Snellman oli useaan otteeseen puhunut kirjeenvaihdossaan Litteraturbladin toimituksen siirtämisestä Helsinkiin. Lisäksi hänen suunnitelmiinsa kuului eroaminen rehtorin virasta ja käytännön ammatin hankkiminen perheen elättämiseksi. Menetettyään varman professuurin Snellman toteutti nopeasti suunnitelmansa. Hän haki virkavapautta ajalle 30.4.–17.9.1849 voidakseen keskittyä tekemään valmisteluja tulevaisuuden varalle.279 Näissä merkeissä hän teki ensimmäisen matkan heinäkuussa 1849 veljenpoikansa Calle mukanaan. Tänä aikana kirjeenvaihto oli jälleen tiivistä puolisoiden välillä. 

Vaimolleen Snellman ei puhu pitkään aikaan kirjeissään matkan tarkoituksesta muuten kuin yleisesti: ”En unohda Teitä moneksikaan hetkeksi yöllä enkä päivällä; sillä teidän rakkaudestanne minä löydän levon elämän kaikissa melskeissä ja katkeruudessa. Luoja suokoon että pian saisin järjestetyksi meille ulkoisilta paineilta suojatun uuden pikku pesän; sen sisäinen rauha ja ilo on oman pikku Vaimoni käsissä.”280

Eroamista oli jälkeen seurannut ärtyneisyys, jonka aiheuttamista vaimo anoi toistuvasti anteeksi: ”Minä olen näkevinäni sinut yhtä huolissa ja vihassa kuin silloin kun erottiin. Älä ole sitä Rakas Puoliso, enhän minä taaskaan voi kuin rukoilla sinua unohtamaan kaiken mitä oli ja toivomaan sentään, että kaikki Luojan avulla kääntyisi paremmaksi.”281 Jeanette oli hätääntynyt miehensä käyttäytymisestä ja tuskaili, miten katkeraa elämä olisi, jos tämä lakkaisi rakastamasta häntä, ja miten tyhjä maailma olisi, jos tämä ei rakastaisi häntä.282

Vaimo pyysi unohtamaan hänen lapsellisuutensa: ”Minulle on ihanaa, kun minulla on sinut Rakas Mieheni, ja tietää että sinä taistelet toden ja oikean puolesta. Uskotko etten minäkin olisi kykenevä jättämään kaiken sen vuoksi, nimittäin, tämän Maailman turhia huvituksia, ja elää vain meille itsellemme sisäistä elämää.” Vaimo vakuutti, ettei näitä ajatuksia olisi syntynyt ilman, että ”Jumalan Enkeli olisi lähettänyt sinua johdattamaan minua oikealle tielle joka oli minulle ihan tuntematon”.283

Jostain syystä – ehkäpä sensuurin vuoksi – nämä kirjeet eivät saapuneet määräajassa Snellmanille, joka suruissaan epäili vaimon laiminlyöntiä kirjeiden lähettämisessä, koska tämä ei aina muistanut miten vähällä toisen teki onnelliseksi. Toisaalta hän ei uskaltanut ajatella sen johtuvan onnettomuudesta.284 Kun kirje saapui seuraavana päivänä, Snellman ei muistanut peruuttaa kauheita epäilyksiään, jotka sama kantaja vei postiin. Snellman kantoi kuitenkin saamaansa kirjettä povellaan koko päivän. Hän ei ollut päässyt viikkoon ulos, koska matkan jäljiltä huulet olivat kipeytyneet tuulen rohduttamana. Hän jätti menemättä pormestari N. F. Peranderin häihin, joka meni naimisiin Jeanetten läheisen ystävän Emma Kristina Ehr-strömin kanssa. Muutenkaan Snellmania eivät huvitukset houkutelleet, koska harteilla oli paljon huolia.285

Pian Snellman saattoi ilmoittaa Helsingistä, että ”tulevaisuudennäkymäni alkavat Luojan kiitos selkiytyä, ja pyydän Sinua ilman suurta levottomuutta mutta silti hivenen harkitsevasti miettimään sitä, että tulevaisuudesta on huolehdittava. Kyllä minä uskon Vaimoseni, että sinä mutkitta jaat hyvät ja pahat; mutta sinun pitäisi miettiä, miten teet Sinulle ja minulle ja meille kaikille pienen, rajoitetun elämän niin hyväksi, ettei yltäkylläisyyden hyvyyksistä kaivattaisi mitään.” Helsingissä Snellmanille eivät antaneet rauhaa työ, vierailut ja kutsut. Calle asui vuorimestari Hartwallin poikien kanssa usean päivän.286

Seuraavassa kirjeessä vaimo yllätti Snellmanin uutisella kolmannen lapsen odotuksesta: ”Tuntuu etten minä olen ihan terve, mutta ei se mitään vakavaa vaivaa ole. Voi suo Jumala että se olisi totta, minä kiittäisin Luojaa sydämen pohjasta, ja olisin iloinen, sehän on vallan ihana tunne, vaikka huolta siitä tulee.” Hän pyysi olemaan kertomatta kenelläkään, koska häntä ujostutti, ja toivoi ettei kirjettä näe kukaan. Tämän jälkeen hän kirjoitti kirjeen melkein joka päivä.287

