Snellman päätti lukea ensin papiksi monestakin syystä. Taloudelliset seikat sanelivat ratkaisun melko pitkälle. Kotona raha-asiat olivat huonontuneet juuri näihin aikoihin. Äitipuolen keskittyminen unien selittämiseen oli vienyt huomiota pois taloudenhoidosta. Ensimmäisistä opiskeluvuosistaan lähtien Snellman joutui hankkimaan elatuksensa itse esimerkiksi toimimalla kotiopettajana ja lainaamalla rahaa tovereiltaan. Toimeentulon varmistaminen papin viran kautta oli houkuttelevaa, koska seurakuntien pappispula tarjosi paljon virkamahdollisuuksia. Siviilihallinto näet veti nuorukaisia hengellisestä säädystä jo 21-vuotiaina vakinaisiin siviilivirkoihin. Taloudellisten seikkojen ohella myös pappissuvun perinteet rohkaisivat Snellmania suuntautumaan kirkolliselle uralle. 80

Suvun kristillinen perintö välittyi Snellmanille Oulun kouluvuosina isän sisarelta Anna Jacobina Piponiukselta. Kriittistä teologista ajattelua Snellmanissa ruokki mystiikka, jota edustivat isän swedenborgilaisuus ja äitipuolen böhmeläisyys. Turussa Snellmanin yleistä kriittisyyttä uskonasioihin piti yllä osallistuminen sunnuntaisin jumalanpalveluksiin, joissa hän tuli todistaneeksi valistuskirkollisuuden tyhjää hengenelämää. Valistusajan latistama kirkon tila muodosti teologian opiskelulle motivoivan haasteen. Asiaa käsiteltiin ahkerasti Turun romantiikan ajan lehdistössä ja uskonnollisiin kysymyksiin otettiin napakasti kantaa. Kansallisuuskysymysten nousua edelsi uskonnonfilosofinen keskustelu kirkon roolista.

Arwidsson moitti kovin sanoin papiston koulutusta Åbo Morgonbladissa tammikuussa 1821: yliopistossa suoritettiin vain vaaditut kuulustelut, otettiin pappisvihkimys ja ilman tieteellistä näkemystä dogmatiikasta levitettiin jumaluusoppia, jota ei itsekään riittävästi ymmärretty. Saman vuoden lokakuussa Mnemosynessä Linsén totesi, että ilman ydintä teologian opiskelu oli pinnallista. Romantikkojen kritiikki kohdistui voimakkaasti oppineisuuden puutteeseen teologiassa. Hämminkiä lisäsi, että tulevilta papeilta ei edellytetty tutkintoa suomen kielessä, jolloin useiden pappien oli vaikea ylläpitää suhteita seurakuntaansa puuttuvan kielitaidon takia. Suurimmaksi ongelmaksi katsottiin kutsumuksen puute. Arwidsson totesi, että nykyajan luonne ja lisääntyvä pappien tarve oli johtanut siihen, että harvat ajattelivat säätynsä pyhyyttä ja vielä harvemmat valitsivat sen muutoin kuin toimeentulokseen.81

Romantikkojen mukaan koko papiston asema oli muutettava, koska heistä oli tehty enemmän ruumiin- kuin sielunhoitajia. Heidän pappisihanteensa mukaisesti pappia piti nimittää sielunhoitajaksi valistuksen suosiman opettaja-nimityksen sijasta. Toisaalta papiston elämän maallisuus ja käytännöllinen luonne ei ole yllättävää, kun tähän aikaan papille kuului paljon viranhoidon kannalta toisarvoisia tehtäviä: palkankanto, maanviljelys ja useat sivutehtävät kuten lääkärin, rokottajan, pitäjänmakasiinin valvojan, yli-inspehtorin sekä perunan-, pellavan- ja hampunviljelyn ja salpietarin- ja potaskankäytön edistäjän tehtävät. Valistus oli pyrkinyt tekemään papeista valtionpalvelijoita, jotka vaikuttaisivat yleiseen hyvinvointiin. Romantikot odottivat papistolta kansallisia harrastuksia.82 Heidän pappisihanteensa mukaan pappi ei saanut olla monialainen virkamies, vaan hänen tuli antautua täysin henkiseen kutsumukseensa ja löytää omakohtainen ratkaisu ajassa liikkuviin kysymyksiin. Pyhään kutsumukseen sai liittää mukaan vain isänmaalliset asiat.83

