettä kuin häntä itseään. Hän luki näitä kirjeitä luonnonkauniissa Degerön kartanossa, jossa hän vietti kesäänsä vuorimestari Fredrik Tengströmin luona. Tämän serkku, Snellmanin hyvä ystävä professori J. J. Tengström asui lähellä Puotilan kartanossa. Täällä Snellman kiintyi vanhan opettajansa, ystävänsä ja suosijansa 17-vuotiaaseen Sofia-tyttäreen. Snellman päätyi kosimaan tyttöä mutta sai vastaukseksi hienovaraisen kieltäytymisen, koska Sofia oli salakihloissa Herman Kellgrenin kanssa. Loppunäytöksenä Snellman selitti motiivejaan Tengströmille. Oman kodin kaipuu oli pannut hänet harkiten ja laskelmoiden kosimaan Sofiaa. Ratkaisua etsiessään hän oli koko kesäkuun heittelehtinyt toivon ja pelon välillä ja viettänyt tuskantäyteisiä ja unettomia öitä. Ensimmäistä kertaa elämässään Snellman oli kokenut tällaista sielun ja ruumiin yhteyttä. Ensimmäistä kertaa aikuisiässään hän uskalsi laskea kohtalonsa jonkun muun käsiin. Nyt kun hänet torjuttiin ja hän oli saanut varmuuden siitä, hän saattoi tukeutua itseensä, mikä oli voitto epävarmuuden tuskaan.86

Anna-Christina-sisar arvasi veljensä rauhattomuuden syyn, koska saman kuun lopussa hän totesi avioelämästään: ”Enimmäkseen olen kuitenkin saanut osakseni menestystä ja iloa ja elän tyytyväisenä ja onnellisena rakkaassa ympäristössäni ja toivon, että Sinäkin voisit pian lopettaa poikamieselämäsi, joka näytti levottomalta, ja ryhtyä elämään onnellista avioelämää.”87 Sisko ei ilmeisesti tiennyt, miten kovasti veli oli vastikään yrittänyt päästä tähän satamaan. Tätä oli jatkunut koko alkuvuoden, koska Karl Robert Looström viittaa sellaiseen kirjeessään: ”itse joka ajattelet avioitumista niin tiiviisti.”88

Heinäkuussa Snellman oli jo täysin sopeutunut ajatukseen Kuopioon siirtymisestä, vaikka elättelikin pientä toivetta Lundin professuurin julistamisesta uudelleen auki. Heinäkuun puolivälissä hän totesi Viipurin lukion rehtorille Carl Wilhelm Ahrenbergille: ”Olen joka tapauksessa lujasti päättänyt pakata tavarani niin pian kuin asiani sen sallivat ja etsiä muualta kotijumalia itselleni. Pyydän ystäviäni uskomaan, että päätöksen tekeminen on ollut kivuliasta ja raskasta.”89 Upsalan yliopiston teoreettisen ja käytännöllisen filosofian apulaisprofessorille Fredrik Georg Afzeliukselle tuotti tuskaa kuulla uutinen, että Snellman oli todellakin siirtymässä koulun rehtoriksi etäiselle maalaispaikkakunnalle. Kaikkien Ruotsissa asuvien ystävien mielestä se oli poikkeama Snellmanille viitoitetulta elämänuralta. He toivoivat, että se olisi vain pieni koukkaus ja että hän pääsisi olojen parannuttua astumaan uudelleen filosofian kateederille.90

Eurooppalaisen tiedemaailman silmissä Snellmanin katoaminen Kuopioon tuntui todelliselta loukkaukselta eurooppalaista tiedemiestä kohtaan. Esimerkiksi Berliinin yliopiston filosofian professori Karl Ludwig Michelet kiitti Snellmania tiedeseuraan liittymisestä. Hän odotti Snellmania pian Berliiniin, jotta päästäisiin seuran piirissä väittelemään filosofiasta. Lisäksi hän jäi odottamaan jotakin tutkielmaa valtiosta aikakausikirjassa julkaistavaksi.91

Ilmeisesti Snellmanin ystävät kokivat tilanteessa enemmän järkytystä kuin hän itse. Saattoi olla, että Afzeliuksen tapaan hän oli päättänyt näyttää hampaitaan ”ukoille” ja hakea rehtoriksi Kuopioon, kuten hänen ystävänsä oli halunnut tehdä hakiessaan Gävlen lukioon lehtoriksi. Tämä ei ollut osoittautunut kuitenkaan kovin tehokkaaksi ratkaisuksi, koska vallinneiden olosuhteiden takia suomalaisessa yliopistossa asia ei herättänyt suurta myötätuntoa. Snellmanilla oli takataskussa paljon suurempi yllätys, mistä tultiin pian kuulemaan.

50 Anomus keisarille viran hakemista varten 16.12.1842, 5: 293–294. KT 5, 293.

51 Kari Selénin kommentaari, SA III:43.

52 Fabian Collan A. I. Arwidssonille 12.2.1843. Kungliga Biblioteket, Diverse brevet (3) HYK sekä A. E. Arppelle 26.2.1842. Karl Collins Handskrifter 12.

