Ministerivaltioshteerin Armfeltin yhteydenotto oli tasoittanut Snellmanin tietä Suomen finanssien hoitajaksi. Armfelt pyysi helmikuussa 1862 Snellmania esittämään Aleksanteri II:lle näkemyksensä Suomen Hypoteekkiyhdistyksen ulkomaisen lainan järjestelyistä ja sen valtiontakauksesta.110

Snellman oli hyvin levoton laatiessaan muistiota Hypoteekkiyhdistyksen lainajärjestelyistä hallitsijalle. Hänen mielestään kysymys oli aiheesta, jossa hänellä oli vain harrastelijan tiedot. Snellman valitteli myös: ”Se on hirmuisen pitkä ja hirmuisen koulumestarimainen, mutta tälle en ole kiireessä mahtanut mitään. Kaiken kaikkiaan se osoittaa, miten selvittelin itselleni asioita oman käsitykseni muodostamiseksi. Kohtuutonta olisikin ollut esittää vain joitakin teesejä ilman minkäänlaista todistelua, kun kyseessä on näin suurta erimielisyyttä aiheuttanut asia. Ja koska pääkysymyksen ratkaisemiseksi on kuitenkin palattava asiakokonaisuuden ymmärtämisen perusteisiin, minun on väistämättä pitänyt ottaa vapaus aloittaa niin sanoakseni aivan alusta.” Snellman esitteli aiheen perusteellisesti ja tutki seikkaperäisesti asian kaikki puolet ja kiteytti vielä kaiken yhteenvedossa. Keisari oli hyvin tyytyväinen saamaansa vastauk-seen. Hallitsija totesi lausunnosta: ”C’est de la haute finance.”111

Snellman esitti näkökohtiaan hypoteekkiyhdistyksen lainasta myös julkisuudessa, kun hänen laskelmiaan arvosteltiin. Lähtökohtana oli joulukuun lopulla 1862 valtion ottama 4,4 miljoonan taalarin eli 16,34 miljoonaa markan laina Rothschildin pankkihuoneelta Frankfurtista. Korko oli 4,5 prosenttia, laina-aika 42 vuotta ja emissiokurssi vain 88 prosenttia. Edellinen laina oli otettu Venäjältä Hämeenlinnan rautatietä varten 1859. Syksyllä 1862 Hypoteekkiyhdistys oli saanut luvan ottaa ulkomaanlainan. Snellman korosti, ettei normaalioloissa uutta velkaa tullut tehdä vanhan velan maksamiseksi, vaikka vuoden 1862 kato oli tällaisen aiheuttanutkin.

Hän ei hyväksynyt yleensäkään, että teollisuus ja kauppa saivat lainaa valtiolta. Vain maataloudella oli siihen oikeus ja silloinkin vain hätälainana ja pienille tiloille. Snellman tunsi kvanttiteorian, jonka mukaan rahan tarjonnan kasvu nostaa hintoja, ellei tavaramäärä vastaavasti kasva ja rahan kiertonopeus muutu. Snellman esitti myös ajatuksen hankkia rahauudistusta varten tarvittava hopea Hypoteekkiyhdistyksen lainan avulla. Hypoteekkiyhdistys taas ajoi uudistusta, koska se tekisi mahdolliseksi maksaa lainan vuotuiset kuoletukset ilman tappioita. 112

Snellman peri rahauudistuksen käytännön toteuttamisen edeltäjältään Langenskiöldiltä, joka puolestaan oli jatkanut edeltäjänsä, von Haartmanin työtä. Itse asiassa työ oli kestänyt kaiken kaikkiaan 50 vuotta. Ensimmäinen toimenpide Suomen suuriruhtinaskunnan rahaolojen järjestämiseksi oli tapahtunut 28.12.1809 annetulla julistuskirjalla. Siinä määrättiin Venäjän hopearupla Suomen ainoaksi varsinaiseksi rahaksi. Julistus pysyi pitkään voimassa, vaikka sen tarkoitus ei toteutunutkaan. Ruotsin raha jäi käytännössä yleisemmäksi. Vuoden 1809 rahamanifesti oli sivuuttanut säätyjen ajatuksen omasta pankista, mutta jo 1.4.1812 perustettiin Suomen Pankin edeltäjä, Suomen vaihto-, laina- ja talletuskonttori. Sen tehtävänä oli saada Ruotsin raha pois liikenteestä ja auttaa lainoilla maanomistajia, joilla oli kiinnityslaina Ruotsin rahalaitoksissa.113