Vauvauutisen Snellman otti iloiten vastaan: ”Sinun ujoa luottamustasi ihana, ihana Puolisoni olen odottanut. Muistat varmaan, mitä kerran sanoin Sinulle; luullakseni 16. kesäkuuta. Ehkä olisin suonut, että olisit vähän pidempään säästynyt uusilta huolilta. Mutta Sinun oma iloinen tunteesi lohduttaa minua; ja tapahtukoon Herran tahto! On parempi, että saan elää ja nähdä lapsiraukkojen varttuvan vähän isommiksi, ennen kuin siirryn tuolle puolen.” Snellman varoitteli vaimoaan hyppäämästä vaunujen astinlaudalta, nousemaan kiirehtimättä eikä juoksemaan jyrkkiä portaita.  Hän joutui keskeyttämään kirjeensä, koska kauppaneuvos Borgström tuli hänen luokseen hoitamaan asioita, joita ei voinut lykätä. Ensi kerran Snellman vihjaisi vaimolleen, että he ilmeisesti asettuisivat Helsinkiin, vaikka ei erityisesti ollut toivonut sitä.288

Aikaisemmin hän ei ollut halunnut keskeneräisistä asioista puhua, koska ei halunnut tuottaa surua vaimolleen. Elokuun puolivälissä hän paljasti koko suunnitelman, kun sen toteutuminen alkoi olla varmaa: Snellmanista tulisi esimies Helsinkiin helmikuussa 1850 perustettavaan kauppaoppilaitokseen, joka kouluttaisi tulevia kauppiaita. Palkka olisi kaksinkertainen rehtorin palkkaan verrattuna. Koska opetustunteja ei ollut paljon ja lehden toimittaminen jäisi pois, Snellman aikoi ohessa myydä seinäkelloja, joiden valmistamiseksi perustaisi verstaan. Ainoa huono puoli suunnitelmassa oli jättää lukeminen ja kirjoittaminen. Koska mullistus tähtäsi tulevaan toimeentuloon, tarpeita oli rajoitettava ensimmäisenä vuonna. Snellmanille se ei ollut vaikeaa, hän kaipasi vain rauhallista kotielämää. Hän ei voinut kieltää sen painavan, ettei kuullut vaimon sydämen puhuvan tai huomannut tarvetta ilmaista mitään. Kuitenkin vaimo oli tehnyt miehensä monta kertaa niin onnelliseksi. Snellman taas oli helposti päästänyt tyytymättömyytensä purskahtamaan, mitä hän pyysi nyt anteeksi. Hän toivoi, ettei hänen ankaruutensa ollut saanut vaimoaan menettämään rohkeuttaan olla miehelleen avoin.289

Kauppaoppilaitoshanke oli alun perin syntynyt kenraalikuvernööri Menšikovin 22.5.1847 tekemästä aloitteesta teknisten reaalikoulujen perustamiseksi Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan. Näiden koulujen opetusohjelma on melko identtinen sen suunnitelman kanssa, jonka Snellman laati Borgsrömin ja muiden johtavien liikemiesten toivomuksesta kauppaoppilaitoksen perustamista varten pääkaupunkiin. Tähän aikaan kauppakoulut toimivat jo Turussa ja Vaasassa.290

Kauppaopiston perustaminen kulki Snellmanin sivistysohjelman mukaisesti: ”Joka maan kauppiassäädyn täytyy, voidakseen vastustaa lisääntyvää kilpailua vieraiden kansojen kaupan kanssa alati pyrkiä tietojensa lisäämään. Kauppias tarvitsee siihen sekä laajoja tietoja että ajatuksen täsmällisyyttä ja terävyyttä, jota taas ei saavuteta ilman henkistä sivistystä. – – mutta hänen itsensä on tehtävä joka suunnitelma, määrättävä sen täytäntöönpanon oikea aika, laskettava jokainen yritykseen vaikuttava seikka, tappiomahdollisuus, menestyksen mahdollisuudet, ja hänen itsensä on, ottaneena kaiken tämän huomioon, päätettävä kauppa. Kaikkeen sellaiseen tarvitaan tätä yleistä henkistä sivistystä, joka jokaisella alalla muodostaa ajattelevan miehen.”291

Snellmanin kotiinpaluuta viivytti toinenkin hanke, vakuutuskomitean sihteerin tehtävät. Sen jälkeen hänellä oli aikomus kiirehtiä tapaamaan perhettä pikku kotiinsa, jossa he tulivat asumaan enää muutaman viikon.292 Pian perhe muutti Oppmanin talosta asumaan tilapäisesti nimismies Carl Almin taloon Kauppatorin länsilaidalle Kauppakadun ja Haapaniemenkadun kulmaukseen.293

Säästäminen asumismukavuudesta tinkimällä oli perusteltua, koska tuomiokapituli ei voinut myöntää Snellmanille enää virkavapautta, ja tämän oli pakko hakea eroa 9.10.1849 voidakseen hoitaa valmistelut uutta uraa varten. Erokirje erinomaisine suosituksineen kirjoitettiin 10.10.1849.294 Raha oli muutenkin tiukassa, koska edes konkurssi- tai kuolinpesistä Snellman ei saanut takaisin ystävilleen antamiaan lainoja. Kerran hän voipuneena puuskahtikin keskinäisen takaamisen noidankehää: ”Mutta minkäs tekee!”295

Perhe tuli toimeen mainiosti pienemmissä tiloissa, koska Snellman oleskeli syksyllä 1849 lokakuun lopusta marraskuun loppuun Helsingissä kauppaneuvosten apuna järjestelemässä kotimaista merivahinkovakuutustoimintaa. Suomen merenkulku oli vilkastunut 1800-luvulla, mutta kehitystä hidasti vakuutusten ottaminen ulkomaisilta merivakuutusyhtiöiltä. Korkeat vakuutusmaksut virtasivat ulkomaille. Tämän epäkohdan poistamiseksi ryhdyttiin suunnittelemaan kahden kotimaisen merivakuutusyhtiön perustamista Helsinkiin ja Turkuun. Niiden tehtävänä olisi pienten ja vähämerkityksisten merivahinkojen selvitysten tekeminen. Vahinko jaettiin sen mukaisesti, jos vakuutuksenottaja siihen tyytyi.296 Snellmanin panos näissä järjestelyissä oli merkittävä.

