Kansallisuuskysymyksen suunta ratkaistiin käytännössä Pohjalaisessa osakunnassa. Se oli foorumi, jolla Lauantaiseuran miehet ja herännäisjohtajat kilpailivat pohjalaisopiskelijoiden innostuksen kanavoimisesta. Kysymys ei ollut vaihtoehdoista vaan pikemminkin oikeasta sekoituksesta kansallisuusaatetta ja uskonnollisuutta, jolla kansa oli herätettävä pohtimaan yleisiä asioita ja syttymään kansakuntana. Nikolai I:n ajan taantumuksellisissa oloissa ylioppilaat, maisterit, dosentit ja professorit joutuivat kukin ratkaisemaan suhteensa kansalliseen ja hengelliseen herätykseen. Herätystyössä avainasemassa olivat osakunnan johtomiehet, sillä kuraattorit johtivat joukkoja edestä. Tällaisia vastuunottajia löytyi Lauantaiseuran ydinjoukosta aina vuoteen 1852 asti.

Runebergin, Nervanderin, Snellmanin ja Cygnaeuksen osana oli Topeliuksen sanoin ”kantaa tulevaisuutta” tänä aikana. Vuosina 1828–1838 nämä vaikutusvaltaiset herrat olivat keskeisiä mielipidevaikuttajia keskimäärin 100 pohjalaisnuoren elämässä. Pohjalaiset muodostivat suuren joukon yliopiston vähän yli 400 opiskelijasta. Osakunnan henkeä näinä aikoina kuvaa se, että alun perin Viipurilaiseen osakuntaan kirjoittautunut Cygnaeus saattoi pitkäaikaisena Pohjalaisen osakunnan kuraattorina todeta: ”Minä olen syntyperältäni hämäläinen mutta minulla on kunnia olla pohjalainen.”133

Pohjalaisen osakunnan merkitys nuorison herättäjänä käy hyvin ilmi Topeliuksen muistiinpanoista. Hänen mukaansa 1830-luvun ylioppilaselämä kasvatti luonnetta, koska sillä oli vähän vaatimuksia mutta paljon varjopuolia. Puolet ylioppilaista oli työmuurahaisia ja toinen puoli otti elämän kevyesti jakautuen iloisiin veikkoihin tai renttuihin. Ylioppilaiden kapinallisuus kohdistui rehtorien itsevaltiutta ja poliisivaltaa vastaan, joita pidettiin kaiken pahan alkuna. Ylioppilaselämällä oli Topeliuksen mielestä kuitenkin yksi kasvattava aines, ainakin niillä jotka kuuluivat Pohjalaiseen osakuntaan. Siellä hänen mukaansa ylioppilaille hyvänä esimerkkinä ja sydämenä olivat Nervander, Snellman, Runeberg, Carl Ehrström, Aron Borg, Carl Essen, Lars Stenbäck, Henrik Piponius ja Rudolf Holsti ja moni muu.

Topelius koki vahvasti, että Pohjalaisessa osakunnassa oli nuoruuden itsetietoisuutta ja paljon sellaista, joka vetosi nuorukaisen parhaisiin tunteisiin ja veti hänet pois itsekkäistä pienistä harrastuksista yhteisten etujen ajajaksi. Osakuntaelämä kasvatti Topeliuksesta kansalaisen: ”se oli kansanvaltainen tasavalta, joka yhtenä päivänä kantoi suurmiehiään riemukulussa, toisena nousi kapinaan heitä vastaan; ailahtelevaista, helposti liikutettua, epäkiitollista nuorta väkeä mutta herkkää suurten aatteiden vaikutuksille”. Cygnaeus nimitti pohjalaisia ateenalaisiksi.134

Topelius kiittää sekä kansallisen että hengellisen herätyksen johtomiehiä, mutta huomionarvoista on, että vain edelliset johtivat osakuntaa. Kunkin kuraattorin ensimmäisenä haasteena olikin yhdistää nämä kaksi intohimoa yhdeksi aatteeksi, josta Topeliuksen mukaan oli tuleva yliopiston ja isänmaan tunnussana. Yliopiston sääntöjen mukaan kuraattoriksi tuli valita yliopiston apulainen tai dosentti. Tehtävät olivat monipuoliset: kuraattori kutsui osakunnan kokoukset koolle, esitteli asiat, johti puhetta, piti yllä nimikirjaa, laati rehtorille luento- ja asuntoluettelot ja valvoi osakuntalaisten opiskelujen edistymistä ja elämäntapoja. Lisäksi hän hoiti osakunnan taloutta ja laati kokouksista pöytäkirjat. Palkkaa maksettiin 350 taalaria vuodessa ja toisin kuin muissa osakunnissa, pohjalaiset maksoivat harvoin muita palkkioita kuraattoreilleen.135

Lauantaiseuran miehet kehittivät kuraattorinviran ylioppilaiden henkiseksi johtajuudeksi. Vanhat kangistuneet muodot jäivät taakse, kun vuonna 1830 J. J. Tengströmin kuraattorinvaalissa voitti Nervander. Hänellä oli tahtoa ja kykyä ”luoda elämää sinne, missä ennen samea äänettömyys oli vallinnut”. Jo Turun ajoilta asti tunnustetun johtajan pyrkimyksiä tukivat ystävärenkaan jäsenet, joista Castrén puki tavoitteen sanoiksi: ”Pitää koettaa vaikuttaa nuorisoon. Isänmaalliset harrastukset ovat nuorissa alkaneet herätä; niitä täytyy pitää vireillä ja pelastaa ne turmeltumasta.” Suositulla Nervanderilla oli kyky ohjata rajuja pohjalaisia oikeaan suuntaan. Tästä uudesta hengestä kertoo L. J. Achrénin kirje F. G. Hedbergille 1831: ”en käsitä oikein, mikä erikoinen innostus on vallannut pohjalaiset; – – viime kirjeessäsi kerrot tästä hengestä niin leimuavan tulisesti, että se alkaa nyt mennä käsityskykyni ylitse.” Kaipaus olikin syvä, kun Nervander lähti 1832 neljäksi vuodeksi ulkomaanmatkalle.136

