Oppiaineiden vaativuus oli yhdistävä kokemus triviaalikoulun oppilaille, ja pänttäämisen kärsimys vain syvensi heidän toveruuttaan. Tietomääränsä perusteella oppilaat oli jaettu läksyjaostoihin. Luokalla saattoi olla ”seniores-”, ”juniores-”, ”inferiones-” ja ”infimi”-osasto. Edistyneemmät oppilaat saattoivat siirtyä osastolta toiselle monta kertaa vuodessa. Kun luokka-asteella oli 15–37 oppilasta, Snellman tutustui seitsemän vuoden aikana 62 oppilastoveriin. Joidenkin kanssa hän oli vain yhden vuoden samalla luokka-asteella. Apologista-luokka, jossa luettiin aineita tähtäämättä yliopistoon, oli tavallaan rinnakkaisluokka, ja oppilassiirroissa se oli verraten vähän yhteydessä latinaluokkiin. Joissakin kouluissa apologista-luokalle siirrettiin ne oppilaat, joilla ei havaittu taipumusta luku-uralle. 72

Vaikka piispa Tengström arvosteli yksityisopetusta huonosti hoidetuksi, ainakin Snellman oli saanut erityisen tasokasta opetusta, koska koulunkäynnin aloittaminen ja myöhemmin eteneminen luokka-asteelta toiselle oli hänelle vaivatonta. Vaikka etymologia-kurssin suorittamiseen yleensä meni aikaa 1–2 vuotta, Snellmanilta meni siihen ainoastaan vajaa puoli vuotta. Toisaalta Snellmanilla kului kolme vuotta kuitenkin syntaksikurssilla, vaikka nopeimmillaan se käytiin vuodessa. Konrehtorin luokalla meni yleensä 3–4 vuotta ja 2 vuotta oli ehdoton minimi, mikä Snellmanilta siihen kuluikin. Viimeisellä rehtorin luokalla oltiin säännöllisesti kaksi vuotta, mutta osa oppilaista oli 3–5 vuottakin. Snellmanilta meni vain vuosi.73

Vaihtelevan opiskelutahdin ja erilaisen etenemisvauhdin vuoksi Snellmanille jäi 23 vakituisempaa oppilastoveria, joiden kanssa hän oli vähintään neljä vuotta samalla luokalla. Ainoastaan yhden pojan, Gustaf Wilhelm Appelgrenin, kanssa Snellman oli koko seitsemän vuotta samalla luokalla, mutta tämä oli aloittanut koulun kolme vuotta aikaisemmin. Samalla luokalla ei välttämättä istuttu peräkkäisinä vuosina, kun opinnoissa edistyttiin välillä hitaammin ja välillä nopeammin. Samat pojat saattoivat päätyä yhden välivuoden jälkeen taas samalle luokalle. Merkittävin ryhmä muodostui niistä yhdestätoista pojasta, jotka istuivat neljä viimeistä vuotta samoilla luokilla ja siis valmistuivat samaan aikaan. Snellmanin kanssa samaan aikaan aloittaneista vain kuusi oppilasta kävi viimeiset neljä vuotta samalla luokalla.

Oppilaiden edistymistä arvioitiin vuositutkinnossa aina ennen kesälomaa. Tuomiokapitulin vuoden 1804 kiertokirjeen mukaan rehtorien piti laatia tarkastajaa varten oppilasluettelo, johon merkittiin oppilaiden edistyminen ja käytetyt oppikirjat. Tutkinnosta laadittiin pöytäkirja, joka lähetettiin tuomiokapituliin arvioitavaksi. Tutkintojen päätyttyä ja opettajien kanssa neuvoteltuaan tuomiokapituli julisti luokalta siirrot ja jakoi teinirahat.74 Oppilaiden lahjakkuutta, ahkeruutta ja käytöstä voi arvioida pöytäkirjaan tehtyjen merkintöjen perusteella. Snellmanin kohdalla oli joka vuosi lahjakkuudesta merkintä ’oppivainen’, eikä siis ’nopsa’ tai ’hidas’; ahkeruudesta hänellä oli merkintä ’oppivainen’, eikä siis ’ahkera’ tai ’välinpitämätön’; käytöksestä ’hyvätapainen’, eikä ’epävakainen’ eikä ’pahatapainen’. Teinirahoja, eli jonkinlaista opiskelutukea ei ollut merkitty hänen kohdalleen minään vuonna.

