Snellman oli luonut yliopistouransa kansakunnan nuorison opastajana lujan vakaumuksensa ja henkilökohtaisten kokemustensa perustalle. Heti virkakauden alussa häntä karaisivat vielä yksityiselämässä sattuneet surulliset asiat. Kahta viikkoa ennen virkaanastujaisia oli vietetty kaksi ja puoli vuotiaan Magdalena-tyttären hautajaisia Yrjönkadun uudessa kodissa, perheen ensimmäisessä omassa talossa. Snellman purki tuntojaan Fredrika Runebergille: ”Voisin mainita: monta rautaa tulessa, ja luullakseni Sinua hämmästyttäisi kuulla, miten monenkirjavat tällaisen hutiluksen huolet ja työt ovat. Voisin lisätä lasten sairastamiset, ensin tuhkarokko, sitten hinkuyskä, ja nyt pikkuruisen keuhkotulehdus, joka päättynee samaan loppuun kuin meidän kaikkien loppu.” Kirjeensä Snellman lopetti sanoihin: ”Meitä odottaa neljäs yö pikku tyttösen tautivuoteen ääressä – toivoa on vähän muusta kuin lapsen levollisesta poismenosta. Onhan elämässä enimmäkseen tarjolla surua ja murhetta; kun näkee tuollaisen lapsukaisen menehtyvän, tahdon lujasti uskoa, että Jumalan enkelparvi kasvaa. Olkoon se Hänen kädessään.”61 Tyttären kampailu kesti kahdeksan päivää. Näissä järkyttävissä tunnelmissa Snellman valmisti virkaanastujaisesitelmäänsä.62

Jeanette-vaimo yritti sopeutua ulkonaisesti hillitysti lapsensa menettämiseen, mutta tointui vain vaivoin lemmikkinsä kuolemasta. Hän arasteli lähtöä kesäksi Vihtiin Niemenkylän ratsutilalle, jonne syksyn luentojaan valmistellut Snellman olisi voinut seurata vasta paljon myöhemmin. Perillä haikeus alkoi hellittää, ja Jeanette kirjoitti: ”On sentään hauska asua näin hyvässä paikassa, monta kertaa olisin ihan lohduton, kun sinä olet poissa, mutta nyt aika kuluu vitkaan ja tyvenesti, kunhan minä tiedän, että sinä olet terve. Sinun pitäisi pyytää että joku kastelisi Malenan hautaa, etteivät kukat tykkänään kuihtuisi. Pikku Maria tuo kovin usein hänet minun mieleeni, hänenkin olemuksensa on niin lempeä ja hyvä.” Lopuksi Jeanette toivoi: ”Rakas mieheni, kunpa pääsisit pian tänne elämään rauhassa, Luoja varjelkoon meitä suruilta ja kovilta koettelemuksilta.”63 Snellman oli kirjoittanut vähän aikaisemmin: ”Elämäni täällä on tyhjää. Työ tosin sujuu hyvin, ja voin toivoa sunnuntaista viikon päästä olevani Teidän luonanne. Silmäni vain ovat vähät huonot. – – Mukanani on konvehteja.”64

Muutenkaan Snellmanilla ei ollut kiire uudesta talostaan, joka oli ostettu Sahlbergin perillisiltä. Yrjönkatu 24:n tontilla oli iso puinen asuinrakennus, ulkohuonerivi, puolittain kivetty pihamaa ja suuri puutarha, jossa sireenit ja jasmiinit tuoksuivat. Kukkaistutukset tarjosivat kaunista väriloistoa hyvin hoidetun nurmikon keskellä. Huvimaja kaiken keskellä antoi vilpoista varjoa. Kasvimaa, omenapuut sekä marjatarha karviaisineen ja herukoineen tuottivat runsaan sadon. Snellman hoiti mielellään puutarhaansa itse, multasi ruusut ja kasteli niitä huolella. Lapset olivat usein auttamassa isäänsä noudattaen tämän tarkkoja ohjeita. Snellman oli itse istuttanut pihaan myös kaksi suurta jalavaa. Snellmanin aikana taloon rakennettiin kivinen ruokakellari ja lasikuisti, jonka portailla hän usein nautiskellen istui. Katsellessaan tontin rajalla kasvavien koivujen ja lehmusten takana häämöttävää vanhan kirkon tornia ja vanhaa pappilaa muistuttavaa naapurin taloa hänestä tuntui kuin olisi asunut maalla. Vaikutelma korostui vielä voimakkaammin illalla ja yöllä, kun liikenne oli tauonnut. Avoimesta ikkunasta saattoi silloin kuulla satakielten laulavan Kasvitieteellisessä puutarhassa, missä niillä oli pesät.65