Perustellun kritiikin pohjalta papiston asemaa ryhdyttiin ennen pitkään korjaamaan; syntyi uudenlainen seminaari, jossa Snellman pääsi aloittamaan opintonsa. Jo vuonna 1806 piispa Tengström oli laatinut saksalaisten esikuvien mukaisen ehdotuksen teologisen seminaarin perustamisesta, jotta papiston taso saataisiin kohoamaan ja papit hallitsemaan käytännölliset tehtävänsä. Käytännössä hienoja tavoitteita ei saatu toimimaan.84 Snellmanin hankkimaa teologiasta kokemusta ajatellen seminaarin toiminta muokattiin mielenkiintoiseen suuntaan vuoden 1818 asetuksella, joka koski filosofian asemaa opetuksessa. Painavan sanansa arkkipiispa Tengströmin esitykseen pääsi sanomaan valtiosihteeriviraston kyvykäs toimitussihteeri L. G. von Haartman, valloituksen aikaisen akatemian rehtorin poika.85

Ministerivaltiosihteeri Rehbinderin toivomuksesta von Haartman jätti esityksestä perusteellisen lausunnon. Sen mukaan ohjesääntöehdotus, jonka tarkoituksena oli kohottaa papiston tieteellistä koulutustasoa perehdyttämällä heitä laajemmin ja syvällisemmin filosofisiin tieteisiin, ei toiminut, koska seminaarin tarkoituksena oli antaa käytännöllistä koulutusta. Hän suhtautui erittäin varauksellisesti filosofian opintojen sopivuuteen pappiskoulutukseen ja pelkäsi ennen muuta romantiikan filosofisten näkemysten leviämistä Suomeen. Sen sijaan papisto oli von Haartmanin mukaan saatava pysymään konservatiivisen kulttuuripolitiikan aseenkantajana uudistamalla koululaitosta ja yliopistoa sekä kehittämällä kirkollishallintoa, kohentamalla papiston palkkatasoa. Filosofisten tutkintojen lisääminen ei auttaisi tässä yhtään.

Rehbinder antoi von Haartmanin laatia uuden esityksen, jolloin pettynyt arkkipiispa asetettiin nolosti uuden tilanteen eteen. Senaatin kirkollistoimituskunnassa esityksistä muodostui kompromissi, koska siellä asia nähtiin enemmän pedagogisten seikkojen kuin Rehbinderin ja von Haartmanin esittämien poliittisten tarkoitusperien valossa. Keisari vahvisti uuden asetuksen 9.2.1818.86

Pappisseminaarissa Snellman ja hänen toverinsa yritettiin pitää kaukana filosofisista virroista oikein asetuksen voimalla. Tässä vaiheessa Snellmanilta kysyttiin enemmän kutsumusta kuin filosofista innostusta, mitä ainakaan opetus ei tarjonnut.

Pappisseminaarissa Snellmanin ajattelun kehitykseen heijastui selkeästi se, että vuoden 1818 asetus seminaarista ei kyennyt eliminoimaan filosofian opetusta. Filosofia eli sisäänrakennettuna teologiassa, kun seminaarin opetus ilmensi selvästi valistuksen ja neologian käytännöllis-teologista suuntaa. Saksassa syntynyt neologia oli valistusteologian pääsuuntaus, joka nojasi Leibnizin ja Wolfin filosofiaan pyrkien osoittamaan filosofian avulla kirkollisten dogmien ja Raamatun yliluonnollisten kertomusten ymmärrettävyyden. Neologien mukaan kristinusko oli kokonaisuudessaan käytännöllistä tietoa Jumalasta ja hänen hyvästä tahdostaan ja toiminnastaan. Järjen osoittamat kiistakysymykset, kuten kolminaisuusoppi, olivat toisarvoisia kysymyksiä. Tätä asetelmaa järkytti Immanuel Kant, jonka mukaan inhimillisellä tiedolla ei ollut pätevyyttä kokemusmaailman ulkopuolella. Uskonvakaumusta ei voitu siten rakentaa tiedollisen ymmärryksen varaan.87

