Senaattorin säädyn mukainen elämä

Snellman seurasi senaattorina Langenskiöldiä, jonka terveyden hän toivoi viimeiseen asti palautuvan. Langenskiöldille myönnettiin kuitenkin ero 25.4.1863 ja määrättiin, että 1.7. alkaen finanssitoimituskunta jaettaisiin kahteen osastoon ja että 1. osaston päälliköksi tulisi Snellman. Vähän aikaisemmin salaneuvoksen arvon saanut Langenskiöld kuoli 29.6. Snellman vannoi senaattorivalansa 13.7. Nimitystään Snellman oli luonnehtinut jo toukokuussa Antellille: ”Tarvitsen todellakin kunnioitettujen ystävien kannustavia sanoja; tunnen nimittäin siirtymisen 57-vuotiaana uudelle uralle todellakin raskaaksi. – – Toivon kuitenkin, että saan erota 60 vuotta täytettyäni. Jos maanmieheni kiinnittävät minuun suuria toiveita, tämä tietysti lisää huoliani. En ole salannut itseltäni enkä korkeilta viranomaisilta, että lehtimiehen tietämys on diletantin tietämystä ja että kirjojen parissa askaroivasta miehestä voidaan vain harvoin kehittää poliitikko ja hallintomies. Kuitenkin – ’Que nos destinées s’accomplissent’ [täyttykööt kohtalomme].”16

Senaattorinimityksen myötä Snellmanin erakkomainen ja askeettisen työkeskeinen elämä muuttui lähemmäksi pääkaupungin eliitin elämäntapaa. Professorin virkahuone vaihtui Senaatintorin vastapäiselle puolelle Senaatinlinnaan ”valtiovarainministerin” työhuoneeksi. Senaatintori empirerakennuksineen oli luotu suuriruhtinaskunnan hallinnolliseksi keskukseksi. Senaatinlinna oli uusklassinen hallintopalatsi, joka holvikaarineen ja roomalaisvaikutteisine korinttilaispylväineen oli omiaan tekemään vaikutuksen kansaan.17

Esimerkiksi 1826 tuoreen senaattori von Bornin pojat, joista sittemmin tuli myös senaattoreita, ihmettelivät kaupungin nähtävyyksiä, Senaatintaloa, ”kauneinta taloa koko Euroopassa”, suomalaista kasarmia, ortodoksista koulua ja kirkkoa sekä kenraalikuvernöörin palatsia, jotka olivat kaikki ”suunnattoman kauniita”.18 Näissä Suomessa ”ennennäkemättömissä palatseissa”, Engelin piirtämässä ”Senaatinlinnassa”, yliopistossa, kolmessa kasarmissa ja suunnattomassa sairaalassa ilmeni aikalaiskuvauksen mukaan keisarin tahto. 19

Snellmanin johtaman finanssitoimituskunnan huoneisto sijaitsi linnan länsisiivessä, jolloin sisäänkäynti oli pääovesta ja nousu kaksi porrasta ylöspäin toiseen kerrokseen. Siellä plenumin salin takana, rakennuksen kulmassa, oli huoneet senaattorille ja päällikön apulaiselle, kahdelle esittelijäsihteerille, kamreerille, kahdelle protokollasihteerille ja kahdelle kamarikirjurille. Tässä vaiheessa mikään finanssitoimituskunnan alainen keskusvirasto tilastollista päätoimistoa lukuun ottamatta ei enää sijainnut linnassa.20

Helsinki oli Suomen virkamieseliitin keskus. Sen asukasmäärästä oli noin kolmannes siviilivirkamiehiä ja heidän palveluskuntaansa. Senaattoreiden vaatimukset eivät olleet välttämättä kovin vaatimattomia, koska osalla heistä ne määrittyivät Pietarissa saatujen asumiskokemusten perusteella. Asumisolosuhteet paranivat nopeasti 1820-luvulta alkaen jo siksikin, että talot alkoivat siirtyä virkamiehiltä toisille. Senaattoreiden suosituimpia asuinalueita 1860-luvulla olivat Pohjois-Esplanadin loppupään, Erottajan, Bulevardin alkupään ja Yrjönkadun puolenvälin välisen alueen korttelit.

