Saiman kansallisuusohjelma kulki Snellmanin ajattelussa käsi kädessä sosiaalisen ja taloudellisen ohjelman kanssa. Lähes kaikissa taloutta koskevissa kirjoituksissaan Snellman pohti talouden ja sivistyksen välistä suhdetta. Tässä Snellmanin linja eroaa suuresti Hegelistä, joka tyytyi kirjoituksissaan pelkkään ongelman toteamiseen. Jo Valtio-opissaan (1842) Snellman totesi, että aineelliset ja henkiset voimat punoutuvat toisiinsa niin, että aineellisten voimien juurien täytyy aina olla henkisessä kehityksessä. Saiman kirjoituksissa hän tuo vielä korostetummin esille sivistyksen ja taloudellisen vuorovaikutuksen periaatteen: sivistys ja hyvinvointi edellyttävät toisiaan.368

Snellmanin taloudellista ajattelua on luonnehdittu sekoitukseksi saksalaista Friedrich Listiä ja englantilaista Adam Smithiä pragmaattisesti Suomen oloihin sovellettuna. Sosiaalireformistinen ajattelutapa oli listiläisyyttä, yksilönvapauden ja yksilöllisyyden luovan voiman korostaminen taas smithiläisyyttä.369

Snellmanin käytännöllisen talousohjelman perustana oli järkevä ja tarkoituksenmukainen lainsäädäntö. Hän vaati kirjoituksissaan voimakkaasti ammattikuntalaitoksen poistamista ja elinkeinovapauden tunnustamista sekä puuttui myös maatalouden alkeelliseen tilaan. Tilanteen korjaamiseksi hän esitti maan jakamisen ja erottamisen helpottamista, uusien viljelysmenetelmien käyttöönottoa, pääomien uudelleen suuntaamista ja kulkulaitosten parantamista. Lisäksi maanviljelystuotteiden turvaamiseksi oli elvytettävä maan teollisuutta ja kauppaa. Silmiinpistävää Saiman talous- ja sosiaalipoliittisissa artikkeleissa on niiden paikallinen sävy, mikä kertoo nopeasta perehtymisestä Itä-Suomen ongelmiin Kuopiosta käsin. Artikkelit eivät olleet kuitenkaan nurkkapatrioottisia, vaan näkökulma oli johdonmukaisesti valtakunnallinen: paikallisilla esimerkeillä havainnollistettiin valtakunnallisia ongelmia.370

Snellman avasi keskustelun taloudellisista kysymyksistä kolmiosaisessa artikkelisarjassa tehdasteollisuuden ja käsityöpajojen eroista helmikuussa 1844.371 Ensimmäisessä puheenvuorossaan Snellman kritisoi merkantilismin käsitystä, että ulkomaankaupan ylijäämän tulee olla mahdollisimman suuri. Hän lähti siitä, että mitä enemmän maahan tuotiin tavaroita, sitä enemmän kansallisvarallisuus lisääntyi: kasvaneen tuonnin avulla kansakunta pakotettaisiin viennin lisäämiseen. Siksi vientiteollisuutta oli suosittava, mikä takaisi maanviljelystuotteille kysyntää. Koska suurin osa väestöstä sai elantonsa maataloudesta, sen menestyminen oli kansantalouden keskeinen mittari. Kuitenkin jokaisen maatalousmaan täytyi hankkia menekkiä tuotteilleen ensisijassa omassa maassa. Se oli myös ”tärkein syy kotimaisten tehtaiden välttämättömyyden puolesta”, koska teollisuudenharjoittajat lisäsivät maataloustuotteiden menekkiä käyttämällä niitä tuotteidensa raaka-aineina ja yksityisiin tarpeisiin. Snellman mainitsee esimerkkeinä tästä Hollannin, Englannin ja Pohjois-Amerikan vapaavaltiot.372

Snellman vastasi perusteellisesti siihen peruskysymykseen, voiko Suomeen syntyä suuria tehtaita. Vientiteollisuutta varten Suomella piti hänen mukaansa olla kilpailuetu esimerkiksi raaka-aineen suhteen, jolloin huomio kiintyi maan tervantuotantoon ja vesivoimalla käyviin sahalaitoksiin. Niiden suhteen Suomi oli omavarainen, mutta kiinteän omaisuuden, pääomien ja työvoiman suhteen muita Euroopan maita huonommassa asemassa. Tällä tavalla tarkasteltuna Snellmanin mielestä Suomeen ei voinut syntyä suurta vientiteollisuutta, vaikka Tampereen puuvillatehdas ja Suotniemen uusi posliinitehdas tekivätkin poikkeuksen. Mutta niiden etuna olikin tulliton vienti Venäjälle. Suojatullit eivät Snellmanin mielestä olleet ratkaisu, koska liian korkea kotimaisen tuotannon suoja jätti ostajat sekä tavaran laadun että hinnan suhteen tuottajan armoille, jolloin elinkustannukset nousivat ja menekki väheni.373

