Nälkäkuolemien jyrkästi lisääntyessä Pietarin suomalainen virkamiesjohto päätti kriittisellä hetkellä hylätä Snellmanin, panna kaiken hänen syykseen ja vielä moittia päälle. Ensimmäisten joukossa oli Stjernvall-Walleen. Hän arvosteli Snellmania siitä, että tämä ei ollut useista pyynnöistä huolimatta toimittanut selvitystä valtiontalouden yleistilanteesta, vaikka varoihin oli turvauduttava mittavasti. Tyylilleen uskollisena Stjernvall-Walleen lausui jälkiviisaan kaunopuheisesti seuraavaa: ”Hädän paheneminen vuoden satoa koskevan epävarmuuden vallitessa ja tästä aiheutuva huolestuminen ovat yhtä hyvin ennakolta nähtävissä kuin sekin seikka, että kruunulle tulevia maksuja kertyy niukasti. Olen jo kauan koettanut kiinnittää huomiota siihen, miten toivottavaa, viisasta ja välttämätöntä on supistaa valtion menoja ja saada sillä tavalla aikaan säästöjä, kun maassa ei ollut voimavaroja tuotannon kasvattamiseen. Näitä kehotuksia ei ole juuri kuunneltu vaan on luotettu satojen paranemiseen. Nyt käsillä on ’kaikki yhden kortin varassa’, ja onnittelen Herra Senaattoria rauhaan pääsemisestä, vapautumisesta pelipanoksen sijoittamisen vastuusta. Onnettomuuden katseleminen tuottaa toki tuskaa, mutta sen aiheuttaminen on musertavaa.” Koska finanssipäällikön epäonnistuminen oli nyt jo selvää mutta hallitsija aina erehtymätön, keisari sanoutui irti kaikesta ja finanssipäällikkö uhrattiin. Jälkipyykkiin varauduttiin tarkentamalla erillisessä liitteessä, mitä keisari oli hyväksynyt ja mitä ei.406

Stjernvall-Walleen oli pehmentänyt iskua muutamaa viikkoa aikaisemmin takaamalla Snellmanille eläkkeen 1.7. lähtien, koska sitä ei voitu kiistää, jos ero tapahtuisi sitä ennen. Hän luotti siihen, että ”meidän jalo hallitsijamme osaa kyllä tässä asiassa menetellä siten, ettei tunnollinen palvelija, joka noudattaa vakaumustaan, vaikka tämä olisikin ristiriidassa hänen mielipiteidensä kanssa, jää vahinkoa kärsimään”.407

Erottamisesta ei haluttu synnyttää meteliä, vaan se naamioitiin aluksi kolmen kuukauden virkavapaudeksi terveydellisistä syistä. Nybom otti viestin murhemielin vastaan ja toivoi Snellmanin pian voivan palata tehtäviinsä, koska ”emme mielellämme näe tuota tärkeätä salkkua kenen tahansa käsissä ja maalla ei ole valittavanaan suurta joukkoa miehiä, joihin se voi täysin luottaa”.408

Kuvernööreille Snellmanin vetäytyminen oli huolestuttava viesti. Von Alfthan päätteli, että Snellman, joka ei ole suonut itselleen mitään lepoa koko virkakautensa aikana, viittaa asioiden kääntyneen maan hyvinvoinnille hälyttävään suuntaan luovuttaessaan ruorin toisiin käsiin kolmeksi kuukaudeksi. Kun Snellman ei vakaumuksensa vastaisesti ollut ottanut vastuuta tilanteesta, se huolestutti lämpimiä isänmaanystäviä ja herätti vilpitöntä myötätuntoa. Samalla von Alfthan vakuutti epäilijöille, että hallituksen avustustoimet olivat olleet tarmokkaita ja tavallista ansiokkaampia juuri siksi, että entiset apulähteet ehtyivät juuri kun suurin todellinen hätäavun tarve ilmeni. Jos nykyinen hädänalainen asema johtui hallituksen toimista, se ei ollut tulosta viime vuosien tekemisistä vaan johtui edellisten vuosien toiminnasta. Avustustoimet olisi hoidettava hyvinä vuosina, jolloin vältettäisiin nelinkertaiset kustannukset. Suomen kansan herättämiseen sitä vaivanneesta horroksesta tarvittiin tämän vuoden raudankovat koettelemukset. Mitään suuria uudistuksia ei ollut viety läpi ilman vaikeita kriisejä.409

Keskellä pahinta tilannetta Snellman oli heitettävä syrjään. Pietarin viranomaisilla oli kiire pestä kätensä, koska mikään ei enää tuntunut pelastavan väestöä. Kun keväällä 1868 kotimaiset elintarvikkeet alkoivat loppua eikä niitä voinut saada muista maista meritse, alkoivat talven heikentämät ihmiset kuolla. Tammikuussa kuoli 7 959 henkeä mutta jo toukokuussa 25 248 henkeä. Kesäkuussa kuoli vielä 17 668 henkeä. Vuonna 1868 kuoli 137 720 henkeä eli 8 prosenttia koko väestöstä.410

Alueittain menetykset ovat vielä suuremmat: Parkanossa kuoli 23 prosenttia väestöstä. Lääkintölaitoksen pääjohtaja Felix von Wille-brand kirjoitti raportissaan: ”Täytyy tunnustaa yleiseksi totuudeksi, että äsken päättynyt koettelemuksen aika, ennen kuulumattomine kärsimyksineen, sittenkin on jättänyt ratkaisematta kysymyksen, mitenkä oikeastaan ovat autettavat kerjäläiset ja hädänalaiset tarkoituksenmukaisella tavalla.”411

Muistellessaan myöhemmin nälkävuosien olosuhteita Snellman joutui toteamaan: ”Kipeästi koskee minuun muisto vuodesta 1867. Jumala tietää, että minun sieluni oli murrettu maahan, ja minulla oli ainoastaan yksi ajatus – pelastamisen ajatus. – – Mutta kaikki oli turhaa! Hautaan saakka painaa tämä katkera muisto minua.” Snellman otti selvästi aivan liikaa vastuuta yksin. Senaatin täysistunnoissa enemmistön kanta noudatti yleensä Snellmanin käsityksiä, oli hän sitten enemmistön tai vähemmistön kannalla, koska lopputulos palveli yleensä aina Snellmanin tarkoitusperiä. Valtiontalouden heikko tila ei antanut mahdollisuutta muuhun kuin yksimielisyyteen niukkojen varojen järkevästä käytöstä. Snellmanin ajatuksia ei kannatettu siksi, että hänen filosofiansa sinänsä olisi kiinnostanut. Konkreettisin Snellmanin suostuttelukeino oli raha ja sen niukkuus. Siihen vetoaminen oli Snellmanin oikeus ja velvollisuus valtiovaraintoimituskunnan 1. osaston päällikkönä.