 Merikapteenin poikana Snellman poikkesi muista sosiaaliselta taustaltaan selvästi. Yleisemmin toverit olivat siviilivirkamiesten poikia – lääninsihteerin, nimismiehen tai maanmittarin poikia oli yhdeksän. Kauppiaan poikia oli kuusi, papin poikia kolme, käsityöläisen poikia kaksi, sotilaan yksi ja talollisen yksi. Opiskelu paransi jonkin verran säätykiertoa, koska pojat eivät seuranneet enää isänsä uraa. Snellmanin luokkatovereista 14 päätyi papiksi, kolme maanmittariksi, kaksi pormestariksi ja yksi piirilääkäriksi. Kahden papin pojasta tuli pappeja ja yhden maanmittarin pojasta maanmittari. Tässä joukossa Snellman solmi elämänpituisia suhteita moniin tovereihin ja oli yhteydessä heihin. Monet olivat Suomen tunnettujen kulttuurisukujen edustajia. Kuitenkin ainoastaan Snellman eteni poikkeuksellisen pitkälle.75

Snellmanin ja hänen toveriensa kouluvuodet päättyivät dramaattisesti 23.5.1822, kun Oulun kaupunki tuhoutui tulipalossa. Turun Wiikkosanomat raportoi: ”Menneen viikon torstaiaamulla kello 3:men aikana herätettiin Oulun asukkaat yhtäkkiä Kirkonkelloilta. Walkia oli pääsnyt irti Painaja eli Värjäri Paapen talossa pohjoispäässä kaupunkia ja ennen kuin ennätettiin mitään tehdä valkiaa vastaan, oli jo likellä oleva Raastupa tulessa, josta tuuli viskasi kekäleitä keskellä kaupunkia olevaan Kauppamies Melini vainajan Leski Rouvan taloon, että se syttyi. Yhdeksän tunnin sisällä oli koko kaupunki palanut paitsi Räntmestari Enbomin talo ja ne muutamat talot, jotka ovat sen ja Limingan tullin välillä ja pari kolme taloa Rantakadulla.”

Tulipalo eteni nopeasti hävittäen 350 taloa, vain 65 säilyi. Potilaat paloivat vuoteisiinsa lääninsairaalassa ja hälytyksen tehneet miehet kuolivat kirkontorniin, josta eivät ehtineet ajoissa alas. Kaupungin suurin vesiruisku piti myös jättää tulen armoille. Tulipalo näkyi 40 meripeninkulman päähän Pohjanlahden selälle ankkuroituihin laivoihin. Paloa jouduttivat monet tekijät: värjärimestari Papen pihan portti oli lukossa; kuivan kevään takia kaivot olivat tyhjät; rantaveden likaisuus tukki letkut, jotka muutenkin nahasta tehtyinä olivat käyttämättöminä halkeilleet; ahtaat ja kuoppaiset kadut vaikeuttivat etenemistä; pelkkä kuumuus sytytti naapuritalot palamaan.76

Suuressa hämmingissä Snellman toimi neuvokkaasti. Elias Piponius lähti väkensä kanssa heti sammuttamaan torin laidalla palavaa Papen taloa ajattelematta omaansa. Ensimmäisten joukossa Snellman palasi kotitaloon, koska tiesi sairaan tätinsä jääneen sinne. Kun tuuli kääntyi, Piponiuksen ulkohuoneet syttyivät palamaan. Paikalle tullut Piponius olisi jo antanut periksi ja luopunut tavaroista, mutta Snellman pyysi kadulta apuun erään naisen ja alkoi kantaa hänen kanssaan tavaroita kellariin, minkä jälkeen ovi hänen johdollaan suljettiin. Tällä tavalla suuri määrä tavaroita pelastui, niiden joukossa Gezeliuksen Raamattu. Viimeksi kannettiin täti ulos sängyssä ja vietiin kaupungin ulkopuolelle kaksivuotiaan Biina-tyttären juostessa perässä.77

