Ulkomailla saamistaan kokemuksista rohkaistuneena Snellman tahtoi tiedemiehenä astua nyt täysin ulos tutkijankammiostaan ja toistaa väsymättä teesejään muiden herätykseksi. Snellmanin mielestä tilannetta olisi auttanut yliopiston väen astuminen toimintapiirinsä ulkopuolelle, koska siellä vaikuttavien miesten nimet ja mielipiteet olivat tuntemattomia suurelle yleisölle. ”Hiipivä panettelu voi pilata, mutta julkinen sana ei tapa. Ja syrjässä olon rauha ei saakaan olla tiedemiehen päämääränä.”264

Kansallisuusohjelmassaan Snellman lähti tietoisen itsevarmasti suomen kielen aseman parantamisesta, minkä hän näki perustana kaikelle muulle kehitykselle. Hän oli vakuuttunut, että jos suomalaiset eivät heräisi valtiolliseen ja sivistykselliseen itsetietoisuuteen, olisivat he kuoleva kansa. Kansallisuusliike oli sivistysliike ja sanomalehdistön piti olla sen tulkki, oikean tiedon välittäjä: ”Sanomalehdistö on tiedon vakinainen sotajoukko, ja sitä vastaan huutaminen on yhtä järjetöntä kuin sanomalehdistön usein yhtä järjetön väärinkäyttö.” Snellmanin mielestä sanomalehdistön halventamista oli sen muuttaminen uutiskaupaksi tai tyhjäntoimittajan ja elämään kyllästyneen haluttomuuden ja ikävyyden karkottajaksi.265 Saima oli suunnattu ruotsinkieliselle sivistyneistölle, jonka mielipiteitä Snellman halusi muokata suomalaiskansallisiksi.266

Kielikysymyksessä Snellman lähti liikkeelle vaatimalla kansalliskirjallisuuden luomista. Polemiikkia synnyttivät tammikuussa 1844 ilmestyneet Saiman kaksi ensimmäistä numeroa, joissa Snellman pohdiskeli kansallisen kirjallisuuden asemaa ja merkitystä Suomessa pitäen vertailukohtanaan Ruotsia. Snellman ei hyväksynyt Suomi-vuosikirjan esittämää liian myönteistä kuvaa suomalaisen kirjallisuuden ja sivistyksen tasosta. Hän vaati realistisuutta, koska olojen liiallinen ylistely esti määrätietoista toimintaa todellisen sivistyksen saavuttamiseksi.267

Nämä mielipiteet ärsyttivät liikkeelle Borgå Tidningin, Helsingfors Morgonbladin ja Helsingfors Tidningarin, jotka ryhtyivät välittömästi väittelemään aiheesta. Polemiikin myötä kiteytyi Snellmanin kirjallisuuspoliittinen ohjelma ja kansalliskirjallisuuden käsite. Snellman myönsi kyllä, että Suomella oli kahdenlaista kansalliskirjallisuutta, uskonnollista kirjallisuutta sekä kansanrunoutta. Hegeliläisen historiakäsityksen mukaan ne kuitenkin ilmensivät varsin kehittymätöntä kansallishengen vaihetta.268

Kirjoitus suomalaisen kansalliskirjallisuuden surkeasta tilasta nosti helsinkiläisten ystävien piirissä valtavan hälinän. Snellman pyysi Robert Tengströmiä vakuuttamaan heille, ettei hän väheksynyt kotimaista kirjallisuutta sen vuoksi, että se oli huonoa, vaan siitä syystä, että sen oli pakko olla huonoa. Jos muut sanomalehtikirjailijat käsittäisivät tämän, ”he pystyisivät ehkä helpommin lääkitsemään haavoittunutta turhamaisuuttaan”. Snellman pyysi ystäväänsä uskomaan, ettei suukopu ilahduttanut häntä, mutta hän kesti sen, koska se oli ainoa keino vakuuttaa heidät siitä, että ”heidän vallankäyttönsä on pelkkää roskaa”. Muuten he tuudittautuivat uskomaan liikaa omaan oivallisuuteensa.269

