Snellmanin pienten kansojen filosofia 1939–1945

Ennen toista maailmaansotaa Snellmanin asema oli niin vankka, että hänet kelpuutettiin ensimmäisenä henkilönä seteliin. Pankkivaltuusmiehet kehottivat 1937 jatkamaan valmisteluja sen ehdotuksen mukaisesti, jossa oli Snellmanin muotokuva. Kilpaileva vaihtoehto oli maisema Kolilta. Toukokuussa 1940 liikkeelle lasketun 5 000 markan setelin oli suunnitellut Aarne Karjalainen. Setelissä oli Snellmanin kuva vasemmassa laidassa medaljonkiin sijoitettuna.111 Vaikka Snellman kelpasi seteliin kansainvälisen tilanteen kiristyessä, häntä ei kaivattu ulkopolitiikan suunnan määrittelyssä ainakaan kun oli kysymys Paasikiven käsityksistä.

Hitlerin Saksan vahvistuttua ja miehitettyä Tšekkoslovakian 1938 kaksi vuotta Tukholman-lähettiläänä ollut Paasikivi laati pääministeri A. K. Cajanderin pyynnöstä 13-sivuisen muistion. Siinä korostettiin Euroopan 21 pikkuvaltion yhteistoiminnan tärkeyttä, koska ”jos 143 miljoonan ihmisen puolelta ei kuuluisi äännähdystäkään, olisi se ihmeellistä”. Paasikivi työskenteli pohjoismaisen suuntauk-sen puolesta. Hän seurasi tarkasti ulkopoliittista mielipidekehitystä Suomessa. Hänen mielestään kokoomus ja IKL korostivat Snellmaniin vedoten liian yksipuolisesti kansallista itsekkyyttä, mikä oli pienille kansoille äärimmilleen kehitettynä vaarallinen oppi. Kansallisfilosofiin piti suhtautua kriittisemmin. Paasikiven mielestä Snellmaniin vedottiin sinänsä oikein siinä, että kansan tuli luottaa ainoastaan itseensä mutta se ei riittänyt suurvaltaa vastaan. Liiallinen voimantunto oli hänen mielestään haihattelua, kuten AKS:n seikkailut. Se ei ollut reaalipolitiikkaa.

Keskustelun virkistämiseksi Paasikivi kutsui 18.1.1938 ulkopoliittisen klubin koolle Kämppiin. Paikalla olivat Amos Andersson, S. J. Pentti, Eljas Erkko, Eirik Hornborg, Henrik Ramsay, E. von Frenckell, T. M. Kivimäki, Oskari Mantere, Antti Hackzell, Tyko Reinikka, Ernst von Born, Risto Ryti, Hj. J. Procopé, Artturi Leinonen ja Rolf Witting. Punamullan edustajat olivat poissa ja pääpaino ruotsalaisten edustuksessa. Paasikivellä riitti mielipiteitä sisäpolitiikastakin. Hänen mielestään valtakunnan asioiden hoitoa leimasi pikkumaisuus, ”niin kuin olisi kysymys jostain kunnasta tai Peräseinäjoen yhdistyksestä”.112

Kun Suomen poliittinen johto määritti periaatteita valtiolaivan ohjaamiseksi kansainvälisissä myrskyissä, Snellmanin käsitykset politiikan ja moraalin suhteista nousivat kiinnostuksen kohteeksi. Esimerkiksi vuonna 1939 aihetta käsitteli Jaakko Forsman, jonka mukaan kansallishenki oli isänmaanrakkaus ja kansallisuus yhtyneinä. Snellmanin ajattelun mukaan poliittinen toiminta oli moraalista, kun yksilö toimi vapaasta tahdosta ja hyvässä tarkoituksessa eli piti kansallishenkeä ylimpänä norminaan: ”Yksilön on toimittava niin kuin kansakunta olisi toiminut; mutta tätä ei hänelle sano kukaan; hänen täytyy itse ratkaista, mikä kansakunnan tahto on; jos hän erehtyy, niin hänen tekonsa on moitittava. Uskalla! Onnistu tai kaadu! Se tuomio pysyy. Se on kirjoitettu jokaiselle historian lehdelle.” Snellman antoi kansallishengelle jopa uskonnollisen merkityksen. Kun yksilö toimii kansakunnan hyväksi ja sen hengessä, hän palvelee välittömästi Kaitselmusta, suorittaa sen töitä maailmahistoriassa.