Siksi Snellmanin mielestä Suomessa oli hyödyllisempää tukea käsityötä kuin teollisuutta. Tehtaiden ja käsityöpajojen eroja hän oli tutkinut pedanttisen tarkasti käymällä läpi erilaisia käsityöammatteja, kuten viilanterottaja, kammantekijä ja nuppineulantekijä. Kankaankudonta osoittautui hänen johtopäätöstensä mukaan kilpailukykyisimmäksi. Lopullisen linjanvedon Snellman teki sosiaalipoliittisin perustein. Maaseudun työllistämisen kannalta oli välttämätöntä luoda työpaikkoja sen esimerkin mukaan, että Saksassa käsityöläisillä oli Englannin tehdastyöläisiä paremmat elinolot. Snellmanin aikana tehdasteollisuus ei ollut Suomessa vielä käynnistynyt toden teolla. Ainoas-taan muutama tuhat työntekijää työskenteli ruukeissa, sahoissa ja myllyissä. Hän oli varma siitä, että käsiteollisuus elätti paljon enemmän työläisiä kuin tehtaat, joilla ei Suomessa voinut olla hyviä vientinäkymiä.374

Artikkelissaan käsityöpajojen tilasta toukokuussa 1844 Snellman aloitti hyökkäyksen ammattikuntalaitosta vastaan, koska käsityöteollisuuden menestyminen edellytti elinkeinovapautta. Tästä asiasta Snellmanilla olivat omakohtaiset kokemukset Tukholman valtiopäiväkeskusteluista ja Frejan polemiikeista voimakkaina ja tuoreina mielessä. Artikkelissaan hän kuvasi käsityön rappiotilaa Suomessa, käsityöläisten kehnoa taloudellista asemaa sekä alhaista moraalista tasoa. Ennen kaikkea hän kuvasi heidän toivotonta pyrkimystään päästä itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi. ”Kaikkein yleisempiä tarvekaluja valmistavat tavalliset käsityönalat eivät siten kykene täyttämään yleisön kysyntää. – – Jokainen lukko, jokainen veitsi ja haarukka, talonpojan lapio ja kuokka ovat ulkomaista tekoa. Monin paikoin ei saa edes kunnollista hopealusikkaa tai piipunhelaa. Hyvän sohvan tai tuolin valmistaminen on kotimaiselle teollisuudelle tavallisesti liian suuri vaatimus.” Snellman esitteli ruotsalaislehden artikkelia, jonka mukaan käytäntö elinkeinovapauden maissa todisti, että käsityöläiset olivat saaneet enemmän yleissivistystä, taitoa ja tekniikkaa ammatissaan ja heille oli avautunut runsaasti tilaisuuksia hyvään toimeentuloon. Ammattikuntalaitosta ei voitu pitää enää takeena tuotteen kelvollisuudesta.375

Sysäyksen Snellmanin kannanotoille oli antanut Kuopion kaupungin oma tila. Vaikka perustamisasiakirjansa mukaan Kuopio oli tarkoitettu kauppa- ja tehdaskaupungiksi, vielä Snellmanin aikanakaan sillä ei ollut mahdollisuuksia suureen taloudelliseen nousuun. Kaupallinen elämä oli lamassa, kauppiaita oli vähän, kun taas käsityöläisammattikuntien määrä oli suuri. Juuri näihin ongelmiin Snellman esitteli reseptinsä.376

Talouselämän elvyttämiskeskustelu sai lisää syvyyttä, kun Snellman kritisoi nuorison kouluttamista vain virkamiehiksi.377 Tämä turhamaisuus ja ylpeys johti Snellmanin mielestä monet ihmiset vaikeaan ja lopulta köyhyyttä hipovaan yhteiskunnalliseen asemaan. Hän halusi osoittaa virheelliseksi väittämän, että vain virkamies työskentelisi yhteiskuntaa varten ja elinkeinonharjoittaja omaa etuaan ajaakseen. Tukeutuen erääseen itävaltalaiseen artikkeliin Snellman vakuutti, että tämä ei pitänyt paikkaansa, koska vasta korkeissa asemissa virkamiehet pääsivät samaan kuin elinkeinonharjoittaja, joka toimi sitä enemmän yhteiskunnan hyväksi mitä laajemmat hänen liiketoimensa olivat: tuottamalla tavaroita kulutukseen, tarjoamalla työpaikkoja ja kasvattamalla kansallisvarallisuutta. ”On jotain suurta, jos ihminen oivalluksillaan ja uutteruudellaan avaa maalleen uusia elinkeinon lähteitä, jotka pulppuavat vuosisatojen mittaan yhä voimakkaammin. Hän ei ole vain tällä hetkellä suonut sadoille ahkerille maanmiehilleen varmaa toimeentuloa, vaan myös helpottanut heidän lastensa ja lastenlastensa, satojen tuhansien ihmisten elämää ja valmistanut heille tietä myös korkeampaan sielunsivistykseen, joka sekin tavallisesti on hyvinvoinnin seuralainen.” Siksi kotimainen elinkeinoelämä tulisi kaikenlaisilla helpotuksilla tehdä houkuttelevaksi nuorille miehille.378

Snellman puhui kokemuksesta; pääkaupungissa pitkään eläneenä hän oli seurannut virkamiesarkea ja Pohjanmaalta kotoisin olevana hän tiesi, miten sen rannikkokaupunkien vauraus oli syntynyt tervanpolton, sahaustoiminnan, laivanrakennuksen ja kauppapurjehduksen avulla.

