Suomeen palattuaan Snellman oli monien hyvien esimerkkien rohkaisemana päättänyt yrittää soveltaa yhteiskunnallista ja kansallista ohjelmaansa käytäntöön. Omaperäisen lehti-idean toteuttaminen Suomessa oli uskallettua. Tähän ennakkoluulottomaan yritykseen hän oli saanut runsaasti virkkeitä Ruotsista ja Saksasta. Suurin motivaatio hänen sanomalehtityöhönsä näyttäisi liittyvän siihen henkiseen murrokseen, joka vieroitti hänet lopullisesti filosofian tutkimuksesta. Snellman, joka oli omistanut käytännössä koko elämänsä filosofialle, oli kirjoittanut Bergfalkille kesällä 1843: ”Mitään varsinaisesti filosofista tutkimusta en ruotsiksi kirjoita – jos ylipäänsä koskaan enää kirjoitan.” 205

Perusteellisemmin hän eritteli tuntojaan Tübingenin yliopiston professorille J. J. Reiffille joulukuussa 1843. Snellman muisteli kaiholla, miten hänen kirjallinen tuotantonsa ulkomailla tuotti rahaa, jolla saattoi elää ilman huolia: ”sellaista elämää rakastin kovasti kun kaikki sujuu.” Suomeen palattuaan hän huomasi, että kirjailijaksi kypsyminen oli ollut virhe ”yliopistossa, jossa luetaan hulluksi asti, mutta kukaan ei kirjoita mitään”. Ystävälleen hän totesi, että tukalan rahatilanteensa vuoksi hän päätti jättää yliopiston ja lähteä koulumestariksi Kuopioon ja päästä kapteenin (capitain) rankiin. Neljän vuoden kuljeskelu maailmalla oli hänelle kuitenkin opettanut, miten päästiin ulos kirotusta skolastisesta filosofoinnista.

Snellman suositteli tällaista ravistusta Reiffille lääkkeeksi hänen yksinäiseen mietiskelyyn ja luulosairauteen taipuvaiselle luonteelleen. Lisäksi hän halusi sanoa, että saksalainen filosofia ei päässyt eteenpäin, ennen kuin se oli tuottanut valtiolle ja kirkolle jotain hyvää. ”Hegelissä itsessään on paljon masentuneisuutta ja vääristelyä. Vanha Schelling parka on vajonnut täydelliseen humpuukiin.” Snellmanin mukaan viisaimmat Hegelin kannattajista pysyvät vaiti, koska eivät voineet puhua hyvällä omallatunnolla. Lopuksi Snellman totesi: ”veri on vettä sakeampaa sanoo suomalainen sananlasku; ts. kukin eläköön primo loco isänmaansa hyväksi ja harjoittakoon, jos niin täytyy, myös filosofiaa.206 Snellman ei yllättäen maininnut Reiffille mitään Saima-lehdestään, vaikka toteuttikin kirjeen teesit omalta osaltaan tässä lehtihankkeessa.

Sanomalehtimieheksi heittäytyminen ei ollut suuri kynnys Snellmanille, joka oli harjaantunut kriittiseen julkiseen keskusteluun. Hän oli tarjoillut kirpeää lääkettä jo Spanska Fluganissaan, mutta vasta Frejan ahkerana avustajana hän oli oppinut kiivaan sanomalehtipolemiikin kuviot. Snellman harjaantui taitavaksi kynänkäyttäjäksi puolustaessaan käsityksiään perheestä, uskonnonvapaudesta ja sivistyneistön roolista konservatiivien ja radikaalien hyökkäyksiä vastaan. Omalla esimerkillään hän alkoi vaatia suomalaisia tiedemiehiä osallistumaan sanomalehtikeskusteluun, koska hänen tapaamansa Saksan nuorhegeliläiset filosofit olivat ahkeria aikakausikirjailijoita ja lehtimiehiä. Heidän kanssaan keskustellessaan Snellman näytti pohtivan kaikkein eniten juuri filosofian ja käytännön suhdetta. Ensimmäinen tällainen kontakti oli Kööpenhaminassa Monradin Faedrelandet- lehti, jota hänen tuntemansa nuoret miehet toimittivat loistavalla tyylillä, järjellä ja maltilla, henkilökohtaista kunniaa arvossa pitäen. He olivat puolueettomia, koska he eivät myyneet vakaumustaan eniten tarjoavalle.207

