Nuorisoseuraliikkeen syntysanojen lausuja Juho Hietanen julkaisi Vaasan Lehdessä tammikuussa 1881 kriittisen kirjoituksen Laihian kouluoloista: ”Ylpeyteen rahat riittävät, vaan ei sivistykseen.” Lehden päätoimittaja ihastui valtavan polemiikin synnyttäneen Laihian-kirjeen kirjoittajaan, ja tälle avautui ura lehdessä. Hietanen julkaisi artikkelisarjan Mietteitä nykyisyydestä helmi-maaliskuussa. Kirjoituksessaan Tavoista maaliskuussa 1881 hän kehotti perustamaan nuorisoyhdistyksiä. Hänen mielestään nuorison piti solmia luja liitto taisteluun edistyksen puolesta: ”Sittenkin kun he ymmärtävät, minkä siunauksen heidän pyrintönsä kansallisuudellemme tuottaisi.” Hietanen oli saattanut kuulla Ruotsin vastaavista, mutta hänellä itsellään oli tavoitteena poistaa ”juopa sivistysvesojen ja kansannuorison välillä”.

Tuoreet yhdistykset kokivat vastustusta esimerkiksi juuri Laihialla ja lestadiolaisten keskuudessa. Nuorisoyhdistyksessä jouduttiin kysymään, oliko kristillisyys tietämättömyyden ja raakuuden ystävä: ”Sellaiset jalot kansalaiset kuin Snellman ja Lönnrot ovat kasvattaneet itsestään suurmiehiä ja tehneet koko elämänsä työtä kansan hyväksi, niin ei heiltä ainakaan ole puuttunut lähimmäisenrakkautta, joka on jokaisen kristityn velvollisuus, eikä Martti Lutherkaan oppimattomana ja ymmärtämättömän olisi voinut suorittaa suurta tehtäväänsä.” Vuonna 1882 maan ensimmäinen nuorisoseura Kauhavan nuorisoyhtiö ojensi aktiiveilleen Kuneliuksen opettajapariskunnalle kiitokseksi J. V. Snellmanin kipsisen rintakuvan.2

Snellmanin perintöä avattiin lisää kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kun hänen pohjalainen sukulaismiehensä,3 18-vuotias lyseolainen K. J. Ståhlberg puhui itsenäisyyden sarastuksesta nuorison mielissä Snellmanin syntymäpäivänä 12.5.1883 Oulun suomalaisen yksityislyseon juhlassa. Hän puhui Suomen kansan tietoisuuden heräämisestä omasta sivistystehtävästään. Sen piti luoda henkensä omaa sivistystä rakentamalla. Ståhlbergin mukaan Snellmanin aikana alkoi herätys. Tässä hengen aseiden taistelussa Suomen kansa oli herännyt itsetietoisuuteen, käsittänyt selvästi, mitä oli oma kansa ja mitä isänmaallisuus merkitsi. Sillä oli maailmassa oma tehtävä, joka ulottui hetken huolia kauemmaksi. Ståhlbergin mukaan avain kansan onnellisuuteen oli ”valpas, yhä selvenevä kansallinen ja valtiollinen itsenäisyyden tunto ja sen perusteena yhä korkeammalle kohonnut sivistys. Kun vain Suomen kansa aina tuntee, että on suomalainen, ja pitää tuota kansallisuutta kalleimpana, tärkeimpänä omaisuutenaan, jonka rinnalla kaikki hetkelliset edut ja pyrinnöt ovat vähänarvoiset.” Hänen mukaansa näin käy, kun jokainen suomalainen täyttää paikkansa elämässä ja muistaa, että halvinkin työ vaikuttaa yleisen kokonaisuuden menestykseen. 4

Ståhlbergin nuoruudenihanne oli Snellman. Vuotta aiemmin hän oli kirjoittanut Toivon tähdessä nimimerkillä Mons artikkelissa Nuoruuden unelmista, että nuorukaisen on kaikin voimin innolla ja jatkuvasti edistettävä nuoruutensa unelmien toteuttamista: ”Harhailkaamme unelmissa maamme, kansamme onnelliseksi, mahtavaksi tekemisestä, sen hyödyttämisestä ja jalostuttamista.” Unelmat olivat Snellmanin esikuvan mukaisesti kansallisia. Se näkyy syntymäpäiväpuheessa 1883 mutta samana vuonna vielä paremmin samassa lehdessä otsikolla Hiukan viatonta valtiollista. Tunnelmana oli: ”joka maansa kohtaloa ajattelee, sen tulevaisuutta, on jo valinnut”.