Nälkävuosien torjuntataisteluissa Snellmania voi pitää niin sanotun ”Churchillin metodin” uranuurtajana, koska hän toteutti ulospäin taloudenhoitajan rooliaan puhumalla lehdistössä asioista niiden oikeilla nimillä ja tunnustamalla vaikeudet. Samalla metodilla Urho Kekkonen kirjoitti jatkosodan aikana Pekka Peitsenä kritisoiden talvisodan aikaista optimismin viljelyä, joka kääntyisi aina itseään vastaan, kun totuus tulisi julki.412 Samalla tavalla Snellman yritti johdonmukaisesti tarkentaa senaatin päätöksiä lehtikirjoituksillaan alemmalle toimeenpanoportaalle. Siten hän halusi horjuttaa kuntien ja läänien viranomaisten kautta väestön sokeaa luottamusta valtion auttavaan käteen ja nostaa sen sijaan väestön omatoimiseen ponnistukseen hädän torjumiseksi.

Snellmanille kriisin ydin nälkävuosina 1867–1868 oli kerjäläisongelman kärjistyminen. Käytännössä se oli seurausta vilja-avun epätasaisesta jakautumisesta, koska oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan jaettu vilja olisi sitonut väestön paikalleen. Ilmeisesti senaatin mielestä oikein valittu tapa viljan jakamiseksi oli loppujen lopuksi epäonnistunut, kun päätösten lopullinen toimeenpano jäi riippumaan kuntien toimintakyvystä. Kuntien kyky huolehtia hätääkärsivistä oli vielä jyrkästi ristiriidassa niiden Snellmanin toiveiden kanssa, joita hän oli esittänyt kirjoituksissaan. Valtio-oppi-teoksessa vuonna 1842 Snellman totesi, että vaikka vaivaishoito oli jätetty monin paikoin kuntien huostaan, valtio voisi kaiken kokemuksen mukaan huolehtia siitä itse paljon edullisemmin. Toisaalta Snellman korosti kunnalle koituvan kohtuutonta rasitusta, jos muilta paikkakunnilta tulvii apua tarvitsevia.

Snellman oli muuttanut käsityksiään vuonna 1860. Hän kirjoitti artikkelissaan Kunnallislaitoksen uudistamisesta, että vaivaishoito pitäisi jättää kuntien järjestettäväksi oman mielensä mukaan. Snellman totesi myös, että kadon aikana avustukset yleisistä varoista voisi silloin sopia kuntien eikä yksityisten kanssa. Nämä ajatukset toteutuivatkin vuoden 1865 kunnallisasetuksessa, jonka mukaan kunnat velvoitettiin organisoimaan hätäaputoimenpiteet paikallisen väestön auttamiseksi. Arjen karmeus esti väestön oivallusta yleisestä hyvästä syntymästä. Snellman jakoi tietoa virallisen lehden sivuilta viranomaisten kautta kansalle sen oikeista eduista ja yritti siten synnyttää halua niiden edistämiseen. Väestö valitsi silti vanhasta tottumuksesta mieluummin valtion avun kuin oman ponnistuksen torjua hätää. Siksi kunnista tuli ennen kaikkea ylhäältäpäin valtion avun kanava eikä alhaaltapäin väestön aktiivisen ponnistelun kanava. Kuntien tulikaste ei voinut muuta kuin epäonnistua, kun vuoden 1865 kunnallisasetuksen toimeenpano aiheutti muutenkin hämminkiä.

Esimerkiksi Elimäellä elettiin köyhäinhoidossa siirtymäkautta kuten muuallakin maassa. Keskellä nälkävuosia varattomista ja vaivaisista huolehtiminen siirtyi seurakunnilta kun-tien huoleksi. Nälkävuosista tuli koko maassa käynnistyvän kunnallishallinnon visainen pulma, jonka ratkaisuun voimat eivät riittäneet. Kun Elimäen ensimmäisessä kuntakokouksessa 8.3.1868 harkittiin lainanottoa hädänalaisten työllistämiseksi, säätyläisten ajama hanke kaatui rahvaan vastustukseen.413 Tilannetta vaikeutti, että papisto anoi vapautusta köyhäinhoitojohtokunnan puheenjohtajuudesta tai jäsenyydestä. Kirkkoherrat valittivat tehtävien ylivoimaisuutta, mikä osaltaan johti kunnallishallinnon uudistukseen.414

Ongelmana vain oli, kuten esimerkiksi Ristiinassa, että pitäjäläiset olivat niin tottuneet kirkon johtoon, etteivät aluksi tuntuneet käsittävän eroa kirkon ja kunnan välillä. Asiat olivat pitäjän yhteisiä asioita, joita hoidettiin kuten ennenkin.415 Myös Messukylässä oli kuntakokouksen osanottajien mieliala kovin lohduton: ”Ei tiedä mitenkä meidänkin käy, ennen kuin suvilinnut virsiänsä virittävät.”416 Myös Nummen kunnassa voimat ja keinot olivat vähäiset. Kunnankokous ei löytänyt muuta keinoa kuin kehottaa asukkaita, että he ”nykyisen uhkaavan hädän aikana kristillisellä rakkaudella ahkeroitsisivat olla yksimielisesti avulliset yhteiseksi hyväksi”.417

Snellman näki tilanteen selkeästi ja yritti 8.10.1867 senaatin talousosaston täysistunnossa palata alkuperäiseen ajatukseensa siirtää painopiste takaisin kuntien itsehallinnosta valtiovallan ohjaukseen. Siksi Snellman ehdotti valtakunnallista suunnitelmaa hätäaputöiden järjestämiseksi, jonka mukaan kunnat voisivat lähettää töihin niille osoitetun määrän ihmisiä. Muu senaatti ei nähnyt Snellmanin ajatusta toteuttamiskelpoisena, ja jo syksyllä 1867 kylvettiin eripuraisuuden siemen Snellmanin ja muun virkamieskollegion välille.

