Snellmanille viranomaisten asenne ei ollut uusi asia, eikä suuria muutoksia ollut odotettavissakaan. Yliopiston piirissä suurin pettymys Snellmanille olivat hänen toverinsa, jotka ilmiselvästi olivat luopuneet taistelusta ja suostuneet politiikan välikappaleiksi. Muutos oli alkanut lääketieteen professori N. A. Ursinin valinnasta rehtoriksi 1839. Kun lisäksi ylioppilasmaailman henkiseksi johtajaksi Snellmanin tilalle Pohjalaisen osakunnan johtoon tuli Fredrik Cygnaeus, syntyi sopu, joka olisi ollut mahdoton rehtori Pippingin ja kuraattori Snellmanin aikana. Uusien johtajien tehtävänä oli huolehtia, että suomalainen isänmaallisuus ja suuret yliopistolliset juhlat akateemisen identiteetin vahvistajana osoittivat käytännössä Suomen ja Venäjän suhteiden toimivuuden. Seremoniallisesti tavoite toteutui selvästi 1839 Cygnaeuksen järjestämässä Porthan-juhlassa ja Ursinin organisoimassa yliopiston 200-vuotisjuhlassa 1840.20

Inhoten Snellman oli seurannut näitä akateemisia näytelmiä Tukholmasta käsin. Tuohtuneena hän kirjoitti huhtikuussa Cygnaeukselle: ”Sen karvauden, jonka kaadan sinun ilosi sekaan näiksi hetkiksi, haluaisin mielelläni päästä jakamaan teille kaikille. Teidän juhlanne ovat tanssia hautajaisissa. Mitä maa siitä tietää?”21 Puoli vuotta ennen Snellmanin paluuta ylioppilaat olivat laulaneet kuorossa 24-vuotiaalle kansleri-suuriruhtinaalle, joka oli siirtynyt Kaivohuoneen tanssiaisista redillä odottavaan sotalaivaan: ”Sinua nähden halumme syttyy/Avuja totuutta tarkoittamaan,/Töitämme vihdoin täyttämään,/Maamme menestystä etsimään!”22 Snellmanin olisi ollut vaikea sopeutua tilanteeseen.

Snellmanin saavuttua Helsinkiin eri osakuntien ylioppilaat kunnioittivat häntä onnittelemalla kotiintulosta ja esittämällä toivomuksen, että hän jäisi yliopistoon. Vanhimmat ystävät järjestivät 29.11.1842 tervetuliaisjuhlat Kaisaniemessä, jonne mamselli Catharina Wahllund oli rakennuttanut yleisölle ja ylioppilaille juhlahuoneiston 1839. Siitä oli tullut nopeasti monien ylioppilasjuhlien loistelias viettopaikka. Suosion taustalla oli se, että maalta tulleilla ylioppilailla ei ollut suhteita helsinkiläisperheisiin, ja vapaa-ajan vaihtoehdoiksi jäivät usein vetäytyminen omaan boksiin tai seuran etsiminen ravintolasta. Inspehtorit kutsuivat ylioppilaita kyllä kotiinsa, mutta tilaisuudet olivat jäykähköjä.23

Snellmanin tervetuliaisjuhlassa olivat läsnä professorit Tengström, Nordström, Rein, Lille, Borg ja Laurell sekä kauppaneuvos Borgström ja tohtorit Sjöman ja Fahlander, director cantus Ehrström, pastori Cajanus, apulaisprofessori Nervander, rehtori Cygnaeus ja maisterit Topelius, Arppe, Collan ja Bygdén. Tutustuessaan kolmen vuoden tauon jälkeen uudelleen tovereihinsa Snellmanille alkoi kuulumisten vaihtamisen edetessä avautua tilanteen koko raadollisuus. Osakunnissa vielä 1830-luvulla elänyt kapinahenki oli väistynyt vallitsevaan järjestelmään mukautumisen ja sopeutumisen tieltä. Tätä kehitystä oli helpottanut makeisiin virkoihin pääseminen. Yliopistoon oli rekrytoitu sopivimmat, ja muutkin nöyristelivät virkojen toivossa, kuten Snellmanista näytti.

