Oma lippu on itsenäisen valtion tärkeimpiä symboleja. Senaatin ehdotus laiksi Suomen lipusta annettiin eduskunnalle 5.1.1918. Ehdotuksen mukaan valtiolippu olisi kokopunainen, karmiinin ja sinooperin sävyinen vaate, jonka keskellä olisi tankoa vastaan vääntyvä Suomen leijona kullankeltaisin ja valkoisin värein. Komiteaan olivat kuuluneet Lars Krogius, Eliel Saarinen ja U. T. Sirelius.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa 14.1. 1918 lippukysymys nostatti suuren kiistan; toiset kannattivat punavalkoista, toiset sinivalkoista. Asiaa käsiteltiin varsinaisesti 24. tammikuuta. Edustaja Valpas arvosteli lipun leijonavaakunaa, joka oli ollut kansalle aina outo ja kammottava: ”Sehän on näyttänyt aina raatelevan hirmuvallan tunnusmerkiltä. Sellaisena ei leijonan kuva herätä enää erinomaista esivallanpelkoa eikä ensinkään kunnioitusta.” Hän ehdotti kilpailun järjestämistä, ja ehdotus hyväksyttiin. Tokoi lausui oraakkelimaisesti: ”Valtion saaminen on tärkeämpi kuin lipun saaminen.”

Kilpailun suunnittelua varten asetettu jaos kokoontui Heimolassa seuraavana iltana hermostuneissa tunnelmissa. Sen ehdotuksesta eduskunnan ulkoasiainvaliokunta päätti 26.1.1918 kilpailun järjestämisestä; väliaikaiseen käyttöön asetettiin sinivalkoinen lippu, jossa värit olivat suorakaiteen muotoisena, sininen ylhäällä ja valkoinen alhaalla. Tätä ratkaisua olivat kannattamassa Erkon johdolla Ståhlberg, Ingman ja Alkio. Mietintöä ei ehditty lähettää eduskunnalle, kun maa joutui sisällissotaan seuraava päivänä. Valtion joukot käyttivät sekä punavalkoista leijonalippua että sinivalkoista lippua.58

Juuri itsenäistynyt Suomi syöksyi ensimmäiseen kriisiinsä, kun 27.1.1918 klo 23.00 punainen lyhty nostettiin Helsingin työväen-talon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi. Kaappaus eteni suunnitelmien mukaisesti, ja aamulla punaisilla oli pääkaupunki hallussaan.59 Tilanne muuttui 3.4., kun saksalaiset nousivat maihin Hangossa vapauttamaan pääkaupunkia. Tehtävä oli annettu Itämeren divisioonalle, jota komensi kenraalimajuri, kreivi Rüdiger von der Goltz. Toiminta tapahtui suomalaisen ylijohdon eli Mannerheimin alaisuudessa. Kansanpsykologisista syistä saksalaisten mukaantulo oli edellyttänyt vakuutusta, että Suomen sisäisiin asioihin ei puututtaisi. Goltz antoi maaliskuussa 1918 seuraavan julistuksen: ”Te olette hädässänne kutsuneet meitä. Me tulemme ystävinä auttamaan teitä taistelussanne murhaajajoukkiota vastaan – – . Meitä kutsuu ihmisyyden ääni. Me emme tule valloittajina, emmekä tahdo omaksemme ainoatakaan palaa teidän kallista kotimaatanne. Luottakaa siis meihin. Eteenpäin ihanan maanne vapautuksen puolesta.”

Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud oli hyväksynyt vakuutuksen etukäteen Berliinissä. Omasta puolestaan Mannerheim koetti saada ratkaisun aikaan Pohjois-Suomessa ja ehtiä viedä läpi suurhyökkäyksen Tampereelle ennen saksalaisten tuloa. Maailmalle piti osoittaa, että Suomi pystyi itse puhdistamaan omat pihansa.60

