Paluu kotimaahan Kokkolan porvareiksi

Snellmanien paluuta Suomeen tasoitti se, että Tukholmassa väkivaltaisesti päättynyt kustavilainen aika ei ollut kadonnut Suomesta Haminan rauhan jälkeen. Erityisesti jatkuvuus säilyi Pohjanmaan rannikkokaupungeissa, joille venäläiset takasivat Porvoon valtiopäivien lupauksillaan merenkulun edut. Jatkossakin saatiin nauttia Kustaa III:n ajan noususuhdanteen hedelmistä, näköalojen avartumisesta, varakkuuden kasvusta, elintason noususta ja tapojen hienostumisesta. Venäläisen rauhoittamispolitiikan vuoksi yksittäisen pohjalaisen merikaupungin asukas samaistui omaan kotikaupunkiinsa ilman velvollisuutta osallistua laajemman valtiokokonaisuuden hoitamiseen. Kaikki jatkui ennallaan. Esimerkiksi Oulussa ”Pohjolan hansakaupungin” porvari sai edelleen olla hyvin tietoinen siitä, että hän oli mahtavan Oulun kansalainen.35

Myös Snellmanien tulevassa kotikaupungissa Kokkolassa porvarit olivat satoja vuosia hoitaneet menestyksekkäästi elinkeinoaan, ja korkeasuhdanteiden aikana laivat toivat kotiin suuria voittoja. Vapauden ajan kurinalainen ja yksinkertainen elämäntapa oli saanut kustavilaisena aikana väistyä, ja hyvinvoinnin lisääntyessä kaupunkilaiset halusivat kohentaa olojaan rakentamalla asuntojaan yhä komeammiksi. Kotien sisustus saattoi kilpailla jopa Pohjanlahden länsipuolella olevien kaupunkien kanssa. Pohjalaiset olivat tunnustaneet Ruotsin emämaakseen, mutta eivät kaihtaneet myöskään korostaa emämaan ja Suomen välillä esiintyneitä talou-dellisia vastakohtaisuuksia. Tapulioikeuksien hankkimisesta saakka paikallispatriotismi oli tiivistynyt suomalaiseksi isänmaantunteeksi. Napoleonin sotien levottomuuksissa osoitettiin rohkeutta ja päättäväisyyttä kaikissa toimissa.36 Tämä pohjalainen itsetunto sai tunnustuksen Porvoon valtiopäivillä, jolloin se viitoitti voimakkaasti tulevaisuuden tietä, kun Suomi irrotettiin vanhoista yhteyksistään. Näissä ajatuksissa myös Snellmanit päättivät muuttaa takaisin kotiin Kokkolaan vuonna 1813.

Snellmanien muuttamista Suomeen helpottivat läheiset sukulaiset ja ystävät Kokkolassa. Kun kapteeni Snellmanin Patience-alus muuttokuormineen ilmestyi alkukesästä 1813 Kokkolan kaupunginkanavan Suntin suulle, oli perhettä laivarannassa vastassa laivanvarustaja Anders Kyntzell. Hänen huomionsa kiintyi heti vilkkaaseen 7-vuotiaaseen Janneen – joksi Snellmania lapsena kutsuttiin – ja hän oli syvästi huvittunut, kun poika kieltäytyi päivälliskutsusta tukholmalaismurteella: ”Kiitoksia, minä olen jo syönyt skanssissa herrain kanssa.” Kauppias, raatimies ja myöhemmin kauppaneuvos Kyntzell oli perheen uskollinen ja avulias ystävä. Kanssakäymistä syvensi sukulaisuus; hän oli Snellmanin äidin ja isän pikkuserkku.