Senaattorit asuivat toistensa naapureina tai vähintään samassa korttelissa. Nykyisen Stockmannin Argoksen kulman ja Akateemisen kirjakaupan kohdalla Gaselli-korttelissa asustivat senaatin talousosaston vanhimmat jäsenet J. M. Nordenstam ja Cronstedt. Samassa korttelissa asuivat senaattorit C. G. Nordenheim ja Knut Furuhielm. Toinen ryhmä senaattoreita asui Vanhan kirkon puiston vieressä lähellä Suomalaista reaalilyseota. Kortteleissa Paratiisilintu ja Pyy asuivat esimerkiksi Snellman ja Palmén näköyhteyden päässä toisistaan.21

Senaatin talousosaston varapuheenjohtajan aseman mukaisesti Nordenstamilla oli Helsingin rippikirjojen mukaan 1860-luvulla palveluksessaan neljätoista piikaa, seitsemän renkiä ja kolme miespalvelijaa.22

Snellmanin leskimiehen taloudessa asuivat perheenpään lisäksi tytär, neljä poikaa ja ottopoika. Palkollisia olivat emännöitsijä, kolme piikaa ja vahtimestari sekä poikien kotiopettaja Heikki Hellgren.23 Snellmanilla oli vaikeuksia taloudenhoitajattariensa kanssa, kuten hän sisarelleen kirjoittaa: ”Minä ja lapset olemme olleet Jumalan kiitos terveitä. Muuten melko lailla huolia. Rouva Heintzie, joka oli täällä, väsyi yhä enemmän ja löi laimin yhtä ja toista. Hän lähti täältä lokakuussa. Nyt täällä on muuan vanha mamselli Ekbom, Vaasan [hovioikeuden] uuden presidentin sisar. Hän on erinomaisen hyvä ja järkevä ihminen, mutta vanha ja väsynyt eikä taida jaksaa kauan.”24

Kuukauden päästä hän valitti samaa serkulleen: ”Lapseni ovat terveitä. He ja kotini – vieraan hoidossa – tuottavat minulle kuitenkin runsaasti huolia.”25 Snellman iloitsi kuitenkin siitä, että vaikka hänellä oli muuten paljon huolia, ”se ilo minulla kuitenkin on ollut, etten ole tarvinnut lääkäriä enkä apteekkia itseni enkä lastenikaan hoitamiseen. Näin ovat asiat olleet nyt jo 6 vuotta.”26

Snellmanin talon kuistilta päästiin tilavaan eteiseen, josta mentiin suoraan salonkiin. Vasemmalla oli ruokasali ja oikealla Snellmanin yhdistetty makuu- ja työhuone. Salongin oikealla puolella oli vastaanottohuone. Salongin vasemmalla puolella oli tyttöjen makuuhuone, joka oli jaettu verholla taloudenhoitaja Heintzien kanssa. Tämän huoneen takana oli poikien yhteinen huone. Ruokasalin takana oli palvelijoiden huone ja keittiö, josta oli oma uloskäynti ja lyhyt matka piharakennuksiin, joissa oli leipomotupa, vahtimestarin huone ja myöhemmin kaksi huonetta vanhemmille pojille. Ulkorakennuksissa oli yksi lehmä ja pässi. Seinillä oli kyyhkyslakkoja. Snellmanille oli talossa pääasia, että hän oli löytänyt rauhallisen tyyssijan, jossa hän saattoi työskennellä katumelun häiritsemättä.27

Pääkaupungissa yhteiskunnallisen aseman mukainen elämä vaati tiettyä tulotasoa, jonka saavuttamisessa virkamieseliitti oli riippuvainen hallitsijasta. Usein senaattoreiden palkkataso ei riittänyt kustantamaan vaatimusten mukaista elämäntapaa, jolloin oli turvauduttava lainoihin. Velkakierre oli valmis jo virkauran alussa. Myös Suomen Pankki myönsi henkilöluottoja, ja keisarin käsikassastakin myönnettiin lahjapalkkioita. Aikaa myöten senaattorit joutuivat asemansa heikentymisen vuoksi niistä yhä enemmän riippuvaisiksi.28