Tällä tavalla syntyi jako rationalisteihin ja supranaturalisteihin. Kaikki seminaarin neologiopettajat edustivat supranaturalismia. Vuoden 1818 asetuksen jälkeen seminaarin käytännöllisiä työskentelytapoja pääsi muotoilemaan seminaarin johtajana Snellmanin kaukainen sukulainen Henrik Snellman. Snellmanin aikana seminaaria johti Jacob Bonsdorff, ja sen toisena pastorina toimi J. A. Edman. Apulaisena toimi vuoteen 1824 Gabriel Hirn ja sen jälkeen Benjamin Frosterus ja Robert Valentin Frosterus.88

Sisäänpääsytutkinnossa tarkastettiin oppilaan Raamatun alkukielien ja latinan taidot, joita ilman opetuksen seuraaminen oli mahdotonta. Kokeesta selvinneet kirjoitettiin matrikkeliin, jossa kokeen suorittamisesta ei ole muita merkintöjä kuin päivämäärät. Opiskelijoita oli kaiken kaikkiaan noin 130–150. Vuoden 1818 ohjesääntö supisti oppiaineiden määrää. Moraaliteologia jäi kokonaan pois mutta homiletiikka, kateketiikka, kirkkolaki ja ministerialia säilyivät.89 Vuoden 1824 asetuksella yliopisto sai oikeuden kontrolloida sitä, milloin pyrkijä oli laskettava pappistutkintoon tai pappisvihkimykseen. Yliopisto-opiskelusta tuli pappisuran ehdoton edellytys. Kaikkien papiksi pyrkivien tuli esittää todistus opinnoista yliopistossa ja osallistumisesta teologisen seminaarin harjoituksiin.90

Ilmoittautuessaan pappisseminaariin lokakuussa 1822 ei 16-vuotiaalla Snellmanilla ollut kiire suorittaa opintojaan, koska papin virkaan nimitettävältä edellytettiin 22 vuoden ikää. Kuuden vuoden väljän opiskeluajan hän käytti mielellään monipuoliseen lukemiseen; suorituksia alkoi kertyä teologian lisäksi muistakin aineista. Snellman osallistui opetukseen syksyllä 1822, mutta kevään ja syksyn aikana vuonna 1823 hänen liikkeistään ei ole tietoa.91 Koko vuoden 1824 hän seurasi tiukasti opetusta ja suoritti vuoden lopulla tutkinnon silloiselle suomalaisten neologien pääideologille Jacob Bonsdorffille.92

Kevät 1825 oli vielä tiivistä opiskelua erityisen stipendin turvin, mutta sen jälkeen saman vuoden syksyn ja koko seuraavan vuoden 1826 hän toimi kotiopettajana ja lopulta vuoden 1827 alussa erosi seminaarista. Snellmanin lukujärjestys osoittaa, että hän on noudattanut samaa ohjetta, jonka pohjalainen ylioppilas G. A. Andström kertoi saaneensa Tengströmiltä ilmoittautuessaan pappisopintoihin: ”Hän sanoi, mitä minun tulisi ensiksi lukea, ja neuvoi säästämään teologian viimeksi. Hän ei kuitenkaan uskaltanut olla niin varomaton, ettei ollenkaan harrastaisi teologiaa.”93

Vaikka tähtäsikin pappisuralle, Snellman osallistui syksyllä 1822 roomalaisen kirjallisuuden apulaisen Johan Gabriel Linsénin luennoille Horatiuksen teoksista. Lokakuusta joulukuuhun jatkuneilla luennoilla Snellman kuunteli 102 opiskelijan joukossa maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin Linsénin luonnehdintoja Horatiuksen runoteoksista. Lisäksi Snellman kuunteli keskiviikkoisin ja lauantaisin 143 opiskelijan kanssa lehtori Erik Gustaf Ehrströmin luentoja venäjän kielestä ja kirjallisuudesta. Seminaariin pääsynsä hän varmisti suorittamalla 21.12.1822 venäjän kielen tutkinnon.94

