Filosofinen ja empiirinen perhetutkimus
Snellman ei juurikaan pannut painoa perheiden reaalisten
elinolojen tarkasteluun. Hän näyttää ottaneen ne ikään kuin
annettuina B samaan tapaan kuin historian ja kansalliset tavat.
Häntä ei kuitenkaan voi missään tapauksessa pitää fatalistina,
sillä hänen yhteiskunnallisen ajattelunsa yhtenä keskeisenä
kulmakivenä oli usko ihmisen mahdollisuuksiin saavuttaa
määrätietoisella työllä vaurautta ja onnea. Mitään erityistä
perhepoliittista ohjelmaa perheiden elinolojen parantamiseksi
Snellman ei kehittänyt. Hän uskoi romanttisesti luonnostaan
kukoistavaan perheonneen ja siihen, että vanhemmat huolehtivat
lapsistaan rakkaudella ja toimivat pedagogisesti viisaasti
seuratessaan sukupolvien traditiota.
Empiirinen yhteiskuntatiede otti Snellmanin päivinä ensi
askeleitaan. Yhteiskunnallisista oloista tehtiin jonkin verran
tilastoja, mutta tieteellisessä yhteiskuntatutkimuksessa korostui
ilmiöiden olemuksia hahmottava filosofinen spekulaatio. Niinpä
Snellmanin ohjelma, hänen sosiaalinen ja poliittinen ajattelunsa,
rakentuikin perheen, yhteiskuntaelämän ja valtion olemuksia
kokonaisvaltaisesti hahmottavalle filosofiselle tarkastelulle. Hän ei
kuitenkaan väheksynyt empiiristä tietoa yhteiskunnasta ja
ihmisten todellisista elinoloista, päinvastoin.
Hegeliläisenä filosofina Snellman hahmotti perheen olemusta
ja paikkaa inhimillisen yhteiselämän muotona. Perhe-elämää ja
perhettä yhteiskunnallisena instituutiona kuvaava ja selittävä
empiirinen tutkimus taas ei koske perheen olemusta, vaan
kysymys perheen olemuksesta on perustavalla tavalla filosofinen.
Käsitteen ”olemus” operationaalistaminen empiirisen
perhetutkimuksen tarkoituksiin olisi mieletöntä. Perheen olemus
on jotain muuta kuin perhe-elämää ja perheiden elinoloja koskevat
tosiasiat. Spekulatiivisessa analyysissa ei operoida empiirisellä
tutkimustiedolla vaan käsitteiden dialektisilla suhteilla.
Jos käsitteellä ”olemus” ei ole empiiristä vastinetta, voidaan
kriittisesti kysyä, onko sen käyttö tieteellisessä
tiedonmuodostuksessa ylipäätään mielekästä tai suotavaa. Onko
reaalisten ilmiöiden ”olemuksia” tarkasteleva filosofinen
279
lähestymistapa vain menneisyyden jäänne modernissa tieteessä?
Eikö empiirinen tieto perhe-elämän ominaisuuksista riitä
vastaamaan ihmisen tiedon- ja totuudenjanoon tai käytännöllisiin
pyrkimyksiin auttaa ongelmien alla eläviä perheitä?
Wittgensteinin näkemystä filosofian suhteesta erityistieteisiin
mukaillen: perhefilosofinen tutkimus on empiirisen
perhetutkimuksen joko ylä- tai alapuolella. Perheen olemukseen
porautuva filosofinen tiedonmuodostus on nähdäkseni
perusteltua, jos se auttaa ymmärtämään perheestä, perheelämästä
ja perheen yhteiskunnallisesta merkityksestä jotakin
sellaista olennaista, jonka tarkasteluun empiirinen tutkimus
perheiden ominaisuuksista ei yllä. Filosofian eri koulukunnat
tarjoavat perheen ymmärtämiseen olennaisesti erilaisia
vastauksia. Snellmanin vastaukset edustavat nähdäkseni
omaperäistä huippukohtaa aristoteelisessa perhefilosofian
perinteessä, erityisesti traditiota uudistaneessa hegeliläisessä
perhefilosofiassa – osana hegeliläistä yhteiskunta- ja
kasvatusfilosofista perinnettä.