Järjestystä tähän sekasortoon saatiin von Haartmanin aikana, joka aloitti 28.3.1838 asetetun komitean puheenjohtajana. Komiteassa mietittiin keinoja Suomen valtiotulojen lisäämiseksi. Päällimmäisenä ongelmana oli Venäjän ja Ruotsin rahan suuri määrä useina eri lajeina, jolloin seteleiden arvo vielä vaihteli kulloisenkin kurssin mukaan. Von Haartmanin ollessa finanssipäällikkönä tilanteen helpottamiseksi julkaistiin uusi rahamanifesti 9.4.1840, joka määräsi Venäjän hopearahan olevan Suomen ”pääraha”. Käytännölliset järjestelyt jätettiin Suomen pankille finanssitoimituskunnan valvonnan alaiseksi.114

Krimin sota 1854–1856 osoitti pian vuoden 1840 rahauudistuksen heikkoudet. Seteli oli ensin julistettu yhtä lailliseksi maksuvälineeksi kuin metalliraha. Suomen Pankilla oli lisäksi velvollisuus lunastaa myös Venäjän valtiopankin seteleitä. Koska sodan takia venäläisiä seteleitä oli liikkeellä tavallista enemmän, Suomen Pankin oli lakkautettava setelilunastus tässä venäläisten seteleiden tulvassa, vaikka sillä oli omien setelien takana riittävät varat. Jälleen kerran arvoltaan vaihtelevasta, lunastamattomasta paperirahasta oli tullut Suomen rahaliikenteen välittäjä.115

Von Haartmanin väistyessä syrjään uudet miehet alkoivat järjestää epävakaista rahaliikennettä. Seuraaja Langenskiöld edisti asiaa samaan aikaan kun Snellman vaikutti yleiseen mielipiteeseen sanomalehdissä ja työskenteli useissa eri komiteoissa. Uuden ajan intensiivisten talousmiesten yhteistoiminta näkyy Litteraturbladin artikkelissa vuodelta 1860, jossa valtiovelan suuruutta on selostettu varsin yksityiskohtaisesti.116

Langenskiöld lähti toteuttamaan rahauudistusta tilanteessa, jossa maa sai kokea kaikki arvoltaan vaihtelevan paperirahan aiheuttamat häiriöt. Tilanne oli vaikea, koska omat setelit olisi kyetty lunastamaan nimellisarvoonsa. Tyytymättömyyttä aiheutti tässäkin mahdollisuudessa se, että ne olivat niin sanottuja ”talletusseteleitä”: ne oli annettu yksityisten pankkiin sijoittamaa hopeaa vastaan. Pankki oli koska tahansa velvollinen maksamaan tämän hopean takaisin ”talletusseteleitä” vastaan. Vaatimus venäläisten seteleiden lunastusvelvollisuudesta perusteltiin vakaisiin rahaoloihin pääsemisellä.117

Senaatin esitys asiasta hylättiin tammikuun lopussa 1860, vaikka Venäjällä periaatteessa tunnustettiin vaatimusten kohtuullisuus, koska Venäjän setelirahan kierto Suomessa oli mitätön ja merkitys Venäjän raha-asioille pieni. Venäjän setelirahan lakkauttaminen laillisena maksuvälineenä Suomessa valaisi kuitenkin epäluottamusta Euroopan suurissa kauppapaikoissa paperirahaa kohtaan.118 Valtiollisessa mielessä esityksen hylkäämiseen vaikutti se, että kenraalikuvernööri Rokassovski tulkitsi rahauudistuksen separatismiksi.119