Keskustelu kansalliskirjallisuudesta laajeni, kun Topelius otti omassa lehdessään kantaa suomalaiseen kirjallisuuteen ja sen tulevaisuuteen. Snellman vastasi heti kahdella artikkelilla kesäkuussa 1844, ja kyseenalaisti Topeliuksen todisteet kansallisesta kirjallisuudesta Suomessa. Snellmanin mukaan lehti oli maininnut jonkinlaisella vakaumuksella Porthanin, Franzénin Vanhan sotilaan ja Runebergin Hirvenhiihtäjät. Snellmanille teki kuitenkin pahaa nähdä, että tässäkin tyydyttiin pelkkien illuusioiden rakenteluihin. Hänen mielestään Porthanin nimelle eivät tuoneet gloriaa hänen kirjoittamansa teokset, vaan tuotanto kertoi enemmän keräilijästä kuin tiedemiehestä. Porthanin toiminta ei koskaan yltänyt mihinkään tieteelliseen kokonaisuuteen. Franzénin laulut olisi voitu kirjoittaa missä hyvänsä Pohjolassa tai missä muualla tahansa. Runebergin Hirvenhiihtäjät oli tähän asti kansallisin eepos mitä oli kirjoitettu. Kuitenkaan yksi poikkeus ei merkinnyt, että kysymys olisi koko Suomen kirjallisuudesta. Snellmanille siis Topeliuksen esimerkit eivät kelvanneet todisteeksi.270

Toisessa kesäkuun artikkelissaan Snellman totesi, että yksinkertaisimmankin laskelman avulla oli helppo ymmärtää, että maan kirjallisuus lisääntyisi määrällisesti, jos sen kieli olisi suomi.Hän perusteli: ”Ja ennen kaikkea: miten kirjallisuus koskaan voisikaan kukoistaa jollain muulla kuin kansakunnan omalla kielellä? – – Joku ehkä ajattelee: äänne kuin äänne, kieli kuin kieli: ne ovat vain erilaisia tapoja ilmaista samoja ajatuksia. Mutta ihminen ei välitä sanoissaan vain ajatuksiaan, hän uskoo ja tuntee, tietää ja tahtoo sanallisesti; ja hänen ajattelunsa, koko hänen järjellinen olemuksensa elää ja liikkuu kielessä. Miten kansakunnan henkinen laatu siis voisi tuoda itseään ilmi muulla kielellä kuin omallaan? Miten kansa kykenisi rakastamaan sen ilmauksia, jos ne esiintyvät vieraassa ja lainatussa muodossa, josta kansa ei tunnista omaa toimintaansa?”271

On huomautettu, että Snellman lähti liikkeelle Turun romantiikan kielikäsityksen pohjalta, mutta poissa oli se salaperäisyys, jota romantikot kielessä näkivät. Snellman liikkui romantikkojen syvällisissä oivalluksissa ja eteni kohti tuloksia, joihin uudempi kielifilosofia on päätynyt. Snellmanin pohdinnat eivät olleet valistuksen pintapuolista teoriointia, missä Arwidsson oli toiminut edeltäjän tai välittäjän roolissa.272

Saiman kansallisuusohjelmalla Snellman tähtäsi siihen, että ruotsinkieliset oli kansallistettava ja suomenkieliset sivistettävä. Aluksi edes hänen parhaat ystävänsä eivät yhtyneet näihin näkemyksiin. Tengström kirjoitti kyllä kesäkuussa 1844, että Snellmanin kirjoitukset kansallisuudesta olivat saaneet aikaan myönteistä vastakaikua. Nuorison piirissä laadittiin kyllästymiseen asti turhanpäiväisiä ja epärealistisia suunnitelmia. Tengströmin luona juuri vieraillut Castrén ymmärsi myös toisenlaisia ”kellon kajahduksia”. Tengströmillä oli omassa talossaan vastassaan intomielinen suomalaisuuskiivailija Robert-poika, eikä isän arvovallasta ollut lainkaan apua pojan rynnäköinnin hillitsemisessä. Tengström itse ei voinut hyväksyä suurta osaa Saiman väitteistä vaan vaati mielipiderajat ylittävää korkeampaa huipennusta, mitä Franzén ja Runeberg edustivat runouden piirissä.

