Perhe filosofisen analyysin kohteena

 

Perhefilosofian asemointia

Perhefilosofia jakautuu kahteen pääalaan: toinen koskee perheen
sisäistä elämää, toinen perheen ja julkisen vallan välisen suhteen
kysymyksiä. Perheen sisäisen elämän ja yhteiskunnallisten
suhteiden filosofiset kysymykset liittyvät usein toisiinsa.
Perhefilosofialla ei ole vakiintunutta asemaa filosofian osa
alueryhmittelyissä. Filosofinen perhetutkimus kuuluu lähinnä
yhteiskuntafilosofian alaan ja sillä on oma erityinen paikkansa
kasvatusfilosofiassa. Lisäksi sillä on kosketuspintaa
monipuolisesti eräille muille käytännöllisen filosofian alueille,
erityisesti politiikan filosofiaan ja oikeusfilosofiaan.
Monissa perhefilosofian teemoissa yhdistyvät etiikan,
politiikan ja pedagogiikan kysymykset. Kysymykset yksityisestä
omistusoikeudesta, miehen ja naisen tasaarvosta sekä
lastenkasvatuksen järjestämisestä yhteiskunnassa ovat mitä
syvimmin myös perhefilosofian kysymyksiä. Perhefilosofian
perustavimmat ongelmat koskevat syvästi ihmiselämän perusteita.
Niihin kuuluvat yksilön oikeudet ja velvollisuudet elämänkaaren eri
vaiheissa, vanhemmuus ja lapsuus, yksilön ja yhteisön suhde
sekä yksityisyyden suhde julkiseen elämänpiiriin. Esimerkiksi
kysymykset aviollisesta uskollisuudesta, vanhempien
kasvatustavasta ja omaisuuden perimisestä ovat myös filosofisia
kysymyksiä.
Perheelämän etiikka on keskeinen osa perheen sisäisen
elämän filosofista tarkastelua. Perheen elämänmuodon ja
perheenjäsenten keskinäisten suhteiden eettisessä tarkastelussa
kysytään, miten perheessä olisi elettävä, mitkä ovat lasten ja
vanhempien oikeudet ja velvollisuudet suhteessa toisiinsa, mikä
263
on oikein ja väärin puolisona ja kasvattajana sekä sisaruksena ja
lapsena. Perhe-elämän etiikan piiriin kuuluu sekä yksittäisen
perheenjäsenen valintoja ja käyttäytymistä yksilönä että perheen
ominaisuuksia yhteisönä erittelevää eettistä kysymyksenasettelua,
pohdintaa ja tiedonmuodostusta.
Perheen sisäisten suhteiden moraalia tarkastelevan
perheelämän etiikan lisäksi perhefilosofiaan kuuluu olennaisesti
perheen ja yhteiskunnan suhteen eettinen tarkastelu: mitä
oikeuksia ja velvollisuuksia perheillä on suhteessa muuhun
yhteiskuntaan ja päin vastoin, mihin esimerkiksi vanhempien
kasvatusoikeus perustuu ja mikä on yhteiskunnan rooli
vanhempien tukemisessa ja lastensuojelussa. Kysymykset
perheiden autonomian ja vanhempien kasvatusoikeuden rajoista
sekä yhteiskunnan mahdollisesta oikeudesta ja velvollisuudesta
suorittaa lapsen edun nimissä huostaanottoja kuuluvat lähinnä
sosiaalietiikan piiriin.
Perhefilosofian yksi perusongelma koskee perheen käsitettä:
Mikä on perhe? Minkä kriteereiden on täytyttävä, jotta jotakin
yhteisöä voi kutsua perheeksi? Mitkä yhteisöt ja yhteiselämän
muodot kuuluvat ja mitkä eivät kuulu perheen käsitteen alaan?
Mikä on perheen olemus?
Yleensä perhettä on pyritty määrittelemään enemmän
erityistieteiden kuin filosofian piirissä. Erityisesti
perhesosiologiassa, antropologiassa, psykologiassa ja
sosiaalipsykologiassa on eritelty perhetyyppejä ja hahmoteltu
perheen käsitteen sisältöä ja alaa. Nykyyhteiskunnassa
esimerkiksi monet sosiaaliturvaa ja kansalaisten sosiaalisia
etuuksia koskevat periaatteet ja ratkaisut liittyvät kiinteästi siihen,
miten perhe käsitetään ja määritellään.
Perhefilosofian historialliset juuret ovat antiikin kreikkalaisten
ajattelijoiden yhteiskunta- ja valtiofilosofiassa. Perheelämää ja
perheen yhteiskunnallista merkitystä koskevat kysymykset
kuuluivat kiinteästi esimerkiksi Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen
yhteiskunta ja valtiofilosofisiin pohdintoihin. Antiikin ajattelijoilla ei
kuitenkaan ollut tarvetta problematisoida ja yrittää määritellä
perheen käsitettä.
264
Perhefilosofia ei piirry selkeäksi osakokonaisuudeksi
sosiaalisen ja poliittisen ajattelun kehityshistoriassa. Monet
yhteiskunta- ja kasvatusfilosofit ovat tarkastelleet perhettä ikään
kuin muun ohessa, jotkut tavallaan marginaalisenakin
kysymyksenä. On myös katsottu, että sosiaali- ja moraalifilosofian
valtavirroissa ei enää Hegelin jälkeen ole tutkittu systemaattisesti
vanhemmuuden ja kotikasvatuksen kysymyksiä eikä niitä ole
pidetty yhteiskunnalliselta kannalta kovin merkittävinä (ks.