Snellman oli koko elämänsä jonkinlaisissa veloissa, mutta hän hoiteli ne yksityistä kautta eikä joutunut koskaan riippuvaiseksi keisarillisista lähteistä. Hänen taloudellista asemaansa kuitenkin tuettiin poikkeusjärjestelyillä senaattorinimityksessä. Lisäksi hän hoiti appensa velkoja ja sai kohteliaita kiitoksia: ”Kiitän kohteliaimmin ulosottovaatimusteni hoitamisesta aiheutuneesta vaivannäöstä ja maksan niistä aiheutuneet kulut, kun tulen Helsinkiin.”29

Hallituskonseljin vuoden 1809 ohjesäännön mukaan senaatin jäsenet säilyttivät entisen virkansa ja palkkauksensa, minkä lisäksi he saivat 2 000 markan palkkion. Vuosina 1809–1857 senaatin jäsenen palkkio pysyi samansuuruisena, vaikka vuoden 1840 ”raharealisaatio” leikkasi palkkiosta 1/7:n. Vuonna 1857 senaatin jäsenet saivat senaattorin arvon, mutta he menettivät taustavirkansa, ellei keisari tehnyt erityistä poikkeusta. Taustavirkojen ja niiden eläkkeiden menettämisen myötä senaattorit tulivat entistä riippuvaisemmiksi keisarista. Yhteiskunnallisen aseman mukainen toimeentulo oli nyt riippuvainen senaatin jäsenyydestä ja siitä maksettavasta eläkkeestä: on puhuttu osuvasti ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin leipomasta sokerikakusta.30

Snellmanin asema oli tästä poikkeus. Hän oli maksanut 15 vuotta kirkollis- ja kouluvirkakunnan leski- ja orpokassaan ja 7 vuoden ajan yliopiston eläkerahastoon. Jos hän olisi kuollut, hänen lapsensa olisivat joutuneet puille paljaille. Jos hänet olisi erotettu, olisivat he saaneet niukan eläkkeen. Siksi Snellman hoiti itselleen oikeuden säilyttää professorin etuoikeudet ja eläkkeen.31 Snellmanin hyväksi koituivat myös huhtikuun 1862 palkankorotukset, joiden mukaan palkanlisäys oli 400 ruplaa ja vuokrarahoihin 200 ruplaa. Valtiovaraintoimituskunnan päälliköt saivat lisäksi 50 ruplan lisäpalkkion.32

Talouden piti olla kunnossa, koska Suomen suuriruhtinaskunnassa senaattorin kuten muidenkin korkeiden virkamiesten elämä oli jatkuvaa näytteillä oloa. Sosiaalinen olemassaolo määrittyi sen mukaan, miten lähelle senaattorit ja muut eliitin jäsenet pääsivät Pietarissa vakituisesti oleskelevaa keisaria ja hänen hoviaan. Vain harvat pääsivät keisarin esittelyyn, vähän useammat pääsivät hänet näkemään, mutta kaikki eivät edes päässeet käymään Pietarissa. Suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa etäisyys keisariin määriteltiin seurapiirissä keisarin suosionosoitusten perusteella. Seurapiirielämän syke ja luonne Venäjällä vaihtelivat hallitsijoittain, mutta muutokset eivät suoranaisesti heijastuneet Suomeen. Kun Helsinki tuli pääkaupungiksi, alkoi siellä viritä vastaavaa seurapiiritoimintaa kuin Pietarissakin. Kun senaatti muutti Turusta Helsinkiin 1819, senaattorit nousivat seurapiirielämän keskushenkilöiksi heti kenraalikuvernöörin jälkeen. Myös Helsingissä alettiin kilvan matkia Pietarin hovimaista elämäntapaa.

Helsingissä välttämätön seurapiirielämä supistui tiettyihin velvollisuuksiin, jotka täytet-tyään sai olla tyytyväinen, että oli päässyt niistä.33 Vaikka seurapiirivelvollisuuksia oli runsaasti, pakollisen viranhoidon jälkeen oli riittävästi aikaa niiden täyttämiseen. Virastojen työaika oli 9.15–14.00. Yleensä sen jälkeen alkoivat seurapiirivelvollisuudet, vaikka usein senaatin istunnot saattoivat venyä pitempään ja virkatöitä suoritettiin usein virastoajan ulkopuolella.34 Periaatteena kuitenkin oli, että kun ensin oli nautittu kotona päivällinen, ehdittiin iltapäivän kuluessa suorittaa 4–5 vierailua. Varsinaiset iltakutsut alkoivat kello 19.00.35 Ne olivat tavanomaisin tapa koota yhteen Helsingin seurapiiri, senaattorit, ylemmät virkamiehet, upseeristo ja virastopäälliköt. Iäkkäämpi väki pelasi korttia ja nuoriso tanssi. Näissä iltakutsuissa oli yleensä jonkinlainen perhejuhlien leima, koska itse asiassa kaikki olivat läheistä tai kaukaista sukua toisilleen.36