Kyntzellien suvusta Snellmanit saivat Kokkolassa huomattavan tukijan: Anders Kyntzell (s. 1779) oli veljensä Jean Kyntzellin (s. 1769) kanssa kaupungin vaikutusvaltaisimpia kauppiaita ja laivanvarustajia. Suvun perinteitä jatkoivat nyt Anders Kyntzellin kolme poikaa,37 jotka omistivat vuosina 1813–1832 yhdessä seitsemän eri alusta. Anders Kyntzellillä oli 1803–1848 yksitoista omaa alusta sekä osuuksia 14 laivasta ja neljännes tupakkatehtaasta. Vuonna 1801 heille oli rakennettu Isokatu 10:een uljas talo, jonka yläkerrassa Snellmanit nauttivat tervetuliaispäivällisen. Talon ulkomuoto viittasi rokokoon ja kustavilaisen uusklassismin arkkitehtuuriin, ja väriltään se oli tyylin mukaisesti keltainen. Se oli siitä harvinainen porvaristalo, että asuintilojen lisäksi siinä oli kadun puolella alakerrassa konttori, myymälä ja varastot. Rakennus on tänä päivänäkin liike- ja asuinkäytössä, ja edelleen se heijastaa entisten aikojen arvokkuutta, kun salonkien valo kajastaa talvi-illassa.38

Kyntzellin talo ei komeudessaan vetänyt kuitenkaan vertoja melkein vastapäätä sijainneelle Roosin talolle, joka oli edustava esimerkki kaupungin porvarikulttuurista. Snellmanien aikana talon omisti Suomen rikkain mies, kauppias ja laivanvarustaja Andreas Roos nuorempi. Vuonna 1801 rakennetun kivitalon piirustukset oli tehty Tukholmassa. Näyttävän talon erikoisuutena olivat kaksivartiset ulkoportaat ja mansardikatto.

Suomen sodan aikana Roosin talo oli kelvannut molempien osapuolten armeijan päämajaksi, ja vuoden 1819 keisarivierailulla oli itsestään selvää, että keisari Aleksanteri I haluttiin ottaa vastaan siellä. Keisari oli kuitenkin päättänyt toisin, vaikka muutenkin kalliisti sisustetut huoneet oli kustannuksia säästämättä kohennettu ruhtinaalliseen kuntoon. Esimerkiksi makuuhuoneeseen oli keisaria varten rakennettu mahonkinen laivanmuotoinen sänky, jonne noustiin rappusia pitkin. Suurellisista päivällisjärjestelyistä huolimatta keisari halusi jatkaa heti matkaa. Odottaessaan uusien hevosten valjastamista hän huoli sentään kupin kahvia, jonka yllättynyt emäntä joutui hakemaan naapurista. Vain 45 minuuttia Kokkolassa viipynyt keisari ei ehkä voinut sulattaa loistoa ja ylellisyyttä, joka oli suuri vastakohta niille seuduille, joiden läpi hän oli juuri matkannut. Vastaanottajia tuskin lohduttivat keisarin ystävälliset sanat pihaportailla: ”Meistä oli niin hauskaa olla täällä.” Lohdutusta toi sitäkin enemmän briljantein koristeltu kaulakoru, jonka keisari jätti emännälle muistoksi vierailustaan.39

Kynzellien ja Roosien lisäksi Kokkolassa asui monia muitakin rikkaita ja arvossapidettyjä porvarissukuja, kuten Donnerit, Rahmit, Falanderit, Lithenit, Kjemmerit ja Lindebäckit. Heidän porvaritalonsa hallitsivat kaupunkikuvaa. Isokadulla sijaitseva talo kuului Snellmanin äidin isoisälle Mathias Röringille. Röringien suvussa oli paljon kauppiaita, raatimiehiä ja pormestareita.40 Kokkolan kauppaporvaristo oli tiivis luokka, jonka siteitä oli lujitettu keskinäisillä avioliitoilla.41 Snellmaneista tuli nyt osa tätä porvarieliittiä, kun isä-Snellman sai merikapteenina eli laivurina porvarioikeudet Kokkolassa 1813. Perinnäistapoihin kuului, että laivan kapteenin tuli olla sen kaupungin porvari, jonka alusta hän ohjasi.42 Vuonna 1815 Kokkolassa oli 1 799 asukasta, joista laivureita oli 29 ja merimiehiä 287. Kruunun virkamiehiä oli 20, kauppiaita 32, käsityöläismestareita 62, kisällejä 27 ja oppipoikia 30 sekä yksi apteekkari, pikipruuki ja tupakkatehtailija.43