Åbo Tidningar teki oululaisten hädän tunnetuksi koko maassa. Kesäkuun alussa 1822 se kirjoitti: ”Oi Jumala, kuinka kauhea onkaan kurjuutemme! 4 000 ihmistä vaeltaa itkien, useimmat nälkäisinä ja työssään haavoittuneita tai lopen väsyneinä, eikä kukaan pysty auttamaan toistaan.” Palon jälkeen epätoivoiset äidit tosiaankin etsivät lapsiaan, itkevät lapset vanhempiaan, puolisot toisiaan. Kaikki tungeksivat kuumilla katukivillä raunioiksi palaneiden talojen välisillä kaduilla. Joukoittain kodittomia ihmisiä harhaili rannoilla ja kaupungin ulkopuolella. Hakeuduttiin suolamakasiineihin ja riihiin, jotka olivat säilyneet. Rannassa oli onnistuttu pelastamaan myös kauppiaiden ranta-aitat ja viljamakasiinit, jotka redillä olevien laivojen miehistö oli onnistunut suojelemaan.

Ensimmäinen palon jälkeinen jumalanpalvelus pidettiin helluntaina paljaan taivaan alla savuavien raunioiden ja hautausmaan välisellä hiekkakentällä. Kun oli veisattu virrestä 253, iäkäs rovasti Wegelius saarnasi liikuttavasti kuulijoiden itkiessä äänekkäästi. Juhlava jumalanpalvelus lohdutti suuresti ihmisiä. Jumalanpalveluksen jälkeen Wegelius kirjoittaa lehdessä: ”He valittavat ja kysyvät: Missä saamme asua? Mitä saamme syödäksemme? Näihin kysymyksiin emme pysty heidän tyydytyksekseen vastaamaan, kun sitä paitsi kato ja rahan puute painavat raskaasti maatamme.”78

Keskellä tällaista hätää Snellmanin Benjamin-setä, Haukiputaan ”veisuutirehtööri”, yhtäkkiä ilmestyi kahdella hevosella kaupunkiin noutamaan sisarensa perheen turvaan. Hän oli nähnyt tulipalon Haukiputaalle asti. Piponius itse jäi kaupunkiin, mutta muulle perheelle sedän lukkarilassa riitti tilaa. Pojat pääsivät Nuhalaan, pihalle pystytettyyn väliaikaiseen puutarhavajaan. Kodin menetyksestä huolimatta kesä 1822 oli Oulun tädin mielestä ihanaa aikaa, koska Benjamin-veljen koti toi lapsuuden mieleen: laulettiin ja soitettiin hengellisiä lauluja ja virsiä, luettiin hyviä kirjoja eikä raadettu maallisissa asioissa. Snellman auttoi kaikin tavoin tätiään ja luki hänelle ääneen. Lempiharrastus oli kuitenkin houkutella erään sotainvalidin Matti-poika mukaan leikkiin, koska heidän mielestään tämä uhkasi laiskistua uunin pankolle isänsä tapaan. Erityisesti Snellman kunnostautui tässä kiusoittelussa. Ruoti-Mikko piti Snellmania pahimpana junkkarina mutta Jannen mielestä oli pelkästään hyvä herätellä nukkuvaa karhua.79 

Myöhemmin, kun Piponiukset alkoivat rakentaa uutta taloa Ouluun, perhe siirtyi Rantsilaan siskon perheen luokse. Tulipalo oli romahduttanut Piponiusten vauraan talouden, koska omaisuus ei ollut vakuutettu, kuten ei monilla muillakaan. Lisäksi kustannuksia tuli lisää, kun Piponius rakensi uuden talon omavaltaisesti paikkaan, josta joutui purkamaan sen kahden vuoden päästä ja siirtämään sen asemakaavan mukaiselle paikalle. Näiden takaiskujen jälkeen hän joutui melkein konkurssin partaalle mutta pelastui myymällä peltonsa kaupungin ulkopuolelta. Lopullinen pelastus tuli, kun Kaarina-tytär meni naimisiin merikapteeni I. G. Selinin kanssa, joka lainasi rahat appiukolleen.80