Helsingissä ystävät odottivat malttamattomasti Snellmanien muuttoa kaupunkiin ja lupasivat ottaa hyvin vastaan hänen puolisonsa. Muutenkin tulevaisuudennäkymät olivat edelleen hyvät.297 Vaimo puolestaan tunsi pelkoa elämänmuutosta ja seurapiirien laajuutta kohtaan mutta Snellman lohdutteli häntä: ”Usko myös, etten milloinkaan häpeile naista jota rakastan; saati että piittaisin pinnallisesta sivistyksestä, jota maailmalla epäoikeutetusti sivistykseksi nimitetään. Kun sydämessäsi kerran herää myötätunto kanssaihmisiä ja ihmiskunnan korkeampia asioita kohtaan, on se tieto, joka Sinulta puuttuu, helposti saatavissa, ja sinä olet kohottava minun mieleni Sinun omallasi. Olen luullut, että Sinulta puuttuu halua tähän; ja silti olen rakastanut Sinua hellästi ja hartaasti. Kun annat huomata, että halua on, niin olet oleva minun jumaloitu enkelini.” Snellmanin omaa antaumusta ylläpitivät kauppaopiston järjestelyt ja jatkuvat vierailut. Marraskuun 4. päivänä hän oli ollut päivällisellä Tengströmin luona ja 50–60 maisterin järjestämässä iltajuhlassa. Häntä liikutti nähdä heidän antaumuksensa ja tuntui raskaalta, ettei voinut käyttää tätä rohkaisua jatkuviin ja katkeamattomiin ponnisteluihin kotimaisen sivistyksen hyväksi.298

Kuten aikaisemminkin oli käynyt, Snellmanin poissaolo kotoa kehitti puolisoiden välistä suhdetta. Snellman totesikin: ”Et tahdo, että matkustaisin, ja vain kun olen poissa, saan kuulla jotakin siitä, mitä Sinä tunnet ja ajattelet! Tiedäthän toki, miten onnelliseksi minut tekisi tieto, mitä Sinun sydämessäsi tapahtuu, ja tuntea se omakseni; ja olet varmaan itsekin huomannut että Sinun kirjeesi ovat tehneet minut tyynemmäksi ja onnellisemmaksi joka kerta, kun olen palannut luoksesi.” Näissä mietteissä Snellman oli vuokrannut kuusi huonetta Smedbergin talosta Liisankatu 17:stä. Ne olivat ”iloisia suuria huoneita, ikkunat etelään, ja kaikki mitä mukavimmin sisustettuja”. Snellman oli tilannut myös huonekaluja, ostanut talouskapineita ja yrittänyt hankkia kyökkipiian, jotta kaikki olisi jouluksi valmista.299 Lisäksi hän vakuutti, ettei vaimon tarvinnut olla huolissaan matkasta raskauden takia: ”Minä olen puhunut tri Ingmanin, maan taitavimman lääkärin kanssa, ja hän sanoo, ettei matkustamisesta koidu mitään vaaraa.”300

Snellmanille oli jäänyt aikaa käytännön asioiden hoitoon, koska hän pääsi aloittamaan ”ikävän työn merivakuutukselle” vasta 16.11., jolloin hän istui Borgströmin kanssa kellon ympäri aamusta iltaan.301 Kauppaneuvos Erik Julinin aloitteesta ensimmäinen kokous oli pidetty Turussa 8.1.1849, jolloin mukana oli myös Snellmanin serkku J. W. Snellman G:son Oulusta. Vähemmistöön joutuneet helsinkiläiset poistuivat kokouksesta. Koko maata kattavaksi tarkoitettu kokous järjestettiin senaatin valtiovaraintoimikunnassa 2.8.1849, mutta turkulaiset eivät tulleet paikalle. Kokous päätti perustaa kaksi yhdistystä. Etelä-Suomen merivakuutusyhdistyksen säännöt laadittiin Länsi-Suomen merivakuutusyhdistyksen sääntöjen mukaisesti.302

Tiiviin työskentelyn keskeytti pian Borgströmin sairastuminen ja Snellman joutui odottamaan. Hän kaipasi Helsingistä pois kuin maanpaosta ja hänellä oli ikävä vaimoaan ja kotiaan. Vaikka vierailijoita kävi koko ajan, Snellman ehti maalailla vaimolleen tulevaisuutta: ”Kun nyt jätän sanomalehden, pääsen monesta turhasta vaivasta ja yötyöstä, ja voin siten säästää itseäni pidempää tulevaisuutta varten. Sinun ja meidän omiemme tähden minusta alkaa tulla varsinainen pelkuri, joka on tarkka terveydestä ja rakkaudesta elämässä, mitä en koskaan ennen ollut. Mutta nyt on jokainen päivä, jonka Jumala minulle suo, taivaallinen lahja, jonka menettämistä pelkään; sillä kaikkine harmeineen se on ollut minulle autuuden päivä, ja kadun katkerasti, kun olen kärttyisyydelläni pilannut sen. Sinua hellästi rakastettu vaimo, minä kiitän ja siunaan nykyisestä onnestani ja siitä, mitä tulevaisuudelta toivon.”303