Viattomasta otsikosta huolimatta aiheena oli Suomen elintärkeä kysymys eli suhde Venäjään. Yrjö-Koskisen senaattoriuden myötä vuodesta 1882 katsottiin, että Pietarin-tietä tulisi alkaa käyttää suomalais-kansallisen liikkeen edistämiseksi. Ståhlbergin artikkelin mukaan tavoitteena oli mitä suurimmassa määrin mahdollinen itsenäisyys eli kaksi samanarvoista valtiota liitossa keskenään, yhtä itsenäisinä kumpikin. Yhteinen hallitsija johtaisi omien perustuslakien mukaan. Hän korosti varovaisuutta ja asian edistämistä hyvässä sovussa, koska olisi tyhmyyttä leimata liialla kiihkolla ”itsenäisyyden ja vapauden kaipuuta houreiksi Maailman mahtavan Wenäjän” silmissä. Lukiota lopettelevan Ståhlbergin ohjelma oli passiivinen vastarinta venäläisyyttä vastaan kaikilla tahoilla, kansallistunnon herättäminen ja vahvistaminen ja sen käsityksen vahvistaminen, että Suomi ei ole alusmaa vaan liittolainen. Hän korosti sisäisessä itsenäisyydessä valtiopäivien merkitystä. Ne olivat kansallisen olemassaolon ja kehityksen ehto ja tae.5

Niin Snellmanin kuin Yrjö-Koskisenkin jalanjäljissä asteli lukkarista valtiopäivämieheksi noussut kansankirjailija Pietari Päivärinta. Tämä sarkanuttuinen fennomaani oli suomalaisuusliikkeessä ”yhteisen rahvaan” äänitorvi. Kiven kuolema oli koskettanut kaikkia kansallismielisiä. Suuri vaikutus oli myös Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden ja Välskärin kertomusten ilmestymisellä suomeksi. Päivärinnan militantin määritelmän mukaan suomalaisuustaistelussa Snellman oli sotapäällikkö ja talonpojat heränneen sivistyneistön kanssa sotamiehiä. Teema toistuu teoksessa Torpan poika (1883), joka ilmestyi radikaalin fennomanian huippuhetkillä. Taistelulipussa luki: ”Valo kansalle, oikeuksia kansalle, tasa-arvoa kansalle.” Päivärinnan teksteissä toistuvat samat teemat, joita fennomaaninen realismi oli jauhanut monta vuosikymmentä, ja hänen luomiensa henkilöhahmojen joukossa on kaikki tyypit, joita voi kutsua fennomaanisiksi karikatyyreiksi.6

Ståhlbergin kansallista ajattelua vahvisti opintojen alkaminen 1884 Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa, jossa hänen opettajinaan olivat Snellmanin henkiset aseenkantajat, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professori E. G. Palmén ja filosofian professori Th. Rein. ”Puulaakeissa”, joissa opiskelijat asuivat, puhuttiin paljon politiikkaa. Pohjalaisessa osakunnassa suomenmieliset pohjalaiset ”S. P”, paransivat maailmaa Ingbergin kahvilassa Mikonkadulla. Ståhlbergille kielitaistelu oli vain yksi elementti. Puheessaan Puoluetaistelu 1884 hän viittasi, että ylioppilas tarvitsee päämaalikseen jotakin kokonaista ja varmaa. Hän alkoi toimia Kirjallisen Kuukauslehden korvanneen Valvojan parissa. Tavoitteena oli humanisoida fennomania kansallis-liberaalisessa hengessä.