Langenskiöld onnistui lopulta hyödyntämään Pietarin suopeaa ilmapiiriä ja saamaan aikaan nimellisen rahauudistuksen 4.4.1860 annetulla julistuskirjalla.120 Sen mukaan maalle tuli oma rahayksikkö – markka – venäläisen pakkokurssin jäädessä edelleen voimaan. Käytännössä uudistus ei toteutunut, koska ankara kato 1862 nielaisi ulkomaisen lainan, joka oli alun perin tarkoitettu kotimaisten valtiolaina- ja valtionkassaobligaatioiden lunastamiseksi ja pankin hopeavarastojen vahvistamiseksi. Terveydellisistä syistä eromaan joutunut Langenskiöld suositteli viimeisenä virkatoimenaan seuraajakseen Snellmania, joka ensimmäisenä virkatoimenaan aloitti edeltäjänsä aikaansaaman nimellisen rahauudistuksen asiallisen toteuttamisen. Snellman arvioi tehtävänsä olevan aloitetun kehittämistä ja jossain mielessä olennaisten puutteiden korjaamista. Snellmanin mielestä aikaisemmissa olosuhteissa näitä puutteita ei voitu välttää, mutta nyt uusissa olosuhteissa osoittamalla ne ja toimimalla rohkeasti ne voitaisiin poistaa.121

Hallitsijan kiittämä Snellmanin ”korkea finanssioppi” sai tulikasteensa, kun senaatin talousosaston täysistunnoissa 17. ja 23.7.1863 keskusteltiin Hypoteekkiyhdistyksen lainasta.122 Hypoteekkiyhdistys oli aloittanut toimintansa 1862. Varojen hankkimiseksi se oli laskenut kotimaassa liikenteeseen obligaatioita. Koska kotimaassa oli vähän pääomia niiden menekin takaamiseksi, yhdistyksen oli käännyttävä ulkomaiden rahamarkkinoille.123

Ulkomailla lainaehdot eivät olleet kohtuulliset, ja oli riski yleensäkin ottaa ulkomaista lainaa, kun venäläinen raha kävi pakkokurssiin Suomessa. Tässä tilanteessa Hypoteekkiyhdistys pyysi 8.6. lainalleen säätyjen takausta tarjoutuen tallettamaan pankkiin määrätyn osan lainasta. Koska Hypoteekkiyhdistys tarvitsi rahauudistusta ja valtio osan Hypoteekkiyhdistyksen lainasta uudistuksen toteuttamiseen, Snellman näki esitykseen suostumisen ainoaksi keinoksi vaikuttaa Pietariin. Snellmanin mukaan Pietariin saattoi sanoa, että pankin valuuttaa on vahvistettu kahdeksalla miljoonalla markalla. Säädyille saattoi sanoa, että jos laina taataan Hypoteekkiyhdistykselle, niin pankki saa kahdeksan miljoonaa ja maa rahauudistuksen.124 Tältä pohjalta asiaa alettiin käsitellä senaatin talousosastossa.

Hypoteekkiyhdistyksen lainan käsittely senaatissa havainnollistaa uuden tulokkaan Snellmanin ja vanhojen konkarien ensikosketusta ja valottaa myös ensimmäisenä epäbyrokraattisena pidetyn nimityksen taustoja ja vaikutuksia. Kysymys liittyy samalla pitkään vireellä olleeseen, monia tahoja yhdistäneeseen ja hajottaneeseen rahauudistukseen, joka lopullisesti toteutui vasta Snellmanin toimesta ja ennen kaikkea hänen suhteidensa avulla.