Snellmanin mielestä oli suuri etu, että tällaiset miehet huolehtivat poliittisesta kirjoitustyöstä, etenkin kun kansakunnalla ei ollut tässä suhteessa minkäänlaista koulutusta ja rahvaan sivistys ei ulottunut uskontotietoa pidemmälle. Sillä kuten aina itsevaltaisesti hallituissa valtioissa, tiede ei ollut vaikuttanut massoihin.208

Omaksuessaan aktiivisen kirjallisen herätystyön Snellmanin rinnasti Suomen ja Saksan olosuhteet, joissa kummankaan kansakunnan keskuudessa kansallishenki ei ollut vielä herännyt ja kumpikin maa eli tiukassa itsevaltaisessa valvonnassa. Juuri kun Suomessa oli kehittymässä otollinen ilmapiiri Snellmanin peräänkuuluttamalle kansallishengelle ja omintakeisen kansallisen elämän ja kulttuurin luomiselle, oli hän itse ehtinyt kehittyä kirjallisessa ilmaisussaan ja päässyt eroon vaikeaselkoisesta ja koukeroisesta tyylistään.209

Nervander ei ollut asiasta niin vakuuttunut ja koetti hillitä Snellmanin suomenkielisyysintoa ja rauhoitteli tämän hermoillessa tilauksien saamista: ”Joka pitää hankkeesta, tilaa; joka ei pidä hankkeesta, tilaa, koska yhdentekevien ihmisten luonteen mukaista on lähteä mukaan katsomaan, miten suuri usko asiaan kuolee 52 viikon kujanjuoksuun. Sinähän tiedät, että yleisö pitää sekä kruunajaisista että teloituksista. Voilà ton avenir [Siinä on tulevaisuutesi]!”210

Snellman perusti Saiman kansallisuusohjelmansa valtakunnalliseksi suunnannäyttäjäksi. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 11.1.1844 ja herätti heti suurta huomiota jo pelkällä ulkoasullaan. Muista poiketen se oli foliokokoinen (painoarkki oli taitettu kahdeksi lehdeksi), kolmipalstainen ja ladottu pääosin antiikvalla yleisen fraktuuran sijaan. Kaikesta näkyy, että Snellman oli käyttänyt mallina ruotsalaisia ja saksalaisia lehtiä: Saiman ulkonäkö muistutti suuresti Aftonbladetia ja Frejaa.211 Lehden iskevä tyyli perustui siihen, että Snellman ei kasannut lehden sisältöä saksien ja liiman avulla sattumanvaraisesti kuten muut lehdet. Hän valitsi vain sellaista aineistoa, joka palveli lehden linjaa. Kokonaisuudessaan lehti rakensi tietoisesti itsenäistä talous- ja sosiaalipoliittista ohjelmaa sekä sivistysohjelmaa. Koska lehden päätavoite oli kansallisen tietoisuuden herättäminen, kaikkien artikkeleiden, uutisten ja runojen piti edistää tätä tavoitetta, ja kannanotto saattoi piillä lyhyissäkin uutisissa.212

Kirjoittaminen oli Snellmanille helppoa, ja monipuolinen lukeneisuus ja viehtymys kirjalliseen ilmaisuun yhdistettynä julistajan taipumuksiin tekivät hänestä ensiluokkaisen omien aatteidensa markkinamiehen. Harva filosofi on ollut Snellmanin kaltainen omien oppiensa pätevä kansanomaistaja, jolla oli tilaisuus soveltaa ohjelmaansa käytännössä.213 Heti helmikuussa August-veli Kristiinankaupungista kertoi, että Saima oli siellä suosiossa ja siitä pidettiin, vaikka mutkittelevien ri-vien lukeminen olikin kiusallista. Maamiehen Ystävälle toivottiin enemmän tilaajia, koska talonpoika ei pitänyt kiirettä. Samalla veli tiedusteli, voitaisiinko lehti painaa samaan aikaan ruotsiksi sikäläistä rahvasta varten.214

Saima oli sisäistänyt Suomessa harvinaisen eurooppalaisen toimitusotteen, eikä Snellman antanut paljonkaan arvoa muiden lehtien tavalle kirjoittaa asioista. Heti lehden ensinumerossa Snellman leimasi kilpailevat sanomalehdet, Finlands Allmänna Tidningin, Helsingfors Tidningarin, Helsingfors Morgonbladin, Borgå Tidningin, Åbo Underrättelserin, Åbo Tidningarin ja Wasa Tidningin, kelvottomiksi ja tehottomiksi lehdiksi, ”seitsemäksi viisaaksi”, jotka viettivät nimipäiviään unikeon päivänä. Tällaiset ivalliset sivallukset säikäyttivät muut lehdet lentoon kuin parven nukkuvia yölepakoita. Kynäsota oli nopeasti täydessä vauhdissa.215