Tervetuliaisjuhlien synnyttämien raskaiden mietteiden vallassa Snellman palasi pieneen kamariinsa, joka sijaitsi rouva Strandbergin talon ylimmässä kerroksessa Vuorikadulla. Lohduttava ele viranomaisilta oli se, että häntä tuli tervehtimään prokuraattori Carl Johan Walleen ja pitkänä miehenä kolautti otsansa matalaan oveen. Snellmanin kiirehtiessä pahoittelemaan tapahtunutta hän sai vastaukseksi kustavilaisen kohteliaisuuden: ”Missä maisteri Snellman saattaa asua, sinne minulla on aina kunnia astua.” Walleen oli mielenkiinnolla seurannut Snellmanin kirjallista toimintaa, ja professori Tengström oli saanut hänet tarjoamaan suurta stipendiä Rehbinderin muistorahastosta. Tästä kunniasta Snellman kuitenkin halusi 37-vuotiaa-na kieltäytyä, koska hänen mielestään se oli tarkoitettu lisensiaateille.24

Vaikka Snellmanille tarjottiin tällä tavalla joka puolella ystävällisyyttä, hän ei päässyt oikein elementtiinsä. Herman Kellgrenin mukaan Snellman turhautui, koska palatessaan hän oli valmistautunut uhmakkaan leijonan osaan ja varautunut taistelemaan ja vastustamaan kaikkea, mitä oli odottanut kohtaavansa vanhempien kollegoiden taholta.25

On esitetty käsitys, että Snellman kerta kaikkiaan tahtoi nähdä yliopiston henkisesti pysähtyneenä; sen moittiminen kuului hänen lempiteemoihinsa.26 Tämä väite ei osu maaliinsa, koska Snellman tiesi tarkalleen, mitä teki ryhtyessään hajottamaan ”Kalevalaisen romantiikan lintukotoa”. Taustalla oli hänen suuri pettymyksensä tulisieluisten osakuntatovereidensa ratkaisuihin – henkilökohtainen mukavuus ja omien etujen turvaaminen kun oli vienyt voiton heidän elämässään. Aatteellisuus oli pikku hiljaa uhrattu toimeentulon varmistamiseksi ja turhien riskien välttämiseksi silloisessa valtiollisessa tilanteessa. Yhä useammat toverit olivat alkaneet kulkea kiltisti viranomaisten talutusnuorassa. Ystävät tiesivät Snellmanin jääräpäisen maineen ja tiedettiin myös se, että sillä asenteella ei voinut pärjätä Suomessa. Asetoveruuden ja aateveljeyden sijasta voitiin tarjota vain ystävällisyyttä, mikä alkoi tympäistä Snellmania nopeasti. Oleskelu Helsingissä alkoi olla sietämätöntä, kun Lauantaiseuran henki oli hiipunut kauniiksi muistoksi ja ystävät yksitellen pudonneet pakollisen toimeentulon oravanpyörään, joka suurimmalle osalle löytyi yliopistosta. Kovimmat kolaukset Snellman sai lähimmiltä ystäviltään sekä kansallisen että hengellisen herätyksen rintamilta.

Nervanderin asenne ei enää yllättänyt Snellmania. Snellmanin kuraattoriajan jälkeen ulkomailta palannut Nervander oli alusta asti suhtautunut suomalaisuusliikkeeseen kriittisesti eikä uskonut Snellmanin tavoitteisiin: parempia aikoja kannatti rauhassa odotella, sillä muuten ”se hedelmä, joka kasvaa suomalaisuuden juuressa, mädäntyy ennen kuin se ehtii kypsyä”. Myöhemmin Nervander väitti, että Snellmanin ajama fennomaaninen ohjelma oli keinotekoista ”vale-elämää”. Nervander tähtäsi rauhallisella ja järkevällä toiminnalla matemaattisesti laskettuun, varmaan lopputulokseen, kun Snellman halusi pyrkiä siihen avoimesti taistellen.27 Nervander varoitteli usein Snellmania hänen riehumisestaan Tukholman lehdissä, koska tiesi sen vaikeuttavan hänen asemaansa Suomessa kotiinpaluun jälkeen.28 Nervanderin sovitteleva asenne palkittiin, kun hän alkoi hoitaa fysiikan professuuria toukokuusta 1844.

