Siveellisyyden käsite
Hegelin oikeusfilosofisen tutkimuksen lähtökohtana oli ajatus, jonka
mukaan hengen objektiivinen itsessään oleminen toteutuu
oikeudessa. Objektiivisen hengen kehityksen Hegel jäsensi
kolmeen vaiheeseen katsoen sen etenevän abstraktista
oikeudesta subjektiivisen moraalin kautta objektiiviseksi
siveellisyydeksi. Näistä viimeksi mainittu toteutuu Hegelin mukaan
kansan tavoissa ja toiminnoissa.
Snellmanin käsitys perheen olemuksesta siveellisyytenä tulee
ymmärrettäväksi hegeliläisen käsitejärjestelmän pohjalta. Perhe
(Familie) oli Hegelille siveellisyyden ensimmäinen vaihe. Lasten
itsenäistymisen myötä perheen on kuitenkin kiellettävä itsensä.
Uusi siveellisyyden vaihe koittaa, kun lapset siirtyvät
kasvuperheestään kansalaisyhteiskuntaan (bürgerliche
Gesellschaft). Heidän tarkoituksensa yksilöinä toteutuu
varsinaisesti siinä, että he tekevät valtiosta (Staat) toimiensa
päämäärän ja työllään edistävät valtion olemuksen toteutumista.
Siveellisyyden (die Sittlichkeit) käsitteen problemaattisuutta
osoittaa jo se, että Hegelin koottujen teosten englanninkielisessä
laitoksessa T. M. Knox on kääntänyt sen muotoon ”ethical life” ja
että substantivoituna adjektiivina siveellinen (das Sittliche) saa
24
vastaavasti muodon ”the ethical order”. Monasti englanninkielisissä
teksteissä siveellisyydestä käytetään myös termiä ”morality”.
Mainitut englanninkieliset termit eivät ilmaise kovin hyvin käsitteen
hegeliläisen merkityssisällön perusajatusta, jossa siveellisyys on
subjektiivisen tahdon samastumista objektiiviseen, perheen ja
kansakunnan tavoissa sekä valtion laeissa ilmenevään
objektiiviseen hyvään B siten, että siveellinen on
”intensiivisemmässä mielessä todellista kuin abstrakti hyvä (das
Gute)”, koska siinä on ”perheen ja kansan todellinen henki”
(Oikeusfilosofia, ' 156 lisäyksineen ja '' 141B155). Siveellisyyden
olemukseen kuuluu vapaus; Hegelin mukaan se on ”vapauden
idea”, jonka perusta ja päämäärä ovat ihmisen itsetietoisuudessa
olevassa hyvän tietämisessä ja tahtomisessa ja näiden mukaisessa
toiminnassa, joka tekee hyvän eläväksi (Oikeusfilosofia, ' 142).
Ruotsiksi kirjoittanut Snellman käytti termiä sedlighet.
Hegelin käsitejärjestelmässä siveellisyys koskee moraalin
objektiivista puolta, yhteiskunnalliseen järjestykseen kuuluvia
normeja ja tapoja, joita ihmiset ovat velvolliset noudattamaan ja
ylläpitämään, erotuksena ihmisten itsetietoisuuteen perustuvasta
moraalin subjektiivisesta puolesta (ks. Wood 1984, 30B31). Täten
siis puhe perheestä siveellisyyden muotona ja ”siveellisyyden
välittömänä olemassaolona” tarkoittaa yhtäältä, että perhe on osa
objektiivista yhteiskunnallista järjestystä, ja toisaalta, että se on
tämän järjestyksen ylläpitämisen areena. Perhe käsitteellistyy
osaksi sosialisaatiota: perheessä luodaan siveellisyyden perusta
siirtämällä B sukupolvi sukupolvelta B yhteiskunnassa vallitsevia ja
ihmisten yhteiselämää sääteleviä käsityksiä ja tapoja uuden
sukupolven edustajille.
Snellmanin käsitys siveellisyydestä vastaa yleisesti ottaen
Hegelin sille antamaa merkityssisältöä. Snellman kuvaa
siveellisyyden ”yleisen hyvän tavan ja yksilön vakaumuksen
täydellisenä sopusointuisuutena”. Se on sekä legaalista
(sopusoinnussa tavan ja lain kanssa) että moraalista
(vapaaehtoista) toimintaa. Siveellinen yksilö noudattaa tapaa,
alistaa sille tahtonsa, koska on vakuuttunut sen järjellisyydestä.
Kaiken kaikkiaan hegeliläisessä traditiossa järki ei ole vain
25
siveellisen tietoisuuden perusta vaan todellisuuden varsinainen
olemus. (Lehmusto 1927.)
Valtio-opin luennoissaan lukuvuonna 1862B1863 Snellman
kiinnitti erityistä huomiota siihen, että Hegel ensimmäisenä
filosofina kautta aikojen osoitti, että moraalinen maailmanjärjestys
todentuu kaikkina aikoina kansojen historiassa käsittäen kaiken
kullakin hetkellä tapahtuvan siveellisen toiminnan perhe-elämässä,
kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa. Siveellisyys on ihmisen
toiminnassa objektiivisesti läsnäolevaa ja itseään toteuttavaa
oikeutta (Samlade arbeten XI.1, 472; suomennos JH):
”Hegel rubricerar läran om det objektivt tillvarande,
förverkligande Rätta med den korta öfverskriften ’Die
Sittlichkeit’. Under denna rubrik afhandlar han läran om
familjen, medborgerliga samhället (det sociala lifvet) och
staten (derrunder inbegripet statshistoriens betydelse). Det
förståss, att hos en tänkare sådan som Hegel denna
anordning icke är tom form. Det synes oss numera vara en
mycket näraliggande reflexion, att stat, samhälle, famij, äro
mensklig handling, icke blott föreställda institutioner, skrifna
konstitutioner och lagar och handlingen begränsande och
ordnande former. Denna skenbart så enkla sanning har dock
före Hegel ingen gjort i vetenskapen gällande.”