Snellman sai venäjän tutkinnollaan tärkeää pääomaa tulevaisuutta varten, koska ilman venäjän kielen tutkintoa ei tähän aikaan päässyt julkiseen virkaan. Venäjän kielen opetuksen todellisia pioneereja olivat Ehrström ja C. G. Ottelin, jotka olivat vuonna 1812 nuorina ylioppilaina matkustaneet yhdessä Moskovaan kieltä opiskelemaan. Kun ensimmäinen syntyperäinen opettaja Mikael Manitsev erosi 1816, Ehrströmistä tuli hänen seuraajansa. Luennoilla oli aluksi vain 5–10 kuulijaa. Konsistori koetti lisätä innostusta venäjän kieleen määräämällä 1817 sen ylioppilasaineiden joukkoon. Kuulusteluissa kävi nopeasti ilmi, että triviaalikoulujen opiskelijat tuskin tunsivat kyrilliset kirjaimet. Näiden kokemusten perusteella Ehrström päätteli, että koska kreikan ja latinan opiskelulla saavutettiin usein hyödytöntä ja naurettavaa oppia, ne piti korvata suomen, venäjän, ruotsin, saksan ja ranskan kielellä.

Venäjän kieli tuli yliopistoon pääsyn ehdoksi 1820–1821. Vastenmielisyys Venäjää kohtaan lieveni ja luennoilla kävijöiden määrä kasvoi 84:ään. Asiaa auttoi ensimmäisten stipendiaattien 1815 laatima oppikirja Rysk språklära för begynnare ja 1821–1822 laadittu Rysk Läsebok med Ordtolkning. Opiskelijoista alkoi kuitenkin tuntua kohtuuttomalta, että venäjän opettaja yksin päätti pääsystä yliopistoon. Johan Bonsdorffin rehtorikaudella aikaisempien rehtoreiden vaatimasta käytännöstä luovuttiin, mikä aiheutti riidan konsistorissa. Konsistorin enemmistö totesi Bonsdorffin olevan oikeassa, koska ylioppilastutkinnossa tutkittiin tietojen kokonaissummaa kokelaan saaman äänimäärän perusteella, eikä venäjän täydellinen osaamattomuus voinut estää yliopistoon pääsyä. Kiista saatiin päätökseen vain muutamia kuukausia ennen Snellmanin astumista akatemiaan.95

Kiista venäjän kielen asemasta yliopistossa kytkeytyi myös kansallisuuskysymykseen. Arwidsson oli Åbo Morgonbladissa korostanut useassa yhteydessä, että ensimmäinen tehtävä kansallistunteen pelastamisessa oli äidinkielen vaaliminen: se oli kansan henkisen elämän perusperiaate. Tällaiset ajatukset nähtiin Venäjän ja Suomen lähentymispolitiikan kritiikkinä ja erityisesti venäjän kielen aseman uhkana. Ehrström ryhtyi puolustustaisteluun eikä hyväksynyt sitä, että kansallistunteeseen perustava sivistyksen kasvu estäisi vieraiden kulttuurikielten opiskelun. Arwidssonin rinnalle nousi pian myös Mnemosynen toimittaja J. G. Linsén. Näiden kahden toiminta häiritsi Ehrströmin suunnitelmien toimeenpanoa. Lopputulos oli, että vuonna 1824 tehtiin rajoitus vuoden 1813 asetukseen: papeiksi ilmoittautuneet vapautettiin kokonaan venäjän kielen tutkinnosta. Kun 50 prosenttia oli teologeja, merkitsi asetus suurta heikennystä venäjän kielen asemaan koulussa ja yliopistossa.96

Syksyllä 1822 Snellman todennäköisesti ehti opiskella Edmanin johdolla homiletiikkaa eli saarnataitoa.97 Saarnataidon opettamiseen, tekstien selityksiin ja käytännöllisiin harjoituksiin jaettu kurssi kesti kaksi lukukautta. Edman kiinnitti erityistä huomiota saarnatekstin valmistamisen tekniikkaan ja suunnitteluun painottaen kansanomaisen esitystavan merkitystä sanoman perille saattamisessa.98 Hän huolehti myös kateketiikan opetuksesta. Opetuksessa oli keskeistä kysymysten tekeminen ja suhtautuminen saatuihin vastauksiin sekä katekeettisen terminologian selvittäminen. Seminaarilaisten rippikoululaisille pitämien näytetuntien aiheina oli kappaleita katekismuksesta. Tällä tavalla heille pyrittiin antamaan käsitys uskonnonopetuksen menetelmistä ja päämääristä.99