Nervanderin matkan ajaksi vt. kuraattoriksi valittiin C. H. Ståhlberg, joka oli Lauantaiseuran ydinjoukkoa ja sisäpiirin läheinen ystävä. Hän oli ollut mukana perustamassa Helsingin lyseota ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Häntä on kuvattu rehdiksi, perusteellisen tietäväksi, yksivakaiseksi, hidaspuheiseksi ja monessa suhteessa originelliksi. Vaikka hän jäi yliopistovirkoja hakiessaan useimmiten toiseksi, osakunnan johdossa hän menestyi ja pyrki jatkamaan tarkasti Nervanderin linjoilla. Sovittelevana luonteena hän pyrki tasoittamaan vanhojen lauantaiseuralaisten ja pohjalaisten nuoremman sukupolven vastakohtaa. Ståhlbergin kaudella osakuntaelämä oli vilkasta: vuoden 1833 aikana pidettiin 37 kokousta, joihin osallistui yleensä puolet osakuntalaisista eli noin 50. Ståhlberg oli kaikessa mukana ja saavutti osakuntalaisten kiintymyksen, mistä todistukseksi hänelle luovutettiin hopeahelainen juomasarvi eronhetkellä 1834.137

Ståhlbergin seuraajasta oli vuonna 1834 äänestämässä 62 pohjalaista. Heistä 35 äänesti Snellmania. Kannatus ei ollut yksimielistä, ja yleensä arvioitiin, että valituksi olisi tullut Runeberg, jos hän ei olisi kieltäytynyt kunniasta ennen vaalia. Näin hän sai vain 9 ääntä. Topelius kuvaa seuraavana päivänä tunnelmia päiväkirjassaan: ”Snellmania olin äänestänyt. Hän ansaitsee kuraattorivirkansa sekä ansioittensa vuoksi osakunnan hyväksi että lujuutensa ja periaatteidensa vuoksi, jotka – mikäli olen voinut havaita – ovat täysin minun makuni mukaiset”. Kun Snellman kiitti osakuntaa luottamuksesta, hän samalla tunnusti puutteensa ja kiivautensa ja sen, että professorit pitivät häntä haaveksijana. Elettiin aikaan, jolloin rehtori Gabriel Rein saattoi huudahtaa: ”Täällä yliopistossa olisi villitsijöitä, jotka johtavat nuorisoa harhaan. – – Keitä he ovat? Miksei heidän nimiään mainita? Miksei heitä aseteta oikeuden eteen?” Tämä tarkoitti Snellmania, johon ensimmäisestä esiintymisestään asti oli lyöty ”villitsijän” ja ”nuorison harhaanjohtajan” leima. Syitä tämän maineen ylläpitämiseen hän olikin ehtinyt antaa monia.138

Ensimmäisen merkin ”vallankumouksellisuudestaan” Snellman oli antanut kesäkuussa 1832, kun hän promootiojuhlallisuuksien aikana kohotti Cygnaeuksen kunniaksi maljan ja piti puheen todelliselle vapaudelle. ’Vapaudella’ Snellman ei tarkoittanut päivän muodikasta iskusanaa, ”johon joutavat maailmanparantajat harhauttavat ja tuhoavat vuosisatojen aikaansaannokset upouusilla teorioillaan”. Snellman kannatti sitä, että ”todellinen vapaus on siveellisyyttä, tosi-inhimillisyyttä, ja yhteiskuntamuodot ovat sen ilmauksia. Toisella ilman toista ei ole mitään merkitystä”.139 Tähän liittyi Snellmanin laatima osakuntalaisille esitetty kirjoitus Osakunnan kunnian merkityksestä. Snellmanin mukaan laitoksen tehtävänä oli auttaa ylioppilasta menestymään tiedoissa ja siveydessä. Herätys oli mahdollista vain yhdistämällä nämä kaksi: ”Sitä tieteellisen tutkimuksen ja sielullisen jalostumisen henkeä, joka onkin A ja O, alku ja loppu, ei tarvitse tyrkyttää, se herää itsestään siellä missä tietty sivistyksen taso ja nuorekas mieli ovat olemassa.”140

Snellman käsitti osakunnan kunnian niin korkeaksi, että puolusti herkästi sitä vähäisintäkin hyökkäystä vastaan. Tähän tuli tilaisuus keväällä 1832, kun osakunnan oma mies Laurell vastaväittäjänä kritisoi ankarasti Gadolinin väitöskirjaa. Koska pohjalaiset eivät muutenkaan pitäneet Gadolinista, alkoivat he vastaväittäjän kritiikin kuultuaan repiä väitöskirjaa ja heitellä palasia ympäri salia. Rehtori Ursin nuhteli kandidaatteja, erityisesti lähinnä istuvaa K. R. Ehrströmiä, joka uhmakkaasti totesi tekevänsä omallaan mitä haluaa. Snellman säesti tätä episodia Ehrströmin vieressä muutamilla ivallisilla sanoilla. Kun pohjalaisten kunniajäsen Robert Valentin af Frosterus sekaantui asiaan mainiten jotain ”närkkäistä pohjalaisista”, suuttumus oli yleinen. Kun selitystä ei saatu, kirjastonhoitaja Ståhlberg vei Frosterukselle matrikkelin, jotta hän voisi itse pyyhkiä nimensä pois osakunnan kirjoista. Hänet ajettiin hiilihangolla ulos. Snellman laati 23.7.1832 tovereidensa nimissä konsistorille kirjelmän, jossa osakunta vaati hyvitystä loukkauksesta. Sen allekirjoitti 99 pohjalaista. Konsistori ei ottanut sitä käsiteltäväkseen, koska se ei perustunut osakuntakokouksen päätökseen.141

Viimeistään vuodesta 1833 Snellman oli vakiinnuttanut asemansa yliopiston uuden filosofisen ajattelun pääedustajana. Tämä tuli hyvin ilmi hänen osakunnan vuosijuhlassa 3.11.1833 pitämässään puheessa,142 jossa hän käsitteli opiskelun ja tieteen sekä yhteisöllisen elämän suhdetta yliopiston pienoismaailmassa, osakunnassa. Aiheen hänelle oli antanut rehtori Melartinin lukuvuoden avajaispuhe, jossa esitettiin Viipurilaisen ja Pohjalaisen osakunnan jakamista kahtia. Snellman totesi, että olojen nopea muuttaminen epäonnistui Ranskan vallankumouksessa juuri siksi, että historian, moraalin ja uskonnon merkitystä ei otettu huomioon vaan toimittiin itsekkyyden johdattamina muistomerkkejä hävittäen. Yhteiskunta ei saanut olla ”sokea, vapautta vastaan asetettu välttämättömyys”.