Snellmanin ajattelussa suomalaisen kansantalouden elvyttämiseen liittyi läheisesti myös liikenneyhteyksien kehittäminen. Erityisesti Saimaan kanavan merkitys Itä-Suomen talouselämälle avautui Kuopion perspektiivistä. Alun perin kanavahankkeen nostivat esiin Savon ja Karjalan talonpojat, jotka kuvernöörin kannustamina olivat jättäneet 1832 ehdotuksen senaatille Itä-Suomen vesiliikennepulmien ratkaisemiseksi. Kenraalikuvernööri Menšikovin tuella aloite laajeni yhtenäisen vesitieverkoston luomiseksi Suur-Saimaan alueelle. Hanketta varten asetettiin vuonna 1841 komitea, joka jätti teknisen suunnitelman alkuvuonna 1843. Nervander piti Snellmanin tilanteen tasalla ja pyysi häntä toimittamaan kirjallisen lausunnon Savon ja Karjalan lehdille.379

Snellman olisi halunnut kommentoida valmisteluja jo syksyllä 1843, mutta Nervander jarrutteli luvaten kertoa sopivan ajankohdan. ”Menetelkäämme siinä tapauksessa seitsemän viisaan neitsyen tavoin, jotka toivon Saiman joka suhteessa ottavan esikuvakseen.”380 Maaliskuussa 1844 kolmannen kustannusarvion valmistuttua Nervander kirjoitti Snellmanille, että ”nyt alkaa kuitenkin olla oikea aika puhua Saimaan kanavan puolesta. Tee se jakamalla tietoa annoksittain. Monet suuriääniset tahot vastustavat koko hanketta.”381 Nämä tahot olivat Etelä- ja Länsi-Suomessa asuvia aatelisia ja porvareita, jotka pelkäsivät kauppavirtojen kääntyvän itään ja synnyttävän taloudellisia menetyksiä. Nervander pyysi Snellmania nopeasti kirjoittamaan useampiosaisen artikkelin Saimaan kanavasta.382

Snellman teki työtä käskettyä ja laati asias-ta perusteellisen kolmen artikkelin sarjan,383 jossa hän seikkaperäisesti halusi osoittaa, miten välttämätön kanava oli Suomen kansallisvarallisuuden kehittymisen kannalta. Epäilijöille hän muistutti Savon sahateollisuutta edistäneiden Taipaleen ja Konnuksen kanavien hyvistä kokemuksista. Itä-Suomen lisäksi kanavan vaikutukset tuntuisivat Oulun, Vaasan ja Hämeenlinnan läänien kaupungeissa. Kateellisia ja epärealistisia länsisuomalaisia kritisoijia hän ojensi muistuttamalla, että Itä-Suomen kauppa oli jo kääntynyt Pietariin eikä Savon ja Karjalan kauppa Venäjälle koskaan kulkisi Pohjanmaan kautta.

Snellmanin artikkelit olivat tervetullut tuki viranomaisille. Artikkelit päätyivät venäjäksi käännettyinä kenraalikuvernööri Menšikovin pöydälle Pietariin. Leikkeissä ei ole hänen merkintöjään, mutta hän oli varmasti tyytyväinen artikkeleiden sävyyn, vaikka suhtautui muuten epäluuloisesti Snellmaniin. Kanavakysymyksessä Menšikov ja Snellman olivat täysin samaa mieltä. Tätä edesauttoi myös Nervanderin jättämä muistio, jossa hankkeen perustelut kiteytettiin Snellmanin artikkeleiden hengessä. Hän ei toiminut yksin, vaan taustalla oli joukko itsenäisesti ja toisistaan riippumattomasti toimivia ryhmiä.384 Erityisen hyvin maan kokonaisetu tuli esiin Snellmanin kahdessa artikkelissa saman vuoden loppupuolella.385

Senaatti oli käsitellyt kanavan rahoitusta syksyllä 1844, mihin ajankohtaan Snellmanin seuraavat kannanotot liittyivät. Senaatin talousosaston varapuheenjohtajan ja finanssipäällikön L. G. von Haartmanin mukaan rahat kanavan rakentamiseen oli löydettävä kotimaasta, sillä ulkomaiseen lainaan turvauduttaessa maan varallisuus olisi valunut korkoina ja lyhennyksinä pois Suomesta.386

Tietämättä neuvottelujen todellisesta sisällöstä Snellman suositteli von Haartmanin kannasta poiketen ulkomaanlainaa kotimaasta kerättävän obligaatiolainan sijasta. Toisena keinona Snellman otti esille maan säätyjen hyväksymän suostuntaveron hankkimisen hankkeen rahoittamiseksi, mikä järjestely Nikolai I:n aikana oli mahdoton ajatus. Valtiopäivien koolle saaminen oli enemmän kuin epätodennäköistä. Snellman esittikin suoraan toivomuksen, että kanavatyön rahastojen hallinnosta tulisi yhtä julkinen kuin lainan kuoletusrahastostakin. Oli kohtuullista, että Suomen oman hallituksen suureen kansalliseen hankkeeseen liittyvät kaikki asiat tulisivat kansakunnan tietoon. Tällä tavalla sen aiheuttamat taakat kannettaisiin keveämmin ja syntyisi vahvaa tahtoa saattaa hanke loppuun. Snellmanin mukaan avoimuus oli viisasta, koska se ”ylläpitää yleistä rakkautta hanketta kohtaan ja ilman sitä ei sen toivottua satoa päästä korjaamaan”.387

Snellmanin puuttuminen kanava-asiaan tällä tavalla oli rohkeaa, koska valmistelun ulkopuolella oli pidetty ministerivaltiosihteeri Armfelt ja kaikki senaattorit. Vaikka von Haartman joutui itsekin välillä pois valmistelukomiteoista, hän jatkuvasti raportoi asiasta kenraalikuvernöörille ja hänen kansliapäällikölleen Constantin Fischerille. Menšikov oli todellinen ”Suomen asioiden ylivalvoja”, joka teki päätöksensä von Haartmanin myötävaikutuksella.388