Blustein 1982, 90B95). Filosofian klassisessa oppijärjestelmässä
perhefilosofialla ei ole erityistä asemaa eikä sitä yleensä pidetä
filosofian erityisalana.
Filosofiassa on tunnetusti erilaisia tutkimusperinteitä ja
koulukuntia. Erilaiset tutkimusparadigmat ovat vaikuttaneet myös
siihen, miten perhettä on tutkittu ja mistä on oltu kiinnostuneita.
Anglosaksinen ja mannereurooppalainen filosofia eroavat
lähtökohdiltaan ratkaisevasti myös perhefilosofian alalla.
Analyyttinen perhefilosofia tähtää ennen muuta käsitteelliseen
selkeyteen, fenomenologinen etsii perheen ominta olemusta
kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa elämänvirrassa.

Vaihtoehtoisia lähestymistapoja ja oppisuuntia

Vanhemmuuden, avioliiton, sukupuolielämän, lastenkasvatuksen
ja yhteiskunnan harjoittaman perhepolitiikan filosofinen tarkastelu
perustuu olemassa olevien käytäntöjen ja vaihtoehtoisten
ratkaisumallien kriittiseen erittelyyn. Perheen sisäisiä suhteita
sekä perheen ja yhteiskunnan välistä suhdetta kuvaavien
käsitteiden selkeyttäminen ja sen myötä perhettä koskevan
ajattelun täsmentäminen kuuluvat olennaisesti perhefilosofiaan.
Kysymykset perheen asemasta inhimillisessä yhteiselämässä ja
perheelämän merkityksestä niin yksilölle kuin yhteiskunnalle ovat
perhefilosofian ytimessä.
Perhefilosofia voi olla lähtökohdiltaan analyyttista ja
deskriptiivistä keskittyen käsitteiden merkityssisältöihin ja kielessä
esiintyviin epäselvyyksiin tai se voi painottua erilaisten
käytännöllisten ongelmien erittelyyn, jopa normatiiviseen ohjeiden
ja sääntöjen luomiseen perheelämää tai perheen yhteiskunnallisia
265
suhteita varten. Perhefilosofian ongelmat koskevat usein sitä,
mikä perhe-elämässä ja perheen yhteiskunnallisissa suhteissa on
hyvää ja oikein. Kuten yleensä kasvatus ja yhteiskuntafilosofiassa,
perhefilosofiassakin korostuvat ihmis- ja arvofilosofiset
näkökohdat.
Perhettä koskevat kysymykset ovat syvästi aatteellisia ja
elämänkatsomuksellisia. Yhteiskuntafilosofiassa
individualistisliberalistinen tulkinta perheestä, perheelämästä sekä
perheen ja yhteiskunnan välisestä suhteesta eroaa siitä, miten
nämä on käsitetty esimerkiksi marxilaisessa tai kristillisessä
perinteessä. Kaikissa kokonaisvaltaisissa yhteiskuntaopeissa ja -
teorioissa on käsitelty perheen asemaa ja merkitystä niin yksilön
kuin yhteiskunnankin kannalta.
Perhefilosofisilla näkökohdilla on ollut merkittävä, vaikkakin
melko vähän huomiota osakseen saanut asema Aristoteleen
aateperinnöstä versovassa poliittisen filosofian
vanhaeurooppalaisessa traditiossa, jossa valtion tehtäväksi
nähdään ihmisluonnon mukaisen, ihmisen sosiaalista olemusta
ilmentävän kansalaisuuden, turvallisuuden ja hyvän elämän
edistäminen (vrt. Sihvola 1991, 229). Kovin yhtenäisestä
perhefilosofian ”aristoteelisesta” perinteestä ei kuitenkaan voi
puhua, sillä keskeisilläkin ”aristoteelisilla” ajattelijoilla on ollut
erilaisia ja keskenään ristiriitaisia tulkintoja perheestä. Tradition
piirissä eri ajattelijat ovat myös antaneet eri lailla painoa
perhefilosofisten kysymysten tarkastelulle. Vaikka
yhteiskuntafilosofian aristoteeliseen perinteeseen ei sisällykään
mitään ehdottoman yhtenäistä filosofista perhekäsitystä, on
perinteen edustajilla runsaasti samankaltaisia näkemyksiä perheen
yhteiskunnallisesta asemasta, merkityksestä ja tehtävistä. Näistä
syntyy perhefilosofian ”aristoteelinen linja”.
Perhefilosofinen pohdinta ja keskustelu osana poliittisen ja
sosiaalisen ajattelun kehitystä sai alkunsa yhtäältä Platonin Valtioteoksesta
ja toisaalta Aristoteleen Politiikka-teoksessa esittämästä
Platonin perhekäsityksen kritiikistä. Suurten kreikkalaisten
ajattelijoiden jälkeen merkittävimpiä perhefilosofista pohdiskelua
sisältäviä, filosofian klassikoiksi nimettäviä teoksia ovat Tuomas
Akvinolaisen Teologian summa, John Locken Treatise of
266
Government, Hobbesin Leviathan, Hegelin Oikeusfilosofia ja
Friedrich Engelsin Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion
alkuperä. Perhefilosofiseen keskusteluun vaikuttaneista filosofian
klassikoista mainittakoon lisäksi Rousseaun teokset Émile ja
Yhteiskuntasopimuksesta, joihin ei kuitenkaan sisälly perheelämän
ja perheen yhteiskunnallisen merkityksen systemaattista
tarkastelua. Ranskalaisista valistusajan filosofeista myös
Montesquieu kiinnitti erityistä huomiota perheeseen
yhteiskunnallisena instituutiona.