Näkemykseni mukaan filosofisen perhetutkimuksen suhde
empiiriseen perhetutkimukseen sisältää kaksi aspektia, jotka
samalla koskevat filosofisen tutkimuksen tehtäviä:
B filosofisen perhetutkimuksen tehtävänä on tukea
empiiristä perhetutkimusta problematisoimalla perheelämän
psykologisia, sosiologisia ja antropologisia
kuvauksia ja eksplikoimalla perheen tarkastelussa
käytettyjä käsitteitä, paljastamalla
epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia
B filosofisen perhetutkimuksen tehtävänä on rationaalisen
argumentoinnin keinoin ylittää empiirisen
perhetutkimuksen kuvaukset perhe-elämästä ja
perheestä yhteiskunnallisena instituutiona, ymmärtää ja
tehdä perhettä ymmärrettäväksi toisella tavalla,
mahdollisesti syvemmin kuin empiirinen perhetutkimus.
Millainen empiirisen perhetutkimuksen ylittävä käsitys perheelämästä
ja perheestä yhteiskunnallisena instituutiona avautuu
Snellmanin perhefilosofiasta? Mikä merkitys hänen perheen
280
olemusta hahmottavalla spekulaatiollaan tai filosofisella
analyysillaan on nykypäivänä, jolloin sosiologinen, psykologinen ja
antropologinen perhetutkimus on tuottanut valtavan määrän
yksityiskohtaista kokemusperäistä tietoa perheiden elinoloista,
elintavoista ja perheenjäsenten keskinäisistä
vuorovaikutussuhteista? Onko filosofinen essentialismi vain jokin
kummajainen modernissa perhetutkimuksessa?
Perheen olemukseen porautuvassa perhefilosofiassa voidaan
hyödyntää empiirisen perhetutkimuksen aikaansaannoksia.
Snellman tosin ei näin tehnyt vaan nojasi käsitteiden loogisspekulatiivisen
kehittelyn metodiin. Rationaalinen analyysi voisi
kuitenkin rakentua myös empiirisen tutkimuksen tuottaman tiedon
pohjalle ja muodostaa sen perusteella jäsentynyttä kokonaiskuvaa
tutkimuskohteesta, esimerkiksi perheestä. Filosofinen
argumentointi ei kuitenkaan nojaa ensisijassa kokemukseen vaan
rationaaliseen päättelyyn. Tästä huolimatta filosofisen
perhetutkimuksen yhdeksi tähtäyspisteeksi voitaisiin asettaa
perheen ymmärtäminen ihmisen psykologisista ja sosiaalisista
ehdoista käsin, jolloin analyysissa hyödynnettäisiin
kokemusperäistä perhetutkimusta.
Otetaan esimerkiksi avioero. Sosiologinen ja psykologinen
perhetutkimus voivat tuottaa systemaattista kokemusperäistä tietoa
muun muassa siitä, kuinka paljon avioeroja tapahtuu, mitkä
yhteiskunnalliset tekijät ovat yhteydessä avioerojen
esiintymistiheyden vaihteluihin yhteiskunnassa, millaisia
kokemuksia avioeroihin liittyy ja mitä merkityksiä ihmiset niille
antavat, mitä psyykkisiä ja sosiaalisia seurauksia avioerolla on
aikuisille ja lapsille, tai siitä, millaisia käsityksiä ihmisillä on
eroamisensa motiiveista, tai vaikkapa siitä, mikä yhteys
uskottomuudella on avioliittojen hajoamiseen. Perhefilosofiassa
taas kysytään, mitä avioero inhimillisen elämän ilmiönä on, mistä
siinä pohjimmiltaan on kyse, mikä on avioeron inhimillinen ja
yhteiskunnallinen olemus, mitä eroaminen kertoo ihmisyydestä ja
missä olosuhteissa eroaminen on eettisesti perusteltua. Ovatko
nämä yhteen sovittamattomia kysymyksenasetteluja inhimillisessä
tiedonmuodostuksessa?