Marraskuun lopussa Snellman ei vieläkään pystynyt kertomaan paluupäiväänsä Kuopioon, koska Borgströmin tervehdyttyä työ oli jatkunut ja vakuutussäännöt olivat valmistuneet. Toisaalta Snellman ikävöi vaimoaan niin, ettei työ maittanut kunnolla. Ovestakaan ulos hän ei ollut ehtynyt astua. Kun vakuutussäännöt lähetettiin Kellgrenin painoon, Snellmanin piti ne vielä tarkistaa ja saada muutamalta henkilöltä mielipide asiasta. Snellman halusi rauhoitella myös vaimoaan huhuista, joiden mukaan kauppakoulun perustamislupa olisi kohdannut hankaluuksia. Hän toivoi, ettei asiasta syntynyt ärtymys johtaisi kuitenkaan sen kieltämiseen. Joka tapauksessa Borgströmin kauppahuone, jolta idea alun perin oli ja joka oli ollut innokkaasti sitä perustamassa, oli hyväntahtoisesti luvannut taata Snellmanin palkan.304

Snellman ei voinut kuitenkaan aavistaa, miten vaarallisena viranomaiset häntä pitivät. Vastavetona suunnitellulle kauppaopistolle kenraalikuvernööri Menšikov oli saanut aikaan 26.11.1849 keisarillisen käskykirjeen, jonka mukaan yksityiset oppilaitokset siirrettiin hallituksen valvontaan. Se tarkoitti käytännössä sitä, että yksityishenkilöt saivat perustaa kouluja vain kenraalikuvernöörin suostumuksella. Menšikov ei antanut lupaa kauppaopiston perustamiseen, koska tiesi Snellmanin tulevan sen johtajaksi. Näin valvonnan koveneminen johtui Snellmanin toiminnan rajoittamisesta.305 Menšikovin yllyttäjänä toimi myös senaatin turkulaisliiga talousosaston varapuheenjohtajan ja finanssipäällikkö Lars Gabriel von Haartmanin johdolla. He ajoivat omaa etuaan, koska vuodesta 1838 Turussa oli toiminut maan ainoa kauppakoulu, jolle senaatti runsain mitoin myönsi valtionapua.306

Kauppaopistohankkeen kariuduttua Snellmanille jäi vielä toinen mahdollisuus rakentaa itselleen mielekäs tehtävä. Snellmanin ja Borgströmin laatimien sääntöjen pohjalta senaatti vahvisti 17.2.1850 molempien merivahinkovakuutusyhdistysten säännöt. Samalla senaatti päätti apteekkari Julinin anomuksen mukaisesti perustaa merivahingonlaskijan, dispasöörin viran.307 Yhdistyksiä varten tarvittiin viranomainen, joka kykenisi selvittämään kaikki merivahinkoihin liittyvät kysymykset sekä suorittamaan täydellisen merivahinkolaskun. Tämän viranomaisen tehtävänä oli esittää asiakirjat, joihin selvitys perustui eli meriselvitys ja selvitys rahdin laadusta ja arvosta. Mukana on laskelma kustannuksista sekä merivahingonlaskijan määräys yhteisen haverin jaosta. Lopuksi on laskelma veloista ja saatavista sekä tieto valitusoikeudesta. Kun toiveet kauppaopistosta olivat rauenneet, alettiin Snellmania kaavailla merivahinkolaskijan virkaan.

Snellmanin keskeinen rooli valmisteluissa ei ole yllättävää, koska Saimassa hän oli kirjoitellut aiheesta perinpohjaisia ja asiantuntevia artikkeleita, joissa korostettiin merkittävien rahasummien kulkeutumista pois Suomesta. Maailman ensimmäinen merivahinkovakuutusyhtiö oli perustettu Pariisiin 1668 ja seuraavat Lontooseen 1720, Kööpenhaminaan 1726, Tukholmaan 1739, Hampuriin 1765 ja Bremeniin 1769. Turussa oli suunniteltu vastaavaa 1775, mutta tuloksetta.308 Snellmanin artikkeleiden myötä Suomessa pohdittiin näitä asioista ensimmäisen kerran julkisesti. Suuriruhtinaskunnan kaudella suomalaiset alukset vakuutettiin Kööpenhaminassa tai Lontoossa, ja maksu oli 15–20 prosenttia lastin arvosta. Riskiä yritettiin pienentää myös ostamalla aluksista vain osuuksia. Vuonna 1846 Suomessa alkoi toimia venäläinen laivanvakuutusyhtiö Nadezda.309 Ongelmana oli myös, että suomalaiset alukset olivat joutuneet huonoon huutoon vakuutuksenantajien keskuudessa. Päällystöä moitittiin epäluotettavaksi. Kööpenhamina lopetti esimerkiksi kokonaan suomalaisten laivojen vakuuttamisen.310 Snellman liikkui sujuvasti näissä piireissä, olivathan oma isä, kaksi veljeä ja monet serkut merenkulun ja laivanvarustuksen ammattilaisia.