Snellmanin yhteiskunnallinen ajattelu jatkaa Aristoteleen
yhteiskunta- ja valtiofilosofiasta kehittynyttä poliittisen ja
sosiaalisen ajattelun vanhaeurooppalaista aateperinnettä. Niinpä
myös Snellmanin perhefilosofiaa on mielekästä tarkastella
aristoteelisen perinteen kautta, osana poliittisen filosofian
vanhaeurooppalaista traditiota. Tällöin on paikallaan kiinnittää
erityistä huomiota Snellmanin perhekäsityksen ja aristoteelistomistisessa
hyve-etiikassa hahmottuvan perhekäsityksen
ilmeiseen henkiseen sukulaisuuteen.
Aristoteelista perinnettä sosiaalisen ja poliittisen ajattelun
kehityksessä tarkastelleen Reijo Wileniuksen mukaan
Aristoteleesta kulkee linja Tuomas Akvinolaisen, Suarezin ja
Rousseaun kautta Hegeliin ja Marxiin (ks. Wilenius 1975). Siten
on perusteltua etsiä hegeliläisyydestä maailmankuvansa
rakennusaineksia ammentaneen Snellmanin ajattelun juuria,
myös hänen perhefilosofiansa lähtökohtia, tästä perinteestä.
Aristoteelisen perinteen kautta Snellmanin ajattelu B
perhekäsityksineen B kiinnittyy filosofianhistorialliseen kehykseen.
Snellmanin sosiaalinen ja poliittinen ajattelu nojasi vahvasti
Hegelin yhteiskunta- ja valtiofilosofiaan. Hänen käsityksissään
politiikasta, valtiosta ja julkisesta hyvästä korostuivat hegeliläiset
tulkinnat yksilön persoonallisen vapauden mahdollisuuksista ja
rajoista sekä ihmisten yhteiskunnallisesta järjestäytymisestä,
kansalaisuudesta, oikeudesta, taloudesta ja sivistyksestä. Näissä
tulkinnoissa inhimillistä eksistenssiä ja yhteisöllistä elämää
tarkastellaan luonnon ja hengen, yksityisen ja yleisen,
subjektiivisen ja objektiivisen, immanentin ja abstraktin, sisäisen ja
ulkoisen, satunnaisen ja järjellisen dialektisten jännitteiden kautta.
267
Perheen poliittisen merkityksen tiedostaminen on
tunnusomaista Aristoteleesta alkaneelle perhefilosofian traditiolle.
Kukin ajattelija ilmentää ja tulkitsee perhefilosofiassaan oman
aikansa yhteiskunnallista todellisuutta, luo käsitystään perheestä
oman aikansa yhteiskunnallista taustaa vasten. Yhteistä kaikille on
perheen ja valtion yhteenkuuluvuuden korostaminen. Traditiossa
varsinaisesti vasta Hegel käsitteellisti porvarillisen perheen idean,
jossa perheenjäsenten henkilökohtaiset intressit sovitetaan
yhtäältä perheen eheyden ja yhteenkuuluvuuden vaatimuksiin ja
toisaalta porvarillisen yhteiskunnan toimintaperiaatteisiin.
Klassiselle porvarilliselle yhteiskuntakäsitykselle on
tunnusomaista perhekeskeisyys. Siinä sekä perheen että
yhteiskunnan etu velvoittaa yksilöitä alistamaan subjektiiviset
mielihalunsa perheen ”objektiiviselle tarkoitukselle”, lasten
kasvattamiselle aktiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi, kelpo
kansalaisiksi. Perheessä luodaan perusta kansalaisten
yhteiskunnalliselle toiminnalle, kun lapset juurrutetaan
yhteiskuntaelämässä tarvittaviin kansalaishyveisiin ja kansallisiin
tapoihin. Tämän ”objektiivisen tarkoituksensa” kautta perhe on
yhteiskunnan lainsäädännön ja valtion henkinen perusta.
Perhefilosofinen tutkimus luo pohjaa perhelainsäädännön
kehittämiselle. Tämän käytännöllisen tehtävänsä kautta
perhefilosofia liittyy monimuotoisesti yhteiskuntapolitiikan eri osaalueisiin,
varsinkin sosiaalipolitiikkaan. Filosofisen tutkimuksen
suhde poliittiseen suunnitteluun ja päätöksentekoon ei kuitenkaan
ole ongelmaton: jotkut korostavat käytännöllisen filosofian
normatiivista, ohjeita ja suosituksia antavaa tehtävää, toiset
katsovat filosofisen yhteiskuntatutkimuksen ensisijaiseksi tai
yksinomaiseksi tehtäväksi yhteiskunnallisten ilmiöiden
käsitteellisen erittelyn ja ymmärrettäväksi tekemisen.
Perhefilosofia on luontevaa käsittää yhteiskunta- ja
valtiofilosofian haaraksi tai osaksi. Tällöin on tarkoituksenmukaista
B ainakin sosiaalisen ja poliittisen ajattelun aristoteelisesta
perinteestä käsin tarkasteltuna B korostaa filosofisen
perhetutkimuksen käytännöllistä luonnetta, praktista
tiedonintressiä. Perhefilosofisella tiedonmuodostuksella on aina
268
omat valtio-, yhteiskunta- ja kasvatusopilliset kytkentänsä, joiden
kautta se saa oman yhteiskunnallisen merkityksensä.