Snellmanin erottamiseen johtanut perinpohjaisin syy oli kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin valtatasapainon muuttuminen edellisen eduksi Pietari-keskeisessä päätöksenteossa. Uusi kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg oli toisista aineksista tehty kuin edeltäjänsä Rokassovski. Hän oli todellinen hovimies ja tottunut toimimaan keisarin läheisyydessä. Matka näihin piireihin oli ollut selväpiirteinen. Suku oli lähtöisin vermlantilaisesta talonpoika Rasmuksesta, jonka neljäs poika oli Olof Svebilius, arkkipiispa ja Kaarle XII:n kruunaaja. Pojat ottivat aateloinnissa nimeksi Adlerberg. Pojanpoika palveli sotilastehtävissä Viipurissa ja tutustutti poikansa Nikolai Pavlovitsin kanssa, josta tuli yllättäen keisari Nikolai I. Keisari nimitti nuoruudenystävänsä ministeriksi ja kohotti hänet kreivilliseen säätyyn. Tämän poika, tuleva Suomen kenraalikuvernööri, palveli paašina keisarillisessa perheessä, kääntyi ortodoksiseen uskoon ja ystävystyi tulevan keisari Aleksanteri II:n kanssa. Hän osallistui taisteluihin Kaukasuksella ja Unkarissa, toimi välillä sisäministeriössä mutta palasi Krimin sotaan, jossa yleni kenraalimajuriksi. Hän sai aseman keisarin seurueessa ja hänet nimitettiin kenraaliluutnantiksi 1861.418

Kansliapäällikkö Robert Örn vei vastanimitetyn esimiehensä Adlerbergin tämän isovanhempien haudalle Viipurissa. Hautamuistomerkki oli kunnostettu ja seppeleeseen oli sidottu Adlerbergin suvun värit. Kenraalikuvernöörin laskiessa seppelettä Örn totesi: ”Näettehän herra kreivi, että Te olette tullut isienne maahan.” Liikuttuneena Adlerberg vastasi: ”Minä näen sen, ja teidän hyvä herra kuuluu muistuttaa siitä asiasta, siinä tapauksessa, että joskus, Jumala varjelkoon, sen unohtaisin.” Örn veti oikeasta narusta, koska kenraalikuvernööri oli esteetikko, uskonnolliseen mystiikkaan taipuvainen ja altis romanttiselle ihanteellisuudelle.

Örn oli vakuuttunut, että tämän kohtauksen ansiosta hän saavutti Adlerbergin luottamuksen. Örn sai muutenkin vapaat kädet, koska kenraalikuvernööri ei ollut kovin kiinnostunut käyttämään aikaansa todelliseen hallintotyöhön. Senaattoreille hän varasi aikaa vain kaksi tuntia viikossa. Adlerberg oli varakuningastyyppi, seremoniallinen ja tunteellinen. Tämä merkitsi Armfeltin vaikutusvallan heikkenemistä. Kenraalikuvernöörin vaikutusvalta oli hyvin pitkälle Örnin aikaansaannosta. Snellmanin arvion mukaan Örn oli maan todellinen yksinvaltias, kenraalikuvernööri puolestaan oli kansliapäällikkönsä tulkki.419

Vahvan hallituksen luominen Suomessa oli edellytys kaikelle suomalaiselle neuvontapolitiikalle Pietarissa ”Katkovin myllyn jauhaessa” Venäjällä. Mitään riitaa kenraalikuvernöörin kanssa ei saanut syntyä. Lähinnä kysymys koski henkilövaihdoksia. Hoidettuaan virkaansa vasta vähän aikaa Adlerberg alkoi pitää senaatissa vallitsevaa ”formalismia ja uutteraa teorisointia syynä hallintokoneiston hitauteen ja seikkaperäisyyteen”. Hän ei ymmärtänyt sen Venäjän olosuhteiden aiheuttamaa puolustelevaa ja konservatiivista luonnetta. Hänen mukaansa virkamiesaristokratian kelvollista ja tehokasta hallintoa sääteli epävarmuus, mikä oli johtanut tiukkaan lain kirjaimeen pitäytymiseen (bokstavsdyrkan). Sen oli nyt väistyttävä pätevyysvaatimusten tieltä. Adlerberg otti tehtäväkseen vähentää juridisten elementtien ja muodollisuuksien korostumista hallinnossa.420

Se tarkoitti, että Adlerberg halusi keskustella illalla 1.4.1867 colloquium familiare -tyyliin senaattorivaihdoksista uuden valtaluvan kynnyksellä. Kokouksessa olivat oikeusosaston varapuheenjohtaja O. R. af Schultén ja talousosaston varapuheenjohtaja J. M. Nordenstam sekä ministerivaltiosihteerin apulainen Stjernvall-Walleen ja senaattori J. A. von Born. Tavoitteena oli päästä eroon senaattori M. W. Nordenheimista, Johan Granlundista ja A. F. Munckista. Myös prokuraattori E. T. von Knorringista haluttiin päästä eroon. Kevät 1867 oli valtakunnallisesti oikea hetki ryhtyä senaattorivaihdoksiin, koska Adlerberg oli saanut vapaat kädet erottaa haluamansa senaattorit. Ministerivaltiosihteeri Armfelt valtuutettiin ilmoittamaan hänelle, että hän oli kaikissa mielessä ”herre att handla efter omständigheterna”.421

Kirjeessään Armfelt kuitenkin painotti, että kysymyksen hoitaminen vaati pidättyväisyyttä ja viisaita keinoja olla muuttamatta liikaa senaattia. Tähän samettiseen varoitukseen Adlerberg vain vastasi kuivalla fraasilla: ”Dixi et salvavi animam meam.”422 Uusi valtalupa julkaistiin muutamaa päivää ennen valtiopäivien päättämistä, eikä lista ollut täysin identtinen kokouksessa sovitun listan kanssa. M. W. Nordenheim sai jäädä mutta A. L. Born joutui lähtemään.423 Neljä senaattoria ”palautettiin yksityiselämään”. Syy ei ollut heidän poliittisessa värissään, joka päinvastoin heiltä täysin puuttui, vaan pikemminkin siinä, että heidän hallinnollinen kykynsä oli kulunut loppuun.424

Uusille senaattoreille asetettiin suuria vaatimuksia. Näytti siltä, että parantamalla senaatin yksilöllistä taitavuutta yritettiin korvata tarve uudistaa senaattia. Talousosastossa F. I. Edelheim korvattiin oikeusosastosta tulleella Robert von Trappilla ja A. L. Born Oscar Norrménilla. Oikeusosastossa A. F. Munckin, Johan Granlundin ja von Trappin tilalle tulivat John Snellman, P. E. Forsman ja J. P. Palmén. Prokuraattori E. T. von Knorring, jolle kenraalikuvernööri Adlerberg ei onnistunut järjestämään paikkaa Suomen asiain komiteassa, vaihtoi paikkaa oikeusosaston senaattorin B. P. Petersonin kanssa.425

Useat senaattorinvaihdokset aiheuttivat hämmennystä senaattoreiden piirissä. Myöhemmin Antell kertoi Armfeltille, että Adlerbergin kova tapa kohdella senaattoreita erottamalla heidät ilman ennakkovaroitusta oli herättänyt yleistä tyytymättömyyttä. Sama koski prokuraattorin vaihtamista ja John Snellmanin nimitystä.426 Senaattoreiden hämmennys viittaisi siihen, että he pitivät itseään enemmän hallitsijan neuvonantajina kuin kollegioon sidottuina virkamiehinä.