Snellmanin mukaan osakuntalaitoksen tehtävänä oli kasvattaa ihmistä todelliseen yhteiskuntahenkeen lapsuuden, sukulaisuuden ja kotiseutujen muistojen yhdistävällä voimalla. Osallisuus todelliseen akateemiseen henkeen merkitsi Snellmanin mielestä elämän pyhittämistä ja omien kykyjen antamista ihmiskunnan suuren asian ja sen lähimmän edustajan, isänmaan hyväksi. Hän vastusti sitä, että ”opiskelija liian aikaisin käännytetään luentosaleista isoisten vierashuoneisiin ja virkamiesuran ulkoisiin etuihin”. Opettajien tuli jättää vastuu opiskelijan siveellisestä edistämisestä osakunnille, joiden tuli vaikuttaa opiskelijan vakaumukseen ja ravita todellista akateemista henkeä. Snellmanille ajatus oli kirkastunut Berliinin yliopiston norjalaissyntyisen professorin Henrik Steffensin teoksesta, jonka hän oli lähettänyt myös isälleen. Kuraattorina hän pääsi näyttämään toteen, mistä näissä sanoissa oli varsinaisesti kysymys.

Tultuaan valituksi kuraattoriksi Snellman pani tuulemaan. Hänen kuraattorikaudellaan vuosina 1834–1836 pidettiin ennätysmäärä kokouksia: 52 kokousta vuonna 1834, 53 kokousta vuonna 1836 ja vielä 4 kokousta vuoden 1836 alussa. Snellmanin sytyttämän vireän toiminnan aikana Nervanderin ja Ståhlbergin kuraattorikausilla heränneet toiveet pantiin täytäntöön. Aloitteita saattoi tulla nuoremmiltakin, mutta Snellmanin johtajantaidot veivät asiat järjestään menestykselliseen lopputulokseen. Pohjalaiset kunnioittivat Snellmania, olivat ylpeitä hänestä ja seurasivat empimättä johtajaansa. Mutta kaikesta huolimatta hän ei voittanut pohjalaisten kiintymystä. Sydämellisiksi välit eivät voineet muodostua, koska hän oli liian kulmikas, kylmä ja kiivas. Vasta kun jokapäiväinen yhteys katkesi Nervanderin palattua, Snellman tavoitti pohjalaisten lämpimän ihailun.143

Tilojensa suhteen Helsingin osakunnat olivat paljon jäljessä esimerkiksi Upsalan yliopistoa, jossa osakunnat olivat hankkineet oman talon yksi toisensa jälkeen jo 1820-luvulla. Pohjalainen osakunta piti Helsingissä ensimmäisen kokouksensa Etelä-Esplanadilla yliopiston väliaikaisissa tiloissa Smolnassa. Lokakuussa 1831 Nervander kirjoitti Snellmanille, että hän oli siirtänyt osakunnan kirjaston kotiinsa ja antanut salinsa kokouksien käyttöön. Nervanderin ulkomaanmatkan aikana siirryttiin vuokratiloihin. Snellmanin kuraattorikausi alkoi maaherra Stichaeusin kivitalossa Rauhankadulla (1834–1835). Toiminta siirtyi seuraavana vuonna Esplanadin varrelle Catanin taloon. Lokakuussa 1836 osakunta vuokrasi huoneiston Kiseleffin kivitalon kolmannesta kerroksesta Aleksanterinkadun ja Unioninkadun kulmasta. Näissä tiloissa ylioppilaat kokoontuivat pitämään kokouksiaan, lukemaan päivälehtiä, juomaan teetä tai kahvia ja pitämään lauluharjoituksia.144 Näihin saleihin heijastuivat maailmantapahtumat, täältä lähtivät ensimmäiset kansalliset ilmaukset, täällä maisteltiin kumpaakin herätystä, kansallista ja hengellistä.

Osakuntaelämän aatteellisen palon rinnalla kaikenlaiset ylioppilaslevottomuudet kyseenalaistivat opiskelijoiden mainetta uudessa yliopistokaupungissa. Ylioppilaiden ylimielinen käyttäytyminen kuohutti alusta asti pääkaupunkilaisarvostaan tarkkoja helsinkiläisiä, jotka innokkaasti raportoivat rikkomuksista yliopiston viranomaisille. Virkaintoisen poliisin selvityksissä pienetkin järjestyshäiriöt paisuivat helposti suuriksi ylioppilasmellakoiksi.145 Pohjalainen osakunta halusi itsekin taltuttaa erityisen ankarin toimin levottomuuksia, joihin syynä oli usein liiallinen alkoholin kulutus, uhkapelit ja moni muu vähemmän kunniakas teko, jota on irstailuksikin mainittu. Rangaistuksia jaeltiin myös myöhästymisestä yliopiston avajaisista tai kaupunkiin tulosta tai lähdöstä ilmoittamatta jättämisestä. Erityisen rangaistavaa oli poliisin, santarmin tai sotilaan ahdisteleminen. Kaikkia asioita ei onnistuttu pitämään yliopiston sisäisinä vaan usein häiriöitä jouduttiin selittelemään parhain päin venäläisille viranomaisille.146

Kolmessa välikohtauksessa yliopistonuoriso otti viranomaisista mittaa aivan riskirajoilla ja kaikissa tapauksissa pääosaa esittivät pohjalaiset. Ensimmäinen episodi oli Ranskan heinäkuun vallankumouksen jälkimainingeissa uskaliaasti kohotettu malja puolalaisten menestykseksi 16.12.1830. Suomalaisen kaartinpataljoonan osallistuminen Puolan vapautumispyrkimysten kukistamiseen nosti asian puheenaiheeksi. Kun kapina kukistettiin, nuorisoa ei järkyttänyt niinkään se, että kaukainen Puola oli kukistettu vaan se, että ”vapaus oli hukutettu verivirtoihin”. Upsalan osakuntien riveissä pohjalainen Lars Stenbäck huusi eläköötä Varsovan kukistumisen jälkeen niiden muistolle, jotka kaatuivat vapauden puolesta. Näiden kokemusten innoittamana hän oli kirjoittanut ruotsalaiseen sanomalehteen 1831: ”Yleisen mielipiteen voima on korkeampi kuin pistimien, ja vapauden puolustajia olisi maasta nousemalla nouseva.”