Perhe oli syyskuun loppuun saakka maalla, koska vasta hankittuun kaupunkiasuntoon tehtiin korjauksia. Koululaiset Hanna ja Anders Henrik eli Hinni matkustivat etukäteen kaupunkiin. Hanna asui Lönnroteilla ja Tikkasilla. Hinni oli isän seurana sahaavien ja vasaraa paukuttavien remonttimiesten kanssa. Jeanette kaipaili lapsiaan: ”Rutista häntä oikein lujasti ja sano, että minä itken ajatellessani, että hän ensimmäistä kertaa on poissa äidin luota.”66

Näissä tunnelmissa Snellman sai valmiiksi ensimmäisen luentokäsikirjoituksensa akateemisesta opiskelusta ja abstraktista oikeusopista, kun 30.9. hän sai äkillisen suruviestin läheisen ystävänsä kuolemasta. Lavantauti oli katkaissut 34-vuotiaan Herman Kellgrenin elämän, juuri kun hänet oli nimitetty itämaisen kirjallisuuden professoriksi. Snellmaniin tapaus koski vielä enemmän sen vuoksi, että hänen läheinen ystävänsä J. J. Tengström menetti viimeisen tukensa vävyn poismenon myötä, kun oma poika Robert oli menehtynyt yhdeksän vuotta aikaisemmin ja nyt toinen vävy Castrén oli poissa. Hänen vaimonsa oli murheissaan kirjoittanut sisarelleen: ”Vanha mies-parkani on nyt saattanut hautaan kolmannen, lupaavan poikansa.”67

Tuskin Snellmanin ensimmäinen lukuvuosi oli kulunut loppuun keväällä 1857 teoreettista velvollisuusoppia luennoidessa, kun perhettä kohtasi suuri isku. Talven taituttua aviopuolisot olivat yhdessä tarkkailleet kevään heräämistä puutarhassaan, ja lähestyvän kesän myötä odotettiin uutta perheenjäsentä. Emil Nervander on muistellut Jeanette-vaimoa näihin aikoihin: ”Hän kulki puutarhassaan eräs nuorimmista lapsista käsivarrellaan, hellänä ja neitseellisen hempeänä. Siinä näyssä oli jotakin, joka toi mieleen Neitsyt Maarian ruusutarhassa.” Vaikka Snellmanin elämässä ensimmäistä kertaa kaikki näytti valoisammalta kuin koskaan, hän kantoi sisällään ainaista huoltaan; hänen elinvoimansa murtuisi, jos hän menettäisi vaimonsa. Elokuussa 1849 Snellman oli kirjoittanut vaimolleen: ”Sinunkin rakkaimpani on pidettävä mielessäsi, että elämäsi on minulle kalleinta maan päällä. Oi sanon liian vähän. Se on minulle kalliimpi omaa elämääni, kalliimpi kaikkea muuta. Ajattele myöskin, että Sinun elämäsi lapsillemme on arvokkain.”68

Vaimon tuleva synnytys jännitti Snellmania kuten aina aikaisemminkin. Maaliskuussa hän kirjoitti Fredrika Runebergille helpottuneena: ”Talvemme on Jumalan kiitos tähän mennessä ollut onnellisempi kuin viime vuonna – reippaita ja terveitä ollaan.” Toukokuun viimeisinä päivinä pelot osoittautuivat kuitenkin todeksi. Jeanetten ankara rintakuume käynnisti synnytyksen etuajassa, ja 29.5. syntyi poikavauva Gustaf ja kuoli neljän tunnin päästä. Jeanette ei toipunut vaikeasta synnytyksestä vaan menehtyi 4. kesäkuuta 1857. Snellman ehti kutsua vaimonsa lohdutukseksi kuolinvuoteen ääreen läheisen perheystävän, Helsingin kirkkoherran sijaisena toimineen Gustaf Bernhard Mortimer Forsténin, jota Jeanette arvosti kirkonmiesten joukossa ja jonka läsnäolo lohdutti hänen viimeisinä hetkinään.69 Alle kaksivuotias Karl-poika saattoi myöhemmin hoitajansa sylissä istuen loihtia kotinsa rappusilta eteensä näyn, jossa kukkasin koristeltu valkoinen arkku oli varjoisassa puutarhassa ja pihassa olivat kahden hevosen vetämät ruumisvaunut.70