Mitä käytännön ohjeisiin tuli, Snellman oli lukenut Machiavellinsa. Hänen mielestään kukaan kirjan lukenut ei voinut väittää, että se ei sisältänyt paljon totuutta ja että sitä ei voinut ottaa vakavasti. Snellman korosti syystä, että poliittinen toiminta, jonka takana ei ole vastaavaa kykyä, tuottaa kansakunnalle onnettomuutta.113

Paasikivi ja Kekkonen olivat tulossa samalle linjalle. Kansainvälisen tilanteen kärjistyessä Kekkosen suhde ulkopolitiikkaan näytti säilyneen ennallaan. Toisin kuin Paasikiveä häntä ei kiinnostanut kansainvälisen politiikan monipolvisten tapahtumakulkujen seurailu eikä syy- ja seuraussuhteiden pohdiskelu. Kekkosen näkemyksiä ohjailivat nuoruusvuosien kansallisvaltioihanteet ja snellmanilainen ajattelu. Paasikivi lähestyi asiaa Tukholmasta käsin laajan kokemuksensa ja historiantuntemuksensa perusteella. Kummankin johtopäätökset Münc-henin jälkeen olivat yhtä pessimistisiä: suuret päättävät keskenään pienistä. Kekkonen oli järkyttynyt Tšekkoslovakian kohtalosta ja varoitti aseellisesta uhasta maan riippumattomuudelle tilanteessa, jossa kansainväliset sopimukset olivat kaatuneet kuin korttitalo. Pienten valtioiden yhteistyön varaan ei voinut laskea, viime kädessä ei voinut luottaa kuin itseensä. Itsenäisyyspäivän juhlassa 1938 hän korosti puheessaan, että maan itsenäisyyttä ei takaa suinkaan vieras apu vaan kansan oma voima ja uhraukset. Näkemystään hän perusteli Snellmanin käsityksillä ja Suomen historiallisella kokemuksella. Oma voima sai ilmentymänsä kansallishenkenä. Se oli Kekkosen mielestä kaiken perusta. Se muodosti pohjan, jolle aineellista oli rakennettava. Tältä pohjalta vuoden 1938 vaaliteemoja olivat rajojen puolustuksen lujittaminen ja puolustusvoimien ja vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen vahvistaminen.114

Kun Neuvostoliiton ja Suomen neuvottelut alueluovutuksista olivat epäonnistuneet, puna-armeija aloitti 30.11.1939 hyökkäyksen mutta ei onnistunut tuhoamaan Suomen armeijaa. Salamasodan kaltainen nopea eteneminen torjuttiin, kun suomalaiset käyttivät taitavasti hyväkseen vaikean maaston tuntemustaan ja kun hyökkääjä ei pystynyt talvioloissa käyttämään ylivoimaansa hyväkseen. Karjalan kannaksella neuvostojoukkojen eteneminen pysähtyi suomalaisten linnoitusketjuun, joka tuolloin sai nimen Mannerheim-linja Suomen armeijan ylipäälliköksi nimitetyn sotamarsalkka Mannerheimin mukaan. Suomen itärajalla taas tieosuuksiin sidotut neuvostojoukot joutuivat monin paikoin saarretuiksi niin sanottuihin motteihin kärsien suuria tappioita.

Helmikuussa 1940 puna-armeija oli kerännyt itselleen sodan alkuun nähden kaksinkertaisen iskuvoiman ja aloitti läpimurtoon johtaneen hyökkäyksen Mannerheim-linjaa vastaan. Suomalaiset vetäytyivät Kannaksella uusille puolustuslinjoille, ensin väliasemaan ja sitten taka-asemaan. Maaliskuun alkupuolella taisteluja käytiin Viipurinlahden länsirannalla ja Viipurin alueella. Puna-armeija oli kärsinyt suuria tappioita – koko talvisodan aikana se menetti noin 100 000 miestä kaatuneina – ja sillä oli huoltovaikeuksia, mutta toisaalta suomalaistenkin kestokyky alkoi olla kovilla, kun täydennyksiä oli vaikea saada. Englanti ja Ranska olivat tarjoutuneet lähettämään Suomeen apujoukkoja tarkoituksenaan ottaa samalla valvontaansa Ruotsin malmivarat. Kun maailmansota uhkasi levitä Skandinaviaan, Stalin katsoi aiheelliseksi tyytyä neuvotteluratkaisuun Suomen kanssa. Moskovan rauhanteossa 12.3.1940 Neuvostoliitto sai ennen sotaa vaatimansa alueet runsain mitoin.115