Palon jälkeen alettiin miettiä myös triviaalikoulun tulevaisuutta, koska kaupunkiin ei ollut jäänyt sopivia huoneistoja sitä varten ja porvaristolla meni kaikki aika omien talojensa rakentamiseen. Koulun toiminta oli keskeytyksissä koko syyskuun, ja vasta 6.12. päätettiin siirtää koulu väliaikaisesti Raaheen ja maksaa opettajille puolen vuoden palkkaa vastaavat muuttorahat. Koulu muutti Ouluun takaisin 1826.81 Snellmania tämä ei enää koskenut, koska hän ja hänen toverinsa olivat saaneet keväällä todistuksen suorittamatta tavallista päästötutkintoa.82

Oulun kouluvuodet olivat Snellmanin oman kertoman mukaan koko elämää varten hedelmiä tuottanutta aikaa. Koulu oli nostanut hänen kansalaiskuntoaan: vahvistanut hänen luontaista, voimakasta tiedonjanoaan, antanut välineitä itsenäiseen tietojen hakemiseen ja tilaisuuden luonteen kehittämiseen.83 Saadut opit koeteltiin todella vasta Turun Akatemiassa. Siellä professorit valittivat, että kaikki piti alkaa alusta, koska mekaanisen ulkoluvun vuoksi asioita oli unohdettu tai ne eivät sisäistämättöminä pysyneet päässä.