”Hegel otsikoi opin objektiivisesti läsnäolevasta,
vaikuttavasta Oikeasta lyhyellä otsikolla ’Die Sittlichkeit’.
Tämän otsikon alla hän käsittelee oppia perheestä,
kansalaisyhteiskunnasta (sosiaalinen elämä) ja valtiosta
(sisällyttäen tähän valtiohistorian merkityksen). On
ymmärrettävää, että Hegelin kaltaisen ajattelijan järjestelmä
ei koskaan ole tyhjä muoto. Meille näyttää pikemmin hyvin
läheiseltä ajatus, että valtio, yhteiskunta, perhe, ovat
inhimillistä toimintaa, eivätkä pelkkiä kuviteltuja instituutioita,
paperirakennelmia ja lakeja ja toimintaa rajoittavia ja
ohjaavia muotoja. Kukaan ennen Hegeliä ei ole osoittanut
tieteellisesti päteväksi tätä ilmeisen yksinkertaista totuutta.”
Hegel kuvasi kansassa ja valtiossa realisoituvaa siveellisyyttä
attribuuteilla ”vapauden korkein ilmaus”, ”vapauden varsinainen
26
todellisuus”, ”korkein oikeus” ja ”oikeuden täyttymys” B siten kuin
ne toteutuvat historiallisesti. Vastaavasti yksilö, joka toimii
siveellisesti, ”tunnustaa järjen ja siveellisyyden historiallisessa
todellisuudessa” (Snellmanin kootut teokset IX, 396) tai B kuten
uudempi käännös sanoo B ”tunnustaa historiallisesti
kehittyneeseen todellisuuteen kuuluvan järjellisyyden ja
moraalisuuden” (Kootut teokset 17, 53) ja alistaa omat
pyrkimyksensä yhteiselle hyvälle perheen ja kansakunnan
jäsenenä. Erotuksena kansalaisyhteiskunnasta, jossa toimintaa
ohjaavat ihmisten yksityiset tarpeet, pyrkimykset ja intressit, valtio
on eettinen normiyhteisö, joka toteuttaa yleistä hyvää ja oikeaa
(Pulkkinen 1989, 126B129). Oikeus ilmenee valtiossa kaikkia
yhteiskunnan jäseniä ja heidän yhteiselämäänsä koskevana
järjestyksenä, ”absoluuttisena mahtina” (Samlade arbeten XI.1,
477). Kansakunnan moraaliset käsitykset ja tavat saavat
objektiivisen ilmauksensa valtiossa, sen lainsäädännössä ja
oikeusjärjestelmässä.
Hegelin tavoin Snellman ymmärsi ”Oikeudella” immanenttista,
kansakuntien toiminnassa toteutuvaa moraalista
maailmanjärjestystä, joka on olemassa sinänsä ja itselleen,
yksilön mielivallasta riippumattomana; yksilön vapaaehtoinen
alistuminen kansakunnan toiminnassa tapana ja lakina
ilmenevään oikeuteen, subjektiivisen tahdon vapaaehtoinen
alistuminen oikeutena ilmenevään yleiseen tahtoon, on
siveellisyyttä (ks. Salomaa 1944, 470B478). Tässä Snellman
seurasi Hegeliä, jonka filosofiassa oikeus ja siveellisyys eivät
muodosta kahta erillistä sfääriä kuten Kantilla ja von Humboldtilla.
Hegeliltä on peräisin myös näkemys, jonka mukaan oikeus ei ole
vapauden vastakohta (niin kuin se oli Kantilla), vaan pikemmin
vapaus on oikeuden lähtökohta, sen syvin olemus (vrt.
Oikeusfilosofia, '' 3, 29).
Hegelille oikeus on ”sitä, mikä tahdotaan ja yleisesti
tunnustetaan oikeaksi” (' 30); se on subjektiivisuudesta
objektiivisuuteen muuttuva henki, joka hahmottuu kolmeksi
dialektiseksi tasoksi B abstrakti oikeus, moraalisuus ja siveellisyys
B siten, että uusi taso aina kätkee sisäänsä edellisen ylittää sen.
Tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole aiheellista tarkastella
27
lähemmin sitä, millä tavoin Hegel kuvaa oikeuden dialektista
kehitysprosessia: siirtymistä ensin ”abstraktista oikeudesta”
”moraalisuuteen” ja siitä edelleen ”siveellisyyteen” käsitteiden
dialektisena itsekehityksenä. Osuvasti Snellman määrittää todeksi
sen, mikä on yleispätevää, ja oikeaksi sen, mikä on yleisesti
siveellistä; siveellisyys on siveellistä toimintaa, ”oikea tapana” (ks.
Lehmusto 1927, 25B26).
Rein (1981a, 279) on luonnehtinut hegeliläistä käsitystä
siveellisyydestä ihmisen tahdon laaduksi, joka koostuu paitsi siitä,
että ihmisen toimintaa määrää aina subjektiivinen vakaumus
oikeasta, myös objektiivinen, yksilön satunnaisista mielipiteistä
riippumaton johde hänen toiminnalleen; tällainen johde on
toiminnalla yhteiskunnassa (ollessaan yhtäpitävä yhteiskunnassa
vallitsevan järjestyksen kanssa ja palvellessaan sen tarkoituksia).
Pelkästään yksilön omantunnon ääneen perustuvan tahdon laatu ei
ole riittävä peruste toiminnan siveellisyydelle, vaikka on sen
välttämätön ehto.
Snellman on kuvannut ihmisen tiedollisen ja eettisen kasvun
olemusta yksityiskohtaisesti vuonna 1841 ilmestyneessä
teoksessa Versuch einer spekulativen Entwicklung der Idea der
Persönlichkeit (Persoonallisuuden idea). On sanottu, että
”Snellmanin eniten luettu teos, Valtio-oppi, on parhaiten
ymmärrettävissä Persoonallisuuden idean asettamista
lähtökohdista@ (Kukkonen 1981, 30). Paljolti samoja
siveellisyyden käsitteeseen sisältyviä teemoja, joita Snellman
käsitteli Persoonallisuuden ideassa, sisältyi jo vuonna 1840
ilmestyneisiin Lärobok i psykologi ja Lärobok i rättslära -teoksiin.
