Snellman ajoi Saima-lehtensä sovittamattomaan konfliktiin viranomaisten kanssa niin jääräpäisesti, että ystävät kaikkosivat hänen ympäriltään vallanpitäjien pelossa. Snellmanin julkiset tukijat alkoivat olla vähissä. Eniten hänen suora toimintansa ärsytti hänen läheisintä ystäväänsä J. J. Nervanderia, jonka neuvoista ja varoituksista piittaamattomana hän piti sitkeästi kurssinsa. Edes rauhallinen keskustelu ei tahtonut sujua. Fysiikan professorina vuodesta 1845 toiminut Nervander moitti ystäväänsä siitä, että puuskansa saadessaan tämä oli aivan kykenemätön kohtuullisuuteen ja oikeamielisyyteen. Nervander laskikin joskus leikkiä: ”Jos tahtoo seurustella hänen kanssaan ystävällisesti, pitää olla keppi mukana.”2

Samoihin aikoihin maltillisempaa etenemistapaa viranomaisten kanssa noudatti Snellmanin toinen ystävä, Fredrik Cygnaeus. Hän ei vielä ollut kuullut Saiman lakkauttamisesta, kun hän kirjoitti Snellmanille ymmärtävänsä, miten vaikea oli säilyttää malttinsa ”keskellä taistelun melskettä, kun rajoittuneisuus, vimma ja tyhmyys käyvät päälle”. Cygnaeus oli kuitenkin varma, että Snellman oli saanut paljon aikaan, kun hän piiskasi esiin ”sielunhätää ilmaisevia olemassaolon osoituksia sieltäkin, missä elämä on ollut pelkästään tyhjiössä leijuva hypoteesi”. Cygnaeus ennusti, että jälkimaailma antaisi kyllä tunnustuksen kaikkiin uhrauksiin valmiista rohkeudesta. Hän halusi antaa Snellmanille saman tunnustuksen kuin tämän sukulaissielulle, ”epäoikeudenmukaisen tyhmyyden rajuin ottein avaamaan hautaan sysätylle sankarillisen rohkealle taistelujen miehelle Fr. Listille”. Pääasia oli, että monet nuoret sydämet, nykyisyyden ja tulevaisuuden välittäjät, tunnustivat Snellmanin hyvät tarkoitukset maan asioiden edistämiseksi.3

Cygnaeuksen kirjeen sävy oli yllättävän ystävällinen ottaen huomioon, että Snellman oli edellisenä syksynä pahoinpidellyt Saimassa hänen runokokoelmansa Ljus och skugga. Tieto kotimaan ankarista arvosteluista oli saavuttanut Cygnaeuksen Pariisissa hänen pitkällä ulkomaanmatkallaan. Kritiikissään Snellman ei ollut yksin. Kaunokirjallisen arvostelun valtikkaa Suomessa pidellyt F. Berntdson tyrmäsi kokoelman ”runosepustuksiksi, joita Cygnaeus oli huvikseen piirrellyt paperilleen vaellusmatkoillaan vieraissa, kaukaisissa maissa”. Snellman totesi Cygnaeuksen merkkimieheksi Suomen vähäpätöisessä kirjallisuudessa mutta valitti, että oli kaksin verroin raskasta pitkäaikaiselle ystävälle selittää, miksi niin etevä runoilija oli syrjäytynyt uraltaan puuttuvan mielenmaltin takia. 

Myöhemmin Cygnaeus paikkasi mainettaan julkaisemalla runoteoksen Främlingen på egen strand. Se oli omistettu Snellmanille, vaikka hänen nimeään ei voinut mainita niin vallankumouksellisen runon yhteydessä. Arvioinnissaan Snellman tunnusti runoilijan tavoittaneen varmemman suunnan, mutta isänmaan ja lahjojensa edessä hänen tuli tunnollisemmin hoitaa näitä tuotteita.4 Cygnaeus palasi ulkomailta 18.10.1847 tutkittuaan arkistoja Ranskassa ja Italiassa vuodesta 1843.  Arkistolöydöt hän käytti runojen ja näytelmien aiheiksi, ja hänen draamallinen tuotantonsa perustuukin melkein kokonaan historiaan.5

Cygnaeuksen kirjeessään Snellmanin yläpuolelle maalaama Damokleen miekka oli tällä välin jo pudonnut Saiman niskaan ja hänen ennustamansa ”kuolinkellot suomalaiseen henkeen kohdistuvasta murhatyöstä” olivat soineet. Juuri joulun alla saatu isku oli voimakas, mutta Snellman ei jäänyt murehtimaan. Häntä ei ollut suinkaan nujerrettu eikä hän aikonut pysyä hiljaa. Snellman kokosi itsensä nopeasti joulunaikana, ja jo tapaninpäivältä on säilynyt todistus hänen aatteensa palosta ja elämänhalustaan. Saiman kukistamisesta viranomaiset saivat vain väliaikaisen voiton, koska Snellman ei viivytellyt taistelun jatkamisessa.