Vuoteen 1886 mennessä Ståhlbergin oli pakko myöntää, että aatteellisuus oli laskussa. ”Osakunnan juhlissakin juodaan runsaasti boolia, mutta ei kohoteta maljoja, ei pidetä puheita isänmaalle.” Hän kritisoi sitä, että pohjalaiset pitivät itsestään selvänä pohjalaisuutta, mutta antoivat sen seisoa sellaisenaan siihen enempää kajoamatta. Näihin aikoihin hän otti myös kantaa uskonnon merkitykseen: ”Minulla on syvä kunnioitus uskontoa kohtaan, vaikka myös valitettavasti liian vähän tulen sitä ajatelleeksi. Uskonto on aina historiassa osoittanut olevansa yksi kansakuntien säilymisen ja elinvoiman järkkymättömistä perusteista.” Ståhlberg kulki Snellmanin linjoilla siinäkin, että jäykkä korkeakirkollisuus ja uskonnollinen suvaitsemattomuus olivat vieraita hänelle. Ståhlberg arvosti Porvoon piispa Carl Henrik Alopaeuksen kaikkiin uskontokuntiin ja käsityskantoihin osoittamaa ymmärtäväisyyttä ja laajasydämistä sovittelevaisuutta.7

Radikaalia ylioppilaspolitiikkaa vuodesta 1875 luotsasi Lauri Kivekäs Suomalaisen Nuijan johtajana. Liike jakaantui radikaaleihin ja fennoihin ”paskamoderaatteihin” suhteessa svekomaniaan. Tässä tilanteessa fennomaanien piireihin astuivat soitellen sotaan Juhani Aho ja Arvid Järnefelt. Yhdessä he veivät pääpainoa pois kielikysymyksestä. Järnefelt piti 1886 valmistujaispuheen isänmaalle: muukin kuin tiukka kielipolitiikka oli kulttuurille merkityksellistä, vaikka ”yksi jakamaton Suomi on oikea Suomi”, jossa yksi kieli ja yksi mieli ainoastaan rakentavat suomalaisen kulttuurin. Novellissaan Helsinkiin 1889 Aho suuntasi kritiikkinsä kärjen ”fennomaanisen agitaation” varjopuoliin.

Päivälehteläinen nuorsuomalaisuus oli voit-tamassa alaa. Päivälehti perustettiin Eero Erkon, Arvid Järnefeltin ja Juhani Ahon toimesta 1890. Myös Minna Canthia painoi Suomalaisen puolueen ”särkymys”. Naisroolistaan käsin hän uhmasi fennomaanipatriarkkoja todeten Lucina Hagmanille, että hän ei välittäisi vaikka häntä piirittäisi sata miestä ja kaikki virittäisivät verkkonsa. Hän ihmetteli, miksi jaksoi pysyä häntä vainoavassa puolueessa. Hän vaati kieliriidan loppumista ja toivoi ruotsalaisen kulttuurin hitusen säilymistä siteenä länsieurooppalaiseen kulttuuriin.8

Henkisten inspiraatioiden rinnalla Snellmanin muisto alkoi tallentua monenlaisin tavoin. Kuopiossa paljastettiin ensimmäinen muistopatsas 3.7.1886. Ajatuksen oli esittänyt Kivekäs Snellmanin muistotilaisuudessa Kuopiossa 12.7.1881. Patsasasia nousi uudelleen esiin, kun Kuopion kaupunki sen aikaisen tiedon mukaan täytti sata vuotta vuonna 1882. Sanomalehti-ilmoituksella joukko kaupunkilaisia kokoontui 11.3.1882 Kuopion Seurahuoneelle keskustelemaan asiasta. Kokous päätti, että aiottu muistopatsas oli pystytettävä Kirkkopuistoon. Hanketta toteuttamaan kokous valitsi toimikunnan. Valitun rintakuvan toteutti kuvanveistäjä Johannes Takanen. Jalustan suunnittelivat arkkitehdit Sebastian Gripenberg ja Isak Gustaf Clason ja sen toteuttivat Kalle Hämäläinen ja Antti Pulkkinen. Punainen ja harmaa graniitti on louhittu Kuopion pitäjään kuuluneesta Haapalahdesta nykyisen Siilinjärven alueella. J. V. Snellmanin rintakuva on Kuopion vanhin ulkoveistos ja samalla koko Sisä-Suomen ensimmäinen julkinen veistos. Patsaan sijoituspaikasta Kirkkopuistosta tuli Snellmaninpuisto.9