Tukholmaan verrattuna Snellmanien sosiaalinen asema nousi Kokkolassa, koska vanhassa pääkaupungissa laivanpäällystöllä – ja vieläpä suomalaisella – ei ollut kovin näkyvää asemaa. Kokkolassa merikapteeni kuului eliittiin laivanvarustajien rinnalla. Muutos näkyi eniten säädynmukaisessa asumisessa, kun Tukholman työläiskaupunginosan ullakkohuoneisto vaihtui tilavaksi taloksi. Tuohi- ja malkakattoinen talo sijaitsi lähellä vanhaa satamaa neljännessä kaupunginosassa Rantakatu 27:ssa tilavalla 1 358 neliömetrin tontilla. Talo oli rakennettu 1812, kun sen edeltäjä oli tuhoutunut vuoden 1805 tulipalossa. Kaikkiaan 36 muun tuhoutuneen talon joukossa oli raatihuone, kauppias Lithenin talo, pormestari Keckmanin talo, Riskin kauppiasveljesten talot sekä Donnerin talo. Vahinkoapua pyydettiin ja saatiin muista Pohjanmaan kaupungeista, ja jälleenrakennus alkoi heti.44 Koska Kokkola selvisi Suomen sodasta ilman merkittäviä ulkonaisia vaurioita, Snellmanit pääsivät nauttimaan kaupungin uudesta rakennuskannasta. Tonttimaa käytettiin äärimmäisen tarkasti hyväksi. Vaikka taloja ei ollut kahta samanlaista, katukuva oli sopusointuinen. Huomattava osa nykyisen Kokkolan vanhan kaupunginosan, Neristanin, rakennuksista on peräisin 1800-luvun alkupuolelta, ja siellä käyskentelevä saa tänäänkin hyvän käsityksen Snellmanin lapsuuden näkymistä.45

Snellmanit eivät omistaneet Rantakadun taloa, vaan se oli Kyntzelleiltä saatu työsuhde-etu. Vuoden 1814 palovakuutettujen kiinteistöjen luettelossa omistajaksi on merkitty veljesten leskiäiti Maria Kyntzell, joka oli Snellmanin isoisän serkku.46 Vuosina 1813–1822 talon omisti Anders Kyntzell.47 Snellmanien lisäksi talossa asui kolmas naimaton veli, kauppias Gustaf Kyntzell (s. 1781) sekä naimaton sisar Greta Lovisa Kyntzell (s. 1777) ja lisäksi alaikäinen sisar Johanna Sophia (s. 1794). Jälkimmäinen meni sittemmin 1819 naimisiin kauppias Isaac Lindqvistin kanssa, ja heidän Maria Emilia tyttärensä kanssa Zachris Topelius avioitui vuonna 1845. Talossa riitti väkeä, koska siinä asui omiakin lähisukulaisia: Snellmanin äidin kasvattiäiti, leski Anna Stina Röring sekä Snellmanin serkku Gerhard Georg Snellman (s. 1797), josta tuli kauppias ja merikapteeni.48 Hän purjehti setänsä komennossa Patiencella 1815 konstaapelina ja vuodesta 1817 perämiehenä. Vuodesta 1818 isänsä laivoilla purjehti Snellmanin isoveli Christian Gerhard.49