Snellman, joka lisäksi toimi yhdistyksen pöytäkirjanpitäjänä 15. ja 16.1.1850, päätti vakavissaan tavoitella dispasöörin virkaa ja parantaa valmiuksiaan siihen. Ensiksi hän hankki 8.8.1850 todistuksen Suomen merilain ja sen asetusten tuntemisesta suorittamalla vaaditun tentin valtio-oikeuden apulaisprofessori Frans Edvard Florinille. Todistuksen mukaan Snellman osoitti alan tuntemisessa kiitettävää tietoa.311 Todistuksella oli käyttöä, koska eräässä kirjeessään Snellman pyysi vaimoaan etsimään sen pöytälaatikostaan huonekalulaskujen alta, käärimään sen siistiin puhtaaseen paperiin ja toimittamaan Borgströmille.312 Tämän pyynnön Snellman lähetti Tallinnasta, josta hän jatkoi Riikaan perehtyäkseen kolme kuukautta merivahingonlaskentatoimeen E. Franzenin konttorissa.

Snellmanin varmistellessa perheen toimeentuloa Jeanette-puoliso oli jälleen kotona yksin sairastelevien lasten, viisikuukautisen Johan Ludvigin, kaksivuotiaan Hinnin ja kolmevuotiaan Hannan sekä murrosikäisen Callen kanssa. Vaimo huolehti suuresta talou-desta uudessa paikassa kahden kurittoman palvelijan kanssa. Vaimo oli usein huolissaan miehestään eikä toisaalta saanut lohtua Helsingin seurapiireistä, joihin sopeutuminen oli hankalaa. Molemminpuolinen ahdistus purkautui puolisoiden välisessä kirjeenvaihdossa, joka todisti kuitenkin samalla suurta keskinäistä kiintymystä.

Vaimonsa herttaisten kirjeiden välityksellä Snellman sai Riiassa asti seurata lastensa hampaiden puhkeamista, vatsatautien etenemistä ja Callen koulunkäynnin sujumista. Jeanette kirjoitti miehelleen, ettei ollut tavannut vielä vuokraisäntää valittaakseen häiriötä aiheuttavasta naapurista, eräästä venäläisestä. Yhtenä yönä myrsky kaatoi aidan puutarhaan, jonne ryntäsi poikia riehumaan. Hän palkkasi santarmin vahtimaan koko yöksi kukkia ja aamulla vahtimestari pystytti aidan.313

Snellman oli itse sairastunut punatautiin ja joutui makaamaan monta päivää sisällä kauraliemikuurilla. Hän jaksoi kuitenkin antaa pikkutarkkoja ohjeita kotijoukoille: juureksia joka päivä, lämmintä ruokaa lapsille aamuisin, Napulle lämpimät housut ulos ja Hannalle pikkutakki päälle. Vaimon piti muistaa käydä kävelyllä ja uimassa Kaivopuiston kylpylälaitoksessa (lippuja sai ovelta vasemmalta), ja teatterissa tai Töölön marionetti-teatterissa.

Arkisia neuvoja riitti loputtomiin. Helsinkiin muutto oli ollut ilmeisesti ylivoimainen vaimon organisointikyvylle, koska Snellman lopetti kirjeensä melko tyrmäävään analyysiin. Punataudin kiusaama Snellmanin ilmoitti vaimolleen, että häntä pahastutti vähemmän tusina pikkuseikkaa, jotka olivat olleet vinossa vuosikausia kuin ajatus, ettei mikään koskaan muutu. Hän uskoi vaimon hyvään tahtoon sillä hetkellä, kun asiaa murehdittiin, mutta ”tiedän myös, että olet liian heikko, liian lepsu, niin että seuraavassa hetkessä kaikki kulkee vanhaa latuaan. Niinpä kun aloitat jotakin, jatkat sitä hetkisen, puolikkaan tai kokonaisen päivän, jolloin kaikki muu jää syrjään. Mutta kun tämä hetki on ohi, on ohi myös Sinun halusi jatkaa aloitettua, joka varsin usein jää ikuisesti keskeneräiseksi. Näin saa tehdä vain ihminen, jolla ei ole mitään tehtävää, jolla ei ole lainkaan velvollisuuksia. On tietysti vaikeaa, kun lapsuudesta saakka ei ole tottunut työhön ja järjestykseen, totutella tällaiseen.” Snellman muistutti, että jos tällaisen järjestyksen laiminlöi, kasvavat kulungit ja toimeenpanon vaikeudet lisäisivät epäviihtyvyyttä. Parempi olisi toimia järjestelmällisesti kuin antaa kaiken sujua ”miten sattuu”. Lopuksi Snellman pyysi, ettei vaimo pahastuisi tästä kaikesta vaan näkisi sen osoituksena, miten mies toivoi vaimonsa olevan jäljellä olevan elämänsä ilo.314