281
Nykypäivän perhefilosofisella tutkimuksella on selvästi
toisenlaiset puitteet kuin Hegelin ja Snellmanin aikana. Perheen
asema modernissa, korkeasti teollistuneessa, pluralistisessa ja
parlamentaarisen demokratian nimeen vannovassa yhteiskunnassa
on olennaisesti toinen kuin monella tavoin staattisessa säätyyhteiskunnassa.
Perheen asemaa nyky-yhteiskunnassa määrittävät
muun muassa naisten koulutustason kohoamisen myötä tapahtunut
naisten laajamittainen siirtyminen työelämään, avioerojen
yleistyminen, lasten oikeuksien lakisääteistyminen, taloudellista ja
sosiaalista turvaa perheille antava perhepolitiikka sekä kehittynyt
sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmä ja siihen kuuluva
lastensuojelujärjestelmä.
Yhteiskunnallinen muutos on tuonut uusia tutkimuskohteita
yhteiskuntatieteellisen perhetutkimuksen, myös perhefilosofian
piiriin. Tietyt peruskysymykset tulevat kuitenkin aina säilymään,
samoin tutkimusparadigman valintaa koskevat ongelmat.
Perhefilosofiassakin voidaan erottaa useita, keskenään kilpailevia
lähestymistapoja, jotka liittyvät yleisiin tieteen- ja tiedonfilosofisiin
virtauksiin. Perhefilosofian lähtökohtia, tehtäviä ja tutkimuskohteita
sekä perhefilosofista tiedonmuodostusta voidaan luonnehtia
näissä kilpailevissa lähestymistavoissa hyvinkin eri tavoin.
Käytännössä erilaiset paradigmat myös täydentävät toisiaan.
Perhefilosofian yhteys lainsäädäntöön
Snellman katsoi Tuomas Akvinolaisen tavoin, että ihminen tulee
persoonallisuudeksi kehittyessään siveelliseksi subjektiksi.
Perusta tälle kehitykselle luodaan perheessä. Tämä toteutuu siinä
siveellisessä maailmanjärjestyksessä, jossa vanhemmilla on
luonnollinen oikeus ja velvollisuus kasvattaa omia lapsiaan.
Julkisen vallan tehtävänä on suojella perhettä sen
kasvatustehtävässä.
Filosofia merkitsi Snellmanille käytännöllistä tiedettä, jonka
tavoitteena oli inhimillinen hyvinvointi ja edistys. Samoin kuin hänen
perhefilosofiaansa voidaan ymmärtää vain hänen filosofisen
kokonaisajattelunsa kautta, sen perhepoliittisia merkityksiä on
tarkasteltava osana hänen yhteiskuntapoliittisen ajattelunsa ja
282
toimintansa kokonaisuutta. 1800-luvulla ei vielä puhuttu
varsinaisesti perhepolitiikasta, mutta perhelainsäädäntö oli jo
verrattain monipuolista. Snellman korosti perheinstituution
perustavaa merkitystä yhteiskuntaelämässä ja katsoi perheiden
tukemisen julkisen vallan tehtäväksi niin sosiaali- kuin
sivistyspoliittisessakin mielessä.
Länsimaisten yhteiskuntien lainsäädäntö nojaa perinteisesti
vanhempien kasvatusoikeuden periaatteeseen. YK:n
ihmisoikeuksien julistus mainitsee vanhempien ensisijaisen
oikeuden lasten kasvatuksessa, ja Saksan vuoden 1949
perustuslain mukaan (' 6)
B avioliitto ja perhe ovat valtion erityisessä suojeluksessa
B lapsen hoito ja kasvatus ovat vanhempien luonnollinen
oikeus ja ennen kaikkea heille uskottu velvollisuus
B vastoin huoltajien tahtoa lapsi voidaan erottaa perheestä
vain, jos huoltajien kieltäytymisen vuoksi tai jostakin
muusta syystä lasta uhkaa laiminlyönti.