Snellmanin elämä ilman puolisoa muodosti tästä pakollisesta seurapiirikehästä eristetyn keitaan. Poikien muistelmien mukaan vieraita kävi harvoin ja Kuopion ystävien Lindforsin, Ingmanin, Castrénin ja Backmanin poismenon jälkeen vierailut vähenivät. Ehrström Raahesta, Oscar Toppelius Vaasasta ja A. C. Borg Kuopiosta tekivät satunnaisia vierailuja. Talven kuluessa kutsuttiin jonkin kerran jäljellä olevat ystävät B. O. Lille, Zacharias Topelius, A. Arp-pe, C. G. von Essen, A. G. Borg ja Lönnrot vierailulle. Silloin tämä joukko istui vastaanottohuoneessa teellä ja totilla keskustelemassa politiikan ja kirjallisuuden kysymyksistä. Kerran järjestettiin suuret kutsut, jonne oli kutsuttu myös kenraalikuvernööri, Snellman hankki tilaisuutta varten salongin seinälle Aleksanteri II:n ja hänen puolisonsa muotokuvat. Iltaa varten hankittiin myös pelikortit.37

Snellmanin oli osallistuttava aika ajoin myös suurempiin seurapiiritilaisuuksiin kuten tanssiaisiin, joiden järjestämiseen korkeimmat virkamiehet saivat erityiset edustusrahat eli pöytärahat. Niiden velvoittamina senaattorit, presidentit, kenraalit, virastojen päälliköt, sijaiskansleri ja yliopiston rehtori järjestivät talven aikana muiden kutsujen ja päivällisten lisäksi yhdet viralliset tanssiaiset. Kutsuvieraiden luetteloa laadittaessa turvauduttiin valtiokalenteriin. Samalla virkamiesten tyttäriä varten kutsuttiin tanssitaitoisia kavaljeereja.38

Käytännössä näistä tilaisuuksista muodostui naimaikäisten säätyläisneitosten esittelytilaisuuksia, suoranaisia avioliittomarkkinoita. Tilaisuuksia varten Snellman koetti valmentaa tytärtään Fredrika Runebergin tukemana: ”Hanna-rukan parasta ajatellen tohdin hyväksyä hyväntahtoisen kutsun Kroksnäsiin – – . Kiitollisuuteni näistä opinpäivistä, joista hän nyt saa nauttia, on kooltaan vastaava kuin se syvä huoli, jonka vallassa huomaan, miten laiminlyöty hän kotona on, ja miten mahdoton minun on tätä asiaa auttaa.”39

Seurapiirielämän yksi tärkeä keskus oli ensin 1811–1835 kenraalikuvernöörin palatsi, joka on nykyisin Helsingin kaupungin edustustila Aleksanterinkadun ja Snellmaninkadun kulmassa. Uudisrakennuskomitean puheenjohtaja Ehrenström oli aikonut muuttaa valtiolle lunastetun kauppias Bockströmin talon jo 1813 kenraalikuvernöörin väliaikaiseksi rakennukseksi. Vasta vuoden 1817 aikana taloon lisättiin kolmas kerros. Vuonna 1818 sen eteen saatiin pylväikkö ja sisätiloihin tehtiin suuria kipsikoristeita, minkä jälkeen keisari saattoi vierailunsa aikana majoittua rakennukseen syksyllä 1819.40