Snellman kutsuttiin poikkeuksellisesti jo virkalomansa aikana osallistumaan asiankäsittelyyn finanssitoimituskunnan virkaa tekevän päällikön A. L. Bornin kannan vuoksi syntyneen erimielisyyden vuoksi. Snellmanin ensimmäinen esiintyminen senaatissa 17.7.1863 johti heti yhteentörmäykseen Bornin125 kanssa. Langenskiöldin seuraajaa pohdittaessa ei ollut itsestään selvää, että valituksi tulisi Snellman, vaikka Langenskiöld itse oli suositellut häntä. Trapp ja Born olivat myös mahdollisia seuraajaehdokkaita. Bornia on luonnehdittu velvollisuutensa uskollisesti täyttäväksi, asetukset pikkutarkasti tuntevaksi virkamieheksi. Hänet mainittiin raha-asioihin hyvin perehtyneeksi numeromieheksi, mutta von Haartmanin kuuliaisena palvelijana hänellä tuskin oli omia näkemyksiä asioista.126 Langenskiöldin ja Snellmanin aikana Bornia luonnehditaan kaikessa hiljaisuudessa vaikutusvaltaiseksi henkilöksi, joka ainakin Snellmanin mielestä oli hankala vastaanpanija.127

Snellman piti Bornia taloudellisesti periaatteettomana, koska tällä oli tapana viitata vain toisten viranomaisten valmisteleviin lausuntoihin. Bornin ohella Trapp ja von Born olivat ne kaksi muuta henkilöä, jotka esimerkiksi estivät Snellmania perustamasta erillistä komiteaa rahauudistuksen ajamiseksi. Luultavimmin sen jäseniksi olisivat tulleet Trapp, Born ja von Born, joita hän ei halunnut mukaan. Muistelmissaan Snellman kuvaa, että kolmikko teki hänen olonsa raskaaksi, koska hän oli tullut heidän tiellensä. Kysymys Hypoteekkiyhdistyksen lainasta tarjosi heti loistavan tilaisuuden voimainmittelöön ja finanssitoimituskunnan osastojen välisen marssijärjestyksen määräytymiseen. Samassa Hypoteekkiyhdistystä käsitelleessä istunnossa finanssitoimituskunta jaettiin nimittäin kahtia. Toisen osaston päälliköksi nimitettiin Born, joka jäi siten edelleen todistamaan olemassaolollaan valtiovarainhoidon perinteistä ennen Snellmania. Snellman itse mainitsee Bornin olleen Langen-skiöldin aikana sopimaton sijainen, mikä huolestutti myös senaattia, vaikka Born oli ”kunnian mies ja elävä lakiasiainsanakirja”.128

Tilanteessa oli muutakin poikkeuksellista. Kun Snellman kutsuttiin mukaan istuntoon etukäteen, hän saattoi laatia asiasta perusteellisesti harkitun lausunnon, johon neljä muuta paikalla ollutta senaattoria saatiin yhtymään. Jos olisi toimittu normaalisti ”kommuniseeraamalla” eli mielipide olisi haettu pelkästään Snellmanilta, tilanne olisi ollut toinen. Kollegat tarvitsivat kuitenkin perusteellisemman luennon aiheesta. Asia oli tärkeä, koska finanssitoimituskuntaa edusti nyt sille kuuluvassa asiassa kaksi eri senaattoria, joilla oli vastakkaiset kannat. Snellman ei yleensäkään ollut hyväksynyt Bornin säännöstelyä ja valvontaintoa valtion edun varmistamiseksi.129 Snellman mainitsi lisäksi muiden senaattoreiden seuranneen varapuheenjohtaja Nordenstamin kantaa. Ilmeisesti Armfeltin tarkoitusperä toteutuikin, kun rahauudistus saatiin liikkeelle ja turha jarruttelu senaatissa estettiin Snellmanin avulla. Jatkossa Snellman piti tiiviissä kirjeenvaihdossa Armfeltin tilanteen tasalla rahauudistuksesta tämän omasta pyynnöstä.

