Joka tapauksessa vuosi 1843 on Snellmanin tuotannossa, siis ulkoisessa mielessä, suuri muutos verrattuna edeltäviin vuosiin, mutta Saiman ilmestymisen alkaminen merkitsi jälleen uutta vaihetta.

Saiman myötä Snellmanin kirjallinen toiminta koki taas uuden huippuvaiheen, joka poikkesi selvästi edellisestä. Saima on myös jo määrällisesti aivan uskomaton suoritus – leipätyön ohessa tehtynä. Leipätyö luonnollisesti pakotti Snellmanin keskittämään toimintaansa, mutta joka tapauksessa tämä Saiman aikainen huippuvaihe poikkeaa ulkomaanmatkan aikaisesta huippuvaiheesta nimenomaan siinä, että nyt Snellman tekee kurinalaisesti vain yhdenlaista luovaa työtä ja lyhyen Maamiehen ystävä -episodin jälkeen myös vain yhtä teosta, Saimaa.

 Koulutyö oli Snellmanille tärkeää, mutta se oli sittenkin lähinnä leipäpuu ja porvarillinen tukijalka. Se ei ollut samassa mielessä luovaa itsenäistä työtä kuin kirjoittaminen, omien aihepiirien luennoiminen yliopistossa – tai myöhemmin poliittinen toiminta valtiollisissa elimissä. Saima on siten Snellmanin elämässä jopa hieman harvinainen esimerkki vaiheesta, jolloin hän todellakin keskittyi vain yhteen luovaan työhön.

 Saima on se teko, jolla Snellman nosti itsensä kansakunnan suurmieheksi, kansalliseksi herättäjäksi. Se merkitsi aiemman yliopistomiehen nousua uudella tavalla maan sivistyneistön tärkeäksi henkiseksi johtajaksi ja myös poliittiseksi vaikuttajaksi. Ja kun pohdimme Snellmania kokonaisuutena, niin toki hänet on ensi sijassa nimettävä kansalliseksi vaikuttajaksi, poliitikoksi ja yhteiskunnalliseksi toimijaksi, ei pelkästään filosofiksi.

 Snellmanin pelkkä filosofinen tuotanto luonnollisesti takaisi hänelle paikan suomalaisen filosofian historiassa. Snellman olisi silloinkin koko Suomen tieteen 1800-luvun historiassa eräs mielenkiintoinen hahmo, mutta jos hänestä ei olisi tullut kansallista suurmiestä, siis yhteiskunnallista johtohahmoa ja vaikuttajaa, niin kuinka paljon myöskään hänen varsinainen filosofiansa olisi koskaan saanut huomiota?

 Tässä mielessä katson, että vasta Saima merkitsee Snellmanin omimman äänen löytymistä, tai ainakin sen löytymisen erästä hyvin ratkaisevaa vaihetta. Saimassa Snellman pystyi – ainoan kerran – kokoamaan yhteen kaikki ne kirjoittamisen puolet, joita hän edellisinä vuosina oli viljellyt: filosofia, tiede, kulttuurikritiikki, päivänpolitiikka, yhteiskunnallisten asioiden pohdiskelu, kaunokirjallisuus ja puhdas viihde yhdistyivät nyt yhden ja saman lehden puitteissa.

 Tai jos ajatellaan Snellmanin toiminnan kaikkia rooleja, siis että hän oli filosofi, valtiomies, opettaja, professori, kaunokirjailija, lehtimies, kulttuurikeskustelija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joiden lisäksi hän toimi merkittävästi myös yksityisen liike-elämän palveluksessa ja luonnollisesti yksityiselämässään – niin myös kaikki nämä leikkaavat toisensa Saimassa.

 Jos katsotaan mitä tahansa Snellmanin yksittäistä teosta tai projektia, niin yhden teoksen puitteissa Saima edustaa kaikkein monipuolisimmin edellä hahmotettua kokonaisuutta. Saima on siten Snellmanin koko elämäntyö tiivistettynä, pienoiskoossa, ainakin tarkemmin kuin missään muussa yksittäisessä asiassa. Saimassa yhdistyvät filosofia, koulumiehen työ, opettajan työ, yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja kulttuurikeskustelijan rooli sekä kaunokirjailija. Useimmat Snellmanin elämän roolit tai pelikentät näkyvät suoraan Saiman palstoilla.