Tällaiset ajatukset piti Suomessa kätkeä, mutta pieni mielenilmaus tapahtui Helsingin Töölössä Mennin kahvilassa, jossa A. G. Borg, P. A. Ervast, F. G. Hedberg, H. Heikel, J. Hällsten, G. Malm ja H. Wegelius ja A. E. Ingman tovereineen juhlivat tutkintojen valmistumista. Läsnä olivat myös Nervander, Runeberg ja Cygnaeus sekä tiedekunnan notaarina C. A. Tulindberg. Illan edetessä ja juomien virratessa J. I. Svahn kohotti yhtäkkiä maljan puolalaisten menestykseksi. Maljat tyhjennettiin innostuneesti, mutta Runeberg moitti teosta puhujaa, koska varomattomuus saattaisi käydä kalliiksi tovereille. Yhdessä sovittiin vaikenemisesta.147

Asia tuli nopeasti esiin, koska Tulindberg ilmiantoi heidät virkansa puolesta eräälle senaatin virkamiehelle, jolle hän voimakkaasti paheksui tällaisia ”epälojaaleja, epäisänmaallisia ja kapinallisia mielenosoituksia”. Tulindbergin motiivina oli joko vahingoittaa Nervanderia, joka oli hänen kilpahakijansa, tai sitten kostaa purkautunut kihlaus eräälle toverille. Inhoten hänet leimattiin häpeällisestä toiminnastaan nopeasti ”saatanan naudaksi ja naudoista suurimmaksi”. Tieto tapauksesta raivostutti Puolan kapinan muutenkin järkyttämän Nikolai I:n, joka uhkasi lähettää kaikki tilaisuudessa läsnä olleet sotamiehiksi venäläisiin komppanioihin. Kun ministerivaltiosihteeri Rehbinder saapui selvittämään asiaa Helsinkiin, kuraattori Nervander selitti nokkelasti ilmauksen tarkoittavan ylioppilaskielessä ryyppyä ja malja tarkoitti vain lasien tyhjentämistä. Rehbinder uskoi mielellään tämän läpinäkyvän selityksen tilanteessa, jossa ulkomaalaiset lehdet jo ennustivat kapinaa myös Suomessa. Kun vielä Tulindbergkin saatiin myöntämään tulkinta oikeaksi, keisari uskoi kysymyksessä olleen väärinkäsityksen. Rehbinbder oli arvioinut, että maan etu vaati nyt asian painamista villaisella, kun aikaisemmin vastaavassa tilanteessa esimerkiksi Arwids-son oli joutunut karkotetuksi. Rehbinder piti kyllä ankaran puhuttelun inspehtoreille, kuraattoreille ja senioreille.

”Puolalaisten malja” langetti Pietarin hovipiireissä syvän epäluulon Helsingin ylioppilasnuorisoa kohtaan. Seuraava myrsky nousi puoli vuotta myöhemmin, kun 1.5.1831 santarmit ja poliisit yrittivät kovakouraisesti turvata pääsiäisjumalanpalveluksen Helsingin kreikkalaiskatolisessa kirkossa. Kun väkijoukosta lensi kiviä heidän niskaansa ja yksi ikkuna hajotettiin, viesti Pietariin oli selvä: kapina oli alkamassa Suomessakin. Kenraalikuvernööri ja Venäjän sisäministerinä toiminut Zakrevski saapui paikan päälle tutkimaan tilannetta ja antoi yliopiston kuulla kunniansa. Rehbinder ilmoitti kesäkuussa konsistorille, että jos kerran vielä tapahtuisi vastaavaa, yliopisto lakkautettaisiin. Syyllisten etsiminen aiheutti ison metelin. Kämnerioikeus pyysi yliopistoa järjestämään tarkastuksen osakunnissa, jotta poliisi Eklöf löytäisi tärkeälle johtolangalle, pudonneelle viitalle, omistajan. Osakunnat järjestäytyivät 25.5. tarkastukseen yliopiston väliaikaisiin tiloihin Etelä-Esplanadille (nyk. Smolnaan).

Pohjalaiset vastustivat tarkastusta jyrkästi, koska oli ennenkuulumatonta, että poliisille annettiin oikeus mielivaltaisesti osoittaa syyllinen opiskelijoiden joukosta. Yhteinen päätös pohjalaisten piirissä oli: ”Tähän emme alistu.” Runeberg yritti houkutella varsinaissuomalaiset mukaan, mutta turhaan. Pohjalaiset saapuivat kyllä paikalle mutta kieltäytyivät edelleen nöyryytyksestä. Inspehtori Hällström yritti houkutella heitä turhaan: Snellman esiintyi tovereidensa puolesta ja ilmaisi jyrkän vastalauseensa menettelyä kohtaan. Hällström jatkoi taivuttelua, mutta von Essenin mukaan ”Snellman protesteerasi ja itki, koko osakunta protesteerasi hänen kanssaan”. Pohjalaisia yritettiin pelotella viittaamalla päävartion ladattuihin aseisiin mutta mikään ei auttanut. Lopulta kuraattori Nervander ratkaisi tilanteen: ”No niin pojat, te olette osoittautuneet kunnon pohjalaisiksi. Näyttäkää nyt myös, ettei syyllistä ole teidän joukossanne!” Ihaillun kuraattorin käskyä toteltiin empimättä. Tarkastus oli muutenkin turha, koska todellinen syyllinen, eräs uusmaalainen, oli päässyt pakenemaan jo kaupungista. Pohjalaiset eivät halunneet jäädä enää häväistyyn yliopistoon vaan pyysivät joukolla eroa. Kun siihen ei suostuttu, he aikoivat kuitenkin jäädä pois opetuksesta. Tästä ei ollut käytännön seurauksia, koska koleran vuoksi yliopisto oli suljettu muutenkin syksyllä 1831.148

Kaikkein ankarin ojennus pohjalaisille tuli tapahtumaketjusta, joka alkoi satakuntalaisen N. J. Spåren pahoinpitelystä marraskuussa 1834. Spåre oli vastoin akateemisen nuorison yhteistä päätöstä osallistunut Seurahuoneen tanssiaisiin, joiden järjestäjä kauppaneuvos Alfthan oli puhunut halveksivasti ylioppilaista. Tapaus sinänsä oli viaton, mutta Hämäläiseen osakuntaan kuuluneen F. W. Avellanin kuulusteluissa paljastui, että tanssiaisboikotista päättäneellä, 15.11. pidetyllä kokouksella ei ollut yliopiston lupaa. Tällaisilla luvattomilla kokouksilla rikottiin salaseurasäännöksiä. Tämän 200 ylioppilaan kokouksen varsinaisena aiheena olivat heidän ihailemansa, mutta yliopiston kaltoin kohtelemat nuoret tiedemiehet: Runeberg oli syrjäytetty apurahan myöntämisessä ja virkahaussa ja Laurellin väitöskirja oli hylätty. Kun viranomaiset pidättivät Spåren pahoinpitelystä väärän henkilön, oikeat henkilöt ilmoittautuivat vapaaehtoisesti. He olivat kaikki pohjalaisia: A. E. Ingman, M. A. Castrén, F. A. Ehrström, H. G. Piponius, L. J. Stenbäck ja J. J. Östring. Kurinpitolautakunnan tuomio oli ankara: kaikki karkotettiin puoleksi vuodeksi yliopistosta ja määrättiin heti poistumaan kaupungista. Tämä oli kova isku osakunnalle. Kun asia oli kokouksessa esillä, Snellman kirjoitti vain pöytäkirjaan: ”Kokous oli senlaatuinen, ettei siitä voi pöytäkirjaa pitää.”149