Senaattorinvaihdosten takia senaattiuudistus sai uuden suunnan, vaikka poliittisen tilanteen, kenraalikuvernöörinvaihdoksen ja taloudellisen tilan vuoksi oli jouduttu hiljentämään vauhtia. Finanssipäällikön ominaisuudessa Snellman oli talouskysymyksissä polttopisteessä. Koska Snellman ei ollut kollegiojärjestelmän kannattaja, ei tarvinnut kuin odottaa, että Snellman torjuisi ajatuksen senaatin muodostamisesta sellaiseksi kuin hallintolaitoskomitean mietinnössä oli esitetty. Myös keisarille nälkävuodet ja rahatilanne olivat tarjonneet jo aikaisessa vaiheessa hyvän syyn lykätä senaattiuudistusta.427

Kenraalikuvernööri Adlerberg oli mukana Suomen asian komiteassa, kun siellä käsiteltiin senaatin esitystä ja kenraalikuvernöörin lausuntoa. Adlerbergin mielestä hallintolaitoskomitean mietinnöstä oli laadittava uusi ehdotus, koska entinen olisi vain lisännyt menoja eikä kenraalikuvernöörin asemasta ollut päästy yksimielisyyteen. Suomen asiain komitea laati yhdessä kenraalikuvernöörin kanssa uudet ehdotukset, jotka lähetettiin senaatille 14.12.1867 lausunnon antamista varten. Tavoitteena oli pienentää senaatin jäsenlukua ja virkamiesten määrää ja lakkauttaa toimituskuntia.428

Melkein kahden vuoden prosessin lopputuloksena hallitsija vahvisti asetusehdotuksen ilman suurempia muutoksia ja siitä ilmoitettiin 10.5.1869 senaatille, joka julkaisi sen 1.10.1869. Uudessa asetuksessa alun perin laajakantoiset hankkeet olivat supistuneet perinteisiksi teknisiksi korjauksiksi alkuperäiseen ohjesääntöön. Helsingfors Dagblad valitti, että asetuksessa oli edelleen epäselvästi tehty ero oikeudellisten ja hallinnollisten asioiden välille sekä poliittisten ja juoksevien asioiden välille. Toimituskuntapäälliköiden suuri itsevaltaisuus ilman vastuullisuutta oli poliittisesti ja perustuslaillisesti paheksuttavaa. Kollegiset välielimet olisivat välttämättömiä, koska asiat viipyivät edelleen senaatin kollektiivisen asiankäsittelyn takia.429

Vuosien 1864–1869 uudistuksessa ministerivaltiosihteeri sai luopua lopullisesti yrityksestä supistaa kenraalikuvernöörin valtaa kahlehtimalla kenraalikuvernööri senaatin organisaatioon. Senaatin hyöty tässä arvovaltamittelössä olivat ne vähäiset muutokset, mitä näistä suurista suunnitelmista sille tihkui, vaikka se itse ei päässyt paljon vaikuttamaan niihin. Uudistuksen valmistelu osoittaa selvästi, että kaikkein sukuvaltaisimman senaatin sukulaisverkostoista ei ollut paljon hyötyä suurien kysymysten ratkaisemisen äärellä. Tämä korosti senaatin roolia kollegisena hallintovirastona entistä vahvemmin. Näyttää siltä, että asioita ei uskallettu uskoa tällaiselle sukusenaatille. Hallintolaitosuudistus kulki turvallisesti suosikkisenaattoreiden Nordenstamin, Cronstedtin ja Snellmanin ohjauksessa: he olivat rekrytoituneet senaattiin sukuverkostojen ulkopuolelta. Suosikkisenaattoreiden suhteiden kautta senaatti saattoi saada hallitusmaisia piirteitä.

Senaattiuudistus viimeisteltiin nälkävuosien olosuhteissa. Vaikka Adlerberg osoitti johtajuutta hallinnonuudistuksessa, uusi kenraalikuvernööri ei tuonut muutosta hätätoimenpiteiden johtoon. Adlerberg oli saanut tiedon Pohjois-Suomen nälänhädästä lehdistön eikä viranomaisten kautta. Hän joutui kysymään, missä määrin läänien kuvernöörit olivat tilanteen tasalla. Lehtikirjoitusten jälkeen hän käski kuvernöörejä selittämään sähkeitse, mistä oli kysymys.430 Antell oli tehnyt oman tarkastusmatkan Mikkelin, Kuopion ja Oulun lääneihin, mistä hän luovutti helmikuussa 1868 kertomuksen kenraalikuvernöörille, joka oli halukas näkemään sen. Antellin mukaan von Essen oli tehnyt mitä voinut, Thilén oli hoitanut asiat säälittävästi ja von Alfthan pätevästi. Havaintojensa perusteella Antell teki aloitteen lääninhallinnon uudistamisesta.431

Tällainen käyttäytyminen oli epäluottamuslause Snellmanille, joka oli finanssipäällikkönä johtanut juuri kuvernöörien kanssa hätätoimenpiteitä reaaliajassa. Adlerberg ei kuitenkaan vielä arvostellut Snellmania mitenkään hätätoimenpiteistä ennen kuin ne liittyivät Riihimäen–Pietarin-ratahankkeeseen.

Snellman ei ollut alusta asti vastaan ratahanketta vaan puolsi aatelissäädyssä 24.5.1867 valiokunnan esitystä asiasta.432 Senaatin istunnossa hän oli jo maaliskuussa antanut tietoja hankkeen kustannuksista ja rahoituksesta ja korostanut, että se riippui tulevasta sadosta.433 Kesällä 1867 Snellmanin johdolla valmisteltiin laaja kertomus rautateiden mahdollisuudesta Suomessa, josta Adlerberg osoitti Örnin välityksellä kiitollisuutensa.434 Syyskuun hallat muuttivat tilanteen täysin. Adlerberg laittoi lisää vauhtia hankkeeseen, koska katsoi sen olevan erinomainen hätäaputyö, jota Snellman ei taas voinut mitenkään hyväksyä. Ihmisiä kuoli muutenkin, eikä heitä tarvinnut koota erikseen sitä tekemään. Snellmanhan vastusti ratatyömaata sen kalleuden lisäksi siksi, että se vetäisi sinne ihmisiä kotipaikkakunnaltaan – kuolemaan, mikä ennustus osoittautuikin myöhemmin oikeaksi. Kolmanneksi syyksi on esitetty, että rautateiden tuli Snellmanin mielestä olla kansallisesti eikä Venäjään yhdistäviä, jota Pietarin-rata edusti.435