Hegeliläisellä siveellisyyden idealla on keskeinen asema myös
siinä, millä tavoin Snellman hahmottaa ja problematisoi yksilön
inhimillisen kehityksen prosessin. Se liittyy myös kiinteästi hänen
perhekäsitykseensä.
Siveellisyys Hegelin ja Snellmanin käsitteistössä sai ihmisten
tapoihin viittaavan merkityssisällön (Samlade arbeten XI.1, 480;
käännös JH):
”Sedlighet såsom en nations sed är Staten ... Dess
omedelbara tillvaro är Familjelifvet, den nationela seden
såsom en familjs sed ... Seden i det Medborgerliga
28
samhället hafva vi öfver hufvud karaktiserat såsom
laglydnad. ”
”Siveellisyys kansakunnan tapana on Valtio ... Sen välitön
läsnäolo on Perhe-elämä, kansallinen tapa perheen tapana
... Tapaa Kansalaisyhteiskunnassa luonnehdimme ylipäätään
lainkuuliaisuudeksi.”
Snellman käsitti siveellisyydellä lähinnä elämäntapaa, jossa
ihminen toimii kansallista traditiota ilmentävän lain ja tavan
mukaisesti. Vapaassa toiminnassa toteutuva siveellisyys on
osoitus toiminnan järjellisyydestä. Siveellinen ihminen toimii
vapaaehtoisesti lain säädösten edellyttämällä tavalla
kansalaisyhteiskunnan jäsenenä B ymmärtäen vapautensa
ajattelevana subjektina ja samalla sidonnaisuutena tiettyyn tiedon
ja tapojen perinteeseen.
Ihmisen henkisessä kehityksessä siveellisyys on
yksilöllisyyden ja subjektiivisuuden kumoutumista
persoonallisessa itsetietoisuudessa. Se on ”subjektiivisen tahdon
identtisyyttä substantiaalisen kanssa”, ”subjektiivisuuden tekemistä
yhtäläiseksi olemassaolevan yleisen tahdon kanssa”
(Persoonallisuuden idea, Kootut teokset 3, 212B213).
Siveellisessä toiminnassa ihminen alistaa subjektiiviset
mielihalunsa järjen yleiselle objektiivisuudelle, yleistahdon
mukaiselle moraaliselle maailmanjärjestykselle. Tämä
maailmanjärjestys on ihmisen itsensä luoma ja jatkuvasti kehittyvä
siveellinen maailma ja siveellisessä toiminnassa ihminen
osallistuu sen toteuttamiseen. Snellmanin mukaan ”ihmiselle ei
riitä, että hän tunnustaa oikeuden, siveellisyyden, ylipäätään
maailmanjärjestyksen järjellisyyden ... hänen on myös tiedettävä,
että hänen omat toimensa, oma toimintansa toteuttavat siveellistä
maailmanjärjestystä ollakseen näin tietoinen itsestään
itsensätietävänä substanssina, toisin sanoen tämän
maailmanjärjestyksen itsetajuisena todellisuutena”
(Persoonallisuuden idea, Kootut teokset 3, 165).
Snellmanin mukaan siis ihminen itsetietoisena subjektina
todentaa itseään siveellisessä toiminnassa, osana siveellistä
maailmanjärjestystä: ”So ist auch das sich bestimmten des
29
persönlichen Geistes seine Bewegung zu seiner Wirklichkeit,
seiner Realität. Diese Realität des Geistes ist seine Welt als
moralische, sittliche Weltordung” (Samlade arbeten II, 290).
Sivistyksessä, ponnistelussa totuuteen tiedollisessa ja hyvään
moraalisessa mielessä, ihminen ylittää subjektiivisen
rajoittuneisuutensa ja saavuttaa elämälleen objektiivisen
tarkoituksen. Ihminen taipuu tietoisesti, itsetietoisena subjektina,
tiedostamiinsa elämän välttämättömyyksiin ja lainalaisuuksiin B
tiedollisesti ja moraalisesti B ja saavuttaa niissä vapautensa.
Tähän ei sisälly pakottamista, koska ”taipuminen on vain järjen,
järjellisen toiminnan suuntautumista” (Persoonallisuuden idea,
Kootut teokset 3, 195). Sivistys on osallisuutta sukupolvien
kulttuuriperinnöstä ja juuri sivistyksen kautta ihminen luo itseään
yksilönä ja kansakuntana. Se on henkisen kehityksen prosessi,
jossa ihminen yksilöinä, kansakuntina ja ihmiskuntana kasvattaa
ja luo itseään ja kulkee subjektiivisesta itsetietoisuudesta kohti
objektiivista itsetietoisuutta ja maailman ymmärtämistä.
Siveellisyys on subjektin yksilöllisen tahdon yhtymistä
yleiseen tahtoon. Se on yleisen tahdon, objektiivisen järjellisyyden
todentumista subjektin itsetietoisessa toiminnassa,
maailmanhengen todentumista ihmisen henkilökohtaisissa
pyrkimyksissä: ”Dass also der persönliche Geist als sittliche
Thätigkeit das Sichbestimmen des Weltgeistes ist, darin besteht
die Wirklichkeit des persönlichen Selbstbewusstseyns, der
realisierte Zweck des sich realisierenden Geistes” (Samlade
arbeten II, 336). Siveellinen maailma on näin yksilölle annettuna,
mutta samalla siveellinen todellisuus on ihmisen oma luomus,
koska ”henki kumoaa tämän henkisen maailman annettuna
olemisen, jotta henki tietäisi siveellisen maailman omaksi
teokseen, jotta tämä olisi siveellinen, henkinen, oman henkisen
tekemisensä kanssa identtinen” (Persoonallisuuden idea, Kootut
teokset 3, 216). Siveellisyys on yksilöllisen tahdon vapaaehtoista
alistamista yleiselle tahdolle, subjektiivisten mielihalujen ja
intressien alistamista yhteiselle hyvälle itsetietoisena toimintana B
avioliitossa ja perhe-elämässä, kansalaistoiminnassa ja
valtiokansalaisena.