72  Hanho 1947, 155 ja 206–210.

73   Vuositutkintoa varten laaditut pöytäkirjat 1815–1816, 324; 1818–1819, 399; 1820–1821, 459; kevät 1823, 488.

74  Hanho 1947, 210–211.

75  Oululaisen laivanrakentajan poika Johan Henrik Keckman (1807–1867) vihittiin papiksi 1830 ja vuodesta 1844 toimi Kauhavan kirkkoherrana. Hän julkaisi 1837 Turussa ”Terveyden opetuskirja yhteiselle kansalle”; Vaasan läänin Komissiomaanmittarin poika Abraham Edvard Ingman (1803–1888) vihittiin papiksi 1825 ja toimi vuodesta 1829 saarnaajana Ullavassa. Hänen veljensä Johan Jacob Ingman (1805–1846) vihittiin papiksi pari vuotta myöhemmin ja toimi Toholammin kappalaisena vuodesta 1838. Näiden veljesten kanssa Snellman ei ollut tekemisessä mutta sitäkin enemmän heidän nuoremman veljensä Anders Wilhelm Ingmanin (1819–1877) kanssa, joka toimi eksegetiikan professorina ja pietismin kovana vastustajana. Monet muutkin suvun jäsenet olivat tuttuja; Oulun varalääninsihteerin poika Henrik Heikel (1808–1867) toimi 1840-luvulla sensorina Oulussa ja kouluviraston leski- ja orpokassan esimiehenä 1850-luvulla. Myös hänen veljensä Ylitornion kirkkoherra Albert Heikel (1812–1880) ja Uudenkaupungin kirkkoherra Wilhelm Heikel (1811–1883) olivat Snellmanin hyviä tuttuja; Pulkkilan kappalaisen poika Abraham Frosterus (1805–1869) toimi ensin Uudenkaupungin piirilääkärinä ja sen jälkeen Kuopion piirilääkärinä vuodesta 1848. Hän oli Snellmanin varhaisin ja vanhin kytkentä Frosterus-sukuun, jonka jäseniä Snellman tunsi elämänsä aikana seitsemän. Heistä tiivein yhteydenpito oli luokkatoverin pikkuserkun, Iisalmen kirkkoherran ja sittemmin Kuopion piispan Robert Valentin Frosteruksen (1795–1884) perheenjäsenten kanssa.; Oululaisen kauppiaan ja ravintoloitsijan poika Jacob Fredrik Topelius (1806–1847) toimi varamaanmittarina Simossa, jossa kuoli naimattomana. Tämä oli Zacharias Topeliuksen (1818–1898) pikkuserkku, jonka kanssa Snellman oli paljon tekemisessä. Samoin tuttu oli heidän kolmas pikkuserkkunsa Oscar August Topelius, Vaasan lukion kreikan lehtori.; Oulun henkikirjoittajan poika Konrad Ottelin (1804–1839) vihittiin papiksi 1826 ja toimi vuodesta 1832 Piippolan saarnaajana. Snellman oli myöhemmin tekemisessä tämän pojan Konrad Fredrik Ottelinin kanssa, joka oli porvoolainen lehtimies. Vielä enemmän Snellmanilla oli yhteyksiä satakuntalaiseen Ottelin-sukuun.; Oululaisen kauppiaan poika Johan Per Lithovius (1805–) vihittiin papiksi 1826 ja toimi katekeettina Pudasjärvellä virkaeroonsa saakka 1850.; Hyrynsalmen nimismiehen poika Julius Castrén (1803–1868) nimitettiin 1839 Tornion pormestariksi ja toimi sen jälkeen Tornion ja Oulun tuomiokunnan tuomarina. Snellman ei ollut luokkatoverinsa kanssa kosketuksista mutta sitäkin enemmän hänen pikkuserkkujensa kanssa, joista tunnetuin oli Mathias Aleksanteri Castrén. Yleensä kaikki hänen sisaruksensa eli Rovaniemen kirkkoherran koko perhe oli tuttu.; Julius Christian Becker (1804–) ks. suku-Alatornion kirkkoherran Simon Appelgrenin poika Gustaf Wilhelm Appelgren (1805–) vihittiin papiksi 1827 ja toimi vuodesta 1855 Kemin kirkkoherrana. Tämän serkku Simon Wilhelm Appelgren oli opettajana samassa koulussa. Snellman tunsi lisäksi opettajan veljen Sotkamon kirkkoherran Johan Reinhold Appelgrenin. Perinteitä oli, koska Simon Appelgren oli ollut aikaisemmin Kokkolan pedagogion rehtorina, sittemmin Oulun triviaalikoulun rehtorin vuoteen 1801.; Oululaisen kauppiaan poika Samuel Gustaf Berg, Snellmanin vierustoveri, joutui eroamaan Vaasan hovioikeuden virasta silmäsairauden takia, jonka jälkeen tuli tunnetuksi runoilijana nimimerkillä ”Kallio”. Hän on ainut toveri, jonka Snellman mainitsee muistelmissaan nimeltä. Hänen mukaansa Berg oli kirjoittanut kauneimman elegiseen muotoon laaditun runon isänmaalle ”Oma maa”. Ks. Rein; Ks. muut Abon opiskelijamatrikkelista: Gustaf Henrik Odenvall, Lars Henrik Törnqvist, Frank Isak Fortell, Johan Henrik Keckman (Rein), Johan Fredrik Silvius, Carl Anders Eberhard, Constantin Törnudd, Michel Michelson, Gustaf Napoleon Spolander, Johan Michel Wacklin, Julius Abraham Widgren

76  Kustaa Hautala, Oulun kaupungin historia III: 1809–1856. Oulu 1975, 9–14.

77  Holm 1931, 74–78.

78  Hautala 1975, 16–17 ja Wacklin 1947, 295–299.

79  Holm 1931, 79–81.

80  Hautala 1975, 48–50. Snellmanin tädin kuoltua talo siirtyi näille. Tässä talossa leskeksi jäänyt Kaarina-sisko järjesti häät sisarelleen Marialle ja hänen sulhaselleen Elias Lönnrotille 1850. Vuonna 1855 talon ostivat Kaarina-sisarelta Biina ja hänen miehensä Petter Holm. Talo tuhoutui Oulun palossa 1889.

81  Hautala 1975, 377–378.

82  Vuositutkintoa varten laaditut pöytäkirjat kevät 1823, 488.

83  J. E. Salomaa, J. V. Snellman. Elämä ja filosofia. Helsinki 1944, 23.