Rautatiesuunnitelmat lähtivät liikkeelle, kun Stjernvall-Walleen kutsui lokakuun lopussa Snellmanin ja von Bornin Pietariin. Asial-la oli kiire; hänen mukaansa ”time is money”. Snellman kiirehti toveriaan ja matka alkoi torstaiaamuna klo 4.00.436 Kiire oli tosiaan, koska myös kenraalikuvernöörin apuna toiminut Indrenius hoputti Snellmania ja von Bornia Adlerbergin pyynnöstä, joka ilmoitti asiasta keisarille. Loppujen lopuksi Snellman sai lisäaikaa ehtiäkseen hankkia tiedot avustustoimista.437

Snellmanin ja von Bornin oleskellessa Pietarissa aina ahkera Antell, vuodesta 1866 jälleen senaattori, kääntyi asiassa yksityisesti Armfeltin puoleen. Antell yritti vakuuttaa tätä Pietarin-radan tarpeellisuudesta kuvailemalla nälkävuosien olosuhteita ja kansan odottavia mielialoja työtilaisuuksista. Antellin mukaan hankkeen ainoat vastustajat Snellman ja von Born olivat tällä hetkellä Pietarissa muissa asioissa. Antell itse toivoi, ja moni muu myös, että raikas tuuli matkan aikana virkistäisi heidän ”ahdasmielisten laskelmiensa uuvuttamat mielet”.438

Snellman pysyi Pietarissa mielipiteessään ja odotti Armfeltilta tukea, jota ei saanut. Sotilaalliset ja poliittiset näkökohdat vaikuttivat siihen, että radasta tuli leveäraiteinen Venäjän tyyliin vastoin senaatin ja Snellmanin säästäväisyysnäkökohtia. Taloudellinen puoli kuitattiin sillä, että Venäjä maksoi erotuksen, 10 miljoonaa, omista rahoistaan. Keisari oli lisäksi sanonut: ”Jos Suomen rautatie tulee kapearataiseksi, niin ettei venäläistä liikkuvaa kalustoa voida välittömästi sillä kuljettaa, niin nousee Venäjällä semmoinen myrsky Suomea vastaan, etten voi suojella suomalaisia; sen vuoksi heille on parasta, että tie rakennetaan venäläisten teiden kaltaiseksi.”439

Pietarin kokouksen jälkeen alkoi keskustelu valtionlainan ottamisesta ratahankkeen rahoittamiseksi, mikä takasi Snellmanin aseman vielä jonkin aikaa. Hänen suhteensa olivat Adlerbergille kullanarvoiset, kun piti saada jälleen laina Rothschildin pankkihuoneelta Riihi-mäen–Pietarin-rataa varten. Kolmannen suuren lainan hankkiminen oli haastavaa, koska Snellman oli hoitanut yhden sellaisen jo rahauudistuksen toimeenpanoa varten ja toisen viljaostoja varten katovuosina. Lokakuussa 1867 Snellman esitteli Adlerbergille kirjeessään lainaoperaationsa rautatien rakentamiseen. Hän myönsi, että Suomen valtionvelkojen kasvattaminen voi vaikuttaa arveluttavalta, kun lyhennykset vievät maasta käteisen rahan ja vienti korvaa sen hitaasti. Kuitenkin merenkulku toi maahan rahatuloja. Snellman korosti, että tätä ennakkotiedustelua oli pidettävä täysin luottamuksellisena. Hän toivoi hyväntahtoista vastausta.440

Lainapäätöksen odottelu kiristi kaikkien hermoja. Snellmanin ja hänen pitkäaikaisten tukijoidensa, Pietarin suomalaisten luottomiesten, tiet alkoivat erota vähitellen. Asiantuntemusta näytti olleen Suomessa enemmän. Kun lainaa ei ollut kuulunut marraskuun loppuun mennessä, Stjernvall-Walleen kirjoitti hermostuneena Snellmanille. Hänestä oli käsittämätöntä, että Rothschild ei ollut vastannut mitään, koska eihän voinut olettaa, että hänen konttorissaan hoidettiin asioita huonosti. Aika kului ja tilanne oli ikävä, kun nälkäiset ihmiset kokoontuivat paikkakunnille odottamaan yleisten töiden alkamista. Kun nämä paikat oli kerrottu jo sanomalehdissä, ei hyödyttänyt, että hallitus salaili niitä. Stjernvall-Walleenin mukaan olisi parempi kuuluttaa töiden alkamisaika. Stjernvall-Walleenin mukaan ”jos Frankfurtin juutalainen torjui pyyntömme, edullisemmat lainaehdot lienevät saatavissa Englannista”. Hän arveli, että Saksassa lainaa käsiteltiin ilmeisesti Venäjän valtiolainana.441

Helpotus oli valtava, kun Snellmanille vihdoin ilmoitettiin hotelli Kleehen Pietariin lainan myöntämisestä. Frenckell sähkötti, että Rothschild ja johtokunta olivat suostuneet kaikkeen.442 Snellmanin riemulla ei ollut rajoja, kun hän pääsi kiittelemään saksalaisen pankkiirin hyväntahtoisuutta Adlerbergille, joka oli myös vaikuttanut asiaan. Lainaa oli myönnetty 8 miljoonaa taalaria ja vain 8 prosentin korolla. Snellmanin mielestä tällä korolla raha oli ”kadulta löydettyä”. Kaikesta sai kiittää Langenskiöldin suhteita ensimmäisessä lainassa ja Frenckellin suhteita toisessa lainassa. Pankkiiri osti ja myi papereita ja piti rahansa vapaana käytettäväkseen. Snellmanin mielestä sen sitominen kahdeksi vuodeksi ei kuulunut liiketoimintaan vaan osoitti suopeutta.443

Snellmanin esitys lainasta ei kuitenkaan vakuuttanut muuta senaattia. Se päätti 25.1.1868 katkaista neuvottelut Rothschildin kanssa ja kääntyä Frankfurtissa kilpailevan pankkikonsortio Erlangerin puoleen, jolta oli tullut myös tarjous. Snellman pahoitteli asiaa ystävälleen Rothschildille. Hän pyysi anteeksi, että oli pakko keskeyttää neuvottelut ja ryhtyä neuvotteluihin muiden kuin maanmainion firman kanssa.444 Rautatielaina käsiteltiin lopullisesti 28.12.1867, kun paroni Erlangerin edustaja herra Stahl oli saapunut. Nordenstam pyysi Snellmania ottamaan mukaansa asiaa koskevat paperit.445

Lainasopimus tehtiin 31.1.1868 nimellisarvoltaan 4,6 miljoonan taalerin summasta, josta pääoma-alennus oli 6 prosenttia ja korko 6 prosenttia. Päätöksestä informoitiin asiamies Frenckelliä Frankfurtiin Hotelli Russieen. Hänelle luvattiin lähettää tammikuun alussa valtakirja ja ehdot. Kiireen laatua kuvaa hänen tyly vastauksensa: ”Sähkeet käsittämättömiä. Jos välityspalkkio 6 % nimellisestä pääomasta, tosiasialliseksi lainamääräksi jää yhdeksänkymmentäneljä. Emissio silloin parikurssiin. Älkää vastatko arvoituksilla.”446