Alkuinnostuksen laannuttua kansallinen idealismi alkoi monella tavoin horjua. Juhani Aho arvioi tilannetta muutamissa lastuissaan. Kuvaus kansallisen herätyksen keskiajalta piirtää ilkeän pilakuvan totisesta fennomaanista, Kuopion Isänmaallisen Seuran ”factotumista”, puuhamies Lönnbohmista, joka nuorena sieluna säilytti ihanteellisuutensa loppuun saakka. Hän ei kuitenkaan huomannut aatteidensa vanhoillisuutta: Runeberg, Topelius ja Kalevala olivat vanhentuneita, Snellman ei ollut jumalansanaa, Yrjö Koskisen johtavat aatteet eivät sanoneet viimeistä sanaa maailman menosta, suomeksi käännetty kirja ei ollut voitto maailmankirjallisuudelle, suomalainen teatteri ei ollut Euroopan johtava taidelaitos eivätkä Ekmanin Väinämöinen tai Takasen Aino olleet maail-manmainioita teoksia. Samalla tavalla Santeri Ivalo piirsi irvikuvia isänmaallisesta mielestä anakronismina ja jäänteenä ihanteiden vuosilta, kuten Hellaassa (1889).10

Vuonna 1888 filosofian kandidaatti ja seuraavana vuonna myös lakitieteen kandidaatti Ståhlberg totesi vanhojen ylioppilasjohtajien sanovan, että täytyy taistella, mutta se ei johtanut mihinkään. Nykynuoriso ei halunnut suuria johtajia, koska ”heidän ympärillään ei helmeile”. Hänen mielestään työ isänmaan ja kansan hyväksi ei ollut pelkästään kutsumustehtävä vaan ajan muuttuvan tilanteen mukainen velvollisuus. Hämäläisen osakunnan vieraana 1.10.1888 Ståhlberg varoitti: ”Pieniä kansallisuuksia, jotka kansallisuuden aate on itsetietoisuuteen herättänyt, uhkaa vaara joutua suurten mahtavain sulatushalun uhriksi, ne kuin per fas et nefas pyrkivät ei ainoastaan omalle sisällyksellensä vaan yhä laveammalle ulkopuolellensakin luomaan kansallisuutensa leimaa.”

Samana syksynä hän vetosi uusiin ylioppilaisiin muistuttamalla heitä, että sivistyksen osallisuuteen pääseminen tuottaa ankaran vastuunalaisuuden. Kansan sivistäminen ja kansallisten oikeuksien tiedostaminen olivat väistämättömiä välttämättömyyksiä itsenäisyyden saavuttamiselle, millä turvauduttaisiin idän hyökkäyksiltä. Ståhlbergin ajattelussa alkoi korostua demokratian vaatimus.11 Hänet voitaisiin sijoittaa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen perään, jotka seisoivat koko elämänsä valta-aatteidensa puolesta kritiikin, ivan ja solvauksien keskellä.12

Ståhlbergin kauhukuvat toteutuivat ja snell-manilaista aatetta tarvittiin, kun Suomen aseman uudelleenarviointi Venäjän valtakunnan yhteydessä alkoi näkyä kenraalikuvernöörien käyttäytymisessä. Käännekohta oli ollut Puolan kapina vuonna 1863, jonka seurauksena vahvistettiin slavofiilisten aatteiden mukaan tunnuksia yhtenäisestä ja jakamattomasta Venäjästä. Venäjä alkoi kehittyä byrokraattiseksi ja ministerijohtoiseksi yhtenäisvaltioksi, jossa erityisesti hallitut käskynhaltijakunnat lakkautettiin yksi toisensa jälkeen: Puola menetti autonomiansa ja nimensä 1863, Baltian kenraalikuvernementti lakkautettiin 1876 ja Kaukasian käskynhaltijakunta 1881. Venäläisten ministereiden vahvistuessa paikallisten suosikkien vaikutusvalta reuna-alueiden aseman takaajana heikkeni olemattomiin. Suomalainen ministerivaltiosihteeri alkoi menettää jalansijaa keisarin luona, mikä vahvisti venäläisen kenraalikuvernöörin asemaa.