Tapauksen loppunäytöksenä Snellman omaksui Pohjalaisen osakunnan johtajana ”Ylioppilaskunnan puheenjohtajan” roolin ja ilmoitti Hämäläiselle osakunnalle Frans Wilhelm Avellanista virallisella kirjelmällä. Sen mukaan Avellan oli ilmiannossaan toiminut itsekkäästi ja väärin: hänen olisi pitänyt osakunnan edessä sitoutua noudattamaan yhteispäätöstä ylioppilaskunnan kunnian puolustamisen nimessä.150

Kiivasluontoisina miehinä pohjalaiset sotkeutuivat usein hankaluuksiin, joita riitti pienistä järjestyshäiriöistä aina poliittiseen vehkeilyyn asti. Moraalisissa seikoissa osakunnan tuomio oli yliopiston tuomiota ankarampi mutta epäoikeudenmukaista yliopiston kantaa vastustettiin yhtenä rintamana. Yhdistävänä tekijänä pohjalaisilla oli intohimoinen viha kaikkea pakkovaltaa vastaan ja tulinen vapauden rakkaus rinnakkaisilmiönä jatkuvalle etsijämielelle.151 Kestävämpiä tuloksia alkoi syntyä, kun oivallettiin yhä syvemmin, että jos suomalaiset haluavat olla kansakunta, heidän tuli palata itseensä Arwidssonin viitoittamaa tietä ja löytää oikea voimanlähde kansanrunou-destaan, kielestään, historiastaan ja yhteisestä kansallisista tavoistaan.

Vakavinta halua tähän suuntaan ylioppilaiden piirissä osoittivat pohjalaiset häirikkömaineestaan huolimatta. Tästä todisti hyvin esimerkiksi adressi, joka 10.6.1833 luovutettiin Nikolai I:lle hänen vieraillessaan Suomessa. Lille oli laatinut adressin alkuosan ja loppuosan Snellman, jonka tekstistä osa kuuluu näin: ”– – suvaitkaa kuulla rukouksemme saada anteeksi jokainen hairauksemme, joka on Teidän majesteettinne isänsydäntä pahoittanut – – tunnustamme Kaitselmuksen ohjaavan käden siinä kohtalossa, joka on saattanut Suomen eroon entisistä siteistä, täten pelastaakseen sen kielen tähteet ja samalla sen kansallisuuden – – Suvaitkaa, koska se tarkoittaa samaa kuin Teidän majesteettinne huolenpito tästä maasta, säätää suomen kieli yleiseksi opetus- ja lainkäytön kieleksi Teidän Keisarillisen Majesteettinne suomalaisille alamaisille.”152

Snellmanin aikana pidettiin osakuntajuhlissa isänmaallisuuden henkeä tehokkaasti yllä. Marraskuussa 1833 hän kuvaa, kuinka akateeminen sivistys on ”osallistumista todelliseen akateemiseen henkeen. Käsittää aikansa suunta, jonka ilmaus kaikista valtion laitoksista ennen kaikkea yliopisto voi ja sen pitää olla, tunnustaa sen yhteys ja riippuvuus kaikista ajoista ja vaiheen tosi että jalossa mielipahassa egoismista, jonka olemassaolo elämässä vasta tässä ajanjaksossa aletaan aavistaa, ovat poistaneet kaiken oman edun laskelmoinnin, ja nuorekkaan innon elähdyttämänä ovat pyhittäneet elämänsä, kykynsä ihmiskunnan suuren asian hyväksi, ennen kaikkea sen lähimmän edustajan, isänmaan hyväksi, kaikki tämä todellinen hyödyllinen sato voidaan akateemisten vuosien aikana korjata.”153 Samassa juhlassa pidettiin maljapuheita Franzénille, jonka muotokuva paljastettiin.

Lukukausijuhlassa 19.10.1834 elvytettiin voimakkaasti Porthanin muistoa. Rehtori Pipping kohotti ensimmäistä kertaa maljan Pohjalaiselle osakunnalle. Stenbäck puhui opiskelevan nuorison veljesyhteydestä, ja kuoro esitti laulun Så länge vårt hjärta är varmt, joka päättyi sanoihin: ”Kerran oi rakastettu isänmaa, sinä elpyneenä olet iloitseva meistä.” Snellman piti maljapuheen kotona oleville, minkä jälkeen helähti ilmoille hänen sanoittamansa Vind, som far hän till nord. Laulun ensimmäinen säe kuului: ”Pohjolaan käyt tuulen tie, tervehdykset sinne vie, se sano: on jano meillä totuuden, me tavoitamme sen.” Juhlasta Snellman totesi, että sille oli ollut ominaista ”ylioppilaskekkereissä vähemmän tavallinen tyyneys ja ryminätön ilo”.154

Puhuessaan nuorisolle 70-vuotispäivänään Snellman palasi kuraattorikautensa tunnelmiin. Hän lausui suomeksi: ”Minulla on totisesti jo nuoruuden päivistä ollut vakaa usko kansallis-tunteen isosta voimasta, ja kun minä rupesin isommalle yleisölle puhumaan, oli aika semmoinen, että kaikki kirjailijat meidän maassa olivat kovissa siteissä, eikä käynyt paljo sanominen meidän maan tilasta, eikä sopinut paljo viitata meidän tarpeisiin, ja siis, koska ei minullakaan ollut tilaisuutta sen laveammalta siitä puhua, niin minun puheeni kääntyi siihen samaan takaisin, siihen lähteeseen, josta minä kauan olin tietänyt, että siitä piti meidänkin kansan olo ja onni tulemaan niin kuin kaikkien kansain, niin kauan kuin ihmissyyttä on tästä maailmasta ollut. Ja se jäävi vastaiseksikin joka kansan ainoaksi varaksi. Olen jo kyllin varma siitä, että, mitkä kohtalot isänmaata kohtannevatkin, niin kauan kuin tämä raitis rakkaus ei ole sitä laatua, että sitä saattaisi mikään voima enää tukehuttaa.”155