Talvisodan rauhanteon jälkeen Kekkonen vakuutti tunteisiin vetoavassa puheessaan Yleisradiossa suhtautuvansa torjuvasti rauhansopimukseen. Marraskuussa 1940 Porin piirikokouksessa Kekkosen teemana oli henkinen perushankintaohjelma kansalaisten kokoamiseksi yhteisten tunnusten ympärille työhön maan vapauden ja riippumattomuuden puolesta. Ohjelman perustaksi hän esitti tunnetun Snellman-sitaattinsa: ”Kun kova päivä kohtaa maata, on toivottava, että se tapaisi täällä yksimielisen kansan.” Kansallinen yhteistunto edellytti kuitenkin poliittisen kilpailun rajoittamista. Kekkonen peräänkuulutti mielipide-eroista huolimatta työskentelyä yhteisten isänmaallisten päämäärien hyväksi. Hän toisti Santeri Alkion sanat: ”Yhteisyydentunto on kansojen elinvoimaa. Missä tätä voimaa on, siellä on myöskin kansallistuntoa – – . Mutta sitä se edellyttää, että erilaisista ajatustavoista ei tehdä kansalaisten keskinäisen ymmärryksen esteeksi voittamattomia ristiriitoja.” Sanat oli osoitettu erityisesti sosiaalidemokraateille. Kansallinen yhteistunto oli säilytettävissä ilman pakkoon perustuvaa virallista yksimielisyyttä. Tanner ja Paasikivi varoittivat pari kuukautta myöhemmin Rytiä sisäisistä riidoista, jotka vain hyödyttivät Neuvostoliittoa.116

Jatkosodan aattona Paasikivi luki huolella Snellmanin koottuja teoksia. Hänen päiväkirjoistaan löytyy runsaasti sitaatteja Snellmanin ajatuksista. Maaliskuun 1941 lopussa, kun ratkaistiin Saksan läpikulkua nikkelikuljetuksissa, Paasikivi oli tutkinut erityisesti Valtio-oppia. Hän oli kirjoittanut teoksesta muistiin kansakunnan tarkoituksesta: ”Kukin kansakunta on ja sen pitää olla itsekäs. Kansakunnalla ei ole muuta tarkoitusta, kuin että se kehittyisi muita kansoja korkeammalle johtamaan ihmiskunnan maailmanhistoriallista kehitystä. Mutta sellaisen johdon valtaan ei mikään kansakunta voi hyvällä alistua, sen tähden sodan tulee ratkaista.” Paasikivi ymmärsi, että sodan syynä saattoi olla kansakuntaa innostava aate; bolševismin voima oli juuri nähty. Talvisodan kokemusten jälkeen yllättävästi Paasikiven mielestä seuraava väite ei enää sopinut kuvaan: ”Kansakunnan väkevyys ei ole sotakuntoisten miesten luvussa vaan sen jäsenten isänmaallisuudessa, tavoissa ja sivistyksessä, kansalaishengessä.” Yhteensä 22 kohdan siteerauksen hän päätti: ”Itsenäisyys pitää olla omin voimin hankittu eikä lainattu eli sellainen, joka johtuu ulkonaisista, kansakunnan satunnaisista olosuhteista. Siten kansakunta kykenee sivistyksellään itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan sivistykseen.”117

Paasikivi selitti asennettaan talvisotaan tarkemmin kokoomuspuolueen säätiön hallituksen kokouksessa Kämpissä. Keskustelun yleinen tunnelma oli, että sodalla oli vältetty Baltian maiden kohtalo, se yhdisti kansan, vahvisti maanpuolustustahtoa, loi pysyvän rajan ja että siitä puhutaan paljon. Paasikivi oli eri mieltä ja totesi, että ”sotamme ei ole herättänyt sitä kunnioitusta Neuvostoliitossa kuin täällä luullaan. Päinvastoin on osoittautunut, että me emme yksin voi pitää puoliamme, meitä on liian vähän”. Paasikivi vastusti myös ajatusta, että emme hävinneet sotaa ja että Neuvostoliitto ei kyennyt voittamaan meitä. Rantakari osoitti sotahistoriallisella katsauksellaan, että pienet valtiot olivat aina jääneet eloon. Myös Kalliala piti optimistisen puheen samanlaisesta jälleenrakennuksesta kuin isovihan jälkeen.