Snellmanien lähinaapureina ei ollut kauppiaita tai laivanvarustajia vaan kaupungin ylin johto. Naapurissa Rantakadun ja Pormestarinkadun kulmassa asui kaupungin pormestari, kihlakunnantuomari Anders Söderlund sekä myös toinen kihlakunnantuomari Carl Widén. Takapihan toisella puolella asui kauppias Utvikin leski ja tämän vieressä kapteeni Anders Dahlgren. Korttelin toisessa päädyssä asui kolme merimiehen leskeä ja Snellmanien vieressä muurarikisälli Anders Ahlström.50

Snellmanien kodissa oli karoliinisen pohjaratkaisun mukaisesti eteinen, sali, neljä kamaria ja keittiö. Kaksi kamaria oli tapetoitu kankaalla, muissa huoneissa oli paperitapetit. Kaikki tapetit oli maalattu öljyväreillä. Rakennus oli maalattu punaiseksi ja pihaan tultiin komeasta keltaisesta portista, jonka päälle oli rakennettu katokseksi näyttävä paneelikomero.51 Kauppalaivapäällystön eli merikapteenien ja perämiesten kodit eivät vetäneet kuitenkaan vertoja laivanvarustajien ja kauppiaiden asunnoille. Kodit olivat pienempiä ja sijaitsivat alakaupungissa.52 Kapteeni Snellmanin kodissa pidettiin kunnon vastaanottoja, ainakin huonekalujen määrästä päätellen.53 Kodin kalustukseen kuului fortepiano, kanapeetuoli, kaksi divaania, keinutuoli, sohva, kaksitoista vahakangaspäällysteistä tuolia, kaksi pöytää lisälevyillä, teepöytä ja kaksi sivupöytää, neljä taulua seinällä ja musliiniverhot ikkunassa. Tarjoilukalusteita oli niin runsaasti, että juhlia voitiin pitää suuremmallekin joukolle. Tarjoiluastioihin kuului 24 valkoista matalaa ja syvää lautasta, 48 sinireunaista syvää ja matalaa lautasta, kaksi suurta posliinivatia, kaksi kannellista kulhoa, kaksi syvää vatia, kaksi liemimaljaa sekä kahdeksan viinilasia ja karahvi sekä musta teepannu ja 50 kupin kahvipannu.

Snellmanin äidin pukeutumisesta päätellen perhe eli tiiviisti mukana laivanvarustajien seurapiireissä. Maria Magdalena Snellman omisti esimerkiksi mustan, vanulla topatun silkkiviitan, jossa oli karhunnahkareunus. Hänellä oli useita värikkäitä leninkejä, joista yksi oli pitsein koristeltu kambriikkileninki ja toinen keltapohjainen, vihreä- ja punapilkkuinen silkkikarttuunileninki. Lisäksi hänellä oli vaaleanruskea silkkisaali ja sinipilkullinen madrassisaali. Varustukseen kuului myös tyllikaularöyhelö, vihreä silkkipäivävarjo, valkeat silkkisukat ja kymmenen karttuuninenäliinaa. Koruina kapteenin rouva käytti yhdeksän dukaatin kultaketjua sekä helmi- ja karneolikorvarenkaita. Lisäksi hänellä oli muistosormus tekstillä ”förgät mig ej”, lasinen sormus, sininen emalisormus sekä medaljonki muotokuvalla ja helmipäällysteinen rintaneula.

Alle kymmenvuotiaalle pikkupojalle Jannelle kodin sijainti oli ihanteellinen leikkimiseen.54 Leikkitovereistakaan Snellmanilla ei ollut pulaa, koska samaa ikäluokkaa olevia poikia kaupungissa oli 52 ja tyttöjä 76. Jo kotipiha tarjosi jännittäviä piiloja: esimerkiksi tulipalosta säilynyt talon sivurakennus, jossa oli panimohuone, leivintupa, kamari, puoti ja renginkamari, oli lasten säännöllisiä seikkailupaikkoja. Samoin he tekivät tutkimusretkiä vaunu- ja halkoliiteriin. Talon kohdalla kanavan rannassa oli pitkä rivi kauppiaiden makasiineja, ranta-aittoja ja liitereitä, joiden seassa oli hauska leikkiä piilosta. Niiden ja kadun välissä oli ryytitarhoja, joissa viljeltiin vihanneksia ja kukkia.