Nämä säädökset muistuttavat pitkälti perhefilosofian
aristoteelisessa perinteessä mainittuja ajatuksia perheen
autonomiasta, vanhempien kasvatusoikeudesta ja valtion
tehtävästä suojella perhettä. Perustuslain lisäksi myös Saksan
siviililainsäädännössä (Bürgerliches Gesetzbuch, ' 1626)
korostetaan vanhempien kasvatusoikeutta ja -velvollisuutta. Sama
vanhempien kasvatusoikeuden korostus sisältyy periaatteessa
kaikkien länsimaisten demokratioiden perhelainsäädäntöön.
Onko länsimaisten yhteiskuntien perhelainsäädännössä
luonnonoikeudellinen ajattelu muuttunut positiiviseksi oikeudeksi
tai positiivinen oikeus tavoittanut lainsäädännön
luonnonoikeudellisen juuren? Maininta vanhempien luonnollisesta
oikeudesta viittaa esivaltiolliseen oikeuteen, jota
lainsäädännöllisesti ei tule kumota. Tämä oli myös Snellmanin
näkemys vanhempien kasvatusoikeudesta, vaikka hän ei muutoin
yhtynytkään luonnonoikeudelliseen ajattelutapaan. Kyse ei ole
vain funktionaalisesti perustellusta säädöksestä parhaan
mahdollisen kasvatuksen järjestämiseksi lapsille, sosialisaation
turvaamiseksi ja yhteiskunnan säilyvyyden ja jatkuvuuden
283
takaamiseksi. Perustelu menee syvemmälle ihmisluontoon ja etsii
lähtökohtansa inhimillisen yhteiselämän muotojen B perheen,
kansalaisyhteiskunnan ja valtion B suhteita säätelevästä
”siveellisestä maailmanjärjestyksestä”.
Luonnollisen käsite aristoteelisessa perinteessä on sekä
oikeusfilosofisesti että lainsäädännön näkökulmasta
ongelmallinen. Käsite viittaa ihmisluontoon ja tähtää kaiken sen
legitimointiin, mikä on ihmisluonnolle tunnusomaista. Kyse ei
kuitenkaan ole siitä, että kaikki, mitä ihminen on ja tekee, olisi
eettisesti hyväksyttävää ja olisi saatettava julkisen vallan
suojelukseen. Pikemminkin huomio kohdistuu sekä yksilön
rationaalisessa toiminnassa että rationaalisesti järjestäytyneessä
yhteiskunnallisessa elämänmuodossa ilmeneviin hyveisiin ja
siveellisyyteen, joissa ihmisluonto järjellisenä ja vapaana henkenä
ilmaisee itseään ja todentuu. Ihmisluontoon perustuva legitimointi
on kuulunut vanhastaan myös katolisen kirkon sosiaalietiikkaan
(natura humana -periaate).
Ajatukseen perheestä luonnollisena instituutiona sisältyy
biologinen ulottuvuus: ihminen on sukupuolinen olento ja
taipuvainen kiintymään sukupuolisesti, muodostamaan
parisuhteita, saamaan jälkeläisiä ja huolehtimaan niistä.
Luonnollisuus ihmisessä ei kuitenkaan rajoitu ihmisen biologisiin
ominaisuuksiin. Ihminen on myös henkinen olento, jonka luontoon
kuuluu henkisiä tarpeita ja mahdollisuus henkiseen kehitykseen.
Perheellä on tässä keskeinen osa. Perheen perustamisessa ja
perhe-elämässä yhdistyvät ihmisluonnon biologinen ja henkinen.
Snellman ilmaisee tämän selkeästi toteamalla, ettei pelkkä
sukupuoliseen kiintymykseen perustuva parisuhde ilman
lastenkasvatustehtävän suhteelle antamaa moraalista sisältöä ole
vielä siveellinen suhde. Lastenkasvatustehtävän kautta
subjektiiviseen kiintymykseen perustuva parisuhde kiinnittyy
yhteiskuntaelämän kokonaisuuteen ja saa siveellisen merkityksen
valtion siihen kohdistamasta mielenkiinnosta.