Elämänfilosofinen ja normatiivinen lähestymistapa

Elämänfilosofisessa viitekehyksessä perhe käsitetään yhdeksi
elämän ilmaukseksi pyrkimättä määrittelemään, mitä perheiden ja
perhe-elämän pitäisi olla. Normatiivinen perhefilosofia sitä vastoin
pyrkii löytämään ne normit, säännöt, periaatteet, oikeudet ja
velvollisuudet, joiden mukaan ihmisten pitäisi toimia.
Elämänfilosofinen perhetutkimus pyrkii ymmärtämään perhettä
elämän ilmentymänä sen historiallis-yhteiskunnallisissa
yhteyksissä. Normatiivinen perhefilosofia ottaa kantaa siihen, mikä
perheinstituutiossa ja perhe-elämässä on hyvää, oikeaa ja
suotavaa ja miten ihmisten pitäisi elää.
Elämänfilosofisen ja normatiivisen perhefilosofian
vastakkaisuus on ilmeistä. Vastakkain ovat ”Sein” ja ”Sollen”,
aposteriorinen ja apriorinen, historia ja idea. Saksalaisen
elämänfilosofian merkittävimpiin hahmoihin lukeutuva Wilhelm
Dilthey korosti johdonmukaisesti aprioristen muotojen
historiallisuutta ja subjektiivisuutta asettaen Kantin ”tietävän
subjektin” paikalle ihmisyyden historiallisen kehityksen. Näin
ajatellen myös perhe mieltyy osaksi historiallisesti muotoutunutta
inhimillistä elämäntodellisuutta, jota voidaan ymmärtää vain sen
historiallisten, yhteiskunnallisten, kulttuuristen ja psyykkisten
aspektien kautta.
Elämänfilosofisen perhekäsityksen lähtökohtana on ajatus
elämän teleologisesta yhteenkuuluvuudesta. Diltheyn mukaan
elämä ilmaisee itsensä omissa kategorioissaan ja oman sisäisen
teleologisuutensa pohjalta. Siksi sitä voidaan ymmärtää vain siitä
itsestä käsin. Perhettä koskevan hermeneuttisen
tiedonmuodostuksen lähtökohtana on itse todellisuus, jonka
tulkitsemisessa elämän historiallisuuden ja kompleksisuuden
huomioon ottaminen on välttämätöntä. Tieteen tehtävänä on
reflektoida tätä todellisuutta ja sitä, mitä se itsestään tietää ja
ajattelee. Perhe-elämän oma rationaliteetti on perheen
ymmärtämisen esitieteellinen perusta.
269
Normatiivisessa perhefilosofiassa perhe-elämälle ja perheelle
yhteiskunnan yhtenä instituutiona asetetaan eettisiä mittapuita.
Sen mukaan inhimillinen, se mitä elämä tuottaa, ei välttämättä ole
hyvää ja arvokasta eikä myöskään pätevän moraalisen arvioinnin
tavoittamattomissa. Normatiivinen perhetutkimus tähtääkin
perheinstituution ja perhe-elämän kehittämiseen, hyviksi ja
oikeiksi arvioitujen päämäärien suuntaiseen uudistamiseen. Se
sisältää pyrkimyksen parantaa elämää. Tavoitteena on saattaa
perhe-elämä ja perheiden yhteiskunnallinen asema vastaamaan
tiettyjä eettisiä periaatteita ja vaatimuksia. Normatiivinen etiikka
luo moraalisia standardeja, normeja, jotka velvoittavat toimimaan
tietyllä tavalla.
Snellmanin perhefilosofiaa on vaikea asemoida suhteessa
elämänfilosofiseen ja normatiiviseen ajattelutapaan. Snellman
käsitti perheen historiallis-yhteiskunnallisen kehityksen
ilmentymäksi, elämän itsensä luomaksi instituutioksi, mutta ei
edustanut senkaltaista relativismia, mikä on tunnusomaista
elämänfilosofiselle ajattelulle. Hän piti perhettä inhimillisen
yhteiselämän ja siveellisen maailmanjärjestyksen perustana
korostaen sitä, että ihminen järjellisenä ja tahtovana olentona itse
luo oman yhteiskuntajärjestyksensä. Snellman ei sinänsä pyrkinyt
määrittelemään, miten ihmisten pitäisi perheissään elää. Hän
katsoi oikean toteutuvan perhe-elämässä historiallisesti
muotoutuneena järjellisenä tapana, traditiona. Hänen
lähtökohtanaan oli, että ihmiset elävät perheissä siveellistä
elämää rakastaessaan toisiaan ja huolehtiessaan lapsista. Tämä
on yhteiskunnallisesti järjellistä, moraalista ja laillista.
Historiallisesti muotoutuneena todellisuutena perhe-elämä on mitä
se kulloinkin on. Snellman torjui päättäväisesti kaikki pyrkimykset
puuttua perheiden tapaan. Niin ikään hän tulkitsi kaikki perheen
asemaa horjuttavat pyrkimykset tuhoisiksi järjestäytyneelle
yhteiselämälle.