Ensimmäisessä asiaa käsitelleessä istunnossa 17.7.1863 asiaa päätettiin lykätä Snellmanin esityksen mukaisesti. Suomen Pankilta haluttiin vielä tiedustella, oliko sillä varoja vai tarvitsiko se niitä ja miten paljon suoriutuakseen hopeanvaihdosta, joka oli odotettavissa rahauudistuksen toteutuessa. Born ja Cronstedt eivät halunneet tätä tietoa, koska he olivat valmiita lausumaan lopullisen mielipiteensä välittömästi.130

Kun lausunto Suomen pankista saatiin, ei voida osoittaa, muuttiko se Bornin ja Cronstedtin kantaa. Joka tapauksessa he jäivät vähemmistöön puheenvuoroillaan, joiden sisältö ei riippunut tästä tiedosta. Ratkaisun pohjaksi tuli Snellmanin lausunto, jonka hän nuorimpana senaattorina esitti ensimmäisenä kollegion istumajärjestyksen mukaisesti. Sen pääkohta kuului: ”Näin ollen voi senaattori, sikäli kuin mainitun 8/20 elokuuta 1862 annetun armollisen käskyn ensimmäisessä kohdassa säädetyt ehdot ja rahauudistuksen lopullista toteuttamista valmistelevat toimet on ensiksi mainitussa määrin täytetty, epäröimättä alamaisuudessa anoa Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa tahtoisi, Hypoteekkiyhdistyksen kyseisen anomuksen johdosta ja yhdistyksen tulevaisuuden turvaamiseksi, armollisimmin julistaa, että heti kun Hypoteekkiyhdistys on tarjouksensa mukaisesti ja senaatin esittämillä ehdoilla tallettanut Suomen Pankkiin kahdeksan miljoonaa markkaa hyvinä ulkomaisina valuuttoina, saadaan metalliraha määrätä maassa ainoaksi lailliseksi arvonmittariksi.”131

Ratkaisun pohjaksi hyväksytyn Snellmanin lausunnon mukaan pankilla ei ollut varoja eikä valtiolla mahdollisuutta hankkia varoja lainan avulla rahauudistuksen toteuttamiseksi. Siksi oli tartuttava Hypoteekkiyhdistyksen tarjoukseen. Tallettamalla kahdeksan miljoonaa ulkomailta ottamastaan lainasta Hypoteekkiyhdistys tukisi rahauudistuksen toteuttamista. Säätyjen täytyi kuitenkin taata ensin sille ulkomainen laina. Snellmanin mielestä valtion takuu lainalle oli turvallinen, koska Hypoteekkiyhdistyksen osakkaat vastasivat kiinnitetyillä tiloillaan yhteisesti kaikista yhdistyksen tekemistä sitoumuksista. Tilapäisissä maksuvaikeuksissa valtion täytyisi tietysti joskus ennakolta suorittaa maksut. Siksi kysymys oli jätettävä valtiopäi-vien harkittavaksi, koska hallitus ei saanut ilman säätyjen suostumusta tehdä velkasitoumuksia, mikä johtui säätyjen itseverotusoikeudesta.

Bornin vähemmistöön jääneessä puheenvuorossa painotettiin Hypoteekkiyhdistyksen valvonnan lisäämistä, mikä takaisi lainajärjestelyt senaattiin ja valtiopäiviin nähden. Heti lausuntonsa alussa Born muistutti, että säädyille kuuluisi myös Hypoteekkiyhdistyksen valvontaoikeus, joka oli annettu senaatille 24.10.1860 säädöksellä. Sen lisäksi talousosastolle olisi yhdistyksen tilan tarkastamiseksi määrättävä tilintarkastajat varamiehineen. Lopuksi Born vielä vaati, että yhdistyksen puheenjohtajan oli velvoitettava vähintään kuukautta ennen lyhennyksien ja korkojen erääntymistä tuomaan selitys senaatin ja säätyjen tarkastettavaksi.