30
Siveellinen todellisuus on järjellistä toimintaa, jossa
persoonallinen henki luo oman todellisuutensa toteuttamalla
itseänsä osana siveellistä maailmanjärjestystä. Kyse on samalla
kertaa sekä yksilöllisestä että kollektiivisesta itsensä
toteuttamisesta, koska siveellinen maailmanjärjestys ”yhtäältä on
olemassa ilman yksittäisen ihmisen myötävaikutusta, ... toisaalta
sen olemassaolo on ylipäätään riippuvainen yksittäisen ihmisen
teoista, ja ... sillä on tämä olemassaolo vain itsetajuisen hengen
tietämisenä ja tahtomisena” (Persoonallisuuden idea, Kootut
teokset 3, 165). Snellman kuvaa siveellisyyden ”aina läsnä
olevaksi voimaksi, joka läpäisee pysyvänä ihmiskunnan ja
kansakunnat … on ihmiskuntaa läpäisevä tietoisuus, joka elää
ihmisen tiedossa ja toiminnassa … (ja jolla on) välitön
olemassaolonsa välittömän tietoisuuden muodossa, tunteena”
(Valtio-oppi, luku 14, Kootut teokset 5, 74).
Snellman puolusti vapaan hengen itsekehitystä B niin
yksilöllisessä kuin kansallisessakin mielessä. Hänen mukaansa
ihmisen koko elämän tulee olla tiedollista ja siveellistä kasvua.
Tämän kasvun perustana on yhteiskunnan elämänmuodossa
vallitseva traditio, jonka ensimmäisenä edustajana lapselle toimii
perhe. Ihmisen kehitys ajattelevana ja toimivana olentona voidaan
ymmärtää vain suhteessa tähän traditioon. Vaikka yksilön
itsetietoisuuden kehitykselle on välttämätöntä asettua kriittiseen
suhteeseen traditioon nähden, on tradition järjellisyyden
käsittäminen ja tunnustaminen yhtä lailla välttämätöntä hänen
kasvulleen tiedolliseen ja siveelliseen vapauteen. Perhemuotoinen
yhteiselämä määrittyy siten siveellisen maailmanjärjestyksen
välttämättömäksi osaksi, jopa sen perustaksi. Perheestä tulee
”järjellisesti välttämätön” siveellisyyden ilmaus.
Kokoavasti voidaan todeta, että siveellisyyden käsite viittaa
moraaliseen mielenlaatuun, moraalista mielenlaatua ilmentävään
toimintaan ja yleiseen tapamoraaliin. Sen sisältönä on tahtominen
ja toiminta. Perhe, kansalaisyhteiskunta ja valtio inhimillisen
yhteiselämän kolmena perusmuotona ja dynaamisena
kokonaisuutena ylläpitävät ja edistävät siveellisyyttä kukin omalla
erityisellä tavallaan samanaikaisesti ja dialektisesti toisiaan
täydentäen. Siveellisyys ilmentää ihmisen kykyä moraaliseen
31
harkintaan, rationaaliseen maailman hahmottamiseen ja tietoiseen
toimintaan hyvän ja oikean edistämiseksi. Tämä ominaisuus
syntyy ja kehittyy osallisuudesta yleiseen tapamoraaliin ja
kansakunnan yhteiseen henkiseen perintöön. Siveellisyys on
kansallisen hengen toimintaa ja ilmenemistä yhteiskuntaelämän
eri alueilla – perheessä, kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa.

Perhe siveellisyyden syntysijana
Snellman luonnehti perhe-elämää ”siveellisen järjestyksen
ensimmäiseksi momentiksi” ja ”järjellisesti välttämättömäksi
luomukseksi (gestalt) siveellisessä maailmanjärjestyksessä” (mm.
Samlade arbeten XI.1, 482, 490). Perhe, siveellisyyden
ensimmäisenä objektiivisena olomuotona, on Snellmanille ihmisen
itsetietoisuuden kehityksen perusta. Niinpä hän katsookin, että
perheen siveellisyys ilmenee vain siinä, kun vanhemmat
rakkaudella kasvattavat lapsiaan järkeviksi ja siveellisiksi kunnon
kansalaisiksi. Perhe-elämä on kaiken siveellisen toiminnan
perusta, sillä juuri perheessä luodaan kansakuntien tavat, joihin
niiden lait ja laitokset viime kädessä perustuvat. (Ks. Salomaa
1944, 498B500.)
Yksilö tulee siveelliseksi sisäistämällä vallitsevan
kansallishengen ja valtion, se on: tajuamalla järjellisen
vallitsevissa oloissa, omistamalla itselleen yleisen järjellisen
tahdon ja tekemällä sen omaksi vapaaksi tahdokseen ihmisestä
tulee siveellinen persoona. Perheellä on tässä erityinen välittävä
tehtävä (Samlade arbeten XI.1, 490; käännös JH):
”Familjelifvet är denna inom sig slutna krets, hvars ordning
af familjemedlemmarne skapas med medvetande om och
anspråk på, att densamma likväl skall gälla såsom sedlig,
vara i och för sig rätt, skall höra den sedliga verldsordningen
till.”
”Perhe-elämä on tämä itseensä sulkeutuva piiri, jonka
järjestyksen perheenjäsenet luovat tiedostaen ja vaatien,
että siinä joka tapauksessa toteutuva siveellinen, joka on
32
oikea itsessään ja itselleen, kuuluu siveelliseen
maailmanjärjestykseen.”