Snellman oli ilmeisesti vuonna 1834 ottanut suomalaisuusharrastuksen elämäntehtäväkseen kuten käy ilmi hänen kirjeessään 10 vuotta myöhemmin J. J. Tengströmille: ”Noin vuodesta 1834 lähtien suunnitelmiini oli kuulunut parhaillaan valloillaan riehuva fennisismi eli jonkin tuontapaisen liikkeen aikaansaaminen oli kuulunut toiveisiini.156 Helsingissä Snellman oli syventynyt Arwidssonin kansallisohjelmaan sekä Fichten ja Hegelin oppeihin kansallishengestä.157 Tärkein rooli kansallisten päämäärien edistämisessä oli Pohjalaisella osakunnalla, jonka henkistä iskukykyä hän pyrki parantamaan vuoden 1835 alussa uusilla järjestyssäännöillä. Osakunnan moraalia hän pyrki nostamaan alkoholin väärinkäyttöä vähentämällä. Tätä varten laadittiin säännöt, joiden noudattamiseen allekirjoittaneet sitoutuivat. Snellmanin suunnitelman mukaan kohtuuteen sitoutuneet ylioppilaat saisivat kokoontua alkoholin ääreen kerran kuussa; pääasiana oli välttää kapakoita ja niiden epäsiveellistä elämää. Ratkaisuun sitoutuneita tuettiin säännöllisillä kokouksilla, joissa ei pelattu korttia eikä sallittu kiivasta sananvaihtoa. Alkoholin vastapainoksi suositeltiin voimistelua.158

Snellmanin laatimia sääntöjä ei koettu il-mauk-sena osakunnan hengestä vaan ulkopuolisena pakkona. Vastustusta johti kaikkea ulkoista pakkovaltaa vihannut Östring, jonka mielestä ihmistä ei voinut parantaa lailla. Vaikka Snellmanin hyvät tarkoitukset eivät toteutuneetkaan, jouduttiin yleensä pohtimaan, mitä todellinen akateeminen vapaus on. Jatkossa Snellmanin sytyttämä henki valtasi osakunnan ilman, että mitään sääntöjä tarvittiin, ja tälle linjalle Östringin kääntymys toi paljon kannattajia. Niin sanotun ”Östringin seuran” jäsenet muodostivat huomattavimman voiman Pohjalaisessa osakunnassa. Tähän ryhmään kuuluneet F. A. Ehrström, E. A. Ingman, L. J. Stenbäck, M. A. Castrén, H. G. Piponius, C. G. von Essen muodostivat jonkinlaisen nuoren polven Lauantaiseuran, joka tosin joutui lopettamaan toimintansa, kun von Esseniä lukuun ottamatta kaikki sen jäsenet erotettiin salaseurasäännösten rikkomisesta.159

Snellman oli valinnut suomalaisuusharrastuksen osakuntatoiminnan tavoitteeksi jo pelkästään rauhoittaakseen osakunnan ja ohjatakseen sen energian rakentavaan suuntaan, vaikka aikansa parhaisiin kuuluneet suomen kielen taitajat C. J. Kemell, J. W. Durchman ja S. G. Bergh (Kallio) olivat juuri jättäneet osakunnan. Suomen kielen taitajia ei osakuntaan jäänyt monta, vaikka useat Oulun koulun kasvatit, joukossa Snellman, kirjoittivat vielä tyydyttävää suomea. Paljon oli pohjalaisia, jotka osasivat suomea vain nimeksi tai ei lainkaan.160

Suomalaisuuskeskustelut nousivat osakunnassa aivan uudelle tasolle, kun Stenbäck kyseenalaisti latinankielisten väittelyharjoitusten hyödyn 13.3.1834 tekemässään ehdotuksessa. Hän hyökkäsi kiivaasti näitä harjoituksia vastaan leimaten ne ”jätteiksi jäykältä pedanttiselta ajalta, jolloin latina oli kaiken sivistyksen alku ja loppu”. Jäykästä kokousmuodosta kiinnipitäminen vaaransi hänen mielestään osakunnan korkean tarkoituksen toteutumisen. Tarkoitushan oli ”ajatusvaihdolla saada aikaan henkinen yhdysside, yhteinen harrastus oikeaa ja jaloa kohtaan”. Siksi Stenbäck esitti ruotsinkielisiä, vapaamuotoisia, aiheiltaan vapaita keskusteluja, joissa kukaan ei saisi puhua kauempaa kuin vartin. Uusi tapa otettiin käyttöön osakunnan torstaikokouksissa, ja Snellmanin koko kuraattorikauden useista eri aiheista käydyt tiiviit keskustelut loivat vireyttä Pohjalaisen osakunnan kokouksiin, vaikka joku oli epäillyt etukäteen, että kokouksia ei saada koskaan niin mielenkiintoisiksi, että juristi- ja maanmittariylioppilaat kiinnostuisivat kansallisista asioista.161

Osakuntakokousten merkittävimmät keskustelut koskivat suomalaista kansallisuutta. Heti 20.3.1834 pohdittavana oli A. E. Ingmanin kysymys ”Voidaanko pitää mahdollisena tehdä Suomi suomalaiseksi?” Vaikka Snellman merkitsi keskustelun kulusta pöytäkirjaan vain: ”useat maanmiehet lausuivat mielipiteensä”,162 illan aikana esitettiin rohkeita ajatuksia. Useimmat pitivät mahdollisena suomalaisuuden vahvistumista, mutta arviot tähän tarvittavista olosuhteista vaihtelivat. Jyrkimmät kannanotot lähtivät siitä, että suomalaisuuden voiton välttämätön edellytys oli Suomen itsenäisyys.163 Välillä käsiteltiin yksityiskohtaisempiakin asioita kuten, olisiko d-kirjain poistettava suomen kielestä164 tai pitäisikö suomalaisia kirjoja arvostella lehdissä.165 Näiden avartavien keskustelujen kautta pohjalaiset alkoivat vakuuttua, että suomen kielen säilyttäminen oli kansallisista kysymyksistä tärkein. Tunnetta syvensi Oulun Wiikko-Sanomissa kansan miehen suulla esitetty vetoomus: ”Jospa herras-sääty pitäsi kieltämme paremasa arwosa, ja oikeen toella antasi lapsensa sitä oppia, niin ei tarwittaisia kuulla kuinka monet nuoret papit saarnaawat sotku-suomiansa, jota arwael-len täytyy ymmärrellä”. Tällainen kotimaakunnassa julkaistu vetoomus kosketti syvältä tule-vien pappien ja tuomareiden mieliä.166