Ilmoittaessaan 26.12.1846 Lönnrotille Saiman lopettamisesta sanoilla ”pitkään odotettu isku on tullut ja Saima on lakkautettu”, hän samaan hengenvetoon pyysi ystävältään, että tämä omalla nimellään laittaisi hakemuksen uudesta lehdestä: Litteraturtidnig! Lönnrotin mahdollisesti epäröidessä Snellman oli varautunut pyytämään myös Nervanderia apuun, mutta Lönnrot oli välittömästi halukas ryhtymään Snellmanin edustajaksi.6 Vastauksessaan heti tammikuun alussa Lönnrot ilmoitti monen muun kanssa murehtivansa sydämestään Saiman kuolemaa ja toimittaneensa anomuksen Helsinkiin. Sen mukaan keisarilta pyydettiin lupaa julkaista kuopiolaisessa kirjapainossa kirjallisuuslehteä kaksi kertaa kuussa. Sen tarkoituksena oli levittää tietoa ulkomaisen ja kotimaisen kirjallisuuden tärkeimmistä ilmiöistä pääasiassa ruotsin kielellä mutta myös suomeksi. Kirje sisälsi jo sopimuksen lehden siirtämisestä Snellmanin hoitoon ja kustannusten ja voiton jakamisesta.7

Sopimuksessa Lönnrot tarjoutui jopa maksamaan kolmanneksen tappioista Snellmanin saadessa koko voiton. Snellman ei suostunut tähän, koska hänen mielestään olisi kohtuutonta jos ”Kajaanin lääkäri hyvän nimensä vaarantamisesta joutuisi vielä maksamaankin”. Nämä kaksi ystävystä tiesivät, mitä olivat tekemässä, vaikka muut ystävät olivat pahoillaan, että Lönnrot saatettiin näin pahaan välikäteen. Pelättiin, että jos lehti lakkautettaisiin, Lönnrotin maltillinen suomen kielen harrastus tulisi leimatuksi kapinoinniksi.8 Samoista asioista Lönnrotia varoitteli Helsingissä asiamiehenä toiminut Frans Johan Rabbe, Lääkintöhallituksen kamreeri ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kasööri, jolle Snellman lähetti kiitokset ja lisää toimeksiantoja ja rahaa kuluihin julkaisuluvan tultua. Kirjeen sävy osoittaa, että tässä vaiheessa kaikille oli täysin selvää, että lehti oli käytännössä Snellmanin käsissä.9 Rabbelle Lönnrot myönsi ystäviensä huolestumisen aiheelliseksi mutta ”ystävyys, jolle ei tahdota mitään uhrata, on vähän tai ei minkään arvoinen”. Jos lehti lakkautettaisiin ja häntä kiellettäisiin kirjoittamasta, lukisi hän silloin enemmän mitä muut olivat kirjoittaneet.10

Snellmanin ja Lönnrotin mutkatonta ystävyyttä kuvaa hyvin se, että vasta pari kuukautta hakemuksen jättämisen jälkeen Snellman kiitti ystäväänsä nimen luovuttamisesta käyttöönsä. Samalla hän halusi selvittää syitä, miksi hänen oli ryhdyttävä ”levittelemään toisen nimissä lehtiviisauttaan”. Snellmanin mielestä maan lehdistö saattoi menettää jotain, jos hän ei enää kirjoittaisi, toiseksi omissa nimissä tehdyn anomuksen hylkääminen olisi johtanut maastakarkoitukseen ja kolmanneksi hänen oli ansaittava elatuksensa. Ensimmäinen syy oli Snellmanin mielestä tärkein.11