 Myös tyylillisesti, eri kirjoittamistapojen suhteen, Saima kokoaa yhteen Snellmanin kirjallisen työn pääpiirteet ja tyylilajit: kantaaottava yhteiskunnallinen polemiikki, pohtiva kulttuurikirjoittaminen, pakinointi, kaunokirjallinen ilmaisu niin runon kuin proosankin alueella, erilaisten huumorin lajien käyttö, kielellä leikkiminen, tärkeiden asioiden ja vähäpätöisempien juttujen yhdistely, mutta myös pelkän faktan käyttö. Etenkin kirjallisuusliitteissä näkyy oppinut, lähes tieteellinen esseistiikka.

 Tämän kaiken perusteella ei ole ehkä kohdallista sanoa, että Saima olisi ”vain” aiemmin luodun filosofian soveltamista käytäntöön. Se on pikemmin Snellmanin oman ilmaisutavan löytämistä. Saima on tavallaan filosofiaa, se on itsessään eräänlainen teos, käytännön filosofiaa. Snellman toki käyttää aiempien filosofisten teostensa aineksia ja jossain mielessä jatkaa niiden linjaa, mutta olennaisempaa on sittenkin se, mitä uutta hän lehdessään aiempiin teoksiinsa verrattuna tuo. Hän ei sovella jotain itsellään valmiina olevaa filosofiaa vaan päinvastoin kykenee nyt luomaan uutta juuri siksi, että hän jättää akateemisen kirjoittamisen muodot ja suuntautuu siihen, mitä hän ilmeisesti pohjimmiltaan itse haluaa tehdä tai mikä hänelle ainakin sillä hetkellä sopii.

 Toisaalta Snellmanin oli hyvin vaikea ilmaista ainakaan muille, mitä hän oikeastaan kaikkein pohjimmiltaan halusi. Snellman on monessa mielessä understatementin taituri itsestään puhuessaan. Hän esittää kirjeissään lehtityönsä toisinaan pelkkänä ansaitsemiskeinona, jota se tietysti hänelle olikin, mutta hän ei itse niinkään puhu siitä luovana työnä, jota se kuitenkin ensi sijassa oli. Kuitenkin epäsuorasti kirjeenvaihdosta ja muusta voi perustellusti olettaa, että hän asetti nimenomaan Saiman julkisen toimintansa tärkeimmälle sijalle.

 Kaiken edellisen perusteella pidän ja tarkastelen Saimaa Snellmanin pääteoksena. Tätä voi argumentoida sekä Snellmanin oman tuotannon ja hänen omien intressiensä kokonaisuuden että hänen vaikutushistoriansa kautta. Nämä kaksi liittyvät silloin luonnollisesti toisiinsa. Saiman saama vastaanotto ja vastakaiku oli luonnollisesti jossain määrin ajankohtaan liittyvä asia, mutta paljolti siihen lienee vaikuttanut juuri se, miten Snellman onnistui laittamaan itsensä ja luovuutensa työssään likoon.

 Saima lienee aika harvinainen esimerkki siitä, miten jollain tapaa filosofian pohjalta noussut lehti on noussut todelliseksi poliittiseksi vaikuttajaksi, eikä vain intellektuaaliseksi puheenvuoroksi. Monet filosofit ovat varmasti eri aikoina eri maissa halunneet tai yrittäneet tehdä lehteä, joka jollain tavalla nousisi koko politiikan tai kulttuurin suunnannäyttäjäksi, mutta harvat ovat siinä onnistuneet. Onko Saima sitten filosofinen lehti, sitä voi pohtia, ja onko se filosofin lehti, sitäkin voi pohtia, mutta oma keskeinen osuutensa filosofialla Saimassa joka tapauksessa on.  Mutta Saima ei jäänyt vain filosofishenkisen älymystöpiirin omaisuudeksi, kuten tällaisille lehdille useimmiten on maailmassa käynyt, vaan siitä tuli kansallisen politiikan merkittävä vaikuttaja ja koko maan tulevaisuuden suuntaviivojen eräs osoittaja.