Goltzin 10 000 miehen divisioona marssi Hangosta Helsinkiin, jonne joukot tunkeutuivat 12.4. kahtena kiilana prikaatinkomentajien johdolla laivaston tukiessa hyökkäystä mereltä. Saman päivän iltana punaisilla oli hallussaan enää Pitkänsillan pohjoispuoli ja muutamia erillisiä rakennuksia keskikaupungilla. Parin vuorokauden katutaistelujen jälkeen Suomen pääkaupunki oli saksalaisten hallussa. Keskipäivällä 13.4. saatiin kovilla pommituksilla haltuun presidentinlinna, päävartio, Korkein oikeus ja Borgströmin tupakkatehdas. Iltapäivällä saatiin haltuun Valtioneuvoston linna, Säätytalo ja Ritarihuone. Vaikka 14.4. aamulla kuului yksittäistä laukaustenvaihtoa, keskipäivällä klo 12.00 Goltz lipui mustassa avoautossa kolmen eskadroonan, kahden komppanian ja yhden patterin muodostaman autokolonnan kärjessä kaupunkiin. Hotelli Kämpin edustalla tuhatpäinen yleisö huusi eläköötä Saksalle, sen keisarille Wilhelm II:lle, Goltzille ja hänen joukoilleen. Senaatintorilla senaattorit O. Talas ja O. Stenroth pitivät kiitospuheen saksalaisille joukoille. Helsinki osoitti rajatonta kiitollisuutta vapauttajilleen. Samana päivänä venäläiset luovuttivat Viipurin suomalaisille.61

Kun Goltzin joukot olivat lyöneet perääntyvät punaiset Lahdessa 20.4., saksalainen komentaja jäi melkein itsestään selvästi Suomeen järjestelemään armeijaa. Mannerheim joutui väistymään näyttämöltä. Kiitollisuutta pääkaupungin vapauttajaa kohtaan symbolisoi se, että Villa Bjälbo tarjottiin von der Goltzille, tälle ”saksalaiselle kenraalikuvernöörille”, residenssiksi.62

Kolmen kauhean sisällissotakuukauden jälkeen eduskunnan kokoontuessa 17.5.1918 rat-kaisemaan valtiolippuasiaa punainen väri ei voinut enää tulla kysymykseen, kuten edustaja Juutilainen asian muotoili perustuslakivaliokunnan kokouksessa: ”Lipun perusvärien tulee olla valkoinen ja sininen. Punainen on punakaartilaisten väri. Tampereella käytettiin vain sinivalkoista lippua, samoin sitten Viipurissa ja osittain Helsingissä.” Samoin argumentoi edustaja Malmivaara: ”Punaisen hirmuvallan aikana alkoi punainen väri inhottaa. Sinivalkoinen oli suojeluskunnan väri.” Mielipiteet väreistä ja muodosta menivät ristiin, mutta ulkomaan lähettienkin kysellessä lipusta saatiin päätös sinisestä rististä valkoisella pohjalla, jossa oli myös punaista ja keltaista.

Asian hoitaminen jäi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajalle Ingmanille, joka kääntyi Hotelli Fennian yläkerrassa sijaitsevassa ateljeessa työskennelleen Akseli Gallen-Kallelan puoleen. Häntä ei miellyttänyt väriyhdistelmä, vaan hän piti valkoista ristiä sinisellä pohjalla parempana. Hyväntahtoisesti hän pyysi ottamaan yhteyttä pääesikunnan piirustuskonttorissa alaisenaan työskentelevään taiteilija Eero Snellmaniin, J.V. Snellmanin pojanpoikaan.

Gallen-Kallelan ulkomaanmatkan takia Snellman oivalsi tilaisuuden ja luonnosteli Bruno Tuukkasen avustamana siniristilipun kauppalipuksi ja vaakunan keskelle valtiolippua. Puolimärät piirustukset mukanaan ulkoasiainvaliokunnan sihteeri Puukko ja Snellman kiiruhtivat Säätytalolle, jossa valiokunta oli jo koolla. Luonnoksia pidettiin tyydyttävinä, ja pian eteisessä odottavalle Eero Snellmanille voitiin ilmoittaa, että laki Suomen lipusta oli asiallisesti valmis ja hänen laatimansa lippuluonnokset hyväksytty.

Valiokunta päätyi vastoin hallituksen esitystä puoltamaan kansallisväreinä pidettyjä sinistä ja valkoista lipun väreiksi. Valkoisen merkeissä oli kukistettu punainen hirmuvalta ja saavutettu Suomen vapaus. Valtionhoitaja vahvisti lippulain 29.5.1918. Tällä tavalla J. V. Snellmanin lapsenlapsi, hänen Johan Ludvig -poikansa poika, sai olla isoisänsä jalanjäljillä ratkaisemassa itsenäisen Suomen tärkeintä symbolia.