Asiamiehenä hakemusta hoitanut Rabbe varoitti Snellmania politiikan käsittelemisestä uudessa lehdessä. Tämä ei voinut kuitenkaan politiikan jättämistä hyväksyä, koska kaikista isänmaan asioista irrotettuna suomen kielen tutkimisesta tuli hedelmätöntä kamarioppineisuutta. Suomen kirjallisuus ei voinut pelkästään olla tieteellistä kirjallisuutta. Snellman korosti Rabbelle, että kirjallisuus ei pystyisi yksinään elämään, ellei yleinen kansallinen ajattelutapa, kansallishenki, ravitsisi sitä ja pitäisi sitä yllä. Tämä henki ei elänyt tyhjien kehotusten varassa vaan pohjautui pysyviin etuihin. Siksi suomalaisten asioiden tuli olla kotimaisen kirjallisuuden huomion kohteena. Snellman halusi tehdä työtä ”yleisen mielialan, sen hengen luomiseksi, mikä voimisti yleistä mielipidettä vaikuttamaan yleisten asioiden järjestämiseen”.12

Järkytyksen tuskin haihduttua Saiman lakkauttamisesta kenelläkään muulla kuin Lönnrotilla ei ollut aavistustakaan Snellmanin nopeista liikkeistä. Snellmanille lähetettiin surunvalitteluja Saiman kuolemasta samaan aikaan kun hänen uusi lehtensä oli käynnistymässä hyvää vauhtia. Hän jäi ystäviensä joukossa entistä yksinäisemmäksi edistäessään yleisiä asioi-ta julkisuuden avulla. Kaikkein heikoimmin sulatti Nervander Snellmanin viranomaisia ärsyttävää toimintatapaa.13 Suhteiden huonontuminen Nervanderiin tämän Euroopan-matkan jälkeen oli peruuttamatonta, vaikka kiistely ei ollutkaan henkilökohtaista. Tukea kansalliselle toiminnalleen Snellman ei koskaan kuitenkaan Nervanderilta saanut. Ulkomaanmatkallaan Nervander oli alkanut kannattaa lämpimästi eurooppalaista liberaalia kulttuuria, jota hän pohjoismaisesta perspektiivistä kutsui saksalaiseksi tai ruotsalaiseksi. Tätä taustaa vasten hän tarkasteli Suomen henkistä kehitystä, mutta kuitenkaan suoranaista fennomanian vastustajaa hänestä ei tullut.14

Pitkä ulkomaanmatka muutti Nervanderia ihmisenä eri suuntaan kuin aikaisemmin samoissa maisemissa matkustanutta Snellmania. Kotimaan arki oli lamauttanut Nervanderin, joka oli tavannut Tanskassa kulttuurielämän kerman ja Saksassa maailmankuulut fyysikot, esitellyt Pariisissa keksintönsä eurooppalaiselle tiede-eliitille ja viettänyt unelmaloman Italiassa ja jatkanut tieteellistä työtä monissa Euroopan keskuksissa.15 Aatteet eivät pysyneet hengissä, ja nuorison johtajana Nervanderin oli pakko luopua taistelusta, kun Snellman kulki vastakkaiseen suuntaan.

Snellmanin Euroopan-matka oli sytyttänyt taisteluun kotimaan herättämiseksi. Nervanderin mukaan he olivat poliittisista asioista niin erimielisiä, että he eivät voineet vaikuttaa toisiinsa keskinäisillä saarnoilla, koska Snellman ei voinut tai ei halunnut nähdä asioita hänen kannaltaan. Siksi kaikenlainen todistelu oli turhaa. Hän ilmoitti ystävälleen, ettei aikonut sanoa enää mitään yleisten asioiden hoitamisesta, koska heidän luonteensa ja elämän olonsa olivat antaneet heidän käsityksilleen sellaisen suunnan, etteivät he pystyneet ymmärtämään toisiaan. Tämän takia ei kannattanut pitää vihaa. Sanansa hän todisti tarjoamalla majoitusta Snellmanin perheen saapuessa Helsinkiin.16