Vuonna 1835 valmistui kenraalikuvernöörille uusi virka-asunto, nykyinen valtioneuvoston juhlahuoneisto Etelä-Esplanadilla. Entinen kenraalikuvernöörin talo muutettiin kaupungintaloksi. Uusi virkatalo oli entinen sotaväen päätarkastajan talo. Rakennus sijaitsi tontilla, jonka kaupunkilaiset olivat lahjoittaneet maaherra G. F. Stjernvallille 1813. Hänen leskensä oli vaihtanut sen alkuperäistä isompaan tonttiin. Keisari vahvisti uudisrakennuskomitean arkkitehdin C. L. Engelin piirustukset talolle 1820.41

Senaattorina Snellmanilla oli velvollisuus osallistua virkansa puolesta näihin seurapiiritapahtumiin, mutta hänen luonteensa pani vastaan pinnallisia ranskalaissävytteisiä seuraleikkejä. Jo Ruotsin vallan ajoista lähtien, kuninkaan hovi esikuvanaan, Suomessakin aateli ja ylemmät virkamiespiirit olivat jäljitelleet ranskalaisen seuraelämän tapoja ja muotoja.42 Jatkuvuus ei katkennut Venäjän vallan aikana, kun ranskalaissävytteinen seurapiirielämä virisi uuteen kukoistukseen Venäjällä Ranskan vallankumouksen jälkeen 1789, jolloin ranskalaisia emigrantteja muutti Pietariin. Heidän vaikutuksestaan Pietarin seurapiirielämä alkoi pian heijastaa ancien régimen jälkikaikua. Ranskalaiset saivat venäläiset tietoisiksi yksilön arvokkuuden tarpeesta, jolloin alettiin korostaa yksilön tärkeyttä. Vaikutus ei välittynyt vain ranskankielisessä kirjallisuudessa, vaan myös armeijassa, laivastossa, hallinnossa, yliopistossa ja hovissa toimivien emigranttien välityksellä.43

Snellman oli koko ikänsä ollut sellaisen seurustelun ulkopuolella, jossa keskustelu ei kohonnut hetkellistä rupattelua korkeammalle. Muodollisen etiketin säätelemässä suuriruhtinaskunnassa kustavilaisajan keskustelutaidosta olivat myöhemmin jäljellä ainoastaan anekdootit. Ylennyskysymykset ja virkamuutokset veivät sen ajan, mikä säästyi korttipeliltä ja tanssilta. Politiikkaa harrastettiin vähän, kirjallisuutta, musiikkia ja teatteria enemmän.44 Snellman oli todellinen häirikkö Nikolai I:n aikana, jolloin Suomessa pyrittiin vain hoitamaan virka ja pysymään mahdollisimman hiljaisina, mihin myös keisari pyrki. Hallitsijan vaihduttua Nikolai I:n aikainen pelokkuus vaihtui Aleksanteri II:n ajan iloisuudeksi. Politiikasta sai puhua vapaammin.

Kenraalikuvernööri Adlerbergin aikana ancien régime -henki palasi. Aikalaiskuvauksen mukaan ilma, jota hengitettiin, oli laillisuuden kolminkertaisesti kyllästämää. Etiketti oli juhlava ja ankaran säännönmukainen. ”Puhe kulki enimmäkseen muodollisten kysymysten hyvin voidelluilla rattaanakseleilla, jotka eivät koskaan kitisseet tai narisseet.”45 Snellmanin seurustelu ei kulkenut näiden suhdanteiden mukaan; hän halusi aina toimia koulumestarina, puhua asiaa, sanoa suoraan totuuden eikä halunnut armahtaa vastustajaa edes kohteliaisuudesta.

Seurustelupakko ja jatkuva osallistuminen seurapiiritilaisuuksiin liittyi olennaisesti senaattoriuteen. Komeilla univormuillaan, hienoilla arvonimillään, kimaltelevilla ritarimerkeillään ja edustuskodeillaan senaattorit loivat yhdessä kuvernöörin ja muiden korkeiden virkamiesten kanssa vaikutelman vastaavasta hovista kuin Pietarissa. Senaattoriuden ulkoisia piirteitä tarkasteltaessa ei ole epäilystäkään siitä, että sosiaalisen statuksen perusteella senaattoriudessa oli kysymys ”ministeristä”, ”kotimaisen hallituksen jäsenestä”. Sukuverkostot toimivat tehokkaina kanavina senaattorinimitysten hankkimisessa. Eliitti kiteytyi senaattoreiden ympärille, koska senaatin jäsenyyden kautta kanavoituivat muutkin edut: aateluus, arvonimet, ritarimerkit ja taloudelliset edut. Toivatko esimerkiksi aate-lissäätyyn korottaminen, salaneuvoksen arvo, Pyhän Annan 1. luokan kunniamerkki ja ehkä vielä briljantein koristeltu nuuskarasia senaattorille yhtä paljon vaikutusvaltaa asiankäsittelyssä kuin ne toivat ulkoista statusta?