53 Hengen olemusta käsittelevien luentojen rekonstruktio, keväällä 1843. KT 5, 304–305.

54 Kirje Robert Tengströmille toukokuussa 1843. KT 5, 371-372. Michelet’n teos oli ”Vorlesungen über die Persönlichkeit Gottes und Unsterblichkeit der Seele”.

55 Vesa Oittisen kommentaari, SA III: 49. Helsingfors 1993. Ne eivät ole säilyneet kokonaisuudessaan, koska niitä on aikoinaan lainattu ulos ja osa on hävinnyt sille tielleen. Luentorunko on kuitenkin voitu konstruoida Snellmanin omakätisten fragmenttien perusteella, joita on täydennetty luennoille osallistuneiden henkilöiden muistiinpanoilla kuten yliopiston kirjastossa säilytettävät J. R. Tengströmin, Z. J. Cleven, S. G. Elmgrenin, C. G. Ehrströmin ja yhdet nimettömät muistiinpanot. III. Cb.2. J. V. Snellmanin käsikirjoituskokoelma. Helsingin yliopisto.

56 KT 5, 341.

57 Vesa Oittisen kommentaari, III: 50. Helsingfors 1993. Luento on konstruoitu Snellmanin omakätisten muistiinpanojen ja J. R. Tengströmin muistiinpanojen perusteella.

58 Lindman 1948, 130.

59 Lindman 1948, 130.

60 Kirje Johan Ludvig Runebergille 13.5.1843. KT 5, 373.

61 Lindman 1948, 131-143.

62 Luukkanen 2000, 101.

63 Zacharias Topelius, Självbiografiska anteckningar utgifna av Paul Nyberg, Helsingfors 1922, 84–85 ja suomeksi Helsinki 1923, 96.

64 Kirje Johan Ludvig Runebergille 13.5.1843. KT 5, 373.

65 Karl Robert Looströmiltä 4. ja 6.1. 1843. KT 5, 294–296.

66 E. Nervander, J. W. Snellmanin pienet ystävät Ruotsissa. Joulutervehdys 1900. Snellmanian. Emil Nervanderin kokoelma. Museovirasto.

67 Kirje Eva Haeggströmiltä 1.5. ja 9.5.1843 Snellmanille. KT 5, 369.

68 Kirje Zacharias Haeggströmilt 28.4.1843. KT 5, 365.

69 Kirje Zacharias Haeggströmiltä 18. ja 19.5.1843. KT 5, 378.

70 Kirje Carl August Hagbergille 22.5. 1843. KT 5, 380-382.

71 Kirje Carl Augsut Hagbergiltä 3.6. 1843. KT 5, 395–396.

72 Porvoon tuomiokapitulin pöytäkirja 4.3.1843 §1. Porvoon tuomiokapitulin arkisto. Kansallisarkisto.

73 Johan Ludvig Runebergille 13.5. 1843. KT 5, 373.

74 Virkavapausanomus Porvoon tuomiokapitulille 16.5.1843. KT 5, 374.

75 Johan Ludvig Runebergille 11.6. 1843. KT 5, 406.

76 Kirje Bror Ernst Hannibal Schildtille 6.6.1843. KT 5, 403–404.

77 Kirje A. I. Arwidssonilta 13.6.1843. KT 5, 405–406.

78 Kirje Zacharias Haeggströmiltä 23.6. 1843. KT 5, 416–417.

79 Kirje Carl August Snellmanilta 23.6. 1843. KT 5, 414.

80 Kirje Christian Henrik Snellmanilta 25.6.1843. KT 5, 419. Prometheus oli kreikkalaisen mytologian titaani, joka oli tuonut taivaasta ihmiselle tulen, jonka Zeus oli kieltänyt. Kostoksi Zeus kiinnitytti Prometheuksen kallioon ja lähetti joka päivä kotkan raatelemaan hänen maksaansa, joka aina yöllä kasvoi ennalleen.

81 Kirje Otto von Esseniltä 24.7.1843. KT 5, 437–438.

82 Kirje Anna Christina von Esseniltä 24.7.1843. KT 5, 440.

83 Kirje Eva Haeggströmiltä 24.7.1843. KT 5, 440.

84 Kirje Johan Anton Nordgreniltä 24.7.1843. KT 5, 442–443.

85 Kirje Zacharias Haeggströmiltä 25.7. 1843. KT 5, 443–444.

86 Kirje Johan Jacob Tengströmille 5.7. 1843. KT 5, 430–431.

87 Kirje Anna Christina von Esseniltä 24.7.1843. KT 5, 439–440.

88 Kirje Karl Robert Looströmiltä 4. ja 6.1.1843. KT 5, 296.

89 Kirje Carl Wilhelm Ahrenbergille 15.7.1843. KT 5, 434–435.

90 Kirje Fredrik Georg Afzeliukselta 8.8.1843. KT 5, 448–452.

91 Kirje Karl Ludwig Michelet´ltä 8.8. 1843. KT 5, 446–448.