Runeberg oli poliittisissa asenteissaan varovainen, eikä häneltä ole jäänyt mitään tilitystä ajankohtaisista tapahtumista. Runoissaan Suomen sodan tapahtumista hän sai vedetyksi rajaviivan Venäjään haastamatta olosuhteita. Hän tyytyi toimimaan Suomessa Porvoon lukion latinan lehtorina, vaikka Ruotsissa hänet olisi nimitetty jäseneksi Ruotsin akatemiaan – Oskari I tosin esti nimityksen loukkauksena Nikolai I:tä kohtaan.29

Runebergin jälkimaineeseen on vaikuttanut paljon häntä intomielisesti ihaillut Topelius, jota pidetään tärkeimpänä Runebergin kultin luojista. Varhaisimmat ylistysäkeet ovat täynnä välitöntä ihailua ja intomieltä. Topelius esittelee Runebergin romanttisena bardina, joka on ottanut käteensä unohduksissa lojuneen kanteleen. Toisaalta säkeissä leimahtelee Topeliuksen ylientusiasmi. Hän säilytti koko elämänsä läheisen kosketuksen Runebergin persoonaan ja työhön.30 Topeliuksesta kehittyi monarkian aatteellinen ylistäjä, joka korosti kirjoituksissaan hallitsijan ja alamaisten luottamussuhdetta ja alamaisuskollisuutta. Toisin kuin Runeberg hän otti kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin, oli korostetun lojaali keisaria kohtaan ja valmis ylistämään valtaistuinta. Korkein hallitus palkitsi hänet huomionosoituksin.31

Cygnaeuksen ongelmana isänmaallisen runouden tuottamisessa pysyi hänen subjektiivisuutensa. Samanlaista romanttista oman minuuden heijastelua ja häilyvyyttä kuvasti hänen runonsa Valoa ja varjoa. F. Berndtson suhtautui ylimielisen tylysti hänen tuotantoonsa. Topelius asettui aina ystävänsä Cygnaeuksen kannalle myöntäen hellävaraisesti tämän muodolliset puutteet. Snellman sanoi asiat suoraan: Cygnaeus ei ottanut ojentuakseen aikaisemmista arvioista vaan jatkoi itsepäisesti rataansa ja synnytti raskaita ja sekavia runokuvia. Tällä tavalla ”erinomainen runokyky on hairahtunut päämäärästään itsehillinnän puutteesta”. Myöhemmin Snellman näki runoissa enemmän harrastusta ihmiskunnan korkeimpiin pyrkimyksiin ja yleisiin päämääriin. Kesällä 1843 Cygnaeus lähti pitkälle ulkomaanmatkalle Italiaan ja Pariisiin suorittamaan historiallisia arkistotutkimuksia, mutta suuremmassa määrin tutkimaan myös eri maiden kirjallisuutta ja taiteita. Kun hän palasi 1847 kotimaahan, hän oli masentunut ankarista arvosteluista. Vuonna 1854 hänestä tuli estetiikan ja nykyiskansojen kirjallisuuden ensimmäinen professori.32

Poliittisinta ääriasennetta edusti M. A. Castrén, mutta hänellä olikin turvallinen etäisyys viranomaisiin, koska Snellmanin saapuessa Suomeen hän oli aloittanut matkansa samojedien parissa Jäämeren rannalla tundralla. Yliopisto oli kieltänyt häneltä matka-avustuksen, mutta Menšikov, Venäjän sisäministeri ja Pyhä synodi olivat olleet anteliaampia Pietarissa. Ystävät Arkangelissa varoittelivat matkan vaaroista, mutta Castrén tuumi, että kukapa ei nuoruuden innostuksessaan olisi valmis aatteen puolesta uhraamaan elämää.33

Pitkät tutkimusmatkat Venäjän sisäosissa suomensukuisten kansojen keskuuteen vakuuttivat Castrénin siitä, että Venäjä pyrki järjestelmällisesti estämään Suomen kehittymisen vapaampia oloja kohti. Hänellä oli se rohkea näkemys, että suomalaisten oli ryhdyttävä valmistelemaan kapinaa Venäjää vastaan ja odotettava sitä varten edullista kansainvälistä kriisitilannetta.34 Monen matkan ja kieliopin jälkeen hänestä tehtiin 1851 suomen kielen ja kirjallisuuden professori, mutta heikentyneen terveytensä takia hän kuoli seuraavana vuonna.