Ehdottomasti puoleensavetävin leikkipaikka oli kaupunginsalmen vastarannalla Trällhavet, vetinen pajua kasvava vesijättömaa nykyisen kauppatorin ja kaupungintalon tienoilla. Täällä pojat vaelsivat tai oikeastaan hyppivät mättäältä mättäälle nuolipyssyt selässä lintuja tähtäilemässä. Janne oli erikoistunut pyydystämään vipuhäkillä hamppuvarpusia ja punatulkkuja, jotka hän päästi kuitenkin heti vapaaksi. Pyytäminen oli suuri elämys: metsään mentiin jo ennen auringonlaskua, häkki laitettiin aukeal-le ja metsänreunaan kaivettiin lumikuoppa, jolloin auringon noustessa sai seurata mahtavaa näytelmää, kun houkutuslinnun kutsuma parvi pyrähti satimeen tervalla tai talilla voideltujen hampunsiementen kimppuun.

Nykyisellä Kaarlenkadulla sijaitsi iso Kokkokivi, joka oli suosittu kiipeilypaikka. Tänne Janne kapusi usein lukemaan, ja joskus tulva-aikaan oli kivelle soudettava veneellä. Kesällä uitiin kaupunginsalmessa Pitkänsillan luona. Huvitus kuitenkin kiellettiin; ei vaarallisuuden tai veden likaisuuden takia vaan siveellisistä syistä. Alastomien poikien ei ollut sopivaa uida julkisella paikalla. Talvella vesijättömaa tarjosi oivallisen luistinradan ja Puurokarin kallioilla laskettiin suksilla.

Jännittävä paikka oli myös Kokkolan vanha satama, jonka säilymisen puolesta kaupunki taisteli maankohoamista vastaan. Jo 1700-luvun alkupuoliskolla kaupunkilaisilla oli ollut vaikeuk-sia päästä kaupunginsalmea pitkin aluksilla kaupunkiin asti, eikä lastiveneilläkään ollut sen helpompaa. Lapset seurasivat suurella mielenkiinnolla kaupunginsalmen ruoppaamista ja paaluttamista. Tarkoitusta varten oli hankittu erityinen kone.55 Satamassa Snellman seurasi usein isänsä lähtöä merille tai odotti häntä takaisin kotiin. Vuosina 1815–1820 Snellmanin isä teki kesämatkan joka vuosi. Hän lähti toukokuussa viemään tervaa Englantiin, Hulliin, Lontooseen tai Liverpooliin ja palasi kotiin ennen meren jäätymistä suolalastissa Liverpoolista tai kauempaa etelästä, Setubalista tai Cadizista. Kaiken kaikkiaan isä oli kotona kuusi peräkkäistä talvea. Kerran Patience oli yhdeksän kuukautta toimettomana. Laiva oli rakennettu pitempiäkin matkoja varten, mutta suhdanteet eivät antaneet mahdollisuutta muuhun. Snellman saattoi olla ylpeä isästään, joka tunnettiin taitavana merenkulkijana. Laivanvarustajan kirjeenvaihdosta löytyy vuodelta 1821 poikkeuksellinen tunnustus Snellmanin isän ammattitaidosta: ”Ukko Snellman on onnellisesti saapunut ja lähtenyt. Alan uskoa vääjäämättömään kohtaloon. Snellman tuli Apaholmin kurkusta pimeässä, sadesumussa, ilman luotsia, fokka reivattuna; Tankarilla ankkurissa, kesti kovan länsiluodemyrskyn.”56