Perhe-elämässä luodaan siis perusta ihmisen siveellisen tahdon
kehitykselle, siveelliselle toiminnalle, kuulumiselle siveelliseen
maailmanjärjestykseen. Tämä ajatus oli Snellmanin kasvatus- ja
yhteiskuntaopin kulmakivi, jota hän korosti sekä varhaisissa
filosofisissa kirjoituksissaan että vielä myöhäiskauden
professorinluennoissaan.
Lehmusto (1927, 24B27) katsookin Snellmanin tarkoittavan
siveellisyydellä lähinnä itsekasvatuspyrkimystä, jossa yksilö
alistaa siveellisen tajuntansa, omantuntonsa, valtioaatteen ja
isänmaanrakkauden ohjattavaksi, sopusointuun yleisen tavan
kanssa. Yksilön omatunto kehittyy ”siveelliseksi” siten, että hän B
kuulumalla perheeseen, yhteiskuntaan ja valtioon B alkaa
noudattaa tapaa vapaaehtoisesti, ”vakaumuksellisesti tuntien sen
järjellisyyden”. Siten, itsekasvatuksen kautta, yksilö saavuttaa
siveellisyyden (vrt. Wilenius 1978). Lapsi syntyy maailmaan, jossa
tapa on hänelle objektiivisesti olemassa, perheen tapana, ja hän
kasvaa siveellisyyteen vähitellen omaksuessaan tavan luomalla
siihen omakohtaisen suhteen tiedostavana ja tahtovana
subjektina. Prosessissa on kyse järjelliseksi ja vapaaksi
moraaliseksi persoonaksi kasvamisesta ja niissä moraalisissa
hyveissä kehittymisestä, jotka ovat yleisen tavan mukaisia
ihmisen omassa kulttuuripiirissä. Lapsi kohtaa nämä ennen muuta
kasvuperheensä ihmissuhteissa.
Valtio-opin luvussa 14 Snellman huomautti, että ”perheelämän
ja rakkauden onnellisuus on kaikkien ulottuvilla ... koska
työ valtion hyväksi on työtä perheen hyväksi”. Onnellisuus ei
kuitenkaan saa olla ihmisen toiminnan motiivina, ei myöskään
velvollisuuden täyttäminen sinänsä. Siveellisyys on siinä, kun
ihminen ilman pakkoa toimii järkevästi ja tekee sen, mitä hänen
tietyn perheen ja kansan jäsenenä, tietyissä rooleissa, moraalisen
maailmanjärjestyksen mukaan kuuluukin tehdä. Snellman näyttää
ylipäätään suhtautuneen torjuvasti eudaimonistiseen
katsomukseen. Salomaa toteaakin yks´kantaan, että Snellman
hylkää eudaimonistisen etiikan sen kaikissa muodoissa ja pitää
kiinni siveellisyyden itsearvoisuudesta; kuitenkaan hän ei aseta
33
(Kantin tavoin) onnellisuutta ja siveellisyyttä vastakkain, vaan
katsoo onnellisuuden versovan viime kädessä siveellisestä
toiminnasta (Salomaa 1944, 490B491).
Snellman katsoi, että vanhemmuus luo avioliittoon
objektiivisen tarkoituksen, siveellisyyden, jonka perusteella siinä ei
voi olla kysymys vain yksilöiden onnellisuuden tavoittelemisesta.
Siihen perustuu perheen olemuksen määritteleminen
siveellisyydeksi: perhe on ”siveellisyyden objektiivista
olemassaoloa rakkautena” (Valtio-oppi, luku 7). Snellmanille
”siveellisyys” on pohjimmiltaan altruistista toimintaa, joka sisältää
sekä järjellisyyden että vapaan tahdon. Siinä on tiedollinen ja
toiminnallinen aspekti ja siinä yhdistyvät ihmisen vapaa tahto ja
objektiivisesti oleva lainmukaisuus; se on moraalisen
maailmanjärjestyksen todellisuutta yksilöiden pyrkimyksissä ja
kansakuntien historiallisessa elämässä (ks. Valtio-oppi, luku 14).
Snellmanin mukaan henkisyys, ihmisen henkinen elämä,
rakentuu ajattelusta ja tahdosta. Järki ja vapaus ovat sen syvin
olemus, tavoissa ja laeissa ilmaistun yleistahdon järjellisyyden
ymmärtämiseen perustuva toiminta, siveellisyys, on ihmisen
moraalisen kehityksen päämäärä. Siveellisyys on järkevää
tahtomista, ei mielivaltaista vapautta. Siinä ei seurata
subjektiivisia mielihaluja vaan etsitään yleispätevää järjellisyyttä.
Kyse ei kuitenkaan ole stoalaisesta tunteiden tukahduttamisesta
ja rakkauden väheksymisestä. Rakkaus kuuluu perustavalla tavalla
siveellisyyteen, perherakkautena ja isänmaanrakkautena. Tunteet
ihmisen olemuksessa eivät kuitenkaan kuulu hengen vaan luonnon
alueelle ja saavat positiivisen merkityksen hengen kehityksen
dialektisesti kumoutuvina momentteina, osana ihmisen järjellisiä
pyrkimyksiä.
Hegelin perherakkautta koskevat luonnehdinnat antavat
perspektiiviä Snellmanin perhekäsityksen piirteiden
hahmottamiselle siltä osin, mikä koskee perheen olemuksen
perusmääritelmään sisältyvää ”rakkauden” käsitettä. Hegelin
mukaan perhettä määrittävä ja perhe-elämään sisältyvä rakkaus
on ”hengen välittömänä substantialiteettina tunnettava ykseys”,
joka on yksilön itsetietoisuudessa B tietoisuutena tästä ”itsestään
ja itselleen” olevasta ykseydestä.