Snellmanin tyylinä ei ollut silitellä päätä. Muita lehtiä arvostellessaan hän oli pikemminkin vanha koulumestari, joka löi poikia sormille viivoittimella siltä varalta, että he joka tapauksessa olisivat laiskoja seuraavalla viikolla. Kilpailijat pitivät Saimaa ukkosenjohdattimena, joka tuuletti yleisiä asioita, mutta moittivat sitä samalla liiasta innosta ja asiantuntemattomuudesta. Snellman halusi kuitenkin pitää kurssinsa eikä esimerkiksi hyväksynyt missään tapauksessa Helsingfors Tidningarin toimittajan Topeliuksen kantaa, että sanomalehtien tuli olla myös ”helposti sulavaa hengenravintoa” ranskalaisen lehdistöihanteen mukaisesti. 216

Snellmanin kiihkeät kannanotot nostattivat useita lehdistödebatteja. Kiistat saattoivat jopa johtaa vanhojen ystävien suhteiden kylmenemiseen tai suoranaiseen välirikkoon. Kritiikki löysi helposti maaliinsa, koska muissa lehdissä yhteiskunnallisia tai valtiollisia asioita ei liiem-min käsitelty.

Helsingin kolmesta lehdestä, vaikkakin puolueettomasta päästä, laajin oli Suomen virallinen lehti, Finlands Allmänna Tidning, joka oli hieman alle tuhannen kappaleen levikillään Suomen suurin lehti. Sen pääasiallinen merkitys oli siinä, että se sisälsi julkiset tiedotukset ja ilmoitukset. Uutislehtenä se oli vähäpätöinen, olivathan sen tiedottamat virkanimitykset jo kauan olleet yleisessä tiedossa. Lehteä toimitti oppihistorian professori, sittemmin yliopiston kirjastonhoitaja, Alexander Blomqvist vuosina 1825–1848. Pitkälle 1840-luvulle asti se oli maan ainoa todellinen ulkomaan asioista raportoinut lehti. Blomqvistin ulkopoliittiset katsaukset herättivät erityistä mielenkiintoa, vaikka ulkomaisia lehtiä saatiin Helsinkiin vain kahdesti viikossa, eikä lennätintä ollut. Siten Pariisissa 23.2.1848 tapahtuneesta vallankumouksesta saatiin tieto Helsinkiin vasta 10.3. illalla.217

Lehti saattoi julkaista arkaluonteistakin aineistoa, kuten Euroopan lehdissä ilmestyneitä Venäjää arvostelevia lausuntoja, mikä tuntuu oudolta Nikolai I:n yhtenäiskulttuurin oloissa. Blomqvist ei kuitenkaan ottanut kantaa valtiollis-poliittisiin kysymyksiin, tai jos ottikin, myötäili valtiovallan näkemyksiä. Melko vähän lehdessä kuitenkin käsiteltiin Ruotsin ja Venäjän oloja, koska lukijat saivat nämä tiedot suoraan Tukholman ja Pietarin lehdistä. Virallinen lehti säilytti asemansa Suomen johtavien kansalaispiirien, virkamiesten, maalaisaatelin, papiston ja kaupunkien varakkaan porvariston lehtenä 1800-luvun puoliväliin saakka.218