 

16 Kirje Samuel Henrik Antellille 9.5.1863. KT 20, 59.

17 Tiihonen & Ylikangas 1992, 145.

18 von Frenckell 1943, 369–370.

19 Topelius 1986, 30.

20 Raimo Savolainen, Senaatin virastokeskuksesta valtioneuvoston yksityislinnaksi. Teoksessa Valtioneuvoston linna (toim. Jorma Selovuori) Valtioneuvoston kanslia 1998, 124–125.

21 Helsingin kaupungin kartta 1879. Helsingin kaupungin arkisto.

22.                         Helsingin rippikirjat 1856–1869. Valtionarkisto. Henkikirjojen perusteella tilanne on toinen. Vuonna 1856: vaimo, 3 lasta, taloudenhoita-ja, neljä piikaa, palvelija, renki sekä 1877: vaimo, 2 tytärtä, taloudenhoitaja, 3 piikaa, palvelija, ajuri, renki. Helsingin kaupungin henkikirjat 1856. Valtionarkisto. Näyttää siltä, että Nordensta-min talossa saattoi asua naapureiden-kin palvelus-kuntaa.

23 Ks. Helsingin rippikirjat 1856–1869. 4. kaupunginosa: talo 10. KK 9, 500. Kansallisarkisto.

24 Kirje Anna Christina Snellmanille 19.12.1862. KT 19, 219.

25 Kirje J. W. G:son Snellmanille 5.1. 1863. KT 19, 371–372.

26 Kirje J. W. G:son Snellmanille 2.3. 1863. KT 19, 434.

27 Karl Snellmanin kuvaus 1928, 300–302.

28 Savolainen 1994, 149–154.

29 Kirje Anders Wennbergiltä 3.7.1864. KT 20, 346.

30 Tyynilä 1992, 165–168. Harvalla virkaura jatkui enää senaattoriuden jälkeen, joten eläke oli ansaittava senaatin ajan palkkioista. Tämä heijastui virkaurien pituuteen. Pisimmät virkaurat olivat yli kolmekym-mentä vuotta, jolloin vanhimmat senaattorit olivat yli 80-vuotiaita. Eläkeoikeus astui voimaan vain, jos senaattori jätettiin valtaluvasta pois tai ero myönnettiin korkean iän tai sairauden takia.

31 KT 23, 463.

32 Tyynilä 1992, 170.

33.                         Topelius 1986, 72.

34 D. W. Åkerblom kirjoittaa muistelmissaan, että 1901 talousosaston täysistunnot saattoivat venyä klo 18.00 asti, mutta on muistettava, että asioiden määrä oli kasvanut vuosisadan vaihteeseen mennessä, eikä jähmeä organisaatio ollut paljon muuttunut. D. W. Åkerman, Muistelmia. Helsinki 1993.

35 Qvarnström 1939, 94.

36 Qvarnström 1939, 58.

37 Karl Snellmanin kuvaus 1929, 306–307.

38 Ramsay 1966, 167–168 (I).

39 Kirje Fredrika Runebergille 16.7. 1864. KT 20, 349.

40 Blomstedt 1963, 328–329.

41 Blomstedt 1963, 338.

42 Aira Kemiläinen, Valistuksen vanavedessä. Teoksessa Suomi Euroopassa. Toim. Mauno Jokipii. Jyväskylä 1991, 94.

43 Leonide Ignatieff, French Émigrés in Russia 1789–1825: The Integration of Cultures in Time of Stress. Unpublished Dissertation in Chicago 1963. University Microfilms, Inc. Ann Arbor, Michigan 1992, 39–40.

44 Topelius 1986, 67.

45 Ahrenberg 1904, 38.

C. L. Engelin suunnittelema Senaatin linna. Museovirasto