Snellmanin suhtautui kielteisesti sekä vaatimuksiin parantaa
ulkopuolelta käsin kotikasvatusta että ajatukseen korvata sitä
yhteiskunnan organisoimalla kasvatustoiminnalla, kouluilla ja
lastentarhoilla. Hän katsoi näiden molempien merkitsevän
puuttumista siihen, mitä yhteiskunnallinen elämä on historiallisesti
270
ihmisten luomana järjellisenä tapana, siveellisenä
elämänmuotona. Traditio ei ole painolasti, ei mitään mielivaltaista,
vaan sillä on järjellinen sisältö. Se ei ole menneisyyden jäänne,
vaan nykyhetkessä läsnä oleva järjellinen todellisuus, joka ei ole
syntynyt sattumalta. Ulkopuolisten ei tullut häiritä perheitä eikä
asettaa niille ulkopuolelta annettuja normatiivisia mittapuita siinä
korvaamattomassa tehtävässä, jota ne omassa elämänpiirissään
toteuttavat saattaessaan lapset traditiosta osallisiksi. Tälle
pohjalle näet viime kädessä rakentuu yhteiskunnan siveellinen
edistyminen ja koko järjestäytynyt järjellinen yhteiselämä. Kyse ei
kuitenkaan ole staattisesta ja muuttumattomasta vaan
dynaamisesta ja alati liikkeessä olevasta todellisuudesta, jota
ihminen luo sukupolvi sukupolvelta ja joka kehittyy ihmisen
itsetietoisessa toiminnassa. Snellman tunnusti kulttuurierot myös
perhetavoissa katsoen niiden ilmentävän kansakuntien erilaisia
ominaislaatuja ja kehitysvaiheita.
Snellman ei ollut relativisti siinä mielessä, että hän olisi
pitänyt kaikkia elämäntapoja ja -muotoja samanarvoisina. Hänen
moralistinen asenteensa käy hyvin ilmi esimerkiksi hänen
romaaneistaan ja niistä lehtikirjoituksista, joissa hän suomi
vapaamielistä sukupuolimoraalia. Pertti Karkaman toteamus
Snellmanin lähestymistavasta Kärlek och kärlek -romaanissa
”kertoja tietää kaiken” (Karkama 1985, 86) kuvaa osuvasti hänen
perusasennettaan myös ajattelijana, vaikka – kuten Karkama
huomauttaa – totuudet eivät lopulta jääkään ehdottomiksi, koska
kunkin henkilön ajatukset ja elämä tekevät ne suhteellisiksi. Kyse
ei kuitenkaan ollut kaiken hyväksyvästä suhteellisuudesta ja
normatiivisten mittapuiden hylkäämisestä. Vaikka Snellman
korosti perheen itselleen olemista ja itsemääräämistä, hän ei
tarkastellut perhe-elämää elämänfilosofiselta pohjalta vaan
oikeassa olemisen positiosta käsin. Tämä hänen asenteensa
palautuu hänen käsityksiinsä filosofisen järjestelmänsä ja
metodinsa ehdottomasta pätevyydestä ja sitovuudesta.
Snellman sai filosofina vaikutteita sekä nuorhegeliläisyydestä
että klassisesta rationalismista. Jo Persoonallisuuden idea -
teoksessa vuodelta 1841 hän näyttäisi seuranneen Hegelin ohella
myös Kantia ja Fichteä luoden omintakeisia synteesejä (ks.
271
Snellmanin teokset II, 299B479). Snellmanin
yhteiskuntafilosofisen ajattelun ”dialektinen ydin” oli ajatus
perinteen dialektisesta jatkuvuudesta ja yleisen kulttuurisen
kehityksen kansallisesta muodosta (Väyrynen 1992, 117).
Professorikaudellaan Snellman kohotti historiassa toimivan
itsetietoisen subjektin yhteiskuntaelämän ja siveellisten suhteiden
keskipisteeksi, korosti subjektin omantunnon vapautta ja
inhimillisen yhteiselämän eettistä lähtökohtaa (Väyrynen 1992,
134B138). Ajatukset itsetietoisesta historiassa toimivasta eettisestä
subjektista ja vapaasta luovasta inhimillisestä toiminnasta
korostuivat tällöin metafyysisesti perustellun ”siveellisen
maailmanjärjestyksen” sijasta.

Suhde perhesosiologiaan ja -psykologiaan

”Elämänfilosofinen” suuntautuminen reaaliseen
yhteiskuntaelämään, instituutioihin ja ihmisen toimintaan
historiassa avaa tietä sosiologiselle ja psykologiselle perhe- ja
yhteiskuntatutkimukselle. Se kiinnittää filosofisen analyysin
pyrkimyksiin tulkita ja ymmärtää reaalista elämäntodellisuutta,
joka on jatkuva muutosprosessi. Yhteiskunnan sosiaalisen
järjestyksen osana perhe on vastavuoroisessa suhteessa muihin
instituutioihin ja yhteiskunnallisen elämänmuodon muutoksiin.
Perhettä onkin luonnehdittu sekä epäterveen yhteiskunnallisen
kehityksen vastavoimaksi että monien yhteiskunnallisten
ristiriitojen perussyyksi.
Modernissa sosiologisessa perhetutkimuksessa korostetaan
perheen yhteiskunnallisen aseman ja merkityksen muuttuvuutta.
Voidaanko aristoteelisessa perhefilosofian perinteessä
hahmottuvan tulkinnan perheen yhteiskunnallisesta merkityksestä
katsoa kadottaneen nyky-yhteiskunnassa ytimensä tai tulleen
vanhanaikaiseksi? Merkitsevätkö perhe-elämää ja perheiden
yhteiskunnallista asemaa kuvaavissa sosiaalisissa
indikaattoreissa havaitut muutokset, että filosofisia tutkintoja
perheen olemuksesta tulee korjata? Onko perusteltua puhua
ihmisluontoon kiinnittyvästä ja siitä johdettavasta ”perheen
olemuksesta” B tai puhua ylipäätään ”ihmisluonnosta”?