Tällä kannalla Tengström oli Castrénin kanssa Snellmania ja Saimaa vastaan. Heidän lähtökohtansa oli, että ”me itämaisen mystisesti alistuvat suomalaiset emme varmaankaan voi missään tapauksessa välttää jonkinmoista kastijakoisuutta, jollainen täällä on olemassa kielellisen hajaannuksen takia”. Taistelu synnynnäistä luonnetta vastaan oli hänen mielestään mitätön ja tuloksia tuottamaton tavoite, vaikka Tengström tunnusti, että Saima oli käänteen aiheuttanut ja oli sitä vahvistava monumentti. Snellman oli tarttunut asioihin julkisesti ja taittanut niistä peistä vakavasti, mitä ei ennen koskaan ollut tapahtunut.273

Lönnrot kirjoitti kuulleensa Helsingissä Saiman olleen jo välillä hengenvaarassa siksi, että lehti ei ollut lausunut hyvää ”kotimaan kirjallisista ja muista yrityksistä”. Lönnrotin mielestä kuitenkin ”se koira vingasee, johon kalikka koskee”. Kirjeensä hän lopetti toivotukseen: ”Koe sen tähden veli kulta pitää huolta Saima raukasta, ettei tulisi kovin nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän, kauniina katoamahan.”274 Elokuussa Lönnrot kirjoitti Tartosta sanakirjapuuhistaan ja lopetti kirjeen jälkisanoihin: ”Onko Saima vielä hengissä?”275

Kuin vastauksena tähän Saiman kieli- ja kansallisohjelma kirvoitti vuoden 1845 alkupuoliskolla siihen mennessä jyrkimmän polemiikin. Snellman piti kansallisuuskirjallisuuden olennaisena tunnusmerkkinä suomen kieltä: äidinkielen oppiminen oli samaa kuin kuuluminen johonkin kansallisuuteen. Snellman suhtautui asiaan hyvin optimistisesti: suomen kieli oli koska tahansa sovelias otettavaksi käyttöön kouluissa ja virallisena kielenä. Kansallista sivistystä hän perusteli useissa artikkeleissaan, joista ensimmäinen oli Suomalaiset ja irokeesit, kun Åbo Tidningar oli hyökännyt nimimerkillä ”En Finne” (N. M. Tolpo) Snellmanin kieli- ja kulttuuripoliittista ohjelmaa vastaan ja arvostellut yleisesti hänen toimintaansa. Artikkelissa suomalaiset kielineen ja kansallisuuksineen toivotettiin vihoviimeiseen paikkaan.276

Snellmania ennen Åbo Tidningarin mielipiteitä vastaan ehtivät polemisoida kiivaasti Borgå Tidning, Helsingfors Tidningar ja Helsingfors Morgonblad kun samaan aikaan Saimassa ilmestyi vain lyhyt kommentti (1845:50). Jonkinlaisen välittävän kannan otti Åbo Underrättelser. Keskustelun velloessa useissa lehdissä Snellman harkitsi rauhassa kirjoituksiaan ja odotti, että pahin kiivailu oli ohi. Snellmanin vetoomus erään kotimaanuutisen lopussa oli selkeä: ”Nuoret suomalaiset miehet, jokainen käyttämänne ruotsin sana on tästä lähtien kutakuinkin mitätön tämän kirjallisuuden kannalta, Suomen maineen ja teidän oman kunnianne kannalta! Vain äidinkieli antaa teidän kirjoituksillenne ja teidän nimellenne sijan maailmassa.”277