Ajatuksillaan Suomen taloudesta Snellman sai nopeasti arvostelijat liikkeelle. Esimerkiksi hänen artikkelisarjansa ulkomaankaupasta on kritiikkiä Borgå Tidningissä 4.1.1845 julkaistuun artikkeliin, jota Helsingfors Tidningar oli rientänyt kehumaan.389 Molempien lehtien tarkoituksena oli neuvoa Saimaa, että välttämättömyyshyödykkeitä vievään maahan ei kannata tuoda ylellisyyshyödykkeitä. Vastauksessaan Snellman toisti käsityksensä ulkomaankaupan vapaudesta ja korosti samalla kansainvälisen työnjaon merkitystä hyvinvoinnin lisääjänä. Hän ei hyväksynyt merkantilistista käsitystä, jonka mukaan maa voisi kartuttaa varallisuuttaan pelkästään keskittymällä vientiin. Snellmanin mielestä kulta oli ”kuollutta” ja sen määrä ilahdutti pelkästään saituria. Ylellisyystavaroiden tuonnin kieltäminen ei ollut viisasta, koska se vahingoittaisi vientiä ja muutenkin oli vaikea tietää, mistä alkaa tuhoisa ylellisyys.390

Snellman pyysi lehtiä selittämään ”kuinka on tällaisissa oloissa mahdollista, että yksi sukupolvi voi ylellisyydellään hävittää menneiltä polvilta perimänsä kansallisvarallisuuden ja lisäksi kuluttaa senkin, mitä tulevat sukupolvet joutuvat hankkimaan”. Toisessa artikkelissa hän pohti, ”mennäänkö ylellisyydessä yli yksityisten varojen ja löytyykö sille muitakin muotoja kuin kitalaen ja turhuuden nautinnot, se riippuu yksinomaan kansakunnan sivistystasosta. Lappalainen ja intiaani eivät tunne muuta ylellisyyttä kuin viinan. Etelämeren villi tyytyy lasihelmiin ja katinkultaan. Mitä lähempänä villeyttä kansa on, sitä lähempänä näitä esimerkkejä sen nautinnot ovat.  – – Sivistys, elävä kansallishenki, on siksi tuhoisan ylellisyyden ainoa ja oikea vastustaja.” Snellmanin mukaan lehtiä vaivasi pedanttisuus, joka yksikantaan yritti määrätä, kuinka paljon kansa tarvitsee sivistystä, ylellisyystavaroita, uskonnollista tietämistä ja välttämättömyystarvikkeita. 391

Vuoden 1846 ensimmäisessä kirjoituksessaan Snellman palasi Saiman varhaisiin teemoihin ja korosti teollisuuden merkitystä suomalaisen kansallisuuden edellytyksenä. Ohjelmalleen tyypillisesti Snellman näki taloudelliset tekijät ja kulttuuritekijät erottamattomana kokonaisuutena. Hänen ajattelussaan teollisuuden korkeimpana päämääränä ei ollut aineellisen vaurauden lisääminen vaan henkisen kehityksen edistäminen. Näin teollisuus palvelisi ja hyödyttäisi ihmiskuntaa.

Kaikkialla Euroopassa teollinen kilpailu oli kohottanut kansakuntia suurempaan vaurauteen ja korkeampaan sivistykseen. Kumpikaan tekijä ei toiminut toisen veturina, vaan kehitys oli kävelyä kahdella jalalla; kumpikin jalka oli vuorollaan askeleen edellä. ”Sivistys ja hyvinvointi edellyttävät toisiaan vastavuoroisesti. Sivistys moninkertaistaa ihmisen tarpeet ja antaa hänelle samalla paremmat tiedot niiden tyydyttämiseksi ja oman hyvinvointinsa kohottamiseksi. Hyvinvointi taas antaa teollisuudelle pääomia ja vapaa-aikaa korkeampaan sielunsivistykseen käytettäväksi.” Tämän vuoksi Snellmanin mielestä oli tärkeintä, että nuoret muuten tieteellisesti sivistyneet miehet omaksuivat myös teknisiä tietoja omistaakseen kykynsä kotimaisen teollisuuden asialle ja kohottaakseen sen alennustilasta ja arvostuksen puutteesta.392

Suomen kutomoteollisuus oli herättänyt toiveita, koska sen tuotteista puolet vietiin ulkomaille ja pääasiassa Venäjälle. Kasvava menekki aiheutti kuitenkin levottomuutta Venäjällä ja esimerkiksi 1837 viranomaiset takavarikoivat Finlaysonin tuotteita rajalla. Seuraavana vuonna keisarillisella käskykirjeellä annettiin lupa tuontiin 9 000 punnan edestä vuodessa. Snellmanin suhtautuminen olikin melko realis-tista, koska hän osasi ottaa huomioon Venäjän paisuvan suurteollisuuden. Vuosina 1815–1845 tehtaiden lukumäärä oli kasvanut 4 000:sta yli 8 000:een ja työntekijöiden määrä 173 000:sta yli puoleen miljoonaan. Venäjän teollisuus tulisi asettamaan tuonninrajoitusjärjestelmällään voittamattomia esteitä Suomen viennille. Arvio osoittautui kuitenkin pessimistiseksi, kuten hän oli aavistellut vähäisellä erikoisasiantuntemuksellaan käyvänkin.393