Toinen pääkaupungin lehti, Lauantaiseuran äänenkannattajaksi kutsuttu Helsingfors Morgonblad oli ilmestynyt vuodesta 1831 Runebergin toimittamana. Lehden uutisaines rajoittui akateemisiin ja kirkollisiin tapahtumiin. Lehdessään Runeberg kävi kriittistä välienselvittelyä Ruotsin kirjallisuuden kanssa. Koska lehteä avustivat ystävykset Nervander, Lönnrot, Cygnaeus, Nordström, Stenbäck ja monet muut, se onnistui kiteyttämään 1830-luvun kulttuurieliitin isänmaalliset ajatukset. Runeberg luopui lehden toimittamisesta 1837 ennen muuttoaan Porvooseen. Pienen välivaiheen jälkeen Fabian Collan nosti jälleen lehden tasoa vuosina 1841–1844. Collan oli kansallisten aatteiden lämmin kannattaja ja ajoi niitä lehdessä määrätietoisesti ja tarmokkaasti. Hänen jälkeensä lehteä ryhtyi hoitamaan Fredrik Berndtson avustajanaan S. G. Elmgren. Lehden nimi muuttui Morgonbladiksi 1845. Lehden sisältö oli monipuolista ja ajankohtaista. Valppaasti se seurasi köyhäinhoitoa, elinkeinovapautta ja sosiaalipolitiikkaa koskevia kysymyksiä. Lopulta Berndtson väsyi riitelemään sensuurin kanssa ja erosi 1847 palaten kuitenkin taas virkeänä toimitukseen 1851.219

Pääkaupungin kolmannen lehden Helsingfors Tidningarin ohjelma erosi muista: lehti pyrki uutisillaan ja kotimaan aineistollaan herättämään ja ylläpitämään harrastusta yleisiin asioihin. August Schaumanin mukaan lehti oli ”hiukan vähemmän köyhä uutisista ja hiukan sukkelakäänteisempi” kuin muut sen aikaiset lehdet. Topeliuksen saaminen 1842 lehden toimittajaksi toi vireyttä sen linjaan, kun hän alusta asti otti tehtäväkseen sorvata uutisia mahdollisimman viihteelliseen muotoon. Usein piti tyytyä Kiinan ja Japanin uutisiin, koska sensuurin pelossa oli parempi olla kommentoimatta Euroopan tai Suomen kysymyksiä. Topelius osasi tarjota tämän annin kuitenkin sopivan kevyessä muodossa, mikä viehätti lukijoita. Hänen eloisa ja herkkä temperamenttinsa soveltui mainiosti hänen kronikointi- ja pakinointityylinsä. Helsingfors Tidningarista tuli 1840- ja 1850-luvun luetuin lehti, kun Topelius runojen, novellien ja kertomusten lisäksi laajensi käsittelemiensä asioiden piiriä ulkopolitiikkaan sekä sosiaalisiin, taloudellisiin ja kasvatuksellisiin kysymyksiin. Kirjallisuus ja taide saivat hänen lehdessään erityistä huomiota osakseen. Artikkeleita sävytti lämmin, isänmaallinen ja idealistinen innostus.220

Vuoden 1843 tilausilmoituksessa Topelius lupasi: ”Kevyen ja miellyttävän tyylin yhdistäminen arvokkaaseen ja monipuoliseen sisällykseen on se tehtävä, jota toimitus katsoo velvollisuudeksensa pyrkiä kykynsä mukaan suorittamaan. – – Isänmaan mieli sekä maltillinen ja sivistynyt kirjoitustapa on ensimmäinen vaatimus, jonka Suomen yleisö asettaa sanomalehdistöllensä. Ainakaan tätä vaatimusta Helsingfors Tidningar ei tule rikkomaan.”221 Tämän lupauksen Snellman ja hänen Saimansa saivat Topeliuksen rikkomaan häntä tarpeeksi härnättyään – kansakunnan parhaaksi – niin kuin tarkoitus olikin.

Borgå Tidning aloitti 1837 sanomalehtenä, jonka ohjelmassa kirkollisella ja kirjallisella aineistolla tuli olemaan keskeinen sija. Lehden vastaavana toimittajana oli J. E. Öhman vuoteen 1845. Tämän jälkeen lehdellä oli kolmentoista vuoden aikana kahdeksan toimittajaa, mikä näkyi lehden sisällön kirjavuutena ja linjan puutteena. Syystäkin lehteä alettiin kutsua pehmeytensä vuoksi nimellä ”Borgå Gumma”. Öhmanin toimesta lehdessä lisääntyi 1840-luvulla uutisaineisto, jossa Venäjän asiat saivat muita lehtiä laajemman osuuden. Hiippakunnan tiedottaja muuttui enemmän yleislehden suuntaan. Toimittaja A. F. Sirénin aikana lukemistopuoli kasvoi lisää. Toimittaja lupasi olla onnellinen, jos lukijat aamukahvilla lehden äärellä piippunsa kanssa unohtaisivat maailman vaivat.222