Lönnrot toimi vuodesta 1833 Kajaanin piirilääkärinä, ja häntä vetivät eri suuntiin viranhoidon raskaus ja palo isänmaallisiin töihin. Snellmanin paluun aikoihin hän oli virkavapaalla, mutta suomalais-ruotsalaisen sanakirjan toimittaminen ei edistynyt, kun runonkeruumatkat veivät aikaa. Palattuaan Kajaaniin lokakuussa 1842 hän yritti vapautua ”Asklepioksen kepinalaisuudesta”. Lönnrotin tilanteen helpottamiseksi Helsingfors Morgonbladissa julkaistiin 13.11.1843 kaunopuheinen vetoomus vallanpitäjille. Kirje oli lähtöisin Lääkintöhallituksen asessorin F. J. Rabben kammiosta Ullanlinnasta. Tuloksena oli viiden vuoden virkavapaus, 600 hopearuplaa palkkaa vuodessa.35 Norjalainen kielentutkija Nils Stockflet on kuvannut Lönnrotia: ”Rakkaus ihmisiin, kielitieteisiin ja teehen, kas siinä ne kolme osaa, joista Lönnrot on kokoonpantu.”36

Snellmanin läheinen osakuntatoveri Bengt Olof Lille oli nimitetty 1840 kirkkohistorian professoriksi ja sittemmin Pohjalaisen osakunnan inspehtoriksi. Arviot hänen toiminnastaan tässä tehtävässä eivät ole mairittelevia. Hänen reaalipolitiikkansa ei kirvoittanut ymmärtämystä osakuntalaisilta, jotka innokkaasti ajoivat suomen kielen parantamista ja suomenkielistä suomalaisuutta. Kaikkea fanatismia kavahtanut Lille tulkitsi opiskelijoiden intomielen ja epälojaalin esiintymisen vaaraksi isänmaan edulle ja koko suomalaisen yliopiston olemassaololle. Hänen osakuntatoimintansa lepäsi runebergiläisellä pohjalla eikä hän voinut hyväksyä Snellmanin radikalismia. Toisaalta asemansa puolesta hän ei olisi voinutkaan avoimesti tukea Snellmanin toimintaa, koska se olisi johtanut henkilökohtaisiin vaikeuksiin ja toimenpiteisiin yliopistoa kohtaan.37

Snellmanin eristi muista lauantaiseuralaisista myös heidän pietismikielteisyytensä. He edustivat kehitysajatuksineen uutta tieteellistä kulttuuria ja siinä tilanteessa modernia kristinuskon ymmärtämistapaa. Herännäisyys sisälsi vanhan maailmankuvan, jota lauantaiseuralaiset pyrkivät omista lähtökohdistaan kritisoimaan ja muuttamaan. Lillen näkemykset muistuttivat Runebergin varhaisempia kannanottoja.38

Toinen Pohjalaisen osakunnan ylioppilaspietistisen siiven edustaja oli Axel Adolf Laurell, joka oli nimitetty 1836 dogmatiikan professoriksi. Viranhaku oli onnistunut vasta toisella kerralla, koska ensimmäinen väitöskirja oli filosofiaa eikä teologiaa ja hegeliläisyys paistoi siitä liikaa läpi. Hänestä tehtiin professori, kun hänessä voitti vakaumus, että hegelismi oli vain idealisoitua spinozalaisuutta ja panteismia. Lapsuuden vaikutteet, Spinozan muistumat, elävä harrastus Jacobia kohtaan ja Schleiermacherin opiskelu synnyttivät Laurellissa vakaumuksen, että tieto Jumalan, esineiden ja ihmisen olemuksesta voitaisiin saavuttaa spekulaation tietä.39

Kolmas Snellmanin ystävä osakunnan herännäissiivestä oli Frans Ludvig Schauman, joka oli vihitty papiksi 1837 ja valmistunut teologian tohtoriksi 1840. Esivaltauskollisuutensa hän todisti pitämässään promootiosaarnassa, jonka aiheen hän oli ottanut Psalmista 127: ”Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo.” Saarnassaan hän korosti, että kaiken lakiin sidotun yhteiskuntajärjestyksen perusta oli uskonto. Varsinainen saarnateksti oli Toisesta Aikakirjasta 19:6, jossa Juudaan kuningas Joosafat asetti tuomareita kaikkiin kaupunkiin ja neuvoi heitä: ”Katsokaa, mitä te teette, sillä te ette ole tekemässä ihmisten tuomioita, vaan Herran tuomioita, ja hän on teidän kanssanne, kun te tuomitsitte.”40