Snellman havainnollisti Suomen vientiteollisuuden ongelmia vuoden 1845 kauppataseella, joka osoitti Suomen elinkeinoelämän alhaisen tason. Tilastoilla hän todisti, miten maasta vietiin raaka-aineita ja tuotiin ne takaisin jalostettuina. Snellmanin mukaan tällainen maa kuului kaikkein alhaisimmalle elinkeinoelämän asteelle. Erityisesti hän kritisoi Venäjän-kaupan tappiollista tasetta. Esimerkiksi Kuopiossa pumpulilankaa, tehdastupakkaa ja karkeampia sepäntöitä lukuun ottamatta kaikki tuotteet olivat venäläistä perua. Venäjältä tuotiin 860 000 ruplan edestä tavaraa, mutta sinne vietiin ainoastaan 100 000 ruplan edestä voita. Kun tulliluetteloiden mukaan tappiota oli kertynyt 160 000 ruplaa, kokonaistappioksi tuli 720 000 ruplaa. Kun Suomelta puuttuivat vientiartikkelit, tappiollinen kauppatase ei muuttunut, mikä kumosi Snellmanin mielestä puheet kohoavasta hyvinvoinnista. Maassa, jossa ei valmistettu edes lapiota tai lukkoa, ei voitu haaveilla uusista vientiartikkeleista puun ja tervan lisäksi. Kuitenkin kahvi, sokeri ja alkoholi oli katsottu välttämättömiksi.394

Snellman unohti kuitenkin Fiskarsin, joka 1845 oli anonut lupaa viedä Pietariin, Riikaan ja Tallinnaan 1 500 tusinaa pöytäveitsiä ja haarukoita sekä 600 tusinaa kynäveitsiä, mille lupa myönnettiinkin. Määrättyjen vientinormien lisäksi oli hankittava aina Venäjän finanssiministerin lupa. Tästä huolimatta rajoilla tapahtui joka vuosi takavarikoita.395

Elinkeinoelämälle oli merkitystä myös tilastoilla, joita Snellman innostui esittelemään, kun G. Rein julkaisi ensimmäisen Suomea koskevan tilastohistoriallisen tutkimuksen. Snellmanin mukaan tilastot tarjosivat monipuolista pohdiskelun aihetta. Hän lainasi saksalaista historioitsijaa A. L. Schlözeriä, jonka mukaan tilaston tuli olla nykyisyyden historiaa. Snellmanin mukaan Reinin teos paikkasi aikaisempaa puutetta, kun siihen asti summittaisia tilastoja oli ollut vain virastojen vuosikertomuksissa. Esimerkillisenä tilastoteoksena Snellman piti vähän aiemmin ilmestynyttä C. G. af Forsellin teosta Ruotsin tilastoista. Sen lähteinä oli käytetty valtiopäivien tilastoja valtion tuloista ja menoista sekä eri komiteoiden laatimia selvityksiä eri hallintohaaroilta. Reinin teoksesta huolimatta Snellmanin mielestä Suomen tilastoa ei ollut vielä olemassakaan, varsinkin kun useissa Euroopan maissa oli tilastollisia toimistoja kokoamassa tietoja ja laatimassa tilastoja.396

Teollisuutta käsittelevä artikkeli osoitti selvästi, kuinka saksalaisen taloustietieteilijän Friedrich Listin ajatukset olivat inspiroineet Snellmanin kirjoituksia taloudesta. Snellman tunsi ne Ruotsissa julkaistujen käännösten perusteella. Valtio-opissaan Snellman siteeraa F. J. Schmitthennerin ajatuksia, jotka olivat läheisessä sukulaissuhteessa Listiin.397 List kiinnosti Snellmania siksi, että tämä oli kehitellyt Adam Smithin talousoppeja joustavammiksi ja realistisemmiksi. List tulkitsi liberaalit tavoitteet ihanteiksi, joihin piti pyrkiä mutta joita piti soveltaa kussakin maassa kansakunnan edut huomioon ottaen. Siten Snellman teki Suomessa listiläiseen tyyliin paljon rajoituksia Adam Smithin sovelluksiin.398

Esiintyessään rohkeana liberaalina uudistajana Snellman ei kuitenkaan kannattanut täydellistä elinkeinovapautta. Valtion edun kannalta Snellmanin mielestä valtion ohjaus oli talouselämän kannalta välttämätön. On maltettava olla korostamatta kuitenkaan liiaksi Snellmanin liberalistisia tavoitteita ja otettava huomioon ne selvät ”historialliset” varaukset ja relativistinen suhtautuminen yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka olivat ominaisia hänen toimintaohjelmilleen.399

Elinkeinoelämän kannanottoihin liittyi myös Snellmanin artikkeli Ajatteleville, jossa hän palasi aikaisempaan keskusteluun merivahinkovakuutusyhtiöistä. Merikapteenin poikana ja usean muun kapteenin ja laivanvarustajan tuttava- ja sukulaispiirissä varttuneena hän perustellusti kantoi huolta alusten ja lastin vakuuttamisesta kotimaisessa yhtiössä. Esimerkkinä sellaisen järjestämisestä hän selosti seikkaperäisesti erään norjalaisen vastaavan yhtiön sääntöjä. Snellman ei halunnut sanoa, ettei maamme kauppiasluokalla olisi ylpeyttä mutta ”sitä on aiheellista nimittää koppavuudeksi silloin kun se rajoittuu vain rikkaudella ylpeilyyn ja kaikkein surkeinta se tässä tapauksessa on siksi, että se vähättelee niin sivistystä kuin uhrautuvaa toimintaa yhteiskunnan puolestakin.” Snellmanin mielestä tällainen typerä rahoilla kerskailu piti korvata yleishyödyllisellä toiminnalla, jolla hankittaisiin maanmiesten kunnioitus ja kiitollisuus. Ajankohtaisena esimerkkinä Snellman mainitsee merivahinkovakuutusyhtiön perustamisen. 400