Born ei ollut myöskään Snellmanin kanssa samaa mieltä ajankohdan sopivuudesta rahauudistukselle. Bornin mielestä se riippui enemmän valtion edusta ja kansainvälisestä tilanteesta kuin Hypoteekkiyhdistyksen lainasta. Bornin lausunto tässä muodossa vaikuttaa sangen jääräpäiseltä, kun ottaa huomioon, miten Snellman oli juuri perustellut saman asian omassa puheenvuorossaan ennen Bornia. Snellman painotti myös, että olosuhteista ja varsinkin ulkomaisesta kurssista riippuen hopeavaihtoa voitaisiin lykätä.132 Bornia ei näytä kiinnostaneen rahauudistuksen toteuttaminen sinänsä, koska hänen sitä suoranaisesti koskevat kommenttinsa ovat sangen hampaattomia. Bornia kiinnosti ennen kaikkea Hypoteekkiyhdistyksen valvonnan lisääminen. Samoja valvontaoikeuksia esitettiin myös säädyille, joille muutenkin esitettiin mahdollisuus ehdottaa muita tapoja järjestää takuu lainalle. Myös Cronstedtin puheenvuorossa haluttiin antaa säädyille vielä tilaisuus ehdottaa keinoja takuun järjestämiseksi.

110                        Kirje Alexander Armfeltille ja liitteenä lausunto hypoteekkiyhdistyksen lainasta  27.11.1862. KT 19, 201–212.

111                        Raimo Savolaisen kommentaari, SA XI,1:99.

112                        Ks. Erkki Pihkalan kommentaari, SA XI.1:18 ja 22.

113                        Ernst Nevanlinna, Suomen raha–asiat 1863–1904. Taloustieteellisiä tutkimuksia V. Helsinki 1907, 6–9.

114                        Nevanlinnna 1907, 17–21.

115                        Nevanlinna 1907, 36.

116                        Nevanlinna 1907, 51.

117                        Nevanlinna 1907, 57.

118                        Ks. Muistelmanluontoisia muistiinpanoja. KT 23,  442–478.

119                        Nevanlinna 1907, 58.

120                        Ks. Muistelmanluontoisia muistiinpanoja. KT 23,  442–478.

121                        Ks. Muistelmanluontoisia muistiinpanoja. KT 23,  442–478.

122                        Ks. Muistelmanluontoisia muistiinpanoja. KT 23,  442–478.

123                        Nevanlinna, 106–107.

124                        Ks. Muistelmanluontoisia muistiinpanoja. KT 23,  442–478.

125                        A.L. Born oli syntynyt 1803 Leppävirroilla laivaston kapteenin poikana. Tultuaan hovioikeuden auskultantiksi Born alkoi virkauransa senaatissa vuo-desta 1822 ylimääräisenä ja vuodesta 1825 vakinaisena virkamiehenä. Finanssitoimituskunnan kanslisti hänestä tuli 1832, kirkollistoimituskunnan protokollasihteeri 1838 ja finanssitoimituskunnan esitte-lijäsihteeri 1839. Suomen Pankin vt. puheenjohtaja Born oli 1845–1853 ja varsinaisena 1853–1856, mutta virkavapaalla. Born oli finanssitoimituskunnan päällikön väliaikainen apulainen 1853–1856 ja varsinainen 1856–1867 tultuaan senaatin talousosaston jäseneksi. (K.W. Rauhala, Axel Ludvig Born. Kan-sallinen elämäkerrasto I. Porvoo 1927.)

126                        Hugo Pipping, Paperiru-plasta kultamarkkaan. Suomen pank-ki 1811–1877. Helsinki 1961, 229.

127                        Pipping, 458.

128                        Ks. Muistelmanluontoisia muistiinpanoja. KT 23,  442–478.

129                        Ks. Muistelmanluontoisia muistiinpanoja. KT 23,  442–478.

130                        Senaatin talousosasaston pöytäkirja 17.7.1863. KT 20, 88–89.

131                        Senaatin talousosaston pöytkirja 23.7.1863. KT 20, 90–93.

132                        Senaatin talousosaston pöytäkirja 23.5.1863.