34
Rakkauteen kuuluu ylipäätään tietoisuus ykseydestä toisten
kanssa niin, että ihminen ei ole itsessään eristetty. Sen
ensimmäinen momentti on, että en halua olla yksittäinen henkilö
itselleni ja että jos sitä olisin, tuntisin itseni epätäydelliseksi ja
riittämättömäksi, ja sen toinen momentti on, että saavutan
(gewinne) toisen persoonan ja olen hänelle arvokas siinä, minkä
hän puolestaan saavuttaa minussa. Hegelille, kuten
Snellmanillekin, perherakkaus on siveellisyyden ilmenemistä
perhe-elämässä. (Oikeusfilosofia, ' 158 lisäyksineen.) Toisin
sanoen siveellisyys B hegeliläisittäin ymmärrettynä, jolloin sillä
tarkoitetaan ”objektiivisen hengen toteutumista itsessään” B
ilmenee perhe-elämässä rakkautena perheen jäsenten
keskinäisissä suhteissa.
Snellman piti professorikaudellaan kolme siveysopin
luentosarjaa, joissa hän käsitteli monipuolisesti perhe-elämää ja
perherakkautta. Luentojen pohjana oli vuonna 1840 julkaistu
filosofian peruskurssi, jota Snellman oli työstänyt edelleen luentoja
valmistellessaan (Pulkkinen 1996b, 767, 772B773). Vuonna 1857
pidettyjä luentoja kuunnelleen K. A. Slöörin muistiinpanojen
mukaan Snellman määritteli perheen siveelliseen
maailmanjärjestykseen kuuluvaksi ”luonnolliseksi yhteiskunnaksi”
seuraavasti (käännös JH):
”Öfvergången till begreppet Sedlighet skedde från notionen
om det sedliga Samvetet. Uti detta finnes ingen skillnad
mellan den Subjectiva och Objectiva Viljan, hvilka derföre här
äro omedelbart Ett, med hvarandra omedelbart sammanfalla.
Sedligheten i denna omedelbarhet är Familj och såsom sedlig
vilja hos Subjectet, en omedelbar känsla, Kärlek.”
”Siirtyminen Siveellisyyden käsitteeseen tapahtui viittaamalla
siveelliseen Omaantuntoon. Siinä ei ole eroa Subjektiivisen
ja Objektiivisen Tahdon välillä, joka siksi tässä on
välittömästi Yksi, välittömästi toisiinsa yhtyneinä. Siveellisyys
tässä välittömyydessä on Perhe ja siten Subjektin siveellinen
tahto, välitön tunne, Rakkaus.”
Vuonna 1858 pitämillään käytännöllisen siveysopin luennoilla hän
määritteli perheen samaan tapaan luonnolliseksi yhteiskunnaksi,
35
jossa siveellisyys toteutuu siveellisen subjektin tahtomisen ja
yleispätevän toimintatavan välittömänä yhteytenä, ja korosti siinä
rakkauden perustavanlaatuista merkitystä (Samlade arbeten VIII,
585). Siveysopilla Snellman ymmärsi pitkälti yhteiskuntafilosofiaa,
mikä on pääteltävissä siitä, että hän siveysopin otsikon alla
tarkasteli nimenomaan yhteiskuntafilosofiaan alaan kuuluvia
asioita. Luennoilla toistuivat aikaisemminkin perhettä käsiteltäessä
esillä olleet näkkohdat perheen omistusoikeudesta ja vanhempien
kasvatustehtävästä. Perhe määrittyi näissä ja näiden kautta
rakkaudesta syntyneeksi ja rakkautta ylläpitäväksi yhteiselämän
muodoksi.
Snellmanin vuonna 1863 kirjoittaman perheen merkitystä
historiassa käsittelevän artikkelin (Litteraturblad 8/1863; Kootut
teokset 20, 93B103) sisältöä on kiteytetty osuvasti sanoilla
Aoikean kokoava side on perheessä@ (Savolainen 2004d, 19).
Olipa kyse moraalifilosofisesta, kasvatusopillisesta tai
yhteiskuntateoreettisesta kysymyksenasettelusta, Snellman katsoi
johdonmukaisesti perheen merkityksen liittyvän sen siveelliseen
olemukseen. Sen mukaan perhe on historiallisesti muotoutunut
järjellinen yhteiselämän muoto, joka ilmentää ja jossa luodaan
toisista välittävää moraalia ja mielenlaatua. Tämä perheessä
välittömästi rakkautena ilmenevä mielenlaatu on kaiken siveellisen
toiminnan perusta myös perheen ulkopuolisessa elämässä.
Perheen tapa vaikuttaa siihen, mikä yleisesti yhteiskunnassa
käsitetään oikeaksi yleisenä tapakulttuurina. Vastaavasti perheen
tapa ilmentää yleistä oikeustajua, yhteiskunnan oikeaa, joka perheelämässä
elävöityy siveelliseksi mielenlaaduksi perheenjäsenten
keskinäisessä rakkaudessa.
Snellman mielsi perheenjäsenten keskinäisen rakkauden,
keskinäisen huolenpidon ja välittämisen, perheen siveellisen
olemuksen ytimeksi. Hän käsitti perherakkaudella perheen
jäsenten siveellistä yhteistuntoa, siveellisyyttä yhteistunnon
merkityksessä. Perheen siveellinen tarkoitus toteutuu tässä
yhteistunnossa tapahtuvana lastenkasvatuksena. Kyse ei ole vain
velvollisuudesta tai myötätunnosta, vaan järkevyydestä,
järkevästä ja luonnollisesta tavasta organisoida inhimillinen
yhteiselämä.
36
Perheyhteydessä toteutuu aidoimmillaan se, mikä
inhimillisessä yhteiselämässä on jalointa: ihmisten keskinäinen
rakaus. Perherakkaus B sekä puolisoiden keskinäisenä että
vanhempien ja lasten välisenä rakkautena B tekee perheestä
siveellisen ja sävyttää perheenjäsenten toimintaa, intressejä ja
keskinäisiä suhteita (Samlade arbeten XI.1, 493; käännös JH):
”Familjekärleken, derunder inbegripna den äktenskapliga,
föräldra- och barnkärleken, utgör den sedliga karakteren i
familjelifvet, i familjemedlemmarnes handlingar, böra vi icke
stanna vid den föreställning om densamma, som först
erbjuder sig, att kärleken är en känsla. Ty kärleken är äfven
en böjelse, ett interesse, ett förnunftig viljande, hvilket
såsom handlingens ändamål skall i den bevisa sig, gifva
handlingen dess karakter, dess pregel och som derföre
bestämmer dess innehåll och form.”