Tulevien virkamiesten suomen kielen taitoa pohdittaessa Pohjalaisessa osakunnassa käsiteltiin kysymystä suomen kielen lehtorin viran perustamisesta.167 Keskustelu oli hillittyä, koska etukäteen tiedettiin viranomaisten asenne asiaan. Edistyäkseen itse tässä taidossa osakuntalaiset päättivät, että kukaan ei voisi valmistua yliopistosta eli saada osakuntatodistusta suorittamatta ensin suomen kielen tutkintoa.168 Päämäärä yritettiin toteuttaa vapaaehtoisen yhdistyksen kautta. Sitoumuksen allekirjoitti 1.5.1834 pohjalaisista 28. Heidän joukossaan olivat muun muassa Stenbäck, Borg, Snellman, Östring ja von Essen. Pöytäkirjaa pitänyt Snellman kirjoitti marginaaliin: ”Förening för Finskan.”169 Useimmilta tutkinto jäi kuitenkin suorittamatta – muun muassa Snellmanilta, aloitteen tekijältä Ehrströmiltä ja yliopiston tulevalta suomen kielen professorilta Castrénilta.

Snellmanin tapaan joukossa oli kuitenkin sellaisia, jotka olisivat voineet läpäistä tutkinnon, mutta eivät tulleet sitä suorittaneeksi. Stenbäckille tämä jäi pysyväksi haitaksi, koska hän ei pappina päässyt lähelle kansaa.170 Kuitenkin pohjalaiselta oli syntynyt ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja, kun E. A. Ingmanin väitökseksi hyväksyttiin suomennos Homeroksen Ilias-runoeepoksen ensimmäisestä laulusta. Viipurilainen W. S. Schildt seurasi esimerkkiä ja julkaisi väitökseksi suomennoksen Ksenofonin Anabasis-kirjan eräistä luvuista. Molemmat väitöskirjat tarkastettiin 1832. Kerrotaan, ”ettei hengen hiiskaustakaan kuulunut tässä suuressa väen tungoksessa näiltä hartailta kuulijoilta, jotka olivat vain silmänä ja korvana – korvana kuulemaan armaan äidinkielensä etua puollettavan”.171

Pohjalaisen osakunnan voimakasta kypsymistä isänmaallisuuteen kiteyttää osakunnan kevätjuhlissa 23.5.1834 ensimmäisen kerran kohotettu suomalaisen isänmaan malja. Se merkitsi myös jyrkkää muutosta kevätjuh-lien perinteeseen. Turun Akatemian ajoista asti Cygnaeuksen mukaan osakuntajuhlissa: ”Mykkyys vallitsi, kukaan ei lausunut mielipidettään, kukaan ei ilmaissut ajatuksiaan – – oli melkein kuin kalaparvi olisi järjestänyt ne.” Kumpulan kentällä tähän tuli muutos toukokuussa 1834. Topeliuksen mukaan tunnelma oli normaalin eloisa klo 15.00: kentällä oli 300 ihmistä, kun uteliaita seuraajia ja ryyppypöydän kuokkavieraita ei laskettu mukaan. Viralliset maljapuheet olivat tyhjää täynnä, ohjelman painopiste oli leikeissä ja punssissa. Kun alkoholia runsaasti nauttinut nuoriso ei halunnut kuulla puhuttavankaan paluusta kaupunkiin klo 21.00, Snellman nousi puhujalavalle ja esitti voimakkain sanoin maljan isänmaalle. Remuava joukko hiljeni, ja jokainen lausui liikuttuneella äänellä rakastetun isänmaansa nimen. Tyhjennettyään maljan Snellman sinkosi lasin maahan pirstaleiksi. Sen jälkeen rikottiin samalla tavalla yhtä aikaa 300 lasia säestämällä toimitusta voimakkaalla eläköön-huudolla isänmaalle suuren Venäjän lipun alla. Vuoden 1836 päättyessä Topelius kirjoitti päiväkirjaansa: ”Suhteestamme itsevaltaiseen venäläiseen kolossiin toivon sydämestäni, että se olisi rauhallinen, mutta ei sorron alainen – kunnes kerran korkeampi sivistys on hivuttanut kolossin perustukset – – Sinun henkinen elämäsi ei ole vielä valveutunut – – Mutta kerran tulee sinunkin aikasi!”172

Suomen kielen edistämisessä merkkipaalu oli Kalevalan ilmestyminen jouluksi 1835 ja maaliskuuksi 1836. Jo Kantelettaren ilmestymisestä lähtien 1829–1831 ennustettiin, että koko yliopisto herää antamaan arvoa suomen kielelle. Kalevala oli tien avaajana. Ingman esimerkiksi kirjoitti kärsimättömänä Lönnrotille: ”Joko Väinämöisesi on selvänä paperilla? – – Sitä nyt kaikki Suomen ystävät halullisesti outtavat ja sepä onkin meille sangen kallis ja suotuisa lahja.” Akateeminen nuoriso ymmärsi kansalliseepoksen merkityksen ja piti sitä kansallisaarteena, josta suomalaisilla oli syytä olla ylpeä. Pohjalaisessa osakunnassa syksyn 1836 lukukausijuhlassa juhlaesitelmän aiheena oli Kalevala. Nuoret pohjalaiset etsivät sen kautta suomalaista isänmaata, vaikka parhaimmillekin suomen kielen osaajille Kalevalan ymmärtäminen oli vaikeaa, useimmille jopa ylivoimaista. Tätä esimerkiksi Topelius murehti, koska hänen kielitaitonsa ei riittänyt ammentamaan Kalevalan runoaarteita. Turhautuneen hän merkitsi päiväkirjaansa: ”Oletpa sinä aika nahjus, rakas Z:ni – – hyi häpeä!” Innokkaimmat tankkasivat Kalevalaa kielioppi ja sanakirja kädessä.173