272
Perhesosiologisessa tutkimuksessa puhutaan perhe-elämää
ja perheen yhteiskunnallista asemaa ja tehtäviä ratkaisevasti
muuttaneista yksilöitymis- ja yksityistymisprosesseista. Varsinkin
länsimaissa teollistuminen ja kaupungistuminen ja niihin liittyvä
elämänmuodon modernisoituminen ovat 1800-luvun lopulta
alkaen mullistaneet perinteiset sosiaaliset rakenteet, myös perheelämän.
Elämän prosessinomainen luonne, jatkuva liike,
näyttäytyy kaikissa yhteiskunnan instituutioissa, myös perheessä.
Yhteiskunnan elämänmuodon yksilökeskeistyminen,
yksityisen elämänpiirin laajeneminen, kulttuurin pluralisoituminen
ja yksilöllisen vapauden asettaminen keskeiseksi arvoksi ovat
varsinkin länsimaissa huuhtoneet alleen sääty-yhteiskunnan
sosiaaliset ja moraaliset kaavat. Edward Shorterin mukaan
perheen modernisoituminen länsimaissa alkoi 1800-luvun
puolivälin jälkeen synnyttäen uuden intensiivisen tunnekulttuurin.
Shorter kuvaa sekä aviopuolisoiden keskinäisen rakkauden että
äidinrakkauden, siinä intensiteetissä kuin ne nykyisin
ymmärretään, perheen modernisoitumiseen liittyviksi ilmiöiksi.
(Ks. Shorter 1977.)
Perhe-elämän ja perheen yhteiskunnallisen aseman
muuttuminen vaikuttavat lapsuuteen. Lapset kokevat nykyyhteiskunnassa
paljon sellaista, mitä aikaisemmat lapsisukupolvet
eivät ole kokeneet. Neil Postmania mukaillen historiassa erottuu
kolme lapsuuden aikakautta (Postman 1982; 1995):
1 Perinteinen lapsuus; lapset elivät aikuisten maailmassa
ja oppivat katselemalla ja tekemällä mukana.
2 Moderni lapsuus; uudella ajalla lapsikuva alkoi muuttua:
porvarillinen elämänmuoto vei lapset kouluun ja näiden
oppiminen tapahtui pääasiassa lukemalla kirjoja.
3 Postmoderni lapsuus; televisio, videot ja tietokoneet
johtavat uuteen lukutaidottomuuteen, lasten
maailmankuva muodostuu ensisijaisesti sähköisen
median kautta, ja median valtaisa viihde- ja
informaatiovirta pirstoo sosialisaation ja hävittää
lapsuuden.
273
Yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojen sekä perheen ja
lapsuuden yhteiskunnallisen aseman muuttuminen merkitsevät
haastetta perhefilosofiselle tutkimukselle. Muutos haastaa
arvioimaan myös perhefilosofisen tutkimuksen tieto-opillista
lähtökohtaa. Miten perhettä tulisi lähestyä: etsimällä ja edistämällä
hyvän ja oikean kriteereitä vaiko tulkitsemalla ja ymmärtämällä sitä
mikä on? Mitä nykypäivän perhefilosofisessa tutkimuksessa
merkitsee suuntautuminen eettis-normatiivisen, elämänfilosofishermeneuttisen
tai kenties jonkin muun, esimerkiksi kielifilosofiskäsiteanalyyttisen
paradigman mukaan?
Snellmanin yhteiskunnallinen ohjelma nojasi ihmisten
järjestäytyneen yhteiselämän ymmärtämiseen.
Yhteiskuntafilosofian ja poliittisen ajattelun aristoteelisen perinteen
jatkajana Snellman suuntasi huomionsa järjestäytyneen inhimillisen
yhteiselämän perusmuotojen luonteeseen ja merkitykseen. Hänen
perhe-, avioliitto-, nais-, kasvatus-, yhteiskunta- ja
valtiokäsityksensä kuuluvat samaan kokonaisuuteen, jonka ydin
on pyrkimyksessä ymmärtää järjestäytynyttä inhimillistä
yhteiselämää, yksilön persoonallisuutta, hengen vapautta ja
inhimillistä toimintaa. Tälle kokonaisvaltaisesta filosofisesta
tarkastelusta muodostuvalle ymmärrykselle rakentui Snellmanin
yhteiskunta- ja valtio-opillinen ajattelu.
Snellman pyrki ymmärtämään yhteiskunnallista todellisuutta
erittelemällä järjestäytyneen yhteiselämän perusmuotoja. Hänen
mielenkiintonsa kohdistui itseään kulttuurisena olentona luovaan,
historiassa ja yhteiskunnassa toimivaan ihmiseen. Varsinkaan
myöhäiskaudellaan Snellman ei irrottanut filosofis-normatiivista
reflektiota normien, päämäärien ja inhimillisen toiminnan
historiallisuudesta. Eettinen relativismi ei muodostunut
Snellmanille ongelmaksi, koska hän aristoteelisen näkemyksen
mukaisesti oletti yleispätevien moraaliperiaatteiden toteutuvan
vapaassa ja mielivaltaa kaihtavassa inhimillisessä toiminnassa.
Snellmanin kiinnostus empiiriseen ihmistutkimukseen oli
saanut pontta jo 1840-luvun alussa ranskalaiseen
valistusfilosofiaan tutustumisen myötä (ks. Väyrynen 1992, 134).