 Saiman vaikuttavuus ei perustunut vain paljon mainetta saaneisiin yksittäisiin kirjoituksiin, vaan uskoakseni voimakkaasti lehden kokonaisuuteen. Saima on kokonaisteos, jossa kaikki aineisto palvelee toimittajan ohjelmaa ja joka siksi muodostaa ehyen, vaikuttavan kokonaisuuden. Snellman ei kuitenkaan lankea siihen yhden miehen lehtien tyypilliseen ongelmaan, että hän toisi itseään esille niin paljon, että lehti henkilöityisi toimittajaansa liikaakin. Myös Snellman toistaa Saimassa koko ajan tiettyjä samoja aineksia ja teemoja, mutta silti lehti yhteiskunnallisine pohdintoineen, kaunokirjallisine aineistoineen ja pikku-uutisineen on toimiva, jäntevä kokonaisuus. 

 Esimerkiksi Sveitsin-matkan peruja olevat pienet matkakertomukset ovat tässä suhteessa mielenkiintoinen analyysin kohde. Ne ovat juttuina varsin omituisia, pieniä tarinoita, joita ei lukijalle esitellä tai pohjusteta millään tavalla. Ne voivat vaikuttaa jopa jonkinlaiselta täytteeltä asiatekstien ja pitkien kaunokirjallisten jatkokertomusten lomassa, mutta esimerkiksi kertomus ”Hauta Sihlin rannalla” sisältää aivan puhtaassa muodossaan Snellmanin yhteiskunnallisen teorian ydinajatuksia. [1]( Selén, kommentaari III:8, SA III, 705)

 Snellman ei vain luonut omaa filosofista teoriaansa tai teoreettista filosofiaansa vaan hän todellakin eli sitä, vastasi omaan huutoonsa. Jos Snellmania pidetään filosofina, niin koko hänen toimintaansa, ei vain akateemista filosofintyötä, on tarkasteltava tuon filosofian kautta ja sen ilmenemisenä. Silloin Saima on eräänlaista praksiksen filosofiaa, intellektuaalista toimintaa, kuten Lahtinen on esittänyt.  Rantala on toisaalta huomauttanut, että Litteraturbladet tuo puolestaan Saimaan nähden uusia aineksia (Rantala 2013, 19–20).

 Voidaan kuitenkin myös kysyä, kuinka pitkälle ´filosofian` käsitettä kannattaa väljentää. Ei ehkä ole olennaista koettaa määritellä, kuinka paljon Snellman kenties oli ”filosofi” ja kuinka paljon jotain muuta, ja mitä muuta. Sen sijaan koko tämän kysymysvyyhden avaaminen auttaa näkemään Snellmanin filosofian ja hänen toimintansa kokonaisuuden erityisluonnetta.

 Ainakin näkemys Snellmanin siirtymisestä filosofiasta käytäntöön ja popularisointiin on usein nähty liian yksioikoisesti. Yhtä hyvin voi pohtia sitä, missä määrin Snellmanin luova filosofia alun pitäenkin syntyi suhteessa hänen käytännöllis-isänmaalliseen projektiinsa, jopa sen osana. Snellmanin iskevyys sanomalehtimiehenä saattoi merkitä sen löytämistä, tai sen tunnustamista, mitä hän koko ajan oli ollut ja tavoitellut.

 Perusteltuani näin Saiman paikan Snellmanin siihenastisessa tuotannossa käyn tarkastelemaan, miten hänen siirtymisensä siihenastisesta filosofiasta uudenlaiseen toimintaan voidaan selittää, ja jatkan sen jälkeen Saiman merkityksen paikantamista hänen tuotannossaan.