Ministerikomitean perustamisen myötä Suomi ei voinut pysyä venäläisten ministereiden toimivallan ulottumattomissa, koska Suomen ministerivaltiosihteeri ei ollut tämän keskeisen elimen jäsen. Ministerivaltiosihteerin ja kenraalikuvernöörin yksittäiset suorat esittelyt keisarille vähenivät. Venäjän ministerien puuttuminen Suomen asioihin näkyi selvimmin painostuksena senaattia ja säätyjä vastaan. Säädyille annettiin uusi esitys niin monta kertaa, että ne taipuivat annetun esityksen mukaiseen ratkaisuun. Tulevia sorron vuosia ennakoi jo kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin käyttäytyminen 1870-luvulla. Tämä viimeinen uudistajakeisari Aleksanteri II:n kauden kenraalikuvernööri oli seremoniallinen varakuningastyyppi, joka ei ollut kovin kiinnostunut käyttämään aikaansa todelliseen hallintotyöhön. Keisarin ystävänä Adlerberg sai helposti omat ideansa toteutetuiksi ja muokkasi suomalaisen senaatin kovalla kädellä tarkoituksiinsa sopivaksi. Pitkään vahvoilla olleen ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin vaikutusvalta heikkeni eikä palannut enää, eikä kukaan muukaan ministerivaltiosihteeri kyennyt hankkimaan sitä takaisin.

Aleksanteri II:n salamurhan jälkeen Aleksanteri III alkoi toteuttaa itsevaltaista hallitustapaa isoisänsä Nikolai I:n esikuvan mukaisesti. Siihen kuului epäluuloinen suhtautuminen Suomeen. Kenraalikuvernööri oli tärkein väline tällaisen politiikan toteuttamisessa. Ensimmäinen heistä, F. L. Heiden, alkoi toteuttaa määrätietoisesti omaa venäläistämisohjelmaansa, jonka pääpaino oli koulu- ja kielipolitiikassa. Hänen mukaansa Venäjä saattaisi myöntää Suomelle etnografisen itsenäisyyden. Heiden yritti lähentää Suomea Venäjään maltillisin keinoin; nimittämällä johtaville paikoille Venäjällä palvelleita, tehostamalla venäjän kielen ja kulttuurin opetusta ja rakentamalla armeijalle yhtenäisen johdon. Aleksanteri III:n kuoltua äkillisesti 1894 Heidenin silkkihansikaslinjalla ei ollut kuitenkaan tulevaisuutta tiukentuneessa tilanteessa.

Varsinainen venäläistämisaika alkoi Nikolai II:n hallituskaudella, kun vuodesta 1898 Pietarin sotilaspiirin päällikkö, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov jatkoi Heidenin ohjelmaa, mutta huomattavasti energisemmin ja diktatorisemmin. Upseerina kiireestä kantapäähän hän koki selkeästi, että suomalaisten maakunnallisesta erityisasemasta kehittämä autonomia haittasi valtakunnan yhtenäisyyttä. Bobrikovin ohjelman lähtökohta oli, että Suomen valloitus aikoinaan oli välttämätön toimenpide Pietarin sotilaallista suojelua varten. Koska kehitys oli mennyt väärään suuntaan, hän oli päättänyt lopettaa valtakunnan etujen vastaisen separatismin. Bobrikovin toimenpiteinä olivat Suomen erillisen rahalaitoksen hävittäminen, venäjän kielen voimaansaattaminen kaikissa suomalaisissa laitoksissa ja Venäjän ja Suomen armeijan yhteen sulauttaminen. Tällä tavalla Suomen kysymys oli ajautunut sotaministeriön reviirille.13

Tästä eteenpäin asioihin vaikutti sotaministeri Kuropatkinin tyytymättömyys: ”Valloitettuamme Suomen me 19. vuosisadan kuluessa liian vähän käänsimme huomiota tämän venäläisen maakunnan sisäisiin asioihin ja tuloksena saimme pääkaupungin viereen meille vihamielisen, separatistisia pyrkimyksiä täynnä olevan paikkakunnan, jossa asuu tosin vähälukuinen, mutta itsepäinen kansa. 20. vuosisadalle siirtyy tehtävä, Suomen liittäminen venäläiseen valtakunnallisuuteen.”14