Samalla hänen kiinnostuksensa poliittiseen toimintaan ja
kasvatukseen, yhteiskuntaelämän määrätietoiseen kehittämiseen,
274
sai hegeliläistä lähestymistapaa täydentävän filosofisen
lähtökohdan ja uuden inspiraation lähteen. Snellmanin
”ohjelmassa” yhteiskunnan ja sen kulttuurin kehittäminen
määrittyy subjektin moraalisen ja kriittisen luovan toiminnan
areenaksi, kun itsetietoinen inhimillinen subjekti B yksilönä,
perheenä, kansakuntana, valtiona B ottaa ajallisen kohtalonsa
omiin käsiinsä.
Snellmanin perhefilosofinen kysymyksenasettelu on ajatonta,
vaikka häntä onkin ”ymmärrettävä oman aikansa lähtökohdista ja
hänen työtään on mitattava sadan vuoden takaisilla mittareilla”
(Kukkonen 1981, 27). Mutta myös kokemusperäinen
perhetutkimus voi rakentua ajattomalle kysymyksenasettelulle ja
tuottaa yleispätevää teoriaa perheen olemuksesta. Tällöin se
lähentyy filosofista lähestymistapaa. Filosofista ja teoreettista
perhetutkimusta ei tulisikaan käsittää vastakkaisiksi vaan
pikemmin toisiaan täydentäviksi perhetutkimuksen alueiksi.
Kokemusperäinen tieto perheiden elinoloista ja ongelmista
palvelee perhepoliittista suunnittelua. Se lisää ymmärrystä perheen
ominaisuuksista vuorovaikutusjärjestelmänä ja yhteiskunnallisena
instituutiona. Se kuvaa, tulkitsee ja selittää perhe-elämän usein
hyvinkin raadollista todellisuutta. Vaikka se ei tuota preskriptiivisiä
päätelmiä, se herättää usein erilaisia moraalisia kysymyksiä, jotka
kuuluvat varsinaisesti järkiperäisen tutkimuksen alaan. Ilman
järkiperäistä tutkimusta ja keskustelua avioliitosta,
vanhemmuudesta, lastenkasvatuksesta ja muista perhe-elämän
kysymyksistä kokemusperäinen tiedonmuodostus voi kuitenkin
kapeuttaa avioliitto- ja perhekäsityksemme pelkäksi vallitsevien
olojen peiliksi.

Snellmanin linja

Snellmanin perhekäsitys B sen filosofisessa muodossa B kiinnittyy
ennen muuta siihen hegeliläisen filosofian alaan, jonka
keskipisteessä on siveellisyyden käsite. Hegelin filosofiassa
siveellisyyden käsite kuuluu lähinnä yhteiskunta-, valtio-,
kasvatus-, moraali- ja oikeusfilosofian toisiinsa kietoutuviin
järjestelmiin.
275
Hegel jäsensi siveellisyyden käsitteen kolmeen osaan sen
perusteella, miten se ilmenee inhimillisen yhteiselämän
perusmuodoissa: perheessä, kansalaisyhteiskunnassa ja
valtiossa. Snellman noudatti samaa jäsennystä Valtio-opissa, jossa
hän eritteli perheessä, kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa
ilmeneviä siveellisyyden muotoja. Hegeliä seuraten Snellman
myös määritti valtiossa ilmenevän siveellisyyden sen
täydellisimmäksi muodoksi, jossa moraalisuus ja laillisuus
yhdistyvät; perhe-elämän siveellisyys on tälle alisteista, mikä ei
kuitenkaan tarkoita, että perhe-elämällä itsessään olisi vain valtion
tarkoituksille alisteista välineellistä arvoa.
Kotikasvatuksen aseman, tehtävien ja merkityksen
hahmottaminen kuului kiinteästi Snellmanin rakentamaan
yhteiskuntafilosofian ja pedagogiikan systematiikkaan. Perhe,
vanhemmuus ja kotikasvatus olivatkin eräänlaisia kestoteemoja
Snellmanin filosofisissa pohdinnoissa läpi elämän määrittyen
kasvatuksen ja yhteiskuntaelämän peruselementeiksi. Perheelämää,
avioliittoa ja vanhemmuutta koskeva tematiikka oli
keskeisesti esillä Snellmanin kaunokirjallisessa tuotannossa ja se
kulkee yhtenä kestoteeman läpi hänen
sanomalehtimiestoimintansa.
Snellmanin professorikaudella pitämät luentosarjat, jotka
käsittelivät oikeus- ja siveysoppia, yhteiskunta- ja valtio-oppia ja
kasvatusoppia, sisälsivät oppialojen historian esittelyä sekä
oppijärjestelmien käsitteellistä hahmottelua (mm. Rein 1981b,
50B51). Nämä teemat muodostanevat Snellmanin
maailmankuvan, elämänkatsomuksen ja filosofian ajattelun
ydinsisällön, joka lyö leimansa hänen koko elämäntyöhönsä.
Esimerkiksi Snellmanin pedagogiikassa kotikasvatuksella, liittyen
siveellisyyden ilmenemiseen perhe-elämässä, oli tavanomaista
korostuneempi asema, mikä heijastui myös hänen
koulutuspoliittisiin kannanmäärityksiinsä.
Juuri Hegeliltä omaksumansa siveellisyyden käsitteen kautta
Snellmanin ajatukset perheestä, perhettä koskevat erittelyt hänen
valtio-opillisessa, siveysopillisessa ja pedagogisessa
ajattelussaan, tulivat erottamattomaksi osaksi hänen hegeliläisin
käsittein rakentamaansa maailmanselitystä. Ne tulevat
276
ymmärrettäväksi vain järjestelmän kokonaisuudesta käsin B
joskaan Snellman ei liene koskaan saanut omaa filosofista
järjestelmäänsä itseään tyydyttävällä tavalla valmiiksi, ei ehkä
pohjimmiltaan siihen tähdännytkään.