Jannen lapsuuden onnelliset päivät katkaisi äidin traaginen kuolema 1814. Äiti oli synnyttänyt perheen viidennen lapsen Anna Christinan 10.6. Kahdeksan päivää tämän jälkeen hän oli menehtynyt vain 34-vuotiaana. Janne oli vasta täyttänyt 8 vuotta. Snellmanin perheen tilanne muuttui äkkiä, kun vain vuosi Kokkolaan muuton jälkeen kapteeni Snellman jäi äkkiä leskeksi viiden lapsen kanssa, joista nuorin oli sylivauva. Snellmanin isä oli taitavasti väistänyt merten karikot myrskyssä ja pimeässä, mutta nyt ”kuolema rikkoi autuaallisen onnen sekä tempasi pois lempeän vaimon ja pienten lasten äidin”.57 Snellmanin isä joutui suunnittelemaan tarkkaan, miten yhdistäisi perheen elättämisen merikapteenina ja lapsista huolehtimisen. Äidin perukirjan mukaan tähän oli ainakin taloudelliset edellytykset. Lisäksi kaikenlaista tukea oli saatavissa. Tyttären kummeihin kuului esimerkiksi raatimies Carl Rahm sekä kolme Kyntzellin kauppiasveljestä. Lasten hoitojärjestelyistä ei ole tarkkaa tietoa, mutta tämän seurapiirin hoiviin perheen lapset saattoi turvallisesti jättää, kun isä lähti syksyllä matkalle ja tuli takaisin vasta seuraavana keväänä suolalastissa Setubalista.58 Äidin ikäväänsä Snellman saattoi etsiä lohtua Marian hautausmaalla, johon hänen äitinsä oli laskettu haudan lepoon Snellmanien kotivirren ”Henki armon tuoja, lohdutuksen suoja, pysy luonani ainiaan” soidessa.59

 

 

35  Halila 1953, 779–780.

36  Nikander 1945, 74–75 ja 307–308.

37  Möller 1970, 96.

38  Jari Ojala, ”Suomen rikkain kauppias asui Kokkolassa. Porvarit keräsivät suuromaisuuksia merenkululla.” Keskipohjanmaa 27.8.1995. ks myös Korpela 1956 ja Ahmas 1986, 17. ks. myös Kyntzell – seitsemännessä polvessa. Merenkävijäsuvun perinteitä ja muistoja. Keskipohjanmaa 21.2.1971.

39  Annikki Wiirilinna, ”Roosien aika Kokkolassa 1700–1800-lukujen vaihteessa”. Keskipohjanmaa 6.9.1969.

40  Ks. Hj. Björkman 1916.

41  Tarkempi tutkimus laivanvarustajista on hankalaa, koska arkistoja on säilynyt huonosti. Kun E. E. Kaila vetosi 19.11.1939 perikuntiin erityisen laivastoarkiston perustamista varten Valtionarkistoon, yhtään vastausta ei saatu. Ainoat kokoelmat ovatkin Donnerit Kokkolassa ja Malmit Pietarsaaressa. E. E. Kailan kokoelma. Kansallisarkisto.

42  Möller 1970, 98–106.

43  Tabell öfver folkmängden i Gamlakarleby Stad år 1815. Väkilukutaulukot 1802–1825. (II Df 2) Kokkolan seurakuntien kirkonarkisto.

44  Annikki Wiirilinna, ”Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo.” Keskipohjanmaa 8.6.1970. Vanhoja taloja kaupungissa olivat verottaneet useat tulipalot: isonvihan aikana oma armeija poltti kaupungista 138 taloa, vuonna 1742 tulipalo hävitti 25 taloa ja vuonna 1767 tuhoutui 22 taloa.

45  Krister Korpela, Asemakaava ja rakennukset. Teoksessa Kokkolan kaupungin historia 3:1808–1878. Porvoo 1980, 17–38.

46  Luettelo palovakuutetuista taloista Kokkolassa elokuussa 1814. Kokkolan maistraatti ja raastuvanoikeus, kansio Ha 2 sekä Maria Kyntzellin perukirja 25.3.1810, Kansio Eb 12: s. 340–349, Kokkolan maistraatti. Vaasan maakunta-arkisto.