Turun kahden päälehden – Åbo Tidningarin ja Åbo Underrättelserin – kilpailutilanne oli ratkennut 1840-luvulla jälkimmäisen hyväksi lehtori H. F. Sohlbergin linjakkaan toimittamisen johdosta. Hän oli suhtautunut myönteisesti Spanska Fluganin parannusvaatimuksiin ja Collanin uudistusvaatimuksiin. Hän laajensi lehden kotimaanosastoa ja sijoitti sen etusivulle sekä perusti epäpoliittisen ulkomaanosaston. Se säilytti ”kauppalehtenä” asemansa, koska Sohlberg oli kiinnostunut liberalistisista tavoitteista.223

Wasa Tidning perustettiin Vaasan lääninhallituksen ja hovioikeuden tiedonantajaksi. Kotimaakunnan asiat olivat lehdessä keskeisellä sijalla. Runsas ruotsalainen aineisto kertoi yhteyksistä Pohjanlahden yli. Lehden uusi aika alkoi, kun Vaasan lukion rehtori T. T. Renvall tuli lehden toimittajaksi 1846. Jo opiskeluaikanaan Castrénin asuintoverina hän oli omaksunut suomalaiskansallisen näkemyksen ja perehtynyt Hegelin filosofiaan. Hän oli snellmanilainen jo ennen Saiman ilmestymistä. Renvall oli kiinnostunut kouluolojen kehittämisestä, ja häntä voidaan pitää historianopetuksen uudistajana. Lehdellään hän halusi herättää laajemmin isänmaallista mieltä, mistä hän myös puhui päivittäin oppilailleen koulussa. Lehden ajankohtaisuus kasvoi ja se alkoi yhä enemmän ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Lehden uutta henkeä kuvasti sen nimen muuttaminen Ilmariseksi 1847.224

Snellmanin tavoitteena oli uudistaa suomalainen sanomalehdistö kansallisen sivistyksen kanavaksi, ja toukokuussa 1844 hän käynnisti ensimmäisen perusteellisen hyökkäyksen muita lehtiä vastaan. 225 Hän vaati julkista sanaa ottamaan vastuuta yleisistä asioista. Snellman pureutui aluksi julkisuuden käsitteeseen, joka hänen mielestään oli sama asia kuin sanomalehdistö. Hänen mukaansa itämailla julkisuutta oli sulttaanin porttien ja shaahin kynnyksen ulkopuolella, antiikin Kreikassa ja Roomassa se asui toreilla, Euroopan pakanoilla oli käräjäpaikkansa, keskiajalla Mars-kenttänsä. ”Meidän miellyttävänä aikana julkiset asiat ratkaistaan mukavissa kamareissa eikä julkisuus tietäisi omista asioistaan mitään elleivät kirjanpainajat suvaitsisi painaa niitä mustalla valkoiselle.” Snellmanin mielessä tässä se hankaluus olikin. Oli tunnustettava, että sanomalehdet edustivat yleistä mielipidettä samalla tavoin kuin hallitus pysyi pystyssä, lait olivat voimassa tai yleistä virkaa hoidettiin. Kansakunta totteli hallituksen käskyjä ja määräyksiä, koska se piti lakia korkeimpana oikeutena ja lainkäyttöä oikeudenmukaisena.

Snellmanin mielestä sanomalehdistön tehtävä oli vielä syvemmällä: ”Kunakin hetkenä on jokaisen tietysti omasta puolestaan ratkaistava, mikä mielipide on järkevin ja siten yleinen. Tässä asiassa auttaa julkinen keskustelu. Mutta varman arvion voi esittää vasta tulevaisuus, kun edellisen ajan mielipide on muuttunut laiksi ja olemassa olevaksi instituutioksi.” Artikkelin lopussa Snellman irvaili häijysti, että analyysi ei koskenut suomalaista lehdistöä, joka ei sisältänyt paljon mitään. Siitähän seuraisi, etteivät lukijat ajattele paljon mitään, mikä taas olisi epäkohtelias väite Saiman taholta.

Snellman tarkensi ajatuksiaan Saiman toisessa artikkelissa toukokuun lopussa: lehdistö ei voi välittää mitään lujaa sivistystä, se on koululaitoksen tehtävä, mutta se voi antaa virikkeitä opitun käyttämiseen, aktivoida omaan toimintaan. Tästä hän todisti: ”Siihen aikaan kun kirkko oli kaikki eikä valtio mitään, uskonto oli ainoana osoittamassa tämän hetken tarpeet ylittävää päämäärää. Mutta kristinusko itse