Snellmanin mielestä väärässä olivat ne miehet, jotka päivittäin esiintyivät julkisuudessa vakuuttelemassa, ”ettei Suomen kansakunnan tule tehdä mitään välttääkseen irokeesien ja chippewain kohtaloa tulla suljetuksi reservaatteihin”.278 Snellmanin mukaan näille irokeesiystäville oli sama, tukahduttiko vieras kansa koko sivistyksen, katosiko sen kieli, sekoittuiko se uuteen kansaan vai hävisikö kokonaan. Heitä ei säikyttänyt vähääkään se, että filosofien, filologien ja historioitsijoiden mukaan kansakunnan henki tuli julki sen kielessä. Snellman muistutti, että oikeus sivistykseen oli myös kuudella seitsemäsosalla väestöstä, jolloin sen yhden seitsemäsosan eli virkamiesten, jonka kansa palkkasi huolehtimaan asioistaan, tuli osata kansan kieltä.279

Snellmanin määritelmän mukaan kansallinen sivistys oli ihmiskunnan edistämistä omaksumalla oman aikansa sivistys omintakeisessa muodossa. Tämä omintakeinen sivistysmuoto oli sen kansallisuus. Luonnollista oli, että jokainen rakasti sitä maata, jossa oli nähnyt päivänvalon. ”Vielä luonnollisempaa on, että rakastaa sitä henkistä olemassaoloa, joka on hänen omakseen tullut, kansakuntansa tapaa ajatella ja toimia, isänmaansa kieltä, tapoja, lakeja, sanalla sanoen oman kansansa historiaa ja hänen ajalleen jättämää perintöä.”280

Snellmanin mielestä murteiden paljous ei estänyt suomen kieltä kehittymästä kirjakieleksi: se oli rikkaus, jota ei tullut hävittää. Suomi voitiin heti ottaa käyttöön kouluissa ja virallisena kielenä, kunhan vain olisi sivistyneitä miehiä sitä käyttämään. Siihen tarvittiin uusi sukupolvi.281 Snellman vakuutti, että pelko oli turha siitä, että korkeamman sivistyksen kannalta vieraan kielen käyttöönotto alentaisi sivistyksen yhdellä iskulla kansanjoukkojen tasolle. Tällä hetkellä kaikki asetukset suomennettiin koko kansan noudatettaviksi, anomukset sai jättää suomeksi virastoihin, ja selvittää oikeudessa asiansa suomeksi. Suomi kelpasi myös uskonnon opetukseen. Mitään vääryyttä ei siis Snellmanin mukaan tapahtuisi kielen vaihdossa. Kotimainenkaan kirjallisuus ei menettäisi mitään, jos sen kieli olisi suomi. Lopuksi Snellman esittikin kysymyksen: ”Mitä sinä voisit menettää?”282

Snellmanin avoin ja mitään pelkäämätön taisteluasenne sai lopulta häntä aluksi varauksetta tukeneet Lönnrotin ja Castrénin varoittelemaan häntä liiasta innosta. He halusivat itse työskennellä ”hiljaisesti ja viisaasti isänmaan hyväksi”. Snellmanin mielestä tämä hiljaisuus kuitenkin tarkoitti sitä, ”että heidän on ponnisteltava sellaisen hengen vallassa, josta heidän ponnisteluissaan ei saa näkyä jälkeäkään”. Snellman arvasi, että toverit puolustautuisivat sillä, että kielioppeja ja sanakirjoja voitiin laatia törmäämättä yhteen järjestelmän kanssa. Snellmanin mukaan niitä ei tullut laatia loputtomiin, koska niitä tarvittiin kansalliskirjallisuuden luomiseen. ”Kansalliskirjallisuutta ei ole olemassa ilman tietoista kansallishenkeä, sillä ensiksi mainittuhan on vain jälkimmäisen ilmausta, ja tämä on taas olemassa vain muiden kansallisuuksien vastapuolena, ensisijaisesti vastatusten sen kansallisuuden kanssa, jonka koetaan uhkaavan omaa olemassaoloa.”