Snellmanin kannalta tilanne kärjistyi senaatin istunnossa 19.2., kun puhetta johtanut Adlerberg oli tyytymätön Snellmanin laskelmiin rautatierakennuksen budjetista ja tyytymätön selityksiin vajeen täyttämiseksi. Aiheesta käytiin pitkä väittely, josta Antell lupasi kertoa lähemmin Armfeltille.447 Raportoitavaa olikin. Snellman oli laatimassaan muistiossa koettanut todistaa laskelmillaan, että Erlangerin laina ei riittäisi, rautatierakennusta ei pitänyt kiirehtiä ja koko rakentamista olisi vältettävä rahavarojen säästämiseksi.448

Trapp ja von Born olivat laatineet finanssipäällikölle vastamuistion, jossa olot kuvattiin valoisammiksi ja jonka ehdotus voitti äänestyksessä. Täysistunnossa oli tapahtunut myös kiivas kohtaus Snellmanin ja Nordenstamin välillä, kun Nordenstam oli esiintynyt ankarasti finanssipäällikköä kohtaan. Maaliskuussa Stjernvall-Walleen ilmoitti, etteivät he hyväksyneet Snellmanin mielipidettä, että sotilasrahaston varoista voitiin maksaa Erlangerin lyhennys vuoteen 1872 asti, muttei sen jälkeen. Heidän mielestään voitiin maksaa niin kauan että sotaväki perustettaisiin uudelleen.449

Myrskyisän täysistunnon jälkeen Adlerbergille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin päästä eroon Snellmanista, josta hänen kerrotaan sanoneen: ”En siedä nähdä sitä miestä.” Hän päätti asettaa tilalle Trappin mutta kysyi ensin Armfeltin ja Stjernvall-Walleenin mielipidettä asiasta ja sitä, oliko keisari myöntyväinen asiaan. Näiden mukaan ”keisari ei vastustane ajatusta” mutta heillä itsellään oli epäilyksiä. Armfelt vastasi maaliskuun alussa. ”Sen jälkeen mitä olette sanoneet meille tuosta ikävämaineisesta senaatin istunnoista, joka koski finanssitilaa, huomaan, että asema on vakava, jopa kovin vakava. Snellman on itsepäinen kuin muuli, mutta täytyy muistaa, että suuri edesvastuu painaa häntä finanssipäällikkönä, että hänen asemansa on kauhea ja käy päivä päivältä kauheammaksi. Minä kallistun paroni Nordenstamin mielipiteeseen, ettei sallittaisi Snellmanin poistua tällä hetkellä. Ei ole helppoa täyttää hänen paikkaansa. – – Otaksun, että Snellman tahtoo vetäytyä pois, mutta millä tavoin? Siinä pulma onkin. Kaikissa tapauksissa käy välttämättömäksi valmistaa hänelle seuraaja.”450

Armfelt ehdotti kenraalikuvernöörille, että Snellman ja Trapp vaihtaisivat paikkoja, jolloin uusi tehtvä olisi kamaritoimituskunnan päällikkyys. Adlerbergin ilmoituksen mukaan Trappin mielestä Snellmanin pysyminen senaatissa ei tulisi kysymykseenkään.451

Armfelt ei antanut periksi vaan vetosi kenraalikuvernööriin heti vastauskirjeessään: ”Minä ajattelen samoin kuin tekin mutta uskokaa minua, herra kreivi, uskokaa sitä vanhaa kokemusta, joka minulla on henkilöistä ja oloista meillä; antakaamme hänen mennä kaikin sotaisin kunniaosoituksin. Tällä hetkellä Snellman ei ole vaarallinen, mutta hän saattaa siksi tulla. Nyt inhoaa häntä koko maa, mutta kuka meille takaa, ettei hänelle muutamien kuukausien perästä toimiteta julkisia kunnianosoituksia? Yleinen mielipide on tuuliviiri. Pankaamme siis hänelle, kun erotamme hänet virasta, kuonokoppa. Tiedän Helsingistä saapuneiden kirjeiden kautta, että Snellman aikoo vetäytyä pois, mutta hän odottaa sopivaa tilaisuutta. Hallituksen täytyy hankkia se hänelle. Pahaksi onneksi en ole hänen kanssaan semmoisissa väleissä, että voisin kirjoittaa yksityisesti, sillä hän on ollut minuun syksystä asti suutuksissaan.”452 Oli selvä, että Snellmaniin oltiin kovin tyytymättömiä niissä piireissä, jotka katsoivat kärsineensä rahauudistuksen ja hätäaputoimenpiteiden seurauksena.

Muutaman päivän päästä Armfelt ilmoitti kenraalikuvernöörille, että rautatiekysymys oli käsitelty Suomen asiain komiteassa ja se oli yhtynyt senaatin enemmistön kantaan. Annettiin kuitenkin tunnustusta finanssipäällikön varovaisuudelle varojen käytössä, mihin hän oli luullut olevansa velvollinen. Armfelt toivoi, että he voisivat Adlerbergin kanssa vielä suullisesti neuvotella Snellmanin asemasta. Parin päivän päästä Armfelt ilmoitti, että keisari oli hyväksynyt senaatin enemmistön kannan mukaisen ratkaisun ja salli Adlerbergin toimia Snellmanin syrjäyttämiseksi, jos tämä piti sitä välttämättömänä. Kenraalikuvernööri olisi ryhtynyt muihinkin vaihdoksiin, mutta Armfelt neuvoi niitä tässä tilanteessa välttämään.453

Armfeltin välitys auttoi sen verran, että Adlerbergin ratkaisun sisältävä kirje oli sokeroidun tahdikas. Kirjeessään 24.3.1868 kenraalikuvernööri Adlerberg ilmoitti Snellmanille, että senaatin enemmistö oli torjunut Snellmanin käsityksen maan valtiontalouden tilasta ja sen auttamisesta. Koska myös keisari oli hylännyt tämän käsityksen Suomen asian komiteassa tapahtuneen käsittelyn jälkeen ”ei olisi siis oikeata eikä järkevää pyytää teidän lujalta luonteeltanne, että ottaisitte omalle vastuullenne sellaisen suunnitelman suorittamisen, jonka ovat tehneet muut vastoin teidän vakaumustanne”.