Näkemättä vielä miehensä moitekirjettä Jeanette-vaimo oli tällä välin sairastunut, vaikka perhelääkäri Pippingin mukaan kysymys ei ollut mistään vakavasta.315 Snellman vastasi itsekin tautivuoteelta ja jatkoi tilitystään. Kun oli tiedossa, että appiukko muuttaisi heille, hän lohdutti: ”Älä sure äläkä pelkää hyvä rakas vaimo, vaan yritä kantaa elämän moninaiset huolet niin tyynesti kuin voit. Ajattele, että se pelko, jota usein olen Sinulle tuottanut, on sen ajan varalle, jolloin Sinun nuoruutesi ei enää pysty kiehtomaan minua, vaan jolloin joudun Sinussa kunnioittamaan ja rakastamaan lastemme hellää ja huolehtivaa äitiä ja minun surujeni ja ilojeni jakajaa, jolloin et enää voi saada meidän kaikkien rakkautta sillä, että teet kodin meille onnellisemmaksi sopeksi maan päällä, ja että me sen iloista saamme kiittää vain Sinua. Usko toki, että minä kyllä edelleen rakastan Sinua. Miksi minä muuten haluaisin nähdä Sinut täydellisempänä kaikessa.” Lopuksi hän kielsi vaimoaan hääräämästä liikaa leipomisen ja muun parissa ja vilustuttamasta itseään. ”Hanki mieluummin luotettavaa apua ja valvo kaikkea uutterasti.”316

Tämän sävyisiä kirjeitä kirjoittaessaan Snellman ei tiennyt, että vaimo oli maannut jo viisi päivää vuoteenomana hermokuumeessa, pää raskaana ja voimattomuuden tunteen vallassa. Borgström kirjoitti asiasta itse Snellmanille.317 Samana päivänä Pipping ilmoitti virallisesti vaimon kamppailevan lavantaudin kourissa, joka oli lievää lajia. Sen petollisuuden takia hän oli neuvotellut asian varmistaakseen Felix von Willebrandin kanssa, joka oli ollut yhtä toiveikas.318

Muutaman päivän päästä asiantilan tajunnut Snellman kirjoitti järkyttyneenä vaimolleen tulevansa heti takaisin, jos Pippingin antamat lääkkeet eivät auttaisi. Täällä hänen huolensa vaimostaan veisi kaiken työkyvyn. Lisäksi Snellman halusi peruuttaa aikaisemmat valituksensa ja pyysi vaimoaan unohtamaan ne: ”Minä rakastan sinua kaikkine puutteinesi ja puutteineni, ja poistuisin halulla tästä elämästä sinä hetkenä, kun tämä rakkaus päättyisi. Ole vakuuttunut siitä ja usko, että niin kauan kuin on näin kaikki unohtuu.  – – Olethan aina huomannut, että muu maailma on minulle yhdentekevä, ja tahdon elää vain Sinun ja meidän omiemme kanssa. Sinulle ja heille omistan kaiken työni, valvomiseni, kaikki ajatukseni yötä päivää. Vain Sinun luonasi, Sinun povellasi voin unohtaa kaikki suruni, kaikki vaivat, virheet ja katumukset.”319

Harjoittelun päätyttyä kauppaneuvos Frantzen kirjoitti 15.10.1850 Snellmanille todistuksen tarkoista tiedoista merilaista.320 Snellman oli hankkinut siten perusteellisen muodollisen pätevyyden virkaan. Motivaatiota oli antanut se, että syyskuun alussa Borgström oli kertonut, että Etelä-Suomen merivahinkovakuutusyhdistys oli äänestänyt yksimielisesti merivahinkovakuutusyhtiön tarkastajan virkaan Snellmania. Hän saattoi nyt tiedustella hallituksen puheenjohtajan ominaisuudessa Snellmanin suostumusta virkaan.321

Länsi-Suomen merivahinkoyhdistys oli äänestänyt virkaan Turun merikoulun opettajaa, kapteeni B. M. Ekelundia. Senaatin talousosasto päätti 20.11.1850, että oli asetettava kaksi virkaa ja määräraha 1 200 ruplaa jaettava puoliksi. Kenraalikuvernööri Menšikov ilmoitti kuitenkin 12.3.1851, että hänen esityksestään keisari oli määrännyt asetettavaksi vain yhden dispasöörin viran ja sen sai sen yhdistyksen ehdokas, jonka laivoilla oli suurempi vakuutusarvo. Tällä tavalla Snellman pelattiin jälleen ulos.322

Tapahtumaa oli ennakoinut Snellmanin ja Menšikovin Pietarin-kanslian päällikön Constantin Fischerin kohtaaminen Tallinnassa eräillä päivällisillä syyskuussa 1850. Snellmanilta jo kaksi virkanimitystä vienyt ja kolmatta viemässä ollut Fischer kehuskeli, että maan hallituksen nimityspolitiikassa perhetraditiot eivät merkinneet mitään ja että hän oli oikea demokraatti.323

Viranomaisten kyynisyyttä suhteessa Snellmanin vakaumukseen osoitti se, että kolme kertaa tyrmättyä ja julkisesti nöyryytettyä Snellmania kaavailtiin kuitenkin Virallisen lehden päätoimittajaksi, kun kenraalikuveröörin kansliaan perustettiin uusi osasto tätä toimintaa johtamaan. Snellman koettiin sopivaksi, koska hän jos kuka hallitsi yleisen mielipiteen ohjaamisen. Asiaa pantiin Snellmanilta tiedustelemaan kenraalikuvernöörin Helsingin-kanslian päällikkö M. W. Nordenheim, mutta Snellman kieltäytyi.