Uusia kuristusasetuksia tuli liukuhihnalta: sotaministeri Kuropatkin hankki asemansa turvin keisarilta luvan ja Bobrikov huolehti käytännöstä. Vuonna 1890 Suomen postilaitoksen johto alistettiin Venäjän sisäasiainministerin ja keisarikunnan Posti- ja lennätinylihallituksen alaisuuteen. Uusi isku seurasi, kun Bobrikov esitteli 1899 keisarin allekirjoitettavaksi niin sanotun helmikuun manifestin, jonka mukaan hallitsija itse päätti, mitkä lait kuuluisivat yleisvaltakunnallisen lainsäädännön piiriin. Bobrikov sai rajoittamattomat valtuudet itsevaltiuden toteuttamiseen Suomessa. Manifesti tuli senaattoreille täytenä yllätyksenä. Sen julkaisemisen jälkeen senaatin jäsenet ja virkamiehet joutuivat harkitsemaan, miten toimia laittomien määräysten toimeenpanossa: erotako vai säilyttää virkansa ja estää venäläisiä pääsemästä tilalle. Manifestia vastaan kerättiin puoli miljoonaa nimeä. Nikolai II ei ottanut kuitenkaan lähetystöä vastaan eikä adressilla ollut vaikutusta Venäjän politiikkaan.

Suurin hyöty manifestista oli, että se teki laajat kansankerrokset tietoisiksi Suomen perustuslaeista ja valtio-opista. Perustuslakiin ja laillisuuteen nojaava kansallisaate tuli taiteessa hyvin näkyviin. Säätytalon Suomi-neidolla on kädessään kilpi, jossa lukee sana Lex. Sama vire oli Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 ja Tukholman olympialaissa 1912. Ulkomaat saatiin myös mukaan tähän laillisuusrintamaan. Yksi tehokkaimmista propagandisteista oli Leo Mechelin. Nämä esimerkit osoittavat hyvin, millä tavalla manifesti katkaisi vuonna 1809 solmitun lojaalisuussiteen.

Erkko julkaisi runon Viirimme, jossa on sama aatepohja kuin Ahon runossa Suomen lippu. Oman lipun kieltämisen jälkeen Suomen lippuna oli sininen taivas valkoisine pilvineen, joita ei voinut pyyhkiä pois. Erkko oli sortovuosien laulaja, joka tiedosti kansallisen yhtenäisyyden erottavat ainekset. Hän oli aitosuomalainen runoilija, joka ei halunnut tehdä kompromisseja tai harrastaa suhdannesuomalaisuutta ruotsalaisten kanssa. Runoilija Kaarlo Kramsu kulki myös tiukasti Snellmanin ja Yrjö-Koskisen kansallisilla linjoilla ja halusi havahduttaa suomalaiset esimerkiksi runossaan Heräämätön (1886). Suomen muuttaminen venäläiseksi maakunnaksi oli torjuttava. Ainoa tae sitä vastaan oli kansallinen sivistys ja kansallishenki. Suomalaiskansallinen aaterunous sai kaikupohjaa Eino Leinon vuoden 1896 runoelmassa Tarina suuresta tammesta, jossa Lönnrotin ja Snellmanin hengessä työn kunnioittaminen saa kultin ja mystiikan piirteitä.15

Uudessa senaattiasetuksessa 1902 venäläisten itsevaltiutta korostanut käsitys senaatin asemasta voitti jälleen kerran. Asevelvollisuuskutsuntojen boikotointi ja niihin liittyneet mellakat antoivat Bobrikoville 1903 syyn hankkia laajat poikkeusvaltuudet niin sanotulla diktatuuriasetuksella, joka teki mahdolliseksi esimerkiksi maastakarkotukset. Kuvernöörien asema kenraalikuvernöörin diktatuurin korostajina hänen alaisuudessaan tuli selkeästi esille. Sorron symboliksi nousi Bobrikovin huvila Villa Bjälbo, nykyinen Kesäranta, jonka kaupat oli tehty Tudeerin johdolla suuressa hiljaisuudessa ja salaisuudessa.16

Monet vanhat helsinkiläiset muistivat Bobrikovin kulkeneen huvilalleen ja löytäneen sieltä rauhaisan virkistyshetken.17 Sitä hän näytti tarvinneenkin. Aavistamatta kansan syviä tuntoja Bobrikov suoritti velvollisuuttaan ja työskenteli yömyöhään: ”Olen niin väsynyt, että kynä tuskin pysyy kädessä. – – Huolia täällä on massoittain, eikä rajamaata voi jättää. – – Viranomaiset velttoilevat ja järjestyksen puoltajien päälle suorastaan syljetään. Työlleni ei näy loppua. – – Loma on jo taskussa, mutta lähteminen ei käy päinsä kapinoitsijoiden vuoksi.” Kenraalikuvernööri olisi tahtonut maatilalleen hengittämään raikasta ilmaa mutta pelkäsi jättää rajamaataan. Hän pahoitteli päätöstään perheen takia, koska olisi ilomielin vaihtanut ”Helsingin ampiaispesän”, josta koko ajan oli odottavissa kaikenlaisia inhottavuuksia, lomaan kotiseudullaan Venäjällä. Kesäkuun alussa Bobrikov huomautti, että Helsingin kaduilla kaikki oli rauhallista mutta taloista ei voinut koskaan mennä takuuseen.18