Hegel ei ilmeisestikään ollut Snellmanin perhekäsityksen
filosofisen muodon ainoa esikuva. Saksalaisen idealismin piirissä
ainakin Schleiermacher ja Fichte olivat myös kuvanneet perheelämän
siveellisyyden perustaksi ja hahmottaneet sen merkitystä
kansakunnan historialliselle olemassaololle. Valtio-opilliseen
katsantoonsa Snellman sai vaikutteita paitsi Hegeliltä ja
saksalaisesta idealismista myös ranskalaisesta valtiofilosofiasta,
mikä myös lienee osaltaan muovannut hänen perhekäsitystään,
erityisesti hänen näkemystään perheen suhteesta
kansalaisyhteiskuntaan ja valtioon, yhteiskuntamoraaliin ja
lakeihin. Snellman antoi omista lähtökohdistaan käsin Hegelistä
juontuvalle perhefilosofialle ratkaisevasti uutta suuntaa
yhteiskuntafilosofisesti, kasvatusfilosofisesti ja valtiofilosofisesti. Ei
liene liioiteltua pitää Snellmania kaikkien aikojen merkittävimpänä
hegeliläisen perhefilosofian edustajana. On oikeutettua puhua
myös Snellmanin omasta linjasta, joka omilla erityisillä
painotuksillaan selvästi jatkaa eteenpäin siitä, mihin Hegel jäi.
Snellmanin ja Hegelin ajattelun eroa on luonnehdittu
toteamalla, että Hegelin järjestelmästä puuttuu etiikka, kun taas
Snellmanin ajattelussa korostuu metafyysisiin näkökohtiin nojaava
”syvä eetillisyys” (Salomaa 1944, 470). Tämä lyö leimansa myös
Snellmanin perhekäsitykseen, hänen tapaansa hahmottaa
perheen ja perhe-elämän asemaa ja tarkoitusta ihmiselämän
kokonaisuudessa. Jo oikeusopin oppikirjassa (1840) hänen on
todettu eronneen Hegelin oikeusfilosofiasta erityisesti siinä, mikä
koskee moraalia, siveellisyyden subjektiivista ainesta, ja
yhteiskuntaa (ks. Rein 1981a, 184). Snellman oli joka
tapauksessa hegeliläinen, ja on väitetty, ettei hän ”missään
olennaisessa poikkea Hegelin järjestelmästä” (Kukkonen 1981,
29).
Oikeusopin ja Valtio-opin perhettä koskevissa osuuksissa
Hegelin suora vaikutus on ilmeinen. Eräissä kohdin Snellman jopa
käyttää samoja ilmaisutapoja ja sanankäänteitä kuin saksalainen
277
oppi-isänsä, esimerkiksi kuvatessaan perheen olemusta. Niiltä
osin Snellmanin ”perhefilosofia” ei ole aivan omintakeista, vaikka
se eräissä muissa suhteissa ilmentääkin varsin itsenäistä ja
omaperäistä ajattelua. Esimerkiksi perheen luonnehdinta
”siveellisyyden välittömäksi olemassaoloksi rakkautena” on
suoraan Hegeliltä, vaikka siihen liittyy Snellmanin
kokonaisajattelussa omintakeisia vivahteita, jotka erottavat sen
Hegelin ajattelusta.
On ilmeistä, että Persoonallisuuden idea, joka on Snellmanin
omintakeisin ja kaiketi myös merkittävin filosofinen teos, on avain
hänen niin yhteiskuntafilosofisten teostensa kuin
perhekäsityksensäkin ymmärtämiseen. Sen kautta terävöityy
myös Snellmanin omintakeisuus suhteessa Hegeliin.
Persoonallisuuden ideassa hän tarkasteli inhimillisen ajattelun,
tahdon ja tietoisuuden olemusta, toisin sanoen henkisyyden ja
henkisen kasvun olemusta. Hän liikkui metafysiikan, tieto-opin ja
teologian rajapinnoilla soveltaen kyllä hegeliläistä spekulatiivista
metodia, jolloin hän myös käsitteli perheen määritelmässä
esiintyvää välitön-käsitettä osana spekulatiivista käsitteiden
kehittelyä, mutta hän rakensi samalla Hegelin ajattelun ylittävää
omintakeista tulkintaa itsetietoisuuden kehityksenä ilmenevän
henkisyyden ja henkisen kasvun luonteesta ja ehdoista.
Tästä näkökulmasta Snellmanin perhefilosofia pelkistyy
perheen aseman ja merkityksen yhteiskunta- ja
kasvatusteoreettiseksi paikantamiseksi ihmisen henkisen kasvun
yksilöllisissä ja kollektiivisissa prosesseissa. Hän hahmottaa
perheen paikkaa inhimillisen elämänmuodon kokonaisuudessa
erityisesti inhimillisen oikeustajun olemuksen ja kehittymisen
näkökulmasta. Perhettä ei voi tässä mikään korvata. Perheen
fundamentaalinen merkitys niin yksilön kehityksessä kuin kaikessa
yhteiskuntaelämässä perustuu siihen, että se luo ja ylläpitää
siveellistä mielenlaatua ja toimintaa, jota ilman järjellinen
yhteiselämä ei olisi edes mahdollista.