Ruotsiin oli perustettu tällainen yhtiö jo vuonna 1739. Vuonna 1775 Turussa suunniteltiin vastaavaa mutta se ei toteutunut. Suuriruhtinaskunnan kaudella suomalaiset alukset vakuutettiin Kööpenhaminassa tai Lontoossa ja maksu oli 15–20 prosenttia lastin arvosta. Riskiä yritettiin pienentää myös ostamalla aluksista vain osuuksia. Vuonna 1846 Suomessa alkoi toimia venäläinen laivanvakuutusyhtiö Nadezda.401

Teollisuuden kehittäminen kulki Snellmanin ajattelussa käsi kädessä maatalouden ongelmien ratkaisemisen kanssa. Snellmanin useat artikkelit tilanjaosta liittyivät tilattoman väestön ongelmaan, mikä esti maataloutta toimimasta tehokkaana tulonhankkimiskanavana. Ongelma oli ajankohtainen, koska maataloudesta sai toimeentulon 90 prosenttia väestöstä. Vaikka teollisuus ja kauppa kehittyivätkin, väestönlisäyksen paine kohdistui maatalouteen, minkä vuoksi maaseudulla oli runsaasti omaa viljelyä harjoittamatonta väestöä. Vakinaiseen väkeen kuuluivat rengit, piiat ja muonamiehet, irtaimeen työväkeen kuuluivat mäkitupalaiset, itselliset ja loiset. Jälkimmäinen ryhmä työllistyi vain kesäisin. 1800-luvun puolivälissä maatalous ei kyennyt tarjoamaan enää koko väestölle riittävää toimeentuloa.402

Snellman kytki ongelman Venäjän vallan aikana kiristyneeseen tilojen lohkomispolitiikkaan. Tilojen jakamista oli rajoitettu jo 1700-luvun puolivälistä saakka. Vuonna 1811 annettiin säädös kruununtilojen osittamisesta ja myöhemmin 1817, 1834 ja 1851 kiellettiin tilojen jakaminen pienempiin osiin. Toimenpiteillä yritettiin taata tilojen veronmaksukyky.403

Snellman lähtee liikkeelle ranskalaisen J. B. Sayn Adam Smithin oppeihin perustuvista kansantaloudellisista näkemyksistä ja siitä sananparresta, että maamiehen työ käy hitaasti, jos isäntä ei ole sen etunenässä. Näissä olosuhteissa suurtuotanto ei näyttänyt ylivertaiselta maatalou-dessa. Yleisessä käsityksessä oli kuitenkin korjattavaa työn aineellisen tuottavuuden suhteen. Suuressa ja pienessä tuotannossa ei ollut eroa, koska maanviljelyssä ei voinut käyttää koneita eikä palkatun työntekijän vauhtia voinut tehokkaasti vahtia tai tahtia kiristää. Työn tuottavuuden näkökulmasta Snellman näki kansallisvarallisuuden kasvavan tilojen jakamisella useammille. Tällä tavalla katovuosina ihmiset sidottaisiin samalla omille tiloilleen ja estettäisiin kerjuulla vaeltaminen. Heidät olisi parempi sitoa palstoilleen, koska heidät oli elätettävä joka tapauksessa, olivat he sitten tilattomia, päiväpalkalla eläviä tai omavaraisviljelijöitä.

Mallin toimiminen oli osoitettu monin paikoin Saksassa, erityisesti Württenbergissä, jossa maanomistajilla ei ollut edes vetojuhtaa mutta 700–800 asukkaan kylällä oli oma kirkko ja koulu, apteekki ja lääkäri. Läheiset kaupungit olivat syntyneet maanviljelyksen edistymisen myötä ja tarjosivat nyt menekin kylien tuotteille. Jo sata vuotta sitten oli Ruotsissa ja Suomessa ollut tila jokaisella, joka vaivautui sitä viljelemään ja moni tila oli vuosikymmeniä autiona asukkaiden puutteessa. ”Nyt nuorempien poikien ja osattomien tyttärien jälkeläiset kerääntyivät kalpeina ja nälkiintyneinä kerjäämään onnekkaan vanhimman pojan ovelle.”404

Itä-Suomen näkökulmasta Snellman kytki tilattoman väestön ongelman köyhäinhoitokysymykseen. Snellmanin havainto oli ajankohtainen, koska irtolaisväestö oli Savossa kolminkertaistunut 50 vuodessa. Vuosina 1825–1875 irtolaisväestön määrä kasvoi läänissä 7 000 hengestä 23 000 henkeen ja sen osuus koko väestöstä nousi 9,3 prosentista 20,7 prosenttiin.405 Savossa kaskiviljely oli synnyttänyt suuren kodittoman irtolaisjoukon; sesonkina oli töitä ja majoitus mutta väliaikoina joukko vaelteli ympäriinsä. Viljelysten tuotto ei riittänyt elättämään tätä joukkoa, vaan viljaa oli pakko tuoda Venäjältä. Etelä-Suomessa irtolaisjoukkoa kasvatti tilanjaon ja uusien torppien perustamisen rajoittaminen. 406