Oltuaan koko vuoden 1823 poissa akatemiasta Snellman ilmestyi keväällä 1824 historian professori Johan Henrik Avellanin luennolle. 100 Avellan luennoi maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja keskiviikkoisin Itä-Rooman historiasta, Muhammedin elämästä ja arabien historiasta. Kuudella viimeisellä luennolla hän esitteli keskiajalla eläneiden kansojen kulttuuria ja lainsäädäntöä. Samoina päivinä Snellman kuunteli Linsénin luentoja Ciceron kirjallisuudesta. Snellman ehti osallistua myös dosentti Benjamin Frosteruksen ministerialia-luennoille keskiviikkoisin ja lauantaisin.101 Opetuksen tavoitteena oli perehdyttää seminaarilaiset kirkollisiin toimituksiin selvittämällä niiden tarkoitus ja historia.102

Syksyllä 1824 Snellmania ei näkynyt luennoilla, mutta hän osallistui kuitenkin dosentti Robert Valentin af Frosteruksen heprean kollegio-opetukseen viiden muun ylioppilaan kanssa. Lisäksi hän teki ruotsin ja latinan kirjoitusharjoituksia Axel Gabriel Sjöströmin valvonnassa.103 Snellman olisi voinut suorittaa tänäkin syksynä Edmanin homiletiikan tai Frosteruksen ministerialian kurssit, mutta näyttää siltä, että hän keskittyi stipendin turvin seminaaritutkintoon, jonka hän suoritti 2.12.1824 professori Jacob Bonsdorffille. Snellman osoitti hallitsevansa tentittävät tiedot paremmin kuin hänen tutkintotoverinsa.104

Seuraavana keväänä 1825 Snellman oli mukana professori Anders Johan Laguksen luennoilla. Kevään kuluessa niitä pidettiin maanantaina, tiistaina, torstaina ja perjantaina yhteensä 58 kertaa ja kuuntelijoita oli 31, eli melko pieni joukko. Aiheet olivat kristinuskon ydintä. Esimerkiksi maaliskuun 7., 8., ja 9. päivänä pohdittiin vapauden eri merkityksiä, muutamaa päivää myöhemmin käytiin käsiksi synnin eri asteisiin ja jo saman kuun lopussa perehdyttiin oppiin paholaisesta pahan alkuperänä. Seuraavina kuukausina käytiin läpi katumusta ja Jumalan armoa ja viimeisellä luennolla päästiin pelastuksen ihmeeseen. Vaikutusta täydensivät vielä samoina päivinä Snellmanin seuraamat Edmanin pitämät luennot Matteuksen evankeliumin eksegetiikasta. Annoksen täydensivät keskiviikkona ja lauan-taina Edmanin pitämät sielunhoidon luennot sekä Frosteruksen pitämät ministerialia-luennot. Kaiken päälle Snellman oli ehtinyt osallistua Sjöströmin valvomiin ruotsin ja latinan kirjoitusharjoituksiin.105 Syksyllä 1825 Snellmanin opiskelusta ei löydy muita merkintöjä kuin heprean tutkinnon suorittaminen Frosterukselle 11 muun ylioppilaan kanssa.106

Seminaarin teologian sisältöä kuvastaa hyvin seminaarin oppikirjoista tärkein eli Jacob Bonsdorffin Conspectus Scientiae Pastoralis. Käsikirjana se oli hyvä, koska siinä oli runsaasti tietoja teoksista, jotka toivat lisävalaistusta kulloiseenkin asiaan. Opetuksessa erittäin suuri osuus oli saksalaisella teologisella kirjallisuudella. Laureauksen käyttämä katekismus oli ortodoksinen ja Edmanin käyttämä saarnakokoelma ruotsalaisen neologin kirjoittama. Oppikirjojen perusteella seminaari onnistui uudistamaan pappiskasvatusta käytännöllisen teologian alalla mutta ei yltänyt eksegetiikan tai systematiikan opetuksen tehostamiseen. Käytännöllisen ammattikoulutuksen rinnalla alkoi korostua erikoistuminen. Syntyi dogmatiikan opettajia, kirkkohistorian opettajia ja vanhan ja uuden eksegetiikan opettajia.107