Toinen läheinen ystävä Runeberg ei vielä vuoden 1847 alussa tiennyt, mihin Snellman aikoi ryhtyä. Mutta näissäkin olosuhteissa hän toivoi, että Snellman tunnustaisi velvollisuudekseen jäädä kotimaahansa.17 Kuitenkin kotimaan työssä heidän linjansa erosivat toisistaan. Se tuli hyvin esiin, kun Snellman halusi innokkaasti kiinnittää Runebergin yliopistoon ja kehotti ystäväänsä päätä pahkaa hakemaan Axel Gabriel Sjöströmiltä vapautunutta kreikan kielen professuuria. Hän rohkaisi empivää Runebergia kaikin tavoin. Snellmanin mielestä todellista kilpailua ei tulisi, koska kilpailijalle, Gyldénille, nauroivat kaikki. Lopuksi hän vetosi: ”Olet vaikuttanut runoillasi mutta se ei vapauta Sinua velvollisuuksista tukea teoksiasi toisellakin tavalla.” Runebergin tuli harkita ennen kaikkea sitä, että nuoriso tarvitsi herätystä ja kiinnostuksen kohdetta.18

Runeberg ei tuntenut asiaa kohtaan mitään kutsumusta, koska näki pätevöitymisen aiheut-tavan liian suurta vaivaa. Hänen mielestään se että hän joutuisi luopumaan pyrkimyksistään runouden alalla, olisi liian suuri uhraus: ”Tällä alueella minulla on koossa se pieni keko, jonka olen elämäni parhaina päivinä saanut kerätyksi, sen luo ja sen ympärillä kulkevat rakkaat ja tutut polkuni.” Yliopisto vaatisi koko miehen sydämen ja kunnioituksesta tätä kohtaan hän joutui kieltäytymään kunniasta. Sen sijaan Runeberg näki juuri Snellmanin sellaisena miehenä, jonka tuli toimia yliopistossa. Runeberg ennusti sen toteutuvan varmasti, koska J. J.  Tengström jäisi pian eläkkeelle filosofian professuuristaan.19

Tengström itsekin toivoi Snellmania seuraajakseen, mutta oli samaan aikaan kaikkein tietämättömin Snellmanin nopeasta paluusta lehtimaailmaan. Vasta tammikuun lopussa 1847 Tengström rikkoi kirjeellään pitkän hiljaisuuden valittelemalla Saiman kohtaloa ja onnittelemalla tuoretta isää esikoistyttären Hannan syntymästä. Hän kadehti, sitä millä tavoin Snellman oli kamppaillut ja taistellut. Saiman kunnia oli katoamaton ja ”tämän Sinun lempilapsesi muisto jää kuitenkin elämään sen kansakunnan keskuudessa, johon kuulut, sen sanon asiasta varmana”. Eniten Tengström suri Snellmanin taloudellista tilaa ja toivoi, että Saiman lakkauttaminen merkitsi sitä, että ”Sinun on pantava laatikkosi järjestykseen niin kuin on tapana” ja Snellmanista tulisi hänen seuraajansa. Lopuksi Tengström toivoi asioiden todellista laitaa tietämättä, että hän näkisi Snellmanin esiintyvän julkisuudessa ”Lönnrotin hankkeilla olevan lehden palstoilla”.20

Snellman vastasi Tengströmille vasta monen kuukauden päästä ja tunnusti pitkän hiljaisuuden johtuneen alakuloisuudesta, jonka myötä hän oli pidättynyt kirjeenvaihdosta ja muustakin kynänkäytöstä. Masennus Saiman lakkauttamisesta oli iskenyt häneen vasta viiveellä. Hän oli hautautunut lukemisen ahmimiseen siinä määrin kuin kirjavarat ja virkatyö sallivat.21 Mahdollisesta professorin virasta Snellman totesi olevansa yhtä kaukana kuin paavinistuimesta. Monien mielestä Snellman maksaisi leimapaperiveron turhaan, koska kilpahakijaksi oli yleisesti veikattu Saiman sensoria Aminoffia. Snellman arvioi, että nimitetyksi tultuaankin hänen kautensa yliopistossa jäisi lyhyeksi, koskapa melkeinpä luonnon laki oli, että valtio yritti sulattaa itseensä hallitsemansa. Hänen mielestään sellaiset ajat olivat lähestymässä, jolloin sitkeänkin henkilön oli jätettävä paikkansa lipeäkieliselle ja notkeaselkäiselle.22