Adlerberg ei halunnut jatkaa hänelle ikäviä keskusteluja pidemmälle vaan luotti siihen, että Snellman osasi asiallisesti erottaa virkavelvollisuuksiensa sanelemat väistämättömät vaatimukset kaikista henkilökohtaisista motiiveista. Mielipide-eroavaisuuksien vuoksi valtiovarainhoito oli nyt asetettava jollekin senaatin jäsenistä, joka oli ollut laatimassa budjettia ja kantoi siitä myös vastuun. Koska välitön ero vaarantaisi Snellmanin perheen eläke-edut, kenraalikuvernööri pyysi Snellmania hakemaan lomaa jollakin verukkeella siksi ajaksi, jotta edut varmistuisivat.454 Tämä oli kova pyyntö, koska Snellmania vaadittiin vetäytymään näläntorjunnan pahimmassa vaiheessa, mutta toivomukseen oli pakko suostua. Keisarin toinen suosikki, väistymässä ollut ministerivaltiosihteeri Armfelt, ei voinut enää suojattiaan pelastaa.455

Snellmanin kukistumiseen vaikutti se, että hän ei voinut persoonallisuutensa ja ajattelutapansa vuoksi sulautua Adlerbergin suosikkipiiriin. Kenraalikuvernöörin mielestä pedantti ja kamreerimaisen tarkka Snellman tärveli suuret asiat takertumalla pieniin. Snellman protestoi kenraalikuvernöörin avokätistä lahjapalkkioiden jakamista vastaan ja vastusti esimerkiksi kreivitär Adlerbergin henkilökohtaisten tavaroiden tullitonta maahantuontia, mihin tämä oli tottunut entisenä diplomaatin puolisona. 456

Toisaalta huhuttiin että Snellman oli kieltänyt Adlerbergin viinien tullittoman maahantuonnin ja kieltäytynyt korvaamasta valtion varoista laivakuljetuksessa särkyneen kallisarvoisen pöytäkaluston.457 Viimeinen pisara oli, että Snellman asetti Adlerbergin lempiajatuksen, Riihimäen–Pietarin-radan, kyseenalaiseksi. Näennäisestä nälkävuosien ajan yksimielisyydestä huolimatta kehä oli kiertynyt umpeen: oli palattu olennaisimpaan eroavaisuuteen Snellmanin ja muiden välillä, mikä teki Snellmanin työskentelyn kollegiossa mahdottomaksi ja johti lopulliseen eroon.

Pääasia Snellmanille itselleen oli, että hän ei tinkinyt periaatteistaan. Muodollisuudet ohittaessaan Snellman ei kokenut toimivansa mielivaltaisesti vaan tunsi toiminnassaan vastuunsa. Hänen lähtökohtanaan oli, että poliittinen toiminta, jonka takana ei ole vastaavaa kykyä, tuottaa kansakunnalle onnettomuutta. Snellmanin tuloksekkaan toiminnan perustana oli hyväksyä keisarin itsevaltainen hallitustapa realiteettina, joka liikoja kursailematta tuli hyödyntää oikean tilaisuuden tullessa. Hän näki sen parhaaksi suojaksi kansallishengen kehittymiselle. Vastaavalla tavalla se esti venäläisyyden tunkeutumisen Suomeen. Snellman viittasi usein mielellään skotlantilaisen ajattelijan Thomas Carlylen lauseeseen ”viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”. Hän pystyi myöntämään, että itsevaltiaan neuvonantajat olivat vaihtuneet eikä hänelle ollut käyttöä. Hän hyväksyi tosiasiat, koska paljon oli ehtinyt toteutua edellisen edullisen suhdanteen aikana.

Snellmania lohduttivat varmasti monet huomaavaisuudenosoitukset jotka hän sai, kun huhu hänen erottamisestaan alkoi levitä. Hänelle tuli 15.4.1868 Porvoosta adressi, jossa tunnustettiin hänet ”yhdeksi suomalaisen kansallisuuden vahvimmaksi tukijaksi ja sen tarmokkaaksi puolustajaksi”. Hän oli rahauudistuksen toimeenpanija ja mies, joka oli huolestuttavina aikoina uupumatta pyrkinyt lieventämään hätää maassa. Adressin allekirjoittajat kehottivat Snellmania, ettei hän riistäisi Suomen kansalta ”hyvin tarpeellista taitoaan ja kokemustaan”.458

Joensuusta tuli vastaava adressi, jonka alla oli 27 nimeä. Sen mukaan toiveet, jotka Snellmaniin pantiin senaattoriuden alussa, olivat toteutuneet.459 Snellman oli virkavapaalla heinäkuun 15. päivään saakka, jolloin hänen virkaeronsa astui voimaan. Hän sai 9 600 markan eläkkeen ja 8 000 markan lahjapalkkion. Meurman arvioi Snellmanin erottamista: ”Hänen suuressa elämäntyössään on tämän ihmeellisesti kestävä miehuullinen ja ponteva toimensa oleva sen kauniimpia lehtiä. Hänen lähin palkkansa oli, että hän sai eron senaatista sitten kun aika oli käynyt niin suotuisaksi, että luultiin voitavan tulla toimeen ilman häntä.”460

Snellman piti linjansa loppuun asti ja sai seurata surullisena sivusta, miten oikeassa hän oli ollut. Kävi kuten hän oli ennustanutkin; Riihimäen–Pietarin-ratatyömaa muuttui katastrofiksi. Se tarjosi työtilaisuuksia runsaasti, mutta 22 prosenttia työvoimasta kuoli työmaalle. Kun vainajia haudattiin ratavalleihin, ratalinja rakennettiin luiden päälle.461 Ratatyömaa selittää myös ympäristökuntien kuolleisuusluvut. Lähikylistä etsittiin elintarvikkeita ja samalla levitettiin tauteja. Näin esimerkiksi Orimattilassa radanrakennus oli osasyynä karmeaan ”saaliiseen”.462 Samoin kävi Hollolassa, jossa jouduttiin kieltämään muiden kuin oman seurakunnan jäsenten hautaaminen pitäjän hautausmaalle tilanpuutteen takia.463

Hausjärvellä vaivaisjohtokunta ei tehnyt kuvernöörin jatkuvista kehotuksista huolimatta mitään, kun tiedossa oli radanrakennus. Pohjanmaalta ja Pohjois-Hämeestä tuli katkeamaton virta kerjäläisiä ratatyömaalle. Kukaan ei kysynyt, mistä he tulivat tai minne menivät. Toiset jaksoivat vielä laahustaa, mutta toiset makasivat hevosreessä silmät mustille kuopille painuneina, rääsyissä, iho täynnä rupia ja syöpäläisiä. Insinööri G. Strömberg yritti poimia tästä joukosta työkykyisimmät ja sijoitti heitä lähitaloihin. Taudit alkoivat levitä, tilapäisiä sairaaloita järjestettiin ja uusia hautausmaita vihittiin. Kerran viikossa Hausjärven kappalainen kävi siunaamassa vainajat. Työvoima oli kuitenkin halpaa, koska ihmiset tyytyivät pieneen palkkaan vain saadakseen ruokaa.464

Snellmanin vastustaman Erlangerin lainan kanssa valtion kävi vielä huonommin. Kuten hän epäili, konsortio ei kyennyt täyttämään lupauksiaan ja edullinen laina muuttui valtiontaloudelle tappiolliseksi. Uudelle finanssipäällikölle Trappille oli todellinen haaste selvitä asiasta. Lainanvälittäjät ottivat kiinteästi vain osan lainasummasta, eikä obligaatioiden myynti menestynyt ulkomaan pörsseissä. Tämä sotki rahamarkkinat ja aiheutti kireyttä Saksan ja Venäjän pankkimiesten välillä. Rahaministeri Reutern arvosteli ankarasti menettelyä ja väitti, että hänen mielipidettään olisi pitänyt kysyä ensin.