Pappisseminaarin teologista opetusta sävytti Snellmanin aikaan supranaturalismin ja rationalismin väittely. Gustaf Gadolinin ajan veivät kirkon ja valtion käytännölliset tehtävät ja hänen merkityksekseen jää merkki- ja tukipylväänä oleminen turkulaisen supranaturalismin konservatiivisiiven oikealla laidalla. Myös Anders Johan Lagus jää vähäisen tuotantonsa takia rajapyykiksi, mutta supranaturalismin vasemmalle laidalle rationalismin rajalle. Moraalifilosofina Lagus noudatti Kantin siveysoppia ja teologina hän oli Kantin uskonnonfilosofian mukaisesti rationalistinen supranaturalisti.

Enemmän merkitystä Snellmanin opettajista oli Jacob Bonsdroffin ja E. G. Melartinin esiintymisellä. Bonsdorff hyökkäsi 1807 dogmaattis-apologeettisessä väitöskirjassaan rationalisteja vastaan. Hänen mukaansa kristinusko ja evankelinen oppi oli sekoitettu ja väännetty irralleen Raamatusta ja tunnuskirjoista. Kaikki ilmoitus ja usko ilmoitukseen hylättiin. Rationalistit olivat kehittäneet omatekoisen uskonopin, joka kielsi vastoin järjen todistusta kaiken yliluonnollisen ilmoituksen. Kun Bonsdorffin katsomusta määräsi Locken ja Wolffin suuntainen, maltilliselle supranaturalismille suotuisa valistusfilosofinen kanta, Melartininin perustelut lähtivät Kantin kriittisestä filosofiasta. Hänen mielestään Kant lopullisesti nujersi supranaturalistisen käsityksen uskonnosta, jota jo skeptisismi ja ateismi olivat järkyttäneet. Melartin käsityksen mukaan teologiassa rationalismi ja supranaturalismi muodostavat keskenään sovittamattomat vastakohdat.108

Snellmanin pappisseminaarin opetuksen sisältöä kuvaa hyvin se, että Laguksen ja Melartinin väistyessä heidän tilalleen astuivat 1830-luvulla filosofit, jotka vasta teologian professuuriin pyrkiessään esiintyivät teologisen tutkimuksen edustajina. Heihin kuuluivat Johan Mathias Sundvall ja Axel Adolf Laurell. Nämä miehet toivat uuden suunnan, hegeliläisyyden, myös Snellmanin ulottuville, joka istui nyt filosofian luennoilla luovuttuaan teologista. Snellman pyrki hegeliläisyyden sävyttämässä tieteellisessä tuotannossaan vastaamaan samoihin haasteisiin, jotka olivat askarruttaneet myös hänen opettajiaan. Opettajien väitöskirjat osoittavat, kuinka kaukana hegeliläisen filosofian varassa elävä filosofi oli kristinuskosta ja kuinka kykenemätön filosofia on saamaan syvempää otetta kristinopin perusteisiin historiassa ja kristillisen seurakunnan uskonelämässä.109

Arwidssonin inspiroituminen Swedenborgista ja Schellingistä tuo mieleen Snellmanin oman kilvoittelun Hegelin ajattelun kanssa Turun romantiikan jälkikaikuina. Turun Akatemian oppisaleissa Snellmanin kannatuksesta kuitenkin kilpaili kaksi puoluetta: Lagus hyökkäsi väitöskirjassaan Kantin avulla Fichten ja Schellingin oppeja vastaan kun taas Edman kiinnitti luennoissaan huomiota Schellingiin ja Atterbomiin. Asetelmat kärjistyivät 1816 Laguksen ja Ottelinin nahistelussa, jossa tarvittiin Pietarista välittäjiä. Laguksen väitöskirja hyväksyttiin, kun se varustettiin riittävällä määrällä sitaatteja. Sama kamppailu käytiin Avellanin ja Arwidssonin välillä. Schellingin opit torjuttiin, ja siirryttiin suoraan Kantin ajasta Hegelin aikaan.110