Vaarinsa jäljissä Eero Snellman toimi muutenkin tasavallan symboleiden hovimuotoilijana Gallen-Kallelan oikeana kätenä ja töiden viimeistelijänä, kuten esimerkiksi vapauden mitalin, jonka mestari oli nopeasti luonnostellut asemalaiturilla Ideal-tupakkalaatikon kanteen. Yhdessä piirretyt ristit ja mitalit saivat hallituksen yksimielisen hyväksynnän Vaasassa. Mikkelissä Mannerheim hyväksyi sotilasnappiehdotukset, minkä jälkeen hänen pyynnöstään piirrettiin sotilaspukuehdotukset ja niihin liittyvät aselaji- ja arvomerkit. Eero Snellman oli suunnitellut yhdessä Gallen-Kallelan kanssa lipun vapaussodan voittoparaatiin, mutta Suomen lippu -ehdotus oli saanut tämän raivostumaan, koska lippu muistutti venäläistä Andreak-sen ristiä. Kun Eero Snellman oli hoitanut lippuasian ratkaisuun yksin ja palasi toimistolle, olivat Gallen-Kallela, Saarinen ja Wickström suunnittelemassa vastalausetta siniristilipusta. Snellman sai heidät vakuuttuneeksi, että vastalauseet olivat turhia ja myöhässä. Lopulta Gallen-Kallela oli tyytyväinen siitä, että mahdoton alku oli saatu siedettävään päätökseen.63

Suomi oli saanut valtiolipun, mutta suhteet ulkovaltoihin olivat edelleen työn alla. Maailmansodan ratkaisuhetkiä odoteltaessa Goltzin työhuoneessa Villa Bjälbossa laadittiin huolellisia suunnitelmia Suomen saamiseksi Saksan leiriin. Suomen valtiojohto puolestaan yritti hyödyntää Goltzia valtiollisten olojen takaamiseksi sodan jälkeen. Toisaalta valkoisen Venäjän edustajat olivat kesällä 1918 yhteydessä Bjälbohon, jolloin ulkoministeri Miljukov koetti propagoida Mihail Aleksandrovitsin nostamisen puolesta Venäjän valtaistuimelle. Sitovia sopimuksia ei tehty. Goltz vihjaili Suomen hallitukselle, että rauhanneuvotteluissa Venäjä saataisiin luovuttamaan Suomelle osia Itä-Karjalasta. Hänen avullaan tasavaltalaisia yritettiin taivuttaa monarkistisen hallitusmuodon ja saksalaisen kuninkaan kannalle. Keisarin ja valtakunnankanslerin luvalla Goltz antoi asiassa 6.7.1918 lausunnon. K. S. Laurila argumentoi kuningaskunnan puolesta kirjassa Kansa tienhaarassa. Hän todisteli Topeliuksella, Snellmanilla ja Aleksanteri II:lla, ettei kansa ollut antimonarkistista. Rantakarin kanssa he pyrkivät kansanomaistamaan propagandallaan ja matkasaarnoillaan monarkian mahdollisuuden erityisesti heinä–elokuussa, kun asiaa käsiteltiin eduskunnassa.64

Svinhufvud koetti houkutella Wilhelm II:n nuorinta poikaa prinssi Oskaria Suomen kuninkaaksi ja yhdessä Goltzin kanssa sotilasliittoa Saksan kanssa. Saksan ulkoministeriö asettui jyrkästi vastustamaan sitä ja pyysi sotilaita olemaan sekaantumatta politiikkaan. Sekään ei auttanut, että Svinhufvud kävi 26.8. taivuttelemassa Saksan keisaria aatteen taakse. Ulkoministeriö vahti tarkasti, ettei keisari lipeä linjasta. Diplomaattien Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin ehdokas oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich, jota mainostettiin liian innokkaasti ja jonka pyrkyryys oli liian ilmeistä. Tämä ei ollut sopivaa, koska Suomessa suurmiehet nousivat luonnostaan toisten yläpuolelle. Snellmanin ja Yrjö-Koskisen katsottiin saavuttaneen asemansa juuri luonnollisella tavalla ilman henkilökohtaista voitontavoittelua. Muita ehdokkaita oli Preussin prinssi Friedrich Wilhelm ja Hessenin prinssi Friedrich Karl, jonka Svinhufvud ja Paasikivi asettivat ykkösehdokkaaksi.65