Tietämättä näistä lyhyiksi käyvistä keskusteluista valtiosihteerinviraston ensimmäinen toimitussihteeri F. Langenskiöld pyysi Cygnaeusta 30.11.1850 taivuttelemaan ystäväänsä suostumaan. Cygnaeus suuttui ystävänsä puolesta: ”Kuinka voisi juolahtaa mieleesi, että hän saisi sellaisen päähänpiston, kun on puhe maan korkeinta luottamusta nauttivasta kirjailijatoimesta, ja häntä on kohdeltu kuin mitäkin pannaan julistettua? – – Snellman on kyllästynyt kaikkeen kirjailijatoimeen, jolla hän on rasittanut sieluaan ja hankkinut itselleen ikävyyksiä enemmän kuin on jaksanut kantaa.” Cygnaeus sanoi suoraan: ”Todella täytyy jokaisen, joka sydämestään haluaa rakastaa ja kunnioittaa maansa hallitusta, surkutella sitä, jos se todella voi alentua kiukkuista kostoa osoittamaan suhteessa niin paljon alemmassa asemaa olevaa kohtaan, niin korkealla kuin hän henkisessä suhteessa onkin.” Lopuksi Cygnaeus vielä sivalsi: ”Ja erittäin mielelläni soisin sinun osaltasi vaikuttavan siihen, että miestä, joka on Suomen etevimpiä, kohdeltaisiin edes kymmenennellä osalla sitä hellyyttä, jota sinun on onnistunut herättää maailman sekä henkisesti että aineellisesti kurjimpia olentoja – lappalaisia kohtaan.”324

Snellmanin vastaus myös Langenskiöldin tiedusteluun oli jyrkän kielteinen, mikä aiheutti Menšikovissa voimakasta tyytymättömyyttä. Kenraalikuvernööri ei kuitenkaan käsittänyt sitä, että jos Snellman olisi suostunut Virallisen lehden toimittajaksi, hänestä olisi tullut häntä sortaneen hallitusjärjestelmän maksettu puolustaja. Tämä olisi merkinnyt Snellmanille moraalista kuolemaa. Hän ei halunnut myydä sieluaan mistään jalomielisestä eleestä häntä kohtaan. Siksi hän ei voinut saada ymmärtämystä merivahinkotarkastajan viran täyttämisessä. Hallitus ei tarvinnut niin itsepäistä miestä. Noudattamallaan itsenäisellä linjalla Snellman ajautui tukalaan tilanteeseen. Omien sanojensa mukaan hän valmistautui elämään perheensä kanssa kuin taivaan linnut.Snellman kirjoitti Runebergille 21.1.1851, että hänen perheensä elää kuten ennenkin: ”huolten ankarasti ahdistamina mutta Jumalan kiitos vielä lannistumattomalla mielellä.”325

Täydellisesti julkisesta toiminnasta syrjään sysättynä Snellman piti kiinni vakaumuksestaan, koska hän tahtoi toimia niin kuin julisti, vakaumuksessa oli hänen voimansa. Tunteet kiteytyivät hänen pitämässään esitelmässä Fredrik Ehrströmin muistotilaisuudessa 10.2.1851. Ehrström oli Snellmanin mielestä säilyttänyt ajattelun- ja sanomisen vapautensa, vaikka ei ollut julkiseen virkaan kelvannutkaan.

Esitelmässään Snellman käsitteli humaanisuuden merkitystä siltä pohjalta, mitä kristinusko on voinut ihmiskunnalle antaa. Hänen mukaansa se oli merkinnyt uutta maailmankatsomusta, joka on luonut uuden suunnan annettuihin olosuhteisiin. Ihmisellä oli jo maan päällä tehtävä: toimia Kaitselmuksen palveluksessa ihmissuvun täydellistämiseksi: ”Ihminen ei voi ajatella tehtäväänsä ihmisenä liian korkeaksi, eikä hän voi olla kyllin nöyrä omien kykyjensä suhteen täyttämiseksi.” Humaanisuus oli saavuttanut tämän merkityksen uudella ajalla erotuksena keskiajasta. Snellman oli vakuuttunut, että missä tahansa yhteiskunnallisessa asemassa, kumpaan sukupuoleen hyvänsä kuuluvana ihminen voi harjoittaa perhe-elämän hiljaisia hyveitä, vaikuttaa kutsumuksensa ja kykyjensä mukaan yhteiskunnan menestykseen, osoittaa isänmaallisuutta ja todistaa ihmisrakkaudesta. Ihmisten teot eivät mene hukkaan vaikka jälkipolvet unohtavat nimet: ”Kaikessa tässä voi työskennellä ihmiskunnan yleisen päämäärän puolesta, ihmiskunnan jalostamiseksi ja täydellistämiseksi, Jumalan valtakunnan kasvun puolesta maan päällä.” Snellman viittasi ajan henkeen, koska vain tällaisesta mielenlaadusta kohoavaa toisten ihmisten mielipiteiden ja tekojen kunnioittamista voitiin kutsua humaanisuudeksi.326

279                        Kari Selénin kommentaari, SA VI: 167.

280                        Kirje Jeanette Snellmanille 7.7.1849. KT 12, 17.

281                        Kirje Jeanette Snellmanilta 8.7.1849. KT 12, 18.

282                        Kirje Jeanette Snellmanilta 13.7. 1849. KT 12, 20.

283                        Kirje Jeanette Snellmanilta 15.7. 1849. KT 12, 21–23.

284                        Kirje Jeanette Snellmanille 16.7. 1849. KT 12, 23.

285                        Kirje Jeanette Snellmanille 18.7. 1849. KT 12, 24.

286                        Kirje Jeanette Snellmanille 22.7. 1849. KT 12, 25.

287                        Kirje Jeanette Snellmanilta 23.7. 1849. KT 12, 26.

288                        Kirje Jeanette Snellmanille 31.7. 1849. KT 12, 30–32.

289                        Kirje Jeanette Snellmanille 11.8. 1849. KT 12, 33–36.

290                        Ehdotus kauppaoppilaitoksen säännöiksi [joulukuussa 1849]. KT 12, 216–220. Pertti Hakalan kommentaari, SA VI:210.