Kysymys perheen ja valtion suhteesta on yksi perhefilosofian
perusongelma. Perhefilosofian aristoteelisessa perinteessä on
korostettu perheen itsemääräämisoikeutta sen omassa
elämänpiirissä ja julkisen vallan roolia perheen autonomian
284
turvaajana. Aristoteleelle vanhempien kasvatusoikeus merkitsi
lasten hyveisiin kasvamisen luonnollista perustaa, mikä myös on
valtion etu. Tuomas Akvinolainen näki perheen autonomian ja
vanhempien kasvatusoikeuden Jumalan luomisjärjestykseen
kuuluvaksi luonnolliseksi oikeudeksi. Snellman painotti
aristoteelisen perinteen edustajista ehkä kaikkein voimakkaimmin
kotikasvatuksen traditiolähtöisyyttä, kiinnittymistä sukupolvien
ketjussa muotoutuneeseen perinteeseen. Tässä yhteydessä
traditio merkitsi Snellmanille pelkän luonnon ylittävää henkisen
kehityksen ilmausta, johon kaikki siveellisyys
yhteiskuntaelämässä lopulta nojaa ja jota valtion tulee suojella.
Huolenpito lapsista, vanhuksista, sairaista ja vammaisista on
perinteisesti kuulunut perheen tehtäviin. Sosiaalipolitiikan ja
sosiaaliturvajärjestelmien kehittymisen myötä huolenpito on
”yhteiskunnallistunut”, siirtynyt perheeltä yhteiskunnan hoiva- ja
huolenpitoinstituutioille. Pohjoismaisessa sosiaalipoliittisessa
ajattelussa ja siihen perustuvassa sosiaalilainsäädännössä
korostetaan yksilön oikeutta saada yhteiskunnalta tarvitsemaansa
sosiaalista turvaa ja tarvitsemiaan palveluja.
Subsidiariteettiperiaatteelle rakentuva keski- ja
eteläeurooppalainen sosiaalipolitiikka on selvästi
perhekeskeisempää kuin pohjoismainen: siinä korostetaan
perheen huolenpitotehtävän ensisijaisuutta suhteessa
yhteiskunnalliseen hoiva- ja huolenpitotyöhön ja
yhteiskunnallisessa hoiva- ja huolenpitotyössä asetetaan
kansalaisyhteiskunnan kautta organisoitu toiminta julkisen vallan
toimintojen edelle. Valtion ja kuntien ensisijaiseksi tehtäväksi jää
toiminnan taloudellisten edellytysten turvaaminen
”subsidiaarisesti”.
Sosiaalipolitiikan pohjoismainen ja mannereurooppalainen
malli ilmentävät kahta erilaista perhekäsitystä. Niissä perheen
huolenpitotehtävä käsitetään perustavasti eri tavoin, joskaan
mallien toteutus käytännössä ei ole kategorista. Pohjoismaisissa
hyvinvointivaltioissa perheen huolenpitofunktio on luonnollisesti
säilynyt tärkeänä osana huolenpidon kokonaisuutta ja keski- ja
eteläeurooppalaisissa yhteiskunnissa B siinä suhteessa kuin
perheiden edellytykset toteuttaa huolenpitotehtäväänsä ovat
285
niissä heikentyneet B yhteiskunnallinen huolenpito on lisääntynyt
ja myös julkisen vallan tehtäväkenttä huolenpitotyön alalla
laajentunut. Periaatteellisella tasolla pohjoismainen ja
mannereurooppalainen sosiaalipolitiikan ja sosiaaliturvan malli
eroavat ratkaisevasti, minkä seurauksena näiden maiden
sosiaalilainsäädännössä on huomattavia, pitkälti lainsäädännön
taustalla vaikuttavien perhe- ja yhteiskuntakäsitysten erilaisuuteen
palautuvia eroja.