Tärkeä tuki neuvotteluissa menetettiin, kun Goltz jätti huvilansa 8.9.1918 matkustaessaan delegaatin jäsenenä Pietariin ja sieltä Itä-Karjalaan. Hän sai päivittäin turhaan odotella sähkemääräystä hyökkäyksestä Pietariin. Hänen mielestään ”maailmanhistoriallinen hetki lyötiin laimin”.66

Friedrich Karlin suostumus Suomen kuninkaaksi julkistettiin 11.9. Kruununprinssiksi asetettiin toiseksi vanhin poika Wolfgang. Kuninkaan valitsemiseksi kutsuttiin koolle ylimääräiset valtiopäivät, jotka kokoontuivat 9.10. Vaalissa ehdotuksen teki symbolisesti vanhasuomalainen talonpoika J. E. Anttila ja sitä kannatti ruotsalainen aristokraatti Wrede. Tasavaltalaisten poissa ollessa ehdotusta ei vastustettu, joten 64–41 monarkistien äänillä Suomeen oli valittu kuningas, Väinö I. Paasikivi piti kannatusta niin huonona, ettei uskonut kuninkaan edes saapuvan. Ingman ja Nevanlinna lähtivät viemään sanaa Frankfurtiin ja kohtasivat laivalla Mannerheimin matkalla Lontooseen. Tällä tavalla Suomen valtion intoilijat ja realistit olivat yhdessä. Tapaamiseen mennessä Ranska ja Englanti olivat ehtineet 18.10. lähettää nootin Suomen kuninkaanvaalista.

Tuleva Väinö I oli varovainen ja sitä mieltä, että Svinhufvud voisi ottaa tehtävän väliaikaisesti vastaan. Suomessa Paasikiven tunnelmat vaihtelivat raivokohtauksista innokkaaseen suunnitteluun manifestista, jolla prinssin asema vahvistettaisiin. Ympäristövaltojen painostukselle ei haluttu kallistaa korvaa, koska Saksasta kiinni pitäminen merkitsi suoran kunnian ja oikeuden tien noudattamista vuodesta 1899 lähtien. Asiaa lykättiin kerran ja siihen palattiin 4.11. Kuningassuuntaus haudattiin lopullisesti 9.11., kun senaattori Hjalmar Castrén luki saamansa sähkeen: Saksassa oli puhjennut vallankumous ja keisari oli luopunut kruunusta. Paasikivi lausui: ”Monarkia kaatuu. Mutta tasavalta on itsenäisyytemme kuolema. Mutta muuta tietä ei liene.”67

Syksyllä 1918 Saksan häviön näyttäessä selvältä hallitus kutsui Mannerheimin takaisin, vaikka saman vuoden huhtikuussa helsinkiläisten hurratessa saksalaisille monikaan ei muistanut Tampereen valtaajaa, jalkaväenkenraali Mannerheimia. Hän erosi välittömästi ylipäällikön tehtävästä 30.5., kun hallitus syrjäytti hänet ja alkoi neuvotella maan tulevaisuudesta saksalaisten kanssa eikä vaatinut joukkojen poistamista, kuten hän oli edellyttänyt. Nyt Mannerheimin toivottiin rakentavan luottamusta Englannin ja Ranskan suuntaan. Hän toimikin tehokkaasti. Joulukuun alussa Pariisissa Mannerheim sai ranskalaiset tajuamaan, että Suomi ei ollut syntynyt maailmankriisin yhteydessä vaan oli ollut olemassa yli sata vuotta autonomisena valtiona, jolla oli oma hallinto ja 600 vuoden katkeamaton perinne. Samalta pohjalta neuvottelut jatkuivat Lontoossa, jonne hän sai ilmoituksen valinnastaan 12.12. valtiohoitajaksi Svinhufvudin eron jälkeen. Mannerheimille tämä merkitsi revanssia, kun hänet maanpakoon ajanut hallitus valitsi hänet nyt valtion päämieheksi. Sillä arvovallalla neuvottelut oli helppo hoitaa loppuun.68