Schaumanin viesti oli se, että yliopiston työskentelyä tuli hallita Herran pelko. Suomen tulevan kirkkolain isä opetti, että yliopistolaisten tuli ottaa siitä vaari, että ”mitä he tekivät Herrassa”, ei ollut vääryyttä eikä puolueellisuutta. Saarnan sävy oli hyvin alttarin ja valtaistuimen liiton mukainen. Se sopi hyvin Schaumanin rooliin, koska hän oli vuodesta 1838 toiminut jumaluusopin apulaisena ja seminaaripastorina uusien pappien opettajana. Lisäksi vuodesta 1840 hän hoiti teologian professuurin sijaisuuksia. Vuonna 1847 hänestä tuli ensimmäinen käytännöllisen teologian professori. 41

Saatuaan selkeän kuvan tovereidensa sen hetkisestä tilasta ja ratkaisuista Snellman sai Helsingissä omin silmin nähdä, miten hänen Tukholmassa huhtikuussa 1840 esittämänsä arvio piti täysin paikkaansa. Kirjeensä lopussahan hän oli todennut Lillelle: ”Lisään, että sen mitä tulevaisuudessa voin tehdä, teen voidakseni laskeutua tyynemmin lepoon; minulla on nimittäin paljon sovitettavana. Tämä side on kaikkia muita vahvempi. Teidän ystävyyttänne en halua menettää, ja minun uskollisuuteni side säilyy ennallaan, käyköönpä miten tahansa. Sitä käsitystäni en voi muuttaa, että te nukutte kansakunnan käydessä kuolinkamppailuaan tai oikeastaan uinahdatte hitaasti sen mukana. Kun puhun teistä, puhun itsestäni.”42

Snellman oli nyt varma, että Suomen sivistyneistön piirissä lähdettiin varman päälle pelaten siitä, että kansallinen herätys ei syntyisi avoimessa taistelussa maan vallitsevan poliittisen järjestelmän kanssa, jonka huippuna oli itsevaltainen keisari. Pyrittiin siis välttämään jyrkkiä poliittisia asenteita ja kulkemaan kapeampaa tietä. Tällaiset olosuhteet43 olivat suoranainen haaste Snellmanille nyt, kun ulkomaanmatka oli aktivoinut häntä uudella tavalla tehden hänestä toiminnan miehen, joka ei välittänyt inhimillisistä seurauksista.

Uudenlainen aktiivisuus oli näkyvissä ensimmäisen kerran Valtio-opissa, joka on monessa mielessä hyvin paradoksaalinen teos. Vaikka Snellman filosofiassaan korosti aina systemaattisuutta, valtio-oppi ei noudata hegeliläisen käsitteen kehittelyn tai itse kehityksen ideaa. Lyhyessä ajassa kirjoitetussa teoksessa ilmaisutyyli muuttuu kesken kaiken. Loppua kohden Snellman on löytänyt sanottavansa ja ilmaisutapansa. Kansalaisyhteiskuntajakson loppuosan ja valtio-osan iskevä tyyli lähestyy Frejan sanomalehtikirjoittelua.44 Snellmanin itsensä mukaan kaikki johtui siitä, että hän yritti kirjoittaa niin, että kansa saattoi käsittää asiasta jotain. Tässä tapauksessa kritiikki oli odotettu. Snellman moitti oppineita, jotka olivat päästäneet sanomalehtien kirjoittajien ohjakset löysälle. Ruotsin kaltaisessa maassa heidät oli pidettävä aisoissa ainakin kirjoja arvosteltaessa. Snellman aikoi tehdä asialle jotakin sydämensä halusta, jos saisi siihen joskus tilaisuuden.45

Konkreettiseen toimintaan Snellmania ohjasi hänen kiinnostuksensa pienten kansojen historiallista kehitystä kohtaan. Valtio-opin tärkeimmän sanoman, kansallishengen toiminnan, Snellman kiteyttää osoittamalla Suomen aseman yhtäläisyyksiä Sveitsin kanssa. Snellmanin mielestä muodollinen olemassaolo valtiona ei taannut kansakunnan hyvinvointia. Suomen tie kansakunnan onneen oli kulkeva valistuksen, hyvien tapojen ja yleisen hyvinvoinnin laajentamisen kautta perustanaan Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä takaama autonominen erillisasema.