Snellman sai aloittaa opiskelunsa aitiopaikalta Turun romantiikan kirkkokritiikin ja pappisseminaarin teologisen ja filosofisen kilvoittelun ilmapiirissä. Seminaariopetus perehdytti Snellmanin perusteellisesti papin tehtäviin ja sen vaatimaan teologiaan. Se oli ensimmäinen askel tarttua filosofian keinoin Raamatun ja uskonnon mysteereihin. Opettajien loputon itsetutkiskelu teologian ja filosofian rajamaastossa sysäsi löytöretkelle myös kyvykkäimmät opiskelijat – heidän joukossaan Snellmanin. Näyttää siltä, että teologian erottautumispyrkimys filosofiasta viitoitti Snellmanin tietä kohti filosofiaa. Teologia tuli seuraamaan häntä koko loppuelämän.

80  Ks. Snellman-sukutaulut, 1194–1220. Teoksessa Axel Bergbom (toim.), Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja II. Jyväskylä 1984. Tietoja myös Snellman-suku (koonnut Mikko E. Snellman). Imatra 1991. Sukutaulut on julkaistu myös teoksessa Snellmanit Suomessa. Olof Jönsson Snellmanin jälkeläiset 1600-luvulta nykypäivään. (toim. Jorma Selovuori), Snellman-instituutin B-sarja 47. Kuopio 2000, 243–370.

81  Marja-Liisa Hietanen, Uskonnolliset ja kirkolliset kysymykset Turun lehdistössä vuosina 1817–1827. Kirkkohistorian laudatur-tutkielma 1967. Teologisen tiedekunnan kirjasto, 162–169.

82  Hietanen 1967, 179–183.

83  Wiljo-Kustaa Kuuliala, Turun romantikkojen suhtautuminen uskonnollisiin kysymyksiin. Riihimäki 1931, 147.

84  Joh. Björklund, Suomen papisto 1800-luvulla. Erityisesti silmälläpitäen pappistarvetta ja sen tyydyttämismahdollisuuksia. Helsinki 1939, 158–159. ks. myös Simo Heininen & Markku Heikkilä, Suomen kirkkohistoria. Helsinki 1996, 141.

85 Tapani Vuorela, Keisarillisen Suomen senaatin kirkkopolitiikka 1809–1824. Opetusministeriön historia I. Helsinki 1976, 151–152.

86 Vuorela 1976, 152–159 ja 164. Ks. myös Eric Anthoni, Jacob Tengström och Stiftstyrelsen i Åbo stift 1808–1832 II. Finska kyrkohistoriska samfundets handlingar XVIII,2. Helsingfors 1928, 6–79. Koko Snellmanin seminaarissaoloajan asetusta muokattiin ja uusi asetus saatiin 1824. Tengströmille tuli pian tilaisuus pyrkiä toista tietä filosofisten aineiden lisäämiseen pappisopetuksessa, kun uutta pappisasetusta alettiin 1820-luvulla valmistella. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Bäck vastusti jyrkästi pyrkimystä.

87  Eino Murtorinne, Suomalainen teologia autonomian kautena (1828–1918). Helsinki 1986, 11–17. Saksalaisia neologeja olivat esimerkiksi G. C. Storr, F. V. Reinhard, J. C. Döderlein, K. F. Stäudlin (s. 17).

88  Ilkka Ilmari Turkka, Turun akatemian teologisen seminaarin syntyminen ja toiminta v. 1806–1827. Kirkkohistorian pro gradu 1965. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 154–157.

89 Turkka 1956, 150 ja 172–173.

90  Klinge 1989, 353. Ks. Hans kejserl. Maj:ts i Nåder fastäldä Ordning för Prest-Examina i de Finska stiften, 2.4.1824. Samling af Placater, Förordning, Manifester, och Påbud, samt andre Allmänna handlingar 1821–1824:VI. Åbo 1826. Helsingin yliopiston kirjasto.