”Perherakkaus, sisältäen aviopuolisoiden, vanhempien ja
lasten rakkauden, luo siveellisyyden perhe-elämään,
perheenjäsenten toimintoihin, emmekä saa koskaan juuttua
ensin mieleen tulevaa ajatukseen, että rakkaus on tunne.
Sillä rakkaus on myös taipumusta, kiinnostusta, järkevää
tahtomista, joka näyttäytymällä siinä toiminnan päämääränä
antaa toiminnalle sen luonteen, sen ilmeen, ja joka sen
vuoksi määrittää sen sisällön ja muodon.”
Perhe on rakkauden tyyssijana siveellisyyden perusta, ihmisten
järjellisen yhteiselämän perusmuoto. Se on osa sitä
maailmanjärjestystä, jossa ihmisen henkinen kehitys tapahtuu ja
jossa ihminen siirtyy luonnon rajoittavuudesta järjen vapauteen,
pelkästä luonnontilasta hengentilaan, yksilöllisestä
satunnaisuudesta objektiiviseen järjellisyyteen. Perheyhteydessä
toteutuu se moraalinen mielenlaatu, joka on moraalisen oikean
perusta kaikessa inhimillisessä yhteiselämässä. Perheessä
perheenjäsenet alistavat vapaaehtoisesti ja toisiaan rakastaen
yksilöllisen tahtonsa perheen yhteiselle tapakulttuurille, perheen
yhteistahdolle, samoin kuin kansalaisyhteiskunnassa kansalaiset
noudattavat yhteiselämää sääteleviä lakeja. Kyse ei ole sokeasta
yhteistahdon seuraamisesta vaan sen järjellisyyden
37
tiedostamisesta ja osallisuudesta sen luomiseen itsetietoisena
moraalisena persoonana ja itsetietoisena yhteisönä. Tällainen
tietoisuus ei ole ihmisen luonnollinen ominaisuus, vaan ihminen
kasvaa tähän.

Siveellisyyden toteutuminen lastenkasvatuksessa
Snellmanin mukaan lastenkasvatus on ”perheen ylin intressi,
avioliiton pääasiallinen päämäärä (vanha käännös: ’perheen jaloin
harrastus, avioliiton päätarkoitus’; alkukielinen: ’familjens högsta
intresse, äktenskapets huvudsakliga ändamål’) ... jota ilman perhe
ja avioliiton siveellisyys eivät voi säilyä” (Valtio-oppi, luku 12;
Kootut teokset V, 65; Snellmanin kootut teokset II, 40; Samlade
arbeten III, 324). Siveellisessä maailmanjärjestyksessä perhettä B
yhteiskunnallisena instituutiona, ihmisen olemistapana,
siveellisenä toimintana B voidaan ymmärtää vain sen
lastenkasvatustehtävän perusteella. Perheen tarkoitus toteutuu
lastenkasvatuksessa. Niinpä kotikasvatus kuuluu olennaisesti
pedagogiikan järjestelmään.
Snellman mielsi perheessä tapahtuvan kasvatuksen
kysymykset olennaiseksi osaksi pedagogiikan järjestelmää.
Kevätlukukaudella 1861 pitämällään pedagogiikan luentosarjalla
(Samlade arbeten X, 533–600; Kootut teokset 17, 215–303) hän
erotti pedagogiikassa kaksi osaa: opin siveellisestä kasvatuksesta
ja opin älyllisestä opetuksesta. Vanhempien kasvatustehtävä
kuuluu ensisijaisesti siveellisen kasvatuksen piiriin. Perhe on sekä
luonnostaan että siveelliseltä kannalta katsoen ensimmäinen
yhteiskunta. Kansakunnan yhteinen tapa, josta muodostuu
laillinen yhteiskuntajärjestys, saa alkunsa perheestä. Perheen
siveellinen merkitys on siinä, että siveellisesti Oikean (isolla
kirjoitettuna) juuret ovat perhe-elämässä. Perheen ulkopuolella ei
Snellmanin mukaan ole sitä siveellistä tietoisuutta, joka ilmenee
vanhempien ja lasten keskinäisessä rakkaudessa. (Pedagogiikan
luennot, 11. luento.)
Vanhempien rakkaus lasta kohtaan on heidän siveellisen
omatuntonsa kasvattaja; sen tulee ohjata vanhempien toimintaa ja
ratkaista, mikä lapsen käyttäytymisessä on oikeaa ja väärää.
38
Vanhempien rakkaus siveellisenä omanatuntona sisältää
tietoisuuden siitä, miten heidän on toimittava. Siten lain tai jonkin
pedagogisen teorian noudattaminen sinänsä sen enempää kuin
mielenlaatukaan eivät riitä hyvän kasvatuksen kriteereiksi.
Snellman tosin toteaa pedagogiikan 11. luennossa, että kasvatus
on hyvää silloin, kun vanhemmat rakastavat lapsiaan. Tämän
perusteella häntä ei kuitenkaan vielä voi lukea mielenlaatuetiikan
edustajaksi, sillä rakkaus käsitteenä oli Snellmanille enemmän
kuin pelkästään mielenlaatua tai tunteita. Hänelle rakkaus ilmeni
siveellisyytenä (sanan hegeliläisessä merkityksessä) B ja
siveellisyys rakkautena B ihmisen toiminnassa. Salomaa (1944,
490) luonnehtiikin Snellmanin etiikkaa ”järjen etiikaksi”, koska
siveellisyys on siinä järjellisen vapaaehtoista tahtomista ja
seuraamista.