Trapp oli eron partaalla, mutta huonoon valoon itsekin joutunut Adlerberg sai hänet pysymään virassaan. Sanomalehdet tekivät monia muistutuksia Erlangerin lainaa vastaan. Seuratessaan sivusta, mitä hänen neuvojensa kuulematta jättäminen sai aikaan, Snellman ei tuntenut tyydytystä vaan oli pahoillaan siitä, mihin henkilökohtaiset pyyteet voivat ajaa yleisen edun. Tätä vastaan hän oli koko elämänsä toiminut sanomalehdissä ja yliopistossa. 

406                        E. Stjernvall-Walleenilta 9.4.1868. KT 22, 394–395.

407                        E. Stjernvall-Walleenilta 2.3.1868. KT 22, 357–358.

408                        Fredrik Kristian Nybomilta 25.4. 1868. KT 22, 408–409.

409                        Georg von Alfthanilta 25.4.1868. KT 22, 407.

410                        Lefgren 1974, 198.

411                        Savolainen 1987, 86.

412                        Suomi, Myrrysmies, 300–301.

413                        Elimäen historia, 362.

414                        Raimo Savolaisen kommentaari SA XI, 209.

415                        Ristiinan historia, 310.

416                        Messukylän historia, 666.

417                        Nummen historia, 262.

418                        Jac. Ahrenberg, Männsikor som jag känt. Personliga minnen, utdrag bref och anteckningar 2–4. Helsingfors 1907–1909. Myös Ketola 1992, 92–95.

419                        Ketola 1992, 96. Ks. Anja Pekkarinen, Kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg ja suomalaiskansalliset pyrkimykset vuosina 1866–1881. Suomen historian pro gadu -tutkielma 1967. Helsingin yliopisto, 41. 

420                        Krusius-Ahrenberg 1943, 196.

421                        A. Armfelt Nikolai Adlerbergille 18.3.1867. Ref. Krusius-Ahrenberg 1943, 198.

422                        Nikolai Adlerberg  A. Armfeltille 3.4.1867. Ref. Krusius-Ahrenberg 1943, 199.

423                        Krusius-Ahrenberg 1943, 197–200.

424                        Bergh 1888, 1.

425                        Krusius-Ahrenberg 1943, 200.

426                        Samuel Henrik Antell A. Armfeltille 8.6.1867. Alexander Armfeltin kokoelma, Valtionarkisto.

427                        Krusius-Ahrenberg 1943, 205–206.

428                        Krusius-Ahrenberg 1943, 220–221.

429                        Krusius-Ahrenberg 1943, 235.

430                        Turpeinen 1986, 16–17 ja 31–33. Ketola 1992, 98.

431                        Samuel Henrik Antell Armfeltille 9.12.1867 ja 9.2.1868.

432                        Rautatien rakentamisesta Riihi-mäen asemalta Helsingin Hämeenlinnan rataa Lahden ja Viipurin kautta Pietariin, lausunto valtiopäivillä 24.5.1867. KT 22, 108–111. Ks. Erkki Pihkalan kommentaari, SA XI:82.

433                        Riihimäen–Pietarin radan kustannuslaskelma, lausunto senaatin talousosastossa 23.3.1867. KT 22, 39–43.

434                        Robert Örniltä 3.7.1867. KT 22, 136–137.

435                        Erkki Pihkala, J.V. Snellmanin suhtautuminen Venäjään hänen talouspoli-tiikkansa valossa. Snellman, valtakunta ja keisarikunta. Snellman–instituutin julkaisuja 10. Kuopio 1990, 64–65.

436                        Sähke E. Stjernvall–Walleenilta 20.10.1867. KT 22, 261 ja  sähke Johan August von Bornille 21.10.1867. KT 22, 263.

437                        Bernhard Indreniukselta lokakuun lopussa 1867. KT 22 263–264.

438                        Samuel Henrik Antell Alexander Armfeltille, 21.10.1867.

439                        E. Aspelinin muistiinpanoja Snellmanin mukaan R 1981 (II), 498.

440                        C. M. von Rothschildtille lokakuussa 1867, konsepti. KT 22, 279–281.

441                        E. Stjernvall–Walleenilta 10.12.1867. KT 22, 308–309.

442                        Sähke Otto Reinhold Frenckelliltä 11.12.1867. KT 22, 310.

443                        Nikolai Adlerbergille lokakuussa 1867, konsepti. KT 22, 279.

444                        Rein 1981 (II), 499.

445                        Johan Mauritz Nordenstamilta 23.12.1867. KT 22, 316–317.

446                        Sähkeitä Frenckellin ja Snellmanin välillä. KT 22, 310, 329, 334. 

447                        S. H. Antell Armfeltille 29.2.1868. Ref. Rein 1981 (II),. 676.

448                        Mietintö 19.2.1868 Riihimäki–Pietari rautatiestä. KT 22, 352–357.

449                        E. Stjernvall–Walleenilta 2.3.1868. KT 22, 357–358.

450                        Alexander Armfelt Nikolai Adlerbergille 2.3.1868. Ref. Rein 1981 (II), 501.

451                        Nikolai Adlerberg A. Armfeltille 6.3.1868. Ref. Rein (II), 501.

452                        A. Armfelt Nikolai Adlerbergille 9.3.1868. Ref. Rein (II), 501.

453                        A. Armfelt Nikolai Adlerbergille 25.3.1868. Ref. Rein (II), 502.

454                        Nikolai Adlerbergiltä 27.3.1868. KT 22, 381–382.

455                        Valtiosihteerin viraston akti 1868: 234 ja 235. Kansallisarkisto.

456                        Pekkarinen 1967, 54–57.

457                        Meurman 1892, 495.

458                        Ref. Rein 1981 (II), 173.

459                        Ref. Rein 1981 (II), 502.

460                        Meurman 1892, 496.

461                        Anjalan historia, 496.

462                        Orimattilan historia, 82.

463                        Hollolan historia, 17.

464                        O. Keskitalo, Hausjärven historia. Hämeenlinna 1964, 602 ja 606–607.