91  Joidenkin tietojen mukaan hän oli merillä.

92  Todistus kuulustelusta ja kirjoittautumisesta teologiseen seminaariin 2.12.1824. Helsingin yliopiston käsikirjoituskokoelma V.A.7.

93  Eliel Aspelin-Haapkylä, Erään pohjalaisen kirjeitä Turusta 1816–1817, 174–175. Aika 1914.

94  Rein 1981 (I), 35.

95  Kaarlo Jäntere, Kysymys venäjän kielen asemasta vv. 1809–1828. Teoksessa Helsingin yliopiston alkuajoilta. Porvoo 1928, 54–81.

96  Jäntere 1928, 82–91.

97  Rehtori J. H. Avellanin kanslerille lähettämät luentoselosteet 23.10.1824. Kanslerinvirasto KD 55/1824, kansio Ea 25. Yliopiston keskusarkisto.

98  Turkka 1956, 158–160.

99  Turkka 1956, 162–163. Seminaarin johtaja huolehti kirkkolain opetuksesta. Edman käsitteli ensin kirkon ja valtion suhdetta seitsemällä tunnilla, kerran kirkon hallintoa ja lainsäädäntöjärjestystä ja kerran Suomen kirkkolain tuntemuksen lähteitä. Tämän jälkeen opetus jatkui Wåhlinin käsikirjan pohjalta. Bonsdorffin opetus tapahtui varsinaisen kirkkolain mukaan esimerkiksi syksyllä 1824. Turkka 1956, 166–167.

100                         Snellman oli mahdollisesti merillä jossakin kokkolalaisessa aluksessa, vaikka palautetuissa laivapasseissa ei ole merkintöjä hänestä Kokkolan maistraatin ja raastuvanoikeuden arkistosta, kansio Eg 4. Vaasan maakunta-arkisto.

101                         Rehtori F. W. Pippingin kanslerille lähettämät luentoselosteet 15.11.1824. Kanslerinvirasto KD 62/1824, kansio Ea 25. Yliopiston keskusarkisto.

102                         Turkka 1956, 164–165.

103                         Rehtori C. R. Sahlbergin kanslerille lähettämät luentoselosteet 12.4.1826. Kanslerinvirasto KD 15II/1826, kansio Ea 28. Yliopiston keskusarkisto.

104                         Rein 1981 (I), 35.

105                         Rehtori C. R. Sahlbergin kanslerille lähettämät luentoselosteet 12.4.1826. Kanslerinvirasto KD 15II/1826, kansio Ea 28. Yliopiston keskusarkisto.

106                         Rehtori Fredrik Bergbomin kanslerille lähettämät luentoselosteet 24.9.1828. Kanslerinvirasto KD 124/1828, kansio Ea 31. Yliopiston keskusarkisto.

107                         Urpo Kokkonen, Pappiskoulutus Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa vuosina 1848–1886. Käytännöllisen teologian laudaturtyö 1956. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 14–15.

108                         Martti Ruuth, Teologia. Teoksessa Helsingin yliopiston alkuajoilta. Porvoo 1928, 149–162. Ks. Kantista lisää Vesa Oittinen, Suomen ensimmäiset kantilaiset, 64–68. Ajatus 56/1999. Societas Philosophica Fennica. Helsinki 1999. Ks. Schleiermacherista myös Murtorinne 1986, 24–27. Supranaturalisteista tarkemmin Herman Råbergh, Teologins historia vid Åbo Universitet. Senare delen: 1713–1827. Teoksessa Åbo Universitets Lärdomshistoria 9. Teologin II. Helsingfors 1901, 177–266.

109                         Ruuth 1928, 163 168. Myöhempi tuotanto osoittaa kuitenkin, että Schleiermacherin katsantokanta oli ulottunut vaikutuksensa jo tähän aikaan. F. L. Schaumanin väitöskirjassa 1837 Schleiermacherin ajatukset olivat pääosissa. Hän toteaa supranaturalismin ja rationalismin ristiriidan sovittamattomaksi. Kysymyksessä on teologian itsenäisyysjulistus Suomessa.

110                         Castrén 1944, 135–139. ks. myös tarkemmin Kant vastaan Schelling Castrén 1944, 137–139; Koskimies 311,  Porthan ja Kant – Lehmusto 30.