Kalevalan ilmestymisen aikoihin Nervander palasi Ruotsin-matkaltaan ja provosoi Pohjalaisessa osakunnassa suuren välienselvittelyn suomalaisuuskysymyksestä. Pohjalaiset saivat kylmää vettä niskaansa, kun maaliskuussa 1836 osakunnassa käsiteltiin aihetta ”Mitä esteitä on kansallisen kirjallisuuden syntymiselle Suomessa?” Nervander esitti jyrkän vastalauseen sitä suomalaisuusinnostusta vastaan, joka osakunnan oli vallannut hänen poissa ollessaan. Hän suoranaisesti pilkkasi tovereidensa kansallista innostusta ja väitti heidän harrastustaan turhaksi ja pelkkään tunteeseen perustuvaksi. Myöhemmin Snellman kertoi Tengströmille, että hän joutui asiasta tuimaan väittelyyn Nervanderin kanssa, mistä oli seurauksena välien kylmeneminen. Nervanderin hyökkäykseen vastatessaan Snellman tuli entistä tietoisemmaksi pyrkimyksensä tärkeydestä; tunteesta kehittyi selvä vakaumus, tahto toimia päämäärän saavuttamiseksi. Samoin toiminnan suunta selkeni myös Castrénille. Tällä tavalla Nervander tahtomattaan teki palveluksen suomalaisuuden asialle, jolle hän itse aina pysyi vieraana.174

133                         Hannu Penttinen, Axel Adolf Laurellin ja Frans Ludvig Schaumanin käsitys kirkon ja valtion suhteesta. Kirkkohistorian pro gradu huhtikuu 1971. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 17–41 . Ks. myös Tideström 1941, 475–478.

134                         Helanen 1937, 208–209.

135                         Paul Nyberg, Zacharias Topelius: Elämäkerrallisia muistiinpanoja. (Suom. Helmi Krohn). Helsinki 1923, 70–72.

136                         Helanen 1939, 119–120.

137                         Helanen 1937, 214–216.

138                         Helanen 1937, 216–218.

139                         Helanen 1937, 218-219.

140                         Lisäys maljapuheeseen F. Cygnaeukselle kesäkuussa 1832, luonnos. KT 1, 74. Rein 1981 (I), 80.

141                         Osakunnan kunnian merkityksestä [1832], puheluonnos. KT 1, 75. Rein (1918) I, 80–81.

142                         R. W. Frosterusta koskeva Pohjalaisen osakunnan anomus yliopistolle 23.7.1832 ja Lisäys R. W. Frosterusta koskevaan Pohjalaisen osakunnan anomukseen yliopistolle 20.10.1832. KT 1, 78 ja 84. Rein (1918) I, 81–83.

143                         Opiskelijan muutamista olosuhteista yliopistossa, esitelmä Pohjalaisessa osakunnassa 3.11.1833. KT 1, 108–118. Ks. Matti Klingen kommentaari SA I:143. KT 1, 108–118.

144                         Helanen 1937, 218–222.

145                         Helanen 1937, 127.

146                         Helanen 1937, 182–183. Ks. myös Onni Wiherheimo ja Gabriel Rein, Kunnalliselämä. Teoksessa Helsingin kaupungin historia III.2. Helsinki 1950, 293–297 sekä Eirik Hornborg, Sotaväki ja sotatapahtumat. Teoksessa Helsingin kaupungin historia III.1. Helsinki 1950, 219–227.

147                         Helanen 1937, 182–195.

148                         Helanen 1937, 195–198.

149                         Rein (1981) I, 78. Helanen 1937, 199–200. Ks. myös C. G. von Essen, Ett gammalt studentminne juhlalehdessä Z. Topelius 14/1 1818–1888.

150                         Helanen 1937, 202–206. Aspelin-Haapkylä 1917, 132–134.

151                         F. V. Avellania koskeva kirjelmä Hämäläiselle osakunnalle joulukuussa 1834, konsepti. KT 1, 132–132. Ks. Matti Klingen kommentaari SA I:155.

152                         Helanen 1937, 207.

153                         Lehmusto 1935, 45–50. Ks. adressin konsepti. KT 1, 94–96.

154                         Opiskelijan muutamista olosuhteista yliopistossa, esitelmä, Pohjalaisessa osakunnassa 3.11.1833. KT 1, 108.

155                         Pohjolaan käy tuulen tie, runo Pohjalaisen osakunnan juhlaan 19.10.1834, KT 1, 126.

156                         Snellmanin vastauspuhe J. Krohnille 12.5.1876. Uusi Suometar 1876/57. KT 23, 375.

157                         Kirje Johan Jacob Tengströmille 7.11.1845. KT 8, 269.

158                         Lehmusto 1935, 36.

159                         Ehdotus säännöiksi raittiiden elämäntapojen noudattamiseksi osakunnassa keväällä 1835. KT 1, 137–138. Ks. Matti Klingen kommentaari SA I:159. Ks. Eliel Aspelin-Haapkylä, Lauri Stenbäck. Helsinki 1917, 94–95. Tor Krook, Väckerörelserna i Österbottens svenska församlingar under 1800-talet II. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia XXXI.2. Helsinki 1931, 196–197.

160                         Krook 1931, 203–204 sekä Aspelin-Haapkylä 1917, 96–105 ja Helanen 1937, 235–238.

161                         Helanen 1937, 279–280.

162                         Helanen 1937, 250–251. ks. Osakunnan pöytäkirja 20.3.1834: 2 §. Aspelin-Haapkylä 1917, 110–113.

163                         Osakunnan pöytäkirja 20.3.1834: § 2. Pohjalaisen osakunnan arkisto. Helsingin yliopiston kirjasto.

164                         Helanen 1937, 283. Ks. Aspelin-Haapkylä, 113.

165                         Pohjalaisen osakunnan pöytäkirja 28.10.1834: § 3.

166                         Pohjalaisen osakunnan pöytäkirja 1.5.1834: § 2.

167                         Helanen 1837, 284.

168                         Pohjalaisen osakunnan pöytäkirja 17.4.1834: § 2.

169                         Pohjalaisen osakunnan pöytäkirja 1.5.1834: § 1.

170                         Förbindelseskrift rör. Avläggande finsk examen. Ingången 1. maj. 1834. Pohjalaisen osakunnan kokoelma, kansio Ma:102. Yliopiston kirjasto. Ks. Kaarlo Koskimies, Suomalaisuuden harrastuksista Pohjalaisessa osakunnassa viime vuosisadan puoliväliin mennessä ja sitä ennen. Joukahainen XIII, Helsinki 1906, 248–249. Aspelin-Haapkylä 1917, 114.

171                         Helanen 1937, 287.

172                         Helanen 1937, 282.

173                         Helanen 1937, 291–292. Ks. tarkka kuvaus Zacharias Topelius Dagböcker I.2, 223–224.

174                         Helanen 1937, 289–290. Ks. myös Anttila, 360–442.