Kesäkuun 18. päivänä Paasikivi kritisoi Snellmanin ajatusta, että kansan tuli luottaa vain itseensä. Paasikiven mielestä tämä koski vain suurta kansaa, pienelle kuten Suomelle se ei riittänyt. Kun Suomella oli niin suuri vastustaja kuin Neuvostoliitto, sen täytyi saada apua esimerkiksi Saksalta. Kesäkuussa 22.6.1941 Paasikivi on merkinnyt päiväkirjaansa: ”Sota on alkanut Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Hitlerin julistuksessa mainitaan, että suomalaiset ja rumanialaiset ovat liittolaisia.” Seuraavana päivänä hän kirjoitti päiväkirjaansa, että talvisota ei nostattanut kunnioitusta Neuvostoliitossa: ”Hitler meidät pelasti.” Mannerheim antoi 29.6.1941 päiväkäskyn: ”Suomen sotilaat! Kunniakas talvisotamme päättyi katkeraan rauhaan. – – Kutsuin teitä kanssani pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan! – – Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran – nyt, kun Karjalan kansa nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen!”118

Seuratessaan sotatapahtumia kesällä ja syksyllä 1941 Paasikivi oli entistä vakuuttuneempi, että Neuvostoliittoa oli aliarvioitu. Suomen kohtalo tulisi riippumaan suurvaltojen voimainmittelön tuloksesta. Kun Hakkila lausui puheessaan Tampereella: ”Taas on vapautemme ja isänmaamme suojana Suomen mies”, Paasikivi kirjoitti tyytymättömänä päiväkirjaan: ”Ei ole, vaan Saksan mies. Siitä riippuu kaikki.” Pikkuvaltion voimat eivät yksinään riittäisi, vaikka luonnollisesti ne piti ponnistaa äärimmilleen.119

Paasikivi soimaa 16.4.1942 Snellmania siitä, tämä totesi Sota vai rauha Suomelle -artikkelissaan, että jos Suomi ei kuuluisi Venäjän valtakuntaan, raja kannaksella oli Venäjän kannalta liian lähellä Pietaria. Paasikiven mukaan se oli samanlainen mielipide kuin bolševikeilla ja tsaarinaikaisilla venäläisillä. Siteeraus ei ole tarkka, koska Snellman totesi vain, että Suomen jakaminen olisi välttämätöntä, koska Venäjä ei tulisi koskaan suostumaan siihen, että Skandinavian raja kulkisi muutaman virstan päästä heidän pääkaupungistaan. Napoleonin sanojen mukaan skandinaavinen Suomi olisi nyt ja aina Venäjän ”maantieteellinen vihollinen”. Snellmanin mukaan kansakunnan ei pitänyt pyytää eikä tavoitella muuta kuin minkä saavuttamiseen ja ylläpitämiseen sillä oli riittävästi valtaa.120

Idänpolitiikan premissi selkiytyi Kekkosen 7.12.1943 Tukholman valtiopäivätalossa pitämässä puheessa. Saksan kanssasotija oli saanut Casablancan konferenssissa ehdottoman antautumisen vaatimuksen. Kaiken taustalla kohosi kysymys: Minne? Kekkosen vastaus oli: ”Meillä Suomessa on vallalla se käsitys, että Neuvostoliitto jää tämän sodan päätyttyä suurvallaksi. Sille seikalle taas, että tämä suurvalta on naapurimme tai että me olemme tämän suurvallan naapuri, kuinka vain halutaan, me emme mahda mitään.” Kekkonen toi esiin vallankumouksen levittämisen ohella toisen vaihtoehdon tulevalle yhteistoiminnalle, puolueettomuuden, johon liittyi harras toivomus skandinaavisesta yhteistyöstä. Kekkonen otti takuumiehen roolin: jos Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet rakennetaan ”oikeudenmukaisuuden pohjalle ja Suomi säilyttää sekä ulkoisen että sisäisen riippumattomuutensa, Suomen kansa tulee ylläpitämään korrektia ja moitteetonta naapurisopua”.121