Robert Tengström kirjoitti Snellmanille, että oppineet olivat saaneet raivokohtauksia siitä, että Saima oli uskaltanut maalailla, ”miten miljoonat elävät kurjuudessa, jotta muutamat tuhannet, useimmiten täysin ansiottomat, saavat nauttia heidän vaivanäkönsä hedelmistä ja heidän vihansa lieskat ovat loimunneet, kun maalaistyllerö on rohjennut ryhtyä tuomitsemaan laajalti maineikkaiden korkeasti oppineiden herrojen vielä laajemmin maineikkaita ja korkeammasta oppineisuudesta todistavia edesottamuksia”. Kukaan ei antanut anteeksi sitä, että ajatukset oli levitetty suuren yleisön keskuuteen.407

Vasta 1830-luvun nälkävuosien suuret vaeltavat kerjäläislaumat kiinnittivät viranomaisten huomion ongelmaan Suomessa ja ulkomailla. Komiteoita perustettiin uudistamaan köyhäinhoito- ja irtolaislainsäädäntöä. Niiden ehdotukset herättivät paljon keskustelua lehdistössä. Englannissa näin tapahtui 1834, Norjassa 1845, Tanskassa aihetta käsiteltiin paljon ja Ruotsissa valtiopäivillä 1840–1841. Nämä pohdiskelut antoivat virikkeitä myös Suomeen.408 Vuoden 1686 kirkkolain mukaan kunkin kunnan piti elättää omat vaivaisensa, eikä vuoden 1698 jälkeen saanut antaa kerjuupasseja pitäjän ulkopuolelle. Köyhäinhoito tuli seurakunnan asiaksi vuosien 1763–1766 asetuksilla. Vuoden 1817 köyhäinhoitolaki rakentui entisille periaatteille. 409 Vuonna 1841 asetettu kolmen senaattorin komitea alkoi työskennellä uuden lain saamiseksi. Senaatti painoi komiteanmietinnön syksyllä 1843 antaakseen viranomaisille ja yksityisillekin tilaisuuden sanoa mielipiteensä asiasta.410

Kolmessa artikkelissaan Snellman teki runsaasti kriittisiä huomautuksia ehdotukseen köyhäinhoitoasetukseksi. Hänen lähtökohtansa oli, että kaikki köyhäinhoito kävi riittämättömäksi, jos työläinen ei ollut kyllin sivistynyt eikä hänellä ollut sellaisia ansiomahdollisuuksia, jotka auttaisivat häntä saavuttamaan ja säilyttämään tavoittelemansa yhteiskunnallisen asemansa. Tällöin nimittäin epäonnistuneiden joukko kasvoi niin suureksi, että köyhäinhoito ei voinut sen tarpeisiin vastata. Lääke tähän olivat kansakoulut ja tilanjako. Mitä lakiehdotukseen tuli, Snellmanin mielestä piti välttää kaikkea, mikä estäisi työläistä saavuttamasta itsenäisempää asemaa. Tärkeintä oli yksilön oikeus etsiä toimeentulonsa mistä isänmaan paikasta tahansa. Preussissa esimerkiksi kiellettiin kuntia asettamasta esteitä vapaalle liikkuvuudelle. Nyt ehdotuksessa oli tälle liikkuvuudelle niin paljon rajoituksia, että se vesitti mahdollisuuden siirtyä vapaasti seurakunnasta toiseen.

Köyhien hoitotavassa Snellman kiinnitti huomiota orpojen asemaan, koska ”jokaisen kansalaisen henkilökohtainen turvallisuus ja isänmaan koko tuleva hyvinvointi riippuu näiden orpojen tarkoituksenmukaisesta hoidosta ja kasvatuksesta – – minkään uhrauksen ei pitäisi olla liian suuri, kun heistä muokataan siveellisiä ja hyödyllisiä kansalaisia.” Artikkelisarjan lopuksi Snellman totesi, että hän oli kuitenkin varautunut siihen, että hänen huomatuksensa monin kohdin julistettaisiin tarpeettomiksi. Hän toivoi, että paremmin asiaa tuntevat miehet korjaisivat niiden puutteet. Näitä hyväntahtoisia ihmisiä pitäisi olla, koska köyhäinhoidon asia koski itse kunkin omaisuutta ja toi monelle virkatehtäviä ja vaivannäköä. Asialla oli suuri merkitys maan hyvinvointiin.411

368                        Patoluoto 1986, 279–286 ja 305.

369                        Pihkala 1981, 43.

370                        Kinnunen 1981b, 96.

371                        Marjatta Tarkoma, Sosiaalipoliittiset näkemykset J. V. Snellman sanomalehtikirjoituksissa. Sosiaalipolitiikan lisensiaatintutkimus. Huhtikuu 2001. Helsingin yliopisto, 83–90. Ks. myös Susanna Fellmanin kommentaari, SA IV:34.

372                        Saima 5:1.12.1844, Onko teollisuutta tuettava kaikissa maissa? (I). KT 6, 94–96.

373                        Saima 6:8.2.1844, Voiko Suomeen syntyä suuria tehtaita? (II). KT 6, 96–99.

374                        Saima 7:13.2.1844, Suomessa on hyödyllisempää tukea käsityötä kuin teollisuutta (III). KT 6, 99–102.