291                        Matti J. Kastemaa, Helsingin kauppaoppilaitos 1881–1981. Keuruu 1981, 18. Ks. Rein (1981) I, 483.

292                        Kirje Jeanette Snellmanille 18.8. ja elokuussa 1849. KT 12, 36–38.

293                        Keskinäinen vakuutusyhtiö Tarmon Arkisto, kansio 114: nro 3059. Ks. Kuopion kaupunkiseurakunnan rippikirjat 1848–1858, tontti 60, sivu 370. Ks. Helena Riekin selvitys: Snellman ja Almin talo 29.4.2002. Kuopion kaupungin ympäristökeskus. Kauhakuormaaja repi tammikuussa 2002 talon alkuperäiset rakenteet ja hienon empirevuorauksen polttopuiksi kauppakeskuksen tieltä. Henkikirjoissa Snellmania ei ole merkitty Almin taloon. Ks. Pirjo Jantusen selvitys 30.4.2002. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Ks. myös Viitala 2002, 33–34.

294                        Kari Selénin kommentaari, SA VI:192 ja 193. Ks. Porvoon piispan ja tuomiokapitulin allekirjoittama erokirja 10.10.1849. Yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelma V. B. 11.

295                        Kuopion maistraatin pöytäkirjat Ca 29:2.3.1846 §8, 107–108; Ca 30:14.6.1847 §§10–14, 208–208; Ca 33:14.10.1850 §8, 402–404. Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Mikkelin maakunta-arkisto. Ks. myös Kari Selénin kommentaari VII:88.

296                        Ks. johdanto, Merivahingonlaskija. Kansallisarkiston arkistoluettelo nro 554 sekä Olof Riska, Dispaschörsinstitutionen i Finland. Tidskrift utgifven av Juridiska Föreningen i Finland. Helsingfors 1962.

297                        Kirje Jeanette Snellmanille 3.11. 1849. KT 12, 159.

298                        Kirje Jeanette Snellmanille 5.11. 1849. KT 12, 162.

299                        Kirje Jeanette Snellmanille 12.11. 1849. KT 12, 164.

300                        Kirje Jeanette Snellmanille 30.11. 1849. KT 12, 173.

301                        Kirje Jeanette Snellmanille 17.11. 1849. KT 12, 166.

302                        O. W. Louhivuori, Vakuutusoppi. Kansantaloudellinen käsikirjasto. Porvoo 1937, 473–474.

303                        Kirje Jeanette Snellmanille 24.11.1849. KT 12, 169–171.

304                        Kirje Jeanette Snellmanille 26.11. 1849 ja marraskuu. KT 12, 171 ja 173.

305                        Kristiina Kalleinen, Suomen kenraalikuvernementti. Suomen kenraalikuvernöörin asema ja merkitys 1823–1861. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 12. Helsinki 1994, 226.

306                        K. W. Rauhala, Keisarillinen Suomen senaatti 1809–1909. Jälkimmäinen osa. Vuodet 1859–1909. Helsinki 1921 (II), 251.

307                        Louhivuori 1937, 474. Vain Turun yhdistyksestä tuli toimintakykyinen ja jo 1850 se otti nimekseen Suomen merivakuutusyhdistys.

308                        Louhivuori 1937, 456.

309                        Ks. Saima 1844: 27, 31, 38 ja 46. KT 7, 387–396 ja 219–221 sekä Saima 1845:20. KT 8, 439–440 sekä Saima 1846:50. Kootut teokset 9, 416–418. Erkki Pihkalan kommentaari, SA IV:112.

310                        Louhivuori 1937, 472.

311                        Ks. Snellmanin Todistus Suomen merilain ja sen asetusten tuntemisesta. Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelma: Mf/V. A. 8.

312                        Kirje Jeanette Snellmanille 21.8. 1850. KT 12, 252.

313                        Kirje Jeanette Snellmanilta 25.8. 1850. KT 12, 254.

314                        Kirje Jeanette Snellmanille 29.8. 1850. KT 12, 255–259.

315                        Kirje Jeanette Snellmanilta 30.8. 1850. KT 12, 259.

316                        Kirje Jeanette Snellmanille 3.9.1850. KT 12, 260.

317                        Kirje Henrik Borgströmiltä 3.9.1850. KT 12, 262.

318                        Kirje Joachim Wilhelm Pippingiltä 3.9.1850. KT 12, 263.

319                        Kirje Jeanette Snellmanille 6.9.1850. KT 12, 263–264.

320                        Pertti Hakalan kommentaari, SA VII:103. Helsingin yliopiston käsikirjoituskokoelmassa E. Frantzenin kirje ja sen liitteenä oleva todistus on sijoitettu eri kansioihin. Ks. SA VII, 474–475.

321                        Kirje Henrik Borgströmiltä 3.9. 1850. KT 12, 262.

322                        Pertti Hakalan kommentaari, SA VII: 98.

323                        Muistelmanluontoisia muistiinpanoja 1876. KT 23, 448.

324                        Rein 1981 (II), 486–487.

325                        Kirje Johan Ludvig Runebergille 21.1.1851. KT 12, 266–267.

326                        Puhe ”Humaanisuuden merkityksestä” 10.2.1851, KT 12, 267–275.