Kahden viikon päästä kävi ilmi, miten oikeassa hän oli. Helga Sandelinin ilmauksen mukaan Eugen Schauman antoi Bobrikoville Suomen puolesta vastauksen siihen, mikä oli Suomen tie. Ruin-Ramsayn mukaan ”Bobrikov oli jo aikoja sitten ajanut ohi ja hevoset nukkuivat Kesärannan tallissa”. Tämä tarkoitti, että aiottuna muuttopäivänä Bobrikovia ammuttiin kuolettavasti 16.6.1904 senaatinlinnan portaikossa. Kaksi viikkoa myöhemmin toinen Suomen tyly kohtelija, venäläissyntyinen Suomen ministerivaltiosihteeri V. Plehwe, sai surmansa attentaatissa Pietarissa.

Paasikivi yhtyi Snellmaniin ja Yrjö-Koskiseen siinä, että hallitsijan persoona oli Suomen aseman suoja, mutta niin oli vain 1890-luvun loppuun. Aleksanteri II ei vielä kääntänyt korvaansa hyökkäyksille Suomen asemaa kohtaan, mutta itsevaltiuden aatteiden läpitunkema Aleksanteri III lausui kreivi Wittelle, että ”Suomen valtiomuoto ei minua miellytä”. Hän katsoi kuitenkin, että häntä sitoivat edeltäjien vakuutukset, joita hän aikoi pitää horjumattomina. Suuri muutos tapahtui ”tuon luonteeltaan ylen heikon” Nikolai II:n aikana, kuten Yrjö-Koskinen ilmaisi asian 1902. Ei voinut odottaa mitään hyvää, kun ”siellä keisarin kabinetissa juoksee eri henkilöitä, ja hän näkyy tavallisesti olevan sitä mieltä, mitä viimeksi hänen kanssaan puhunut on esittänyt”.19

Jälkipolville on ajan poliittisessa julkisuudessa heijastettu senaatista kuva modernina hallituksena, mutta senaattiasetusten ja juoksevien asioiden määrän kasvaessa se maalattiin synkin värein. Talousosasto oli hukkumassa pikkuasioiden tulvaan keskeisten uudistustarpeiden pohdinnan siirtyessä muualle.20 Muodollisen toimivallan laajentaminen teki kotimaisesta hallituksesta vähitellen yhä heikomman ja tehottomamman instituution; voimattomaksi vahvistuneen senaatin.21

Senaatin politisoituminen merkitsi 1.10. 1882 annetusta valtaluvasta alkaen sitä, että puoluejohtajat Yrjö-Koskinen ja Mechelin kutsuttiin senaattiin. Tämän jälkeen puoluerajoja noudattaneet mielipide-erot lisääntyivät, mutta muuten puoluejohtajat olivat senaattoreita senaattoreiden joukossa. Vasta suhtautuminen helmikuun manifestin julkaisemiseen maaliskuussa 1899 synnytti jaon perustuslaillisiin ja myöntyväisyysmiehiin. Äänestys kielimanifestin julkaisemisesta 30.6.1900 johti eroihin. Waldemar Enebergistä oli tullut senaatin tosiasiallinen johtaja, jonka tehtävänä oli hahmotella senaatin vastavedot keisarivallan kiristyneelle Suomen-politiiklle. Heidenin aikana venäläistämispyrkimykset onnistuttiin torjumaan, mutta Bobrikovin aikana jouduttiin enemmän jyrätyiksi. Paasikivi totesi vanhasuomalaisten puoluekokouksessa 1909 myöntyväisyyspolitiikan pääasialliseksi ansioksi sen, että se säilytti senaatin instituutiona Bobrikovin ajan yli. Hänen mielestään juuri senaatti oli suurin este Suomen sulauttami-selle”venäläiseen valtioruumiiseen”.22