Kokonaisuudessaan Valtio-oppi voidaan nähdä kansallisena ohjelmanjulistuksena, jonka mukaan Suomen tuli omaa sivistysperintöään kehittämällä lunastaa itselleen paikka kansakuntien joukossa. Näin kaksi vuotta aikaisemmin Fredrik Cygnaeukselle esitetty ajatus oli huolellisesti perusteltu julkisuuteen tulleessa teoksessa. Pettymyksekseen Snellman ei kuitenkaan löytänyt vakaumukselleen ja innostukselleen vastakaikua Helsingistä. Toiminnan aktivoiminen pääkaupungissa oli mahdotonta.

Eniten Snellmania ymmärsi ehkä Johan Jacob Nordström, joka vuodesta 1834 oli toiminut kansan- ja valtio-oikeuden professorina. Nordström ja Snellman olivat lähimpänä toisiaan Nikolai I:n ajan byrokraattisen järjestelmän kritisoijina. Nordströmin päiväkirjoista käy ilmi, miten hän halveksi aikansa aristokraattista henkeä, jota leimasivat juonittelu, vallanhalu, kateellisuus ja oman edun ajaminen ja ainoas-taan virkojen ja palkkaetujen tavoittelu sekä alamaisuudessa kilpaileminen. Nordströmin toinen huolenaihe oli Suomen valtiojärjestyksen kohtalo ja maan tulevaisuus ylipäänsä. Hänen mielestään mikään ei muuttuisi niin kauan kuin hallituksen johdon muodostivat vanhat sotilaat ja nuoret kaartinupseerit. Vuoden 1837 senaattorinimityksiä hän piti törkeinä; ”jopa vanha ja mätä Hjärne sai jatkaa kuten myös irstas ja taitamaton Klinkowström!” Hän epäili suuresti tällä tavalla rakennetun aatelissenaatin kykyä pelastaa valtiolaiva.46

Juristina tunnetuksi tulleen Nordströmin yhteiskuntakritiikki nousi yllättäen samoista lähtökohdista kuin Snellmanin. Hänen vuosina 1842 ja 1845 pitämiensä valtio-oikeuden luentojen konsepteista käy ilmi, että hän pyrki korvaamaan historiallisen tarkastelutapansa filosofisella. Yliopistossa tänä aikana vallinneille voimakkaille hegeliläisille virtauksille oli Snellman valmistellut maaperää niin Valtio-opillaan kuin suunnitelmallaan pitää 1838 luento akateemisen vapauden todellisesta luonteesta.47 Luennoissaan Nordström hyväksyi erottelun valtion ja yhteiskunnan välillä viittaamalla Snellmanin Valtio-oppiin. Hänen pyrkimyksenään näytti olleen Hegelin tavoitteiden yhdistäminen historialliseen tarkastelutapaan. Monet Nordströmin ilmaukset tuovat mieleen Snellmanin esitystavan, ja on todennäköistä, että tämä olikin antanut sysäyksen monille kohdille.48

Suomeen palanneella Snellmanilla tuntui olevan Nordströmissä ainoa hengenheimolainen. Vain nämä kaksi tunnistivat ajan hengen. He eivät halunneet sopeutua, vaan sietivät oppositioasemaansa oman henkilökohtaisen mukavuutensa kustannuksella ja tekivät hyökkäyksiään aina sopivan tilaisuuden tullen. He olivatkin jatkuvasti von Haartmanin valvovan silmän alla. Tämä raportoi säännöllisesti yliopistosta levottomuuksien pesänä ministerivaltiosihteeri Armfeltille. Useissa kirjeissään von Haartman toi esille käsityksensä, että yliopisto oli kaiken pahan alku ja juuri, joka toistuvin väliajoin aiheutti harmia ja murhetta. ”Teille lienee kerrottu, että Nordström aikoo jättää meidät muuttaakseen Ruotsiin, ja Snellman – joka on ’eurooppalainen pää’ – tunkee itsensä Kuopion yläalkeiskoulun rehtoriksi”.49 Vain nämä kaksi ymmärsivät ottaa etäisyyttä tilanteeseen, muut sopeutuivat.