Lapsi syntyy aina johonkin kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen
todellisuuteen, kansaan ja perheeseen. Hän sisäistää tämän
todellisuuden B kansallisen tavan ja siinä ilmenevät uskonnolliset
ja moraaliset käsitykset B perheen välittämänä tottumuksena.
Tästä saa alkunsa lapsen kehittyminen synnynnäisestä
luonnontilasta henkiseksi, itsetietoiseksi ihmiseksi. Kyse on
pitkällisestä henkisestä kasvuprosessista, jossa ihminen tietävänä
ja tahtovana luo järjellistä suhdetta maailmaan, perinnäistapaan,
tietoon, moraaliin, uskontoon. Lapsi kehittyvänä subjektina kohtaa
vanhempien kautta hänelle objektiivisesti olevan henkisen
todellisuuden ja rakentaa identiteettiään ja moraaliaan tämän
todellisuuden kautta.
Snellmanille hyvä lastenkasvatus on sama kuin siveellinen
perhe-elämä. Siinä lapset opetetaan rakastamaan oikeaa sen
itsensä vuoksi, totutetaan alistumaan siveelliseen
maailmanjärjestykseen, jota perhe-elämässä ilmenevät
kansakunnan tavat ilmaisevat. Snellman toteaa osuvasti, että
missä on perherakkautta, siellä on myös hyvää kasvatusta
(Pedagogiikan luennot, 11. ja 12. luento). Hegel oli rikastuttanut
filosofista perhetutkimusta luonnehtimalla perhettä pikemmin
rakkauden yhteisönä kuin perheenjäsenten oikeuksien ja
velvollisuuksien näkökulmasta tai ensisijaisesti
lastenkasvatuksesta huolehtivana instituutiona (Blustein 1982,
39
28). Snellman omaksui hegeliläisen käsitteistön tältä osin, mutta
laajensi näkökulmaa kiinnittämällä enemmän huomiota rakkauden
ilmenemiseen myös vanhempien ja lasten välisessä
kasvatussuhteessa.
Ajatus perhe-elämän olemuksen siveellisyydestä suhteutuu
viime kädessä hegeliläiseen siveellisyyden käsitteen tulkintaan,
jossa perhe, kansalaisyhteiskunta ja valtio määrittyvät inhimillisen
yhdyselämän päämuodoiksi. Snellman katsoi perheen perustuvan
sukupuolista tarvetta ja suvun jatkamista palvelevaan
luonnonsuhteeseen, joka muuttuu siveelliseksi yhteiselämäksi
perheessä sen kautta, että
B keskinäinen rakkaus yhdistää perheenjäsenet toisiinsa,
jolloin subjektiivinen hyväntahtoisuus ohjaa heidän
keskinäisiä suhteitaan ja
B keskinäisellä rakkaudella on objektiivisena, yhteiselämää
ohjaavana periaatteena perheen tietty tarkoitus huolehtia
lasten kasvatuksesta ja turvata suvun pysyvyys.
Näin toteutuva perheen tarkoitus ”jalostaa” sukupuoliseen
kiintymykseen perustuvan parisuhteen siveellisyyttä ilmaisevaksi
perherakkaudeksi, joka ei rajoitu vain parisuhteeseen vaan sulkee
sisäänsä myös vanhempien ja lasten välisen kasvatussuhteen.
Korostaessaan perhettä siveellisyyden muotona Snellman
tarkasteli sitä nimenomaan henkisen maailman komponenttina.
Perheessä kohdataan ja sovitetaan yksilöllisyyden ja yhteisyyden,
subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välinen jännite. Perhe on
siveellisen omantunnon syntypaikka ja persoonallisen
itsetietoisuuden perusta. Jokainen perhe edustaa omalla
yksilöllisellä tavallaan yleistä tahtoa, kansallishenkeä, ja luo
edellytyksiä sen kehitykselle.
Vaikka Snellman ei Persoonallisuuden idea -teoksessa
esittämässään hengen kehityksen analyysissa varsinaisesti
pohtinutkaan perhe-elämän ja perheessä tapahtuvan
lastenkasvatuksen asemaa hengen toiminnassa, hän puhui
sivistyksestä ”hengen objektiivisuutena” ja ”hengen
luonnonmukaisuuden kumoamisena”. Sivistys on yleistä, ei
yksityistä, samoin siveellisyys. Snellman torjui ajatuksen, että
40
yksittäinen ihminen syntyisi siveellisen maailman ulkopuolelle ja
vasta kasvatuksen ja sivistyksen kautta pääsisi siitä osalliseksi.
Itse asiassa ”vastasyntyneen on jo kuuluttava siveelliseen
maailmaan päästäkseen vuorovaikutukseen sen kanssa”.
(Persoonallisuuden idea, Kootut teokset 3, 167B171.) Snellmania
seuraten voitaisiin sanoa, että koska jokainen perhe inhimillisen
yhteiselämän järjellisenä muotona kuuluu siveelliseen
maailmanjärjestykseen, perheen jäsenenä jokainen lapsi myös
kuuluu siveelliseen maailmaan ja on siitä osallinen. Näin
siveellisyys on läsnä perhe-elämässä, ja kukin perhe ilmentää sitä
omalla yksilöllisellä tavallaan.
Snellmanin tavoin monet tuon ajan sivistyneistön edustajat
kuvasivat lasten kasvattamisen siveellisiksi kansalaisiksi perheen
tärkeimmäksi tehtäväksi, korostivat sen perustavaa merkitystä
yhteiskunta- ja valtioelämälle ja kiinnittivät huomiota perhetavan ja
kansallisen tavan, perhe-elämän hyveiden ja kansalaishyveiden,
perheen siveellisyyden ja valtion siveellisyyden yhteyteen (ks.
Häggman 1994, 179B182). Snellman antoi sivistyneistön
perhekeskeiselle yhteiskunnalliselle ajattelulle filosofisen muodon
ja puolusti sitä individualistisia virtauksia vastaan.