Snellmanin mielestä kansallishengen löytäminen edellytti yhteentörmäystä, muuten ”Teidän työnne on – koulupuuhastelua.” Suomalaisten onni oli se, että heidän kansallista tietoisuuttaan polki toinen mahti kuin se, joka sulki sen tien poliittiseen itsenäisyyteen. ”Nykyinen sivistyksemme on vieraan lahja, eikä se pidä meitä voimissamme.” Sen vaalimisessa ”emme me myöskään koskaan pääse pidemmälle kuin olemme päässeet – voimattomaan, usein karikatyyriksi hahmottuvaan apinointiin”. Kirjeensä viiltävimmäksi lopuksi Snellman härnäsi tovereitaan oikein kunnolla: ”Vaella asioita hoitavien herrojen viisauden tietä, niiden jotka eivät halua tai uskalla mitään ts. uhrata mitään, jotka haluavat saada aikaan suuria asioita ja ahtaa samalla herkkuja sisäänsä ja varjella omaa kelmin nahkaansa hyvin, jotka ovat mielellään isänmaanystäviä, ’kunhan se käy laatuun’.” 283

Snellmanin hyökkäyksestä loukkaantunut Castrén vastasi pian ja totesi huomaavansa, ettei paljon painanut Snellmanin vaakakupissa, kuten ei kyllä omassaankaan. Hän halusi kuitenkin korostaa, että hänelle kaikki muu oli kuitenkin sivuseikka sen mahtavan tunteen rinnalle, joka hänet oli vallannut: ”osoittaa Suomen kansalle, ettemme me ole maailmasta ja maailmanhistoriasta erillään elävä yksinäinen suomaan kansa, vaan olemme sukulaissuhteessa ainakin kuudesosaan ihmiskunnasta.” Ilman tämän yhteyden osoittavia kielioppeja tähän tavoitteeseen ei päästy. Hän ei myöskään hyväksynyt sitä Snellmanin väitettä, että germaanisen kulttuurin oppositio vapauttaisi suomalaiset kahleista ja epäili sitä suuresti: ”Miten se sukukunta, joka nyt ryömii maassa ja kumartuu nöyrästi ottamaan vastaan venäläisen ruoskan sivallukset selkäänsä, uskaltaa koskaan ajatella noin rohkeasti?”

Castrénin mukaan henkistä vapautta ei ollut kehittynyt missään, missä poliittinen vapaus puuttui. Hänen mielestään tämä sukupolvi oli menetetty, ja nyt oli vaikutettava nuorisoon. Linja oli oleva puolustuksellinen niin kauan kuin voimien kerääminen vihollista vastaan kesti: ”Meidän on tehtävä lapsia, kirjoitettava kirjoja, vaalittava ja elvytettävä isänmaanrakkautta, meidän on kunkin kaupungissa tehtävä työtä parhaamme kykymme mukaan, eikä Jumala meitä hylkää.” Castrénin pääajatus oli se, että kielen pelastaminen oli kansallisen olemassaolon tärkein edellytys, mutta venäjän kielelle ei pitänyt antaa mahdollisuutta kitkemällä ruotsi kovin ottein aikana, jolloin suomen kieli ei kelpaisi vielä kirjakieleksi.284