Suomalaisen puolueen myöntyväisyyslinjan rinnalle ilmestyi suomalaisuusaatteiden analyysi ja synteesi, Arvid Järnefeltin Isänmaa (1893), jossa hän yhden tarinan avulla kuvaa suomalaisuusliikkeen kehitystä yksityisestä yleiseen. Päähenkilönä on maatalon poika Heikki Vuorela, joka lähetetään rovastin suosituksesta opintielle, koska maa tarvitsee sivistyneitä Hegelin ja Snellmanin kuvaaman kansallisen hengen palvelukseen. Järnefeltin iskulause on ”Rakasta kansaasi”, ja sitä vastassa oli pietismi, jäyhä kulttuuriliike. Nuoremman sukupolven myötä uskonnollisen heräämisen sijalle tuli kansallinen herääminen. Järnefeltin mukaan Snellman opetti, että suomalaista kulttuuria ei ole vielä olemassakaan vaan se on vasta luotava. Hän vaati, että sivistyneistön on sulauduttava kansaan. Monet sukupolvet opettelivat suomalaisuuden aakkosia tästä teoksesta. Heräämiseni (1894) on Järnefeltin tunnustusteos, jossa hän pohtii suhdettaan Jumalaan ja tarkastelee fennomaaniliikettä. Hän kuvaa, miten hän aloitti elämän ilman Jumalaa, koska ”isänmaanrakkaudesta, uskosta kansaan hän oli saanut uuden kipinän, hän oli kuin uudestisyntynyt, hänellä oli usko”.23

1   Morgonbladet 16.5.1881. Puhe kansalaisjuhlassa Snellmanin 75-vuotispäivänä. KT 24, 525–528.

2   Jaakko Numminen, Suomen nuorisoseuranliikkeen historia I: vuodet 1881–1905. Helsinki 1961, 86–101, 134 ja 204–205.

3   Yrjö Blomqvist, K. J. Ståhlberg. Valtiomieselämäkerta. Helsinki 1969, 19.

4   K. J. Ståhlberg. Puheita 1883–1918. Helsinki 1951, 7–11.

5   Blomqvist 1969, 25–27.

6   Hannes Sihvo, Suomalaisuuden pyhä tuli. Teoksessa Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia (Päätoim. Päiviö Tommila) Kuopio 1989, 377–380.

7   Blomqvist 1969, 32–7.

8   Sihvo 1989, 368–370.

9   Heikki Viitala, Me emme valinneet Snellmania vaan hän meidät. Teoksessa Käännetty Snellman. Suomentajien syväsukelluksia J. V. Snellmanin elämään ja toimintaan (toim. Raimo Savolainen et al). Snellman-instituutin C-sarja 6/2002, 39–40.

10 Sihvo 1989, 382–384.

11 Blomqvist 1969, 39–41.

12 Blomqvist 1969, 514–515.

13 Ks. Tuomo Polvinen, Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. Porvoo 1984.

14 J. K. Paasikivi, Muistelmia sortovuosilta. Porvoo 1957, 31.

15 Sihvo 1898, 372–376.

16 Raimo Savolainen, Bobrikovin huvilasta Mannerheimin residenssiksi. Teoksessa Kesäranta. Toimittanut Jorma Selovuori. Helsinki, Valtioneuvoston kanslia 2004.

17 Vicke Pettersson, Villa Bjälbo. Bobrikoffs och statsrådets residens. Hufvudstadsbladet 17.5.1969.

18 Tuomo Polvinen, Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. Porvoo 1984, 319–323.

19 Paasikivi 1957, 27–28.

20 Raimo Savolainen, Sukuvalta senaatissa 1809–1870. Kollegisuus suosikkihallinnon työkaluna. Poliittisen historian lisensiaatintyö. Helsingin yliopisto 1991.

21 Tuomas Parkkari, Voimattomaksi vahvistunut senaatti. Organisaatiouudistus ja poliittinen julkisuus 1891–1896. Teoksessa Hallinto rahan, julkisuuden ja Venäjän paineessa. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 9. Helsinki 1993, 188.

22 Markku Tyynilä, Senaatti. Tutkimus hallituskonselji–senaatista 1809–1918. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 5. Helsinki 1992, 238 ja 299–301 sekä 308–309.

23 Sihvo 1989, 384–385.