20 Matti Klinge, Murroksen vuosikymmen. Teoksessa Helsingin yliopisto 1640–1990 II: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Helsinki 1989, 119–120.

21 Snellmanin kirje Fredrik Cygnaeukselle ja Bengt Olof Lillelle huhtikuussa 1840. Kootut teokset 2, 261.

22 Klinge 1989, 138.

23 Gunnar Castrén, Helsinki kulttuurikeskuksena. Helsingin kaupungin historia III.2. Helsinki 1950, 494.

24 Fabian Collan A. I. Arwidssonille 12.2.1843, Kungliga Biblioteket. HYK: Diverse brev (3).

25 Matti Klinge, Ylioppilaskunnan historia. Ensimmäinen osa 1828–1852. Turun ajoista 1840-luvun aktivismiin. Vaasa 1978, 99.

26 Klinge 1978, 99.

27 Juha Vähäkangas, Ylioppilasjohtajasta yksinäiseksi professoriksi. Tiedemies-runoilija J. J. Nervander ja lauantaiseura. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu. Marraskuu 1996, 110–111.

28 Torsten Steinby, Johan Jacob Nervander (1805–1848). Helsingfors 1991, 295.

29 Paasivirta 1978, 126.

30 Pirkko Alhoniemi, Isänmaan korkeat veisut. Turun ja Helsingin romantiikan runouden patrioottiset ja kansalliset motiivipiirit. Helsinki 1969, 229.

31 Paasivirta 1978, 126–127.

32 V. Tarkiainen, Fredrik Cygnaeus runoilijana. Porvoo 1911, 24–25.

33 B. Estlander, Mathias Aleksanteri Castrén. Helsinki 1929, 70–73.

34 Paasivirta 1978, 127.

35 Aarne Anttila, Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta, Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 417. Helsinki 1985, 228–229.

36 Reijo Heikkinen, Korpitohtorin jäljillä. Elias Lönnrot Kajaanin piriin ja linnan lääkärinä. Oulu 1985, 125.

37 Tarja-Liisa Luukkanen, B. O. Lille ja kirkkohistorianopetuksen alkuvaiheet Aleksanterin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Historiallisia tutkimuksia 207. Helsinki 2000, 97–100.

38 Luukkanen 2000, 106–107. Luukkanen lukee kriitikkojen joukkoon virheellisesti myös Snellmanin, mikä ei pidä paikkaansa.

39 Penttinen 1971, 39–40.

40 V. T. Rosenqvist, Frans Ludvig Schauman I. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland CXCIII. Helsingfors 1927, 65–66.

41 Tiensuu 1985, 137.

42 Fredrik Cygnaeukselle ja B. O. Lillelle keskikesällä 1840. Kootut teokset 2, 264.

43 Ks. olosuhteista tarkemmin Paasivirta 1978, 123–126.

44 Eero Ojanen, Vaikeaselkoisen filosofin muutos iskeväksi sanomalehtimieheksi. Teoksessa Käännetty Snellman-suomentajien syväsukelluksia J. V. Snellmanin toimintaan. Snellman-instituutin C-sarja nro 3. Helsinki 2002, 74–75.

45 Kirje Carl August Hagbergille 22.5.1843. KT 5, 381.

46 Sven Lindman, Johan Jacob Nordström. Hans samhällssyn och politiska personlighet. Del 1: Tiden intill 1854. Acta Academiae Aboensis. Åbo 1948, 109–111. Valtionarkistonhoitaja Blomstedt on julkaissut päiväkirjat Hist. Ark. XLVIII.

47 Lindman 1948, 84–85. Luentokäsikirjoitukset ovat Kungliga Bibliotekissa.

48 Lindman 1948, 86–88 ja 98–99.

49 Kalleinen 2001, 130. Ref. von Haartman Armfeltille 12.1.1843. Armfeltin kirjekokoelma Ii 18a, 751.