Valtionhoitaja Mannerheim saapui Helsinkiin 23.12.1918 taskussaan kansainväliset takuut Suomen asemasta. Samalla rautatieasemalla, josta hän oli lähtenyt seitsemän kuukautta aikaisemmin yksinäisenä miehenä ilman virallisia hyvästelyjä, odottivat nyt maan hallitus ja pääkaupungin johto ja yleisö, joka täytti Rautatientorin ja lähikadut. Mannerheim totesi olevansa varma, että ” vilpitön pyrkimykseni on kohtaava koko Suomen kansan ymmärryksen ja että tämä kansa on yksimielisenä lopullisesti puolustava Suomen itsenäisyyttä ja vapautta”. Lopuksi hän totesi luottavansa jokaisen kansalaisen rehelliseen tahtoon ja kutsuvansa ”Suomen kansan yksimieliseen työhön menestyksemme, vapautemme ja tulevaisuutemme puolesta”.69

Mannerheim sai käyttöönsä Villa Bjälbon, jonka maineen hänen muuttonsa kerralla kohensi. Hänen asumisellaan huvilassa oli suuri symboliarvo sen jälkeen, kun huvila oli toiminut ensin venäläisten kenraalikuvernöörien mielivallan pesänä ja sitten saksalaissuuntauksen ideapajana. Mannerheim vahvisti 17.7.1919 maalle tasavaltaisen hallitusmuodon. Kun K. J. Ståhlberg valittiin presidentiksi kaksi viikkoa myöhemmin, Mannerheim luopui 30.7.1919 tehtävästään ja vetäytyi yksityiselämään.

Eduskunta valitsi Suomen ensimmäisen presidentin 25.7.1919, jolloin Ståhlberg sai 143 ääntä ja Mannerheim 50 ääntä. Illalla 18.30 puhemies Relanderin johdolla päätös mentiin ilmoittamaan Tehtaankatu 4:ään. Ståhlberg vastasi liikuttuneena, että hän oli velvollinen ottamaan vastaan kunniakkaan ja ankaran vastuunalaisen tehtävän, jonka Suomen kansa oli uskonut hänelle eduskuntansa kautta. Hän oli halunnut palata siviilityöhönsä. Kai Donner ilmoitti, että valkoinen Suomi ei tule hyväksymään vaalia. E. E. Kaila totesi aktivistien tulevan vastustamaan presidenttiä, koska Suomen itsenäisyyttä vastustaneen miehen valinta tehtävään oli kohtalon ivaa. Tanskan lähettiläs piti valittua presidenttiä ehdottoman oikeamielisenä, hyvin sivistyneenä henkilönä, joka oli harvinaisen pätevä ja työkykyinen.70 Kansakunnan yhdistäminen oikeistosuuntauksessa oli Ståhlbergin ensimmäisiä haasteita.

58 Ulkoasiainvaliokunnan sihteerin A. F. Puukon muistelmat teoksessa Suomen lippu kautta aikojen. Päätoim. Caius Cajanti, 430–432.

59 Upton 1980, 510–511.

60 Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I: helmikuu 1917–toukokuu 1918, 258 ja 280.

61 Polvinen, 280 ja 287. ks. J. O. Hannula, Suomen vapaussodan historia. Porvoo 1953, 268–274. Finlads frihetskrig skildrad av deltagare VIII. Helsingfors 1922, 25–26. T. V. Viljanen, Helsinki sotien jaloissa. Helsingin kaupungin historia IV. Helsinki 1955, 199–206.

62 Ks. Rüdiger von der Goltz, Toimintani Suomessa ja Baltian maissa. Helsinki 1920.

63 Eero Snellmanin muistelmat teoksessa Caius Kajanti (päätoim.), Suomen lippu kautta aikojen. Helsinki 1983, 437–442.

64 Vesa Vares, Kuninkaan tekijät. Suomalainen monarkia 1917–1919. Myytit ja todellisuus. Juva 1998, 190–191.

65 Vares 1998, 231–233.

66 Polvinen 1971 (II), 16, 32–37 ja 50–51.

67 Vares 1998, 257–290. Hän kritisoi voimakkaasti Huldénin Kuningasseikkailun tulkintoja.

68 C. G. E. Mannerheim, Suomen mar-salkan muistelmat 1995, 117.

69 C. G. E. Mannerheim, Suomen mar-salkan muistelmat 1995, 118.