Snellmanin alakuloiset ajatukset johtuivat myös taloudellisista vaikeuksista, kun Saiman lakkauttaminen romahdutti perheen tulot. Vain kuukautta ennen Saiman lakkauttamista perheeseen oli syntynyt 22.11.1846 esikoistytär Hanna. Myös seurapiirin ylläpito ja jatkuva vieraiden hoitaminen Kuopiossa kävi raskaaksi. Tammimarkkinoiden aikaan hän tajusi, mitä oli olla pikkukaupunkilainen, sanomalehtimies ja koulun rehtori, kun kotiin virtasi säätyläisneitejä ja maalaistyttöjä käsikirjoituksineen, pastoreita ja nimismiehiä isällisine huolineen sekä vapaamielisyyttä julistavia tervanviejiä. ”Tätä kaikkea saa syntinen niskoilleen”, Snellman parahti.23 Näissä olosuhteissa perheen toimeentulon turvaaminen oli kaiken toiminnan edellytys, koska kykeneminen perheestä huolehtimiseen oli taistelun perusta, kuten Cygnaeus totesi: ”Jotta ihminen ei syöpyisi rikki ennen aikojaan eikä nujertuisi taistelussa ulkoilman voimia vastaan, hän tarvitsee onnea ja rauhaa ainakin oman kotilietensä äärestä.” Hänen arvionsa mukaan Snellman tuntui saaneen tämän onnen juuri silloin, kun se oli erityisen tarpeen.24 

Taloudellisesti uuden lehden perustaminen oli loistava oivallus, koska odotuksia yleisön keskuudessa synnytti se, että Saiman hätäinen lakkauttaminen ei ollut loppuun saakka harkittu.

Näin ruokahalu kunnon lehteä kohtaan oli kasvanut entisestään. Topelius kiteytti asian parhaiten muistelmissaan, joissa hän kirjoitti suorat sanat Saiman sensuurista. Hänen mukaansa lehden toiminnasta voitiin olla montaa mieltä, mutta ”sensuurin tekemästä siveellisestä itsemurhasta” voitiin olla vain yhtä mieltä. Topelius sanoo: ”Jos herrat vallanpitäjät tietäisivät, mitä Snellman tästä rajusta otteesta on voittanut ja mitä he ovat menettäneet – tosiaan, he olisivat tarkemmin harkinneet tätä askelta.”25 Viipurissa ja Helsingissä olikin liikkunut huhuja, joiden mukaan Saiman lakkauttaminen olisi voitu estää, jos asiaa ei olisi viety läpi niin kiireesti.26

Yhtä nopeasti senaatti myönsi 2.2.1847 Lönnrotille luvan julkaista Litteraturbladia. Läsnä olivat senaattorit C. O. Cronstedt, F. W. Pipping, C. Trapp, Lars Jägernhorn ja P. Edelheim. Heistä ainoastaan Pipping oli ollut läsnä istunnossa, joka lakkautti Saiman.27 Koska viranomaiset tiesivät lehden varsinaiseksi toimittajaksi Snellmanin, Menšikov hankki välittömästi keisarilta määräyksen, että uusien lehtien julkaisemislupa ja lakkauttamisoi-keus tuli kuulumaan jatkossa kenraalikuvernöörille. Muutos vuoden 1829 sensuuriasetukseen annettiin 30.3.1847. Samoihin aikoihin Menšikov vapautti tehtävistään sensuurikannoissaan horjahdelleen apulaisensa A. A. Thesleffin.28 Virallisesti Litteraturblad yhdistettiin Lönnrotiin, mutta käytännössä tiedettiin alusta asti, että lehti oli varattu Snellmanin toimittamille kirjoituksille.29

Lönnrotin kirjoituksia lehdessä oli kolmannes, ja ne koskivat kansanvalistusta, raittiutta, kotimaista kirjallisuutta ja Uuden Kalevalan valmistelua.30 Hänellä oli kokemusta, koska hän oli julkaissut 1836–1837 ja 1839–1840 Mehiläistä, kirjallista lehteä, joka oli tarkoitettu kansalle ja sivistyneistölle. Lehdestä kehittyi kielentutkimuksellinen oikeankielisyysopas, jossa Lönnrot pyrki luomaan suomen kirjakielen, syventämään kielioppia ja luomaan uutta oppisanastoa. Lehti sisälsi niin paljon uutta, että sitä ei omana aikanaan osattu ymmärtää.31