Kekkonen tarkasteli asiaa toisen maailmansodan kokemusten pohjalta, mutta Paasikiven perspektiivi ulottui sortovuosiin. Svinhufvudin hautajaisissa 9.3.1944 Paasikivi totesi, että ”nykyään ei ymmärretä, että ajat ovat toisin kun hän taisteli”. Suomessa historiantutkijat Yrjö-Koskisen ja Danielson-Kalmarin jälkeen olivat Paasikiven mukaan olleet heikkoja. Historiantutkijoiden olisi otettava huomioon, että itsenäisyysjulistuksen saaminen olisi toista tänä päivänä. Ei otettu huomioon, että Venäjän heikkouden aika oli ohi ja ”olemme toisenlaisen vaikeuden edessä”. Paasikivi kritisoi lehdistön rummutusta Suomen kansan oikeuksista ja oikeudesta elämään ”viime aikojen” historiankäsityksen mukaan.

Kuitenkin Svinhufvudin muistojuhlassa ylioppilastalossa Matti Kuusi puhui 10.3.1944 rintamaylioppilaiden puolesta, että he luottavat maan johdon seuraavan Snellmanin, jääkäriliikkeen ja Svinhufvudin suoraviivaista ohjelmaa: Seisokaa lujina – aina lopulliseen voittoon saakka. Snellmanin päivänä AKS antoi julistuksen Suomen kansalle: ”Kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä. Siinä oli turva, joka talvisodan nykyistä monin veroin vaikeam-massa tilanteissa pelasti meidät tuholta – –.” Paasikivi piti tätä kaikkea vanhana illuusiona. Jo 15.3.1940 Paasikivi oli kirjannut, että talvisota oli esimerkki juuri siitä, mihin toiveajattelu ja haihattelu vie. Se vei Suomen historian suurimpaan onnettomuuteen. Paasikiven mielestä nyt voitaisiin saada parempi rauha kuin 1940. Kriisi seurasi tiiviisti häntä, hänen miettiessään, oliko hän tehnyt voitavansa sodan estämiseksi. Puolustuksekseen hän viittaa erääseen muistelmateokseen, jonka mukaan hallituksen edustajaa ei voi moittia, jos hallitus ei totellut häntä.122

 

111                        Talvio, 136–138.

112                        Polvinen 1992, 472–485.

113                        Jaakko Forsman, J. V. Snellmanin käsitys politiikan suhteesta moraaliin. Valvoja-Aika 1939, 117–122.

114                        Juhani Suomi, Urho Kekkonen 1936–1944. Myrrysmies. Helsinki 1986, 125–128.

115                        Ks. http://www.mannerheim.fi/ 10_ylip/s_talvis.htm

116                        Suomi 1986, 254–257. Ks. koko artikkeli Keskisuomalaisessa 13.11. 1940. Teoksessa Ari Uino (toim.) Urho Kekkosen sotavuodet 1939–1944. Sodan ja rauhan mies. Keuruu 1998, 60–61.

117                        J. K. Paasikivi. Jatkosodan päiväkirjat, 26.3.–29.3.1941, 17–19.

118                        Ks. Jatkosodan päiväkirjat.

119                        Tuomo Polvinen, J. K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 3: 1939–1944. Porvoo 1995, 296–297 ja 424.

120                        Ks. Jatkosodan pöytäkirjat.

121                        Osmo Apunen, Urho Kekkonen suomalainen rauhanpoliitikko. Teoksessa Keijo Korhonen (toim.) Urho Kekkonen rauhanpolitiikko. Keuruu 1975, 36–39.

122                        Paasikivi, Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–1941, 116.

1940 liikkeelle laskettu 5000 mk seteli on ensimmäinen suomalainen seteliraha, jonka kuva-aiheena on historiallinen henkilö. Suomen Pankki.