Snellmanin ohjelma alkoi saada sellaiset mittasuhteet, että hänen harras ihailijansa Robert Tengströmkään ei ymmärtänyt hänen intoaan ajaa suomen kieltä mahtikäskyllä käyttöön ja muiden intressien kadottamista sen takia. Hän kysyikin hämmästyneenä ”Eivätkö Castrén, Lönnrot, Runeberg, Nordström ja Veli itse vaikuta enemmän kansallisuuden hyväksi kuin kaikki suomen kielen opettajat ja lisäksi kaikki sitä käyttävät kirjoittajat yhteensä? Ja millä tavalla? Levittämällä sivistystä ja kohottamalla kansan luottamusta omaan kykyynsä opettamalla sille itsekunnioitusta.” Oman kielen saaminen käyttöön ja historian löytäminen ei onnistunut, jos tähän pyrkimykseen ”ei puhalla henkeä yleinen ja kaikessa ilmenevä henkinen elämä”.285 Vastauskirjeessään Snellman ei yllättäen kommentoinut asiaa mitenkään uskollisimmalle kannattajalleen. Perinpohjainen kirje keskittyi vain nuorten lehtihankkeen arvioimiseen.286

Castrénin mukaan kaikille oli selvää, että Saima pyrki herättämään uinuvan suomalaisen kansallisuuden, mutta tähän päämäärään pääsemiseksi Snellmanin piti huolehtia, että Saima sai elää. Saima pysyi hengissä vain niin kauan kuin sitä pidettiin vaarattomana eli se ei saavuttanut liian suurta kansansuosiota. Castrén oli ymmärtänyt ”erään mahtavan miehen” puheista, että Saiman henki oli vaarassa.287

Varmistus tähän tuli, kun sensuurikomitean sihteeri Gustaf Adolf Uhlenius kirjoitti marraskuun 1844 alussa Snellmanille asiasta epävirallisesti. Hän varoitti siitä, että Saiman useat numerot olivat sisältäneet sellaisia arvioita ja pohdiskeluja, että ne olivat ärsyttäneet asianomaisia ja johtaneet keskusteluun lehden lakkauttamisesta. Kunnioituksesta Snellmanin henkilöä kohtaan paljon oli katsottu läpi sormien mutta nyt numerot 43 ja 44 olivat sisältäneet ”niin paljon suolaa”, että tyytymättömyyttä oli syntynyt tavallista enemmän. Seuraukset olisivat surulliset, jos Snellman ei korjaisi käytöksellään tilannetta. Uhlenius korosti kirjeensä lopuksi, että tähän asti olivat kärsineet eniten lehden tarkistamisesta vastuussa olijat, ei vielä Snellman itse.288

Saiman moititut numerot ovatkin malliesimerkkejä erityisesti ulkomaan tapahtumien purevasta uutisointityylistä. Snellman kuvaili epäkunnioittavan lennokkaasti Tukholman valtiopäivätapahtumia ja kertoi, miten kuningasmielisyydessä horjunut Svenska Biet mässäili nyt kruunajaisjuhlallisuuksilla, gaalanäytöksillä, tanssiaisilla ja päivällisillä. Muut valtionsanomalehdet joutuivat märehtimään ”yhtä ja toista perunasta”. Snellman pilkkasi myös virallista lehteä siitä, että se oli antanut Espanjan taantumukselliselle hallitukselle neuvon, että alakynteen jääneen opposition oli ”sallittava mukista vastaan ihan pikkusen vain, jolloin saadaan kaikille päätöksille laillisuuden hohde”.289

Kuopion uutisissa hän vaati kaupungintalon kelloa käymään oikeaan aikaan, vaikka kaupunkilaisille se oli yhdentekevää, koska ”puuro tuli pöytään oikeaan aikaan ja ajan kulusta välittämättä olo oli isänmaallista”.290 Kaupungin julkisten oppilaitosten henkilökunnalle sillä oli merkitystä. Lukion opetusta arvioidessaan hän moitti joidenkin pitävän yliopistoa kouluna, jossa virkatutkinto suoritetaan kiireellä ja akateeminen opiskelu pidetään mahdollisimman lyhyenä. ”Heille innostus on ruttoa. He eivät tunne suuria miehiä, vaan kunniamerkkejä.”291 Nämä kommentit olivat närästäneet vasta kotimaan sensuuriviranomaisia. Yhtään artikkelia ei ollut vielä kuitenkaan lähetetty venäjäksi käännettynä kenraalikuvernöörille.292