47  Kokkolan kaupungin henkikirjat 1809–1829, kansio Bd 1 Kokkolan maistraatti. Ks. myös Jan Kyntzell (nuor.) perukirja 30.6.1818, Kansio Eb 13, 775–778. Vaasan maakunta-arkisto. Snellmanien poismuuton jälkeen 1820 yksityisasuntojen lisäksi talossa on toiminut kestikievari, ruotsalainen purjehdusseura, kaupunginhotelli ja viimeksi pitemmän aikaa VPK, palokunnan talo ”Letku”, jossa järjestettiin tansseja. Talo on edelleen elävä osa kaupungin toimintaa ja muistona Snellmaneista on eteläpohjalaisen osakunnan laatta seinässä. Kokkolan toimitaloyhdistys osti talon 1967 ja vuokraa sitä Snellman-kotina juhlakäyttöön. Vaikka Snellmanin ajoilta sisäpuolelta kaikki on uusittu eikä huonejako ole ennallaan, ullakkokamarissa voi tavoittaa vielä ajan hengen, kun sinne kavutaan keittiöstä edelleen alkuperäisiä portaita, jotka ovat kuluneet Jannenkin kenkien alla. Ks. Rakennuslupa 91–202: 5.6.1991: Rantakatu 27 (3–1–143) peruskorjaus. Kokkolan kaupunginarkisto. Ks. myös Eero Huiman aineisto Kokkolan kaupunginkirjasto. Kirjoittaja pääsi tutkimaan talon rakenteita talonmies Marja Hakalan opastuksella. Peruskorjauksesta antoi tietoja Kokkolan kaupungin rakennusvirastosta arkkitehti Mikko Hyyppä, jonka käsialaa piirustukset ovat.

48  Kokkolan rippikirjat 1813–1819, mikrofilmi UK 636. Kansallisarkisto. Rippikirjassa serkun nimi on kirjoitettu väärin: Johan Georg. Ks. sukulaissuhteet Björkman 1916, 48–51.

49  Palautetut laivapassit 1804–1815, kansio Eg 2 ja 1816–1820, kansio Eg 3. Kokkolan maistraatin ja raastuvanoikeuden arkisto, Vaasan maakunta-arkisto.

50  Kokkolan henkikirjat 1800–1820. Vaasan maakunta-arkisto.

51  Krister Korpela, Om stadsplan och byggnadsskick i gamla Karleby stad 1620–1860. Diplom-verket 1956. K. H. Renlundin museo. Kokkolan kaupunki.

52  Möller 1970, 412–414.

53  Maria Magdalena Snellmanin os. Röring perukirja 4.7.1816. Kokkolan maistraatti, Eb 13: 543–570. Vaasan maakunta-arkisto.

54  Annikki Wiirilinna, Snellmanin Jannen Kokkolan vuodet. Kokkola-lehti 14.5.1981 ja Luja ja lempeä – piirteitä J. V. Snellmanin luonnekuvaan.” Keskipohjanmaa 20.9.1981.

55  Kokkolan sataman historiaa. Ks. www.kokkola.fi/kunta/satama/historia/index.html

56  Kai Snellman 1998, 21 ja 24 sekä ks. Kailan kokoelma, Kyntzellin kauppahuoneen kirjeet. Kansallisarkisto.

57  Ks. Sara Wacklin muistelmat.

58  Kai Snellman 1998, 19–20.

59  Snellmanin äidin hauta sijaitsee Marian hautausmaan vanhassa osassa korttelissa nro II. Haudan tarkkaa sijaintia on mahdoton selvittää, koska tältä ajalta olevat hautausluettelot tuhoutuivat kirkon tulipalossa loppiaisena 1958. Tiedon antoi Kokkolan seurakuntien pääpuutarhuri Tapio Saarinen.

Kokkola. Conrad Soveliuksen akvarelli. K. H. Renlundin museo, Kokkola.