375                        Saima 22:30.5.1844, Käsityöpajojen tilasta. KT 6, 337–340.

376                        E. Alf-Halonen, Taistelu ammattikuntalaitoksesta Suomessa 1800-l. puolivälissä. Kappale J. V. Snellmanin julkista toimintaa. SHS XLI. Helsinki 1954. Julkistettu 1979, 92 ja 114–115.

377                        Saima 4:23.1.1845, Köyhyys ja ylpeys. KT 7, 322–326.

378                        Marina Norrbackin kommentaari, IV:179.

379                        Kirje Jacob Nervanderilta 27.9. 1843. KT 5, 466. Ks. Jyrki Paaskoski. Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia. Helsinki 2002, 330 erityisesti viite 330.

380                        Kirje Jacob Nervanderilta 22.11. 1843. KT 5, 471. Paaskoski 2002, 45.

381                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 2.3.1844. KT 6, 157.

382                        Paaskoski 2002, 44–45.

383                        Saima 12:21.3.1844, Kanavien hyödyllisyydestä Suomelle (I); Saima 13:28.3.1844, Kanava Saimaan ja meren välillä (II) ja Saima 14:4.4. 1844, Saimaan kanava lisäämään koko Suomen hyvinvointia (III). KT 6, 185–196.

384                        Paaskoski 2002, 47.

385                        Saima 48:28.11.1844, Onko Saimaan kanavasta Länsi-Suomelle välitöntä taloudellista hyötyä (I) ja Saima 49:2.12.1844 (II). KT 7, 236–242.

386                        Paaskoski 2002, 49.

387                        Saima 45:7.11.1844, Saimaan kanavaan tarvittavista varoista. KT 7, 205–207. Ks. Paaskoski 2002, 50.

388                        Paaskoski 2002, 49.

389                        Erkki Pihkalan kommentaari, IV: 184.

390                        Ks. Erkki Pihkala, J. V. Snellmanin taloudellisesta ajattelusta teoksessa Snellman ja nykyaika. Vaasa 1981, 40.41.

391                        Saima 7:13.2.1845, Ylellisyys ja tuonti; Saima 11:13.3.1845, Ylellisyys ja tulli; Saima 17: 24.4.1845, Voiko tulli säännellä kauppatasetta? KT 7, 338 ja 375 sekä 419.

392                        Saima 1:8.1.1846. Suomen teollisuus suomalaisena kansallisuuden ehtona, KT 8, 339–344. Tarkoma 2001, 90–91. Artikkeli löytyy venäjäksi käännettynä ja alkuperäisenä KKK salainen akti 43 (FC 37), 44–52.

393                        Alf-Halonen 1854, 110–112.

394                        Saima 34:29.8.1846, Kauppatase. KT 9, 225–227.

395                        Alf-Halonen 1954, 110.

396                        Saima 29:17.7.1845, Suomen tilastoista. KT 8, 100–104.  Ks. Osk. Groundstroem, J. V. Snellmanin mietteitä Suomen tilastosta. Yhteiskuntatieteellinen aikakausikirja 1906, 143–145.

397                        Erkki Pihkala, J. V. Snellmanin taloudellisesta ajattelusta. Teoksessa J. V. Snellman ja nykyaika. Kirjoituksia ja esitelmiä J. V. Snellmanin ajallemme jättämästä perinnöstä. Toim. Kai Huovinmaa. Helsinki 1981, 39. ks. myös Erkki Pihkalan kommentaari, V:31.

398                        Kinnunen 1981b, 118–119.

399                        Kinnunen 1981b, 119. Hänen mukaansa nämä korostuvat erityisesti artikkelissa: Yrjö Jahnsson, J. V. Snellmanin kansantaloudellinen kirjailijatoiminta ennen v. 1847. Tutkimuksia Suomen kansantaloustieteen historiasta vuosina 1810–1860. Helsinki 1907, 270–279.

400                        Saima 27:4.7.1844, Merivahinkovakuutusyhtiöstä; Saima 31:1.8.1844, Kotimaisesta laivavakuutuksesta; Saima 38:19.9.1844, Vielä laivavakuutusyhdistyksestä. KT 6, 387–396.

401                        Erkki Pihkalan kommentaari, SA IV:112.

402                        Tarkoma 2001, 56. Soininen 1980, 386–389.

403                        Tarkoma 2001, 57–58 ja Myllyntaus 1980, 353.

404                        Saima 32:8.8.1844, Suuressa mitassa tehtävän työn edut (I), Saima 33:15.8.1844: Tilanjaosta (II); Saima 34:22.8.1844, Tilanjaosta Suomessa (III), Saima 41:10.10.1844, Tilanjaosta (Vastaus eräälle kommentoijalle). KT 7, 28–41.

405                        Raimo Savolainen, J. V. Snellman ja nälkävuodet 1867–1868. Snellman-instituutin C-sarja: 2. Kuopio 1989, 12–13.

406                        Marina Norrbackin kommentaari, SA IV:184.

407                        Kirje Robert Tengströmiltä 16.11. 1844. KT 7, 221.

408                        Soikkanen 1966, 98.

409                        Viljo Hytönen, Köyhäinhoito. Oma Maa IV, 360–361.

410                        K. W. Rauhala, Keisarillinen Suomen senaatti 1809–1909. Edellinen osa. Vuodet 1809–1859. Helsinki 1915, 316–317.

411                        Saima 8:20.2.1845; 9:27.2.1845 ja 10:6.3.1845, Köyhäinhoitoa koskevasta ehdotuksesta. KT 7, 341–352.