Saamansa varoituksen jälkeenkin Snellman totesi vähemmän nöyränä Tengströmille, että kysymys oli elämästä tai kuolemasta. Hänen mielestään otolliseen ajankohtaan päti keittokirjantekijä Kaisa Wargin ohje: ”otetaan sitä mitä on käytettävissä.” Viivyttely merkitsi vasikan kuolemaa heinän kasvaessa.293 Snellmanin vastaus sensuurikomitean edustajalle oli lauhkeampi. Hän oli hämmästynyt sensuurikomitean yhteydenotosta, koska ei pystynyt arvaamaan, mitkä kohdat olivat herättäneet kritiikkiä. Hän ymmärsi kyllä, että hänen pilaileva tapansa kertoa ulkomaanuutisia ei tyydyttänyt kaikkia. Toisaalta hänen poikkeavat tulkintansa virallisen lehden linjasta eivät saisi synnyttää tuomiota. Ehkä hänen iloitsemisensa sensuurin vapaamielisyydestä oli saattanut loukata. Snellman otti vastaan kuitenkin tämän masentavan ojennuksen ja ilmoitti nöyrästi Uhleniukselle, että hänen toimintaansa sitoi kiitollisuudenvelka siitä, että hän sai Armollisen suostumuksen painaa lehteänsä. Hän kiitti hienotunteisesta tavasta saada viesti ja toivoi, että hänen vastauksensa välitettäisiin asianomaisille. Snellmanin vastaus oli sovinnollinen, koska hän pelkäsi vaarantaneensa kansalliskirjallisuuden luomiseen tähtäävään ohjelmansa.294

Varoitukset eivät Snellmania käytännössä paljon hillinneet, ja maaliskuussa 1845 hän asetti kirjoituksessaan yliopiston arvovallan kyseenalaiseksi. Snellman kiinnitti huomiota siihen, ”että kun kansakunta tekee ennenkuulumattoman kysymyksen: mikä on meidän kansallisuuteemme? mitä on meidän sivistyksemme?, niin kaikkien katseet kääntyvät maan korkeakouluun ja kysytään myös: mitä meidän yliopistomme merkitsee kansakunnalle?” Snellmanin mielestä yliopiston innokkainkaan puolustaja ei voinut väittää, että se täyttäisi tehtäväänsä, koska kansalliskirjallisuutta ei ollut. Kukaan ei voinut väittää hankkineensa kirjallista sivistystään lukemalla yliopiston julkaisemia teoksia tai ylipäänsä kotimaisia teoksia. Suomalaiset yliopistomiehet olivat saaneet tunnustusta Ruotsin kirjallisuudessa, mutta kuinka vähäinen vaikutus sillä oli kotimaassa.295 Nervander ilmoitti nopeasti, että kirjoitus herätti pahennusta, eikä Saima tällä tavalla voinut selviytyä edes vuoden loppuun. Hänestä oli tuskallista, että ”he ja sinä ette ymmärrä toisianne lainkaan”.296

264                        Saima 25:20.6.1844, Suomalainen sanomalehtikirjallisuus. KT 6, 367–369.

265                        Katariina Kare, Kuusi osaa kootuista teoksista. Snellman oli ahkera sanomalehtikirjailija. Karjalainen 12.9.1981. Maakuntakokoelma 99.12.

266                        Kinnunen 1981a, 18–23.

267                        Saima 1:4.1.1844, ”Suomi” ja isänmaallinen kirjallisuus sekä Saima 2:11.1.1844, Ehkäiseekö kansankirjallisuus kansakunnan sivistystä?, KT 6, 28–33.

268                        Pentti Karkaman kommentaari, IV:3. Ks. myös Karkama 1989, 110.

269                        Kirje Robert Tengströmille 22.2. 1844. KT 6, 132.

270                        Saima 23:6.6.1844, Sivistyksen taso Suomessa. KT 6, 343–348.

271                        Saima 24:13.6.1844, Ainoa tarpeellinen, eikä vain kotimaiselle kirjallisuudelle. KT 6, 348–351.