Snellman kirjoitti lohduttomana sisarelleen Anna von Essenille: ”Kaikki tapahtui yhdessä viikossa. Istun tässä maahan lyötynä, viiden äidittömän ympäröimänä, joista vanhin, tyttö, ei vielä ole 11 vuoden vanha ja nuorin poika on 20 kuukauden ikäinen. Kaunis lempeä, kärsivällinen, sydämellisen hellä äitimme oli vasta 29-vuotias. Tiedäthän, että lohtunani on ollut ajatus, että kun pian täältä eroan, lapset olisivat hänen hoivissaan ja hän näkisi heidän pääsevän järkevään ikään. Jumala, meidän Herramme, on tahtonut riistää minulta tämän lohdutuksen sekä kaiken jäljellä olevien päivieni ilon. Minun on se kestettävä ja tahdon yrittää.”71 Snellman jäi hyräilemään vaimonsa usein laulamaa John Crügerin säveltämää virttä:

”Peura janoissansa rientää tuskissansa luokse lähtehen

Johda niin sä täällä sielut murheen säällä luokse Jeesuksen.

Vie ne armolähtehelle, joita painaa vaivan helle.”72

Äiditön perhe vietti haikean kesän Niemenkylässä. Yksinäisyyden tunnetta lievensi ratsumestari Forströmin perheen ystävällisyys. Heinäkuussa Snellman kirjoitti Hanna-tyttärelleen maalle: ”Olen ollut pahoillani siitä, että unohdin muistuttaa teitä Äidin nimipäivästä, niin että olisitte voineet viettää sitä rukoillen ja veisaten. Isä kävi sekä aamu- että iltapäivällä haudalla, joka nyt on ruohon peitossa ja kukkien kaunistama. Pikku Malenankin haudalla on kaksi leukoijaa ja kaksi pientä Bellis-tainta. Sinä saat rakas lapsi tästedes unohtaa nimipäiväsi vieton, joka nyt on meille surupäivä. Sen sijaan saat viettää syntymäpäivääsi ja kutsua vähän vieraita.”73 Kesän riemuissa lasten suru painui välillä taka-alalle, mutta Snellmania painoi kaiken entisen vastuun lisäksi käytännöllinen huolenpito kodista ja lapsista.

Syksyllä tilanne helpottui, kun taloudenhoitajaksi saatiin Rudolf Lagin sisarpuoli leskirouva Elise Heintzie, joka oli toiminut Kuopion tyttökoulun johtajana. Tästä sivistyneestä naisesta tuli Snellmanin apu seitsemäksi vuodeksi.74 Snellman otti nyt itse huolehtiakseen lasten kasvatuksesta, josta vaimo oli tähän asti vastannut. Vaimonsa periaatteita noudattaen hän suuntasi sitä hengelliseen suuntaan. Hän kävi lasten kanssa kirkossa, ellei saarnaa luettu kotona. Iltarukous pidettiin nyt isän huoneessa. Voidakseen säestää äidin opettamia virsiä hän melkein 50-vuotiaana opetteli soittamaan pianoa. Lapset lukivat myös vuorotellen ruokarukouksen silloinkin, kun oli vieraita.75

61 Kirje Fredrika Runebergille 26.4.1856. KT 13, 136–137.

62 Snellman Borenius 1968, 398.

63 Kirje Jeanette Snellmanilta 11.6. 1856. KT 13, 177–178.

64 Kirje Jeanette Snellmanille 9.6.1856. KT 13, 177.

65 Karl Snellmanin kuvaus 1928, 298 ja 302. Myös Snellman Borenius 1968, 391–392.

66 KT 13, 333–338.

67 Snellman Borenius 1968, 399–400.

68 Snellman Borenius 1968, 404.

69 Kirje Mortimer Forsténille touko-kesäkuun vaihteessa 1857. KT 14, 405.

70 Karl Snellman (toim.), J. V. Snellmanin ja hänen vaimonsa kirjeenvaihto 1981, 295.

71 Kirje Anna Christina von Essenille 8.6.1857. KT 14, 406.

72 Snellman Borenius 1968, 406.

73 Kirje Hanna Snellmanille 22.7.1857. KT 14, 413.

74 Vuonna 1864 Elise Heintzie lähti hoitamaan veljensä taloutta ja tämän pientä tytärtä. Perheen äiti, Jeanetten sydänystävä Evelina Lagi (synt. Schmidt), oli ollut raskaana ja saanut surmansa vanhempiensa kanssa kahden laivan törmäyksessä Kuopion satamassa 19.7. Pari oli vihitty Jeanetten kuolinkesänä 1857.

75 Snellman Borenius 1968, 406–407.