Snellman oli aistinut ilmapiirin tarkasti. Litteraturbladista tuli nopeasti kannattava yritys ja aikansa huomattavimpia aikakauslehtiä. Tarkoituksena oli antaa yleisölle tietoa kotimaisesta ja ulkomaisesta kirjallisuudesta. Liikkeelle lähdettiin varovaisesti, mutta alusta asti suomalaiskansallisesta sivistyksestä uskallettiin kirjoittaa kirjallisuusarviontien lomassa.32 Snellman toimitti lehteä ensimmäiset kolme vuotta, jolloin sen levikki oli keskimäärin 450 vuosikerran tasoa. Merkittävin tilauspaikka oli Helsinki. Lehti on erinomainen esimerkki siitä, miten tietyn henkilön nimi saattoi vaikuttaa lehden levikkiin. Lukijoiden keskuudessa Snellman oli kiinnostava hyvässä ja pahassa: kiisteltynä ja kunnioitettuna.33

1   Litteraturblad nro 12, joulukuu 1849: Pienten kansakuntien kaupasta ja teollisuudesta. KT 12, 186–187.

2   I. Havu, Lauantaiseura ja sen miehet. Helsinki 1945, 187–188.

3   Kirje Fr. Cygnaeukselta 4.1.1847. KT 10, 20–30.

4   E. Nervander, Fredrik Cygnaeus. Hämeenlinna 1901, 92–95.

5   V. Tarkiainen, Fredrik Cygnaeus runoilijana. Porvoo 1911, 71.

6   Kirje Elias Lönnrotille 26.12.1846. KT 9, 424–425.

7   Kirje Elias Lönnrotilta 4.1.1847. KT 10, 19–20.

8   Aarne Anttila, Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta II. Suomalaisen kirjallisuuden toimituksia 190. Helsinki 1935, 33. Sopimus on päivätty 3.1.1847.

9   Kirje Frans Johan Rabbelle 16.1. 1847. KT 10, 30-31.

10 Elias Lönnrot F. J. Rabbelle 13.2. 1847, sit. Anttila 1935, 33.

11 Kirje Elias Lönnrotille 14.2.1847, KT 10. 39–40.

12 Kirje Frans Johan Rabbelle 20.2. 1847. KT 10, 41–42.

13 Torsten Steinby, J. J. Nervander (1805–1848). Föreningen konstsamfundets publikationserie XI. Helsingfors 1991, 304.

14 Steinby 1991, 305–306.

15 Juha Vähäkangas, Ylioppilasjohtajasta yksinäiseksi professoriksi. Tiedemies-runoilija J. J. Nervander ja Lauantaiseura. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu -tutkielma marraskuu 1996. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 60–69.

16 Kirje Johan Jacob Nervanderilta 8.5.1847. KT 10, 94–97.

17 Johan Ludvig Runebergilta Robert Tengströmille. Ref. Havu 1845, 190.

18 Kirje Johan Ludvig Runebergille 29.1.1847. KT 10, 34–35.

19 Kirje Johan Ludvig Runebergiltä 4.2.1847. KT 10, 37–38.

20 Kirje Johan Jacob Tengströmiltä 23.1.1847. KT 10, 32–33.

21 Kirje Johan Jacob Tensgströmille 12.4.1847. KT 10, 46.

22 Kirje Johan Jacob Tengströmille 31.5.1847. KT 10, 97–99.

23 Kirje Frans Johan Rabbelle 16.1. 1847. KT 10, 30–31.

24 Fredrik Cygnaeukselta 4.1.1847. KT 10, 26.

25 Ks. Z. Topelius, Helsingfors Tidningars Chrönika”. Ref. Havu 1945, 190.

26 Kirje Frans Johan Rabbelle Rabbelle 20.2.1847. KT 10, 41.

27 Sensuuriylihallituksen kirjelmä 14/113 1847. Painoasiainylihallituksen arkisto I, Kansio Ea 5. Kansallisarkisto.

28 Yrjö Nurmio, Taistelu Suomen kielen asemasta 1800-luvun puolivälissä. Vuoden 1850 kielisäännöksen syntyhistorian, voimassaolon ja kumoamisen selvittelyä. Porvoo 1947, 160.

29 J. Grotilta  P. Plentjanoville 9.1.1847, 207. Ks. Walter Groundstroem (käänt.) Utdrag ur J. Grots brevväxling angående finska förhållanden vid medlet av 1800-talet II. Svenska litteratursällskapet i Finland CXIX. Helsingfors 1915.

30 Anttila 1962, 60.

31 Päiviö Tommila, Tiedon leviäminen teoksessa Suomen kulttuurihistoria II. Helsinki 1980, 289.

32 Tommila 1980, 289.

33 Päiviö Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860. Porvoo 1963, 265–268 ja liite II, 330–331.