272                        Rafael Koskimies, J. V. Snellman ja kansallisuusteoria. Puhe filosofian maisteri- ja tohtoripromootiossa 31.5.1969. Helsinki 1960, 18.

273                        Kirje Johan Jacob Tengströmiltä 20.6.1844. KT 6, 376.

274                        Kirje Elias Lönnrotilta 23.6.1844. KT 6, 379–380.

275                        Kirje Elias Lönnrotilta 13.8.1844. KT 7, 51.

276                        Saima 1845:1, 2, 5, 6, 16, Kansallisesta sivistyksestä: I Suomalaiset ja irokeesit, II Mitä on kansallinen sivistys, III Suomen kielestä kirjakielenä, IV Voidaanko kansan sivistystä taannuttaa jos sen kielestä tehdään sivistyksen kieli?, V Suomi koulukielenä.  KT 7, 276–291, 408–409. Ks. Kari Selénin kommentaari, SA IV:158.

277                        Kinnunen 1981b. 108–110. ks. Saima nro 25, 19.6.1845: Kotimaanuutisia. KT 8, 69.

278                        Irokeesit olivat kielellisesti yhteen kuuluva ryhmä intiaaniheimoja (huronit, eriet, mohawk, oneida, onondaga, cayuga, seneca, tuscarora, susquehannok heimot), jotka asuivat löytöretkien aikaan St. Lawrence-joen varrella nykyisen New York osavaltion alueella. He harjoittivat kukoistavaa maanviljelystä ja hengen viljelyä. Heillä oli muun muassa oma hallitusmuoto. Heimojen jäänteet asuvat nykyisin reservaateissa.

279                        Saima 1:2.1.1845, Suomalaiset ja irokeesit. Kootut teokset 7, 276–280.

280                        Saima 2:9.1.1845, Mitä on kansallinen sivistys. Kootut teokset 7, 281–284.

281                        Saima 5:30.1.1845, Suomen kielestä kirjakielenä. Kootut teokset 7, 284–287.

282                        Saima 6:6.2.1845: Voidaanko kansan sivistystä taannuttaa jos sen kielestä tehdään sivistyksen kieli? Kootut teokset 7, 287–291. Rein on nähnyt paljon vaivaa osoittaakseen Snellmanin opin yksipuolisuuden, mitä käsitystä Lehmusto (1913) vastustaa. Ks. tarkemmin Arvi Grotenfelt, Tutkimus Snellmanin aatteiden filosofisista perusteista. Valvoja-Aika 1923, 471–480.

283                        Kirje Mathias Alexander Castrénille 1.10.1844. KT 7, 112–115.

284                        Kirje Mathias Alexander Castrénilta 18.10.1844. KT 7, 142–145.

285                        Kirje Robert Tengströmiltä 16.11. 1844. KT 7, 221–223.

286                        Kirje Robert Tengströmille 21.11. 1844. KT 7, 233–235.

287                        Kirje Mathias Alexander Castrénilta 18.10.1844. KT 7, 142.

288                        Kirje Carl Adolf Uhleniukselta 7.11.1844. KT 7, 211.

289                        Saima 43:24.10.1844, Uutisia. KT 7, 145–146.

290                        Saima 43:24.10.1844, Kuopio. KT 7, 153.

291                        Saima 43:24.10.1844, Lukiopetuksesta. KT 7, 152.

292                        Kenraalikuvenöörin kanslian salaiset aktit, kansio 23. Kansallisarkisto.

293                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 28.11.1844. KT 7, 242–244.

294                        Kirjekonsepti Carl Adolf Uhleniuk-selle marraskuussa 1844. KT 7, 245–246.

295                        Saima 11:13.3.1845, Yliopiston arvovalta. KT 7, 372–375.

296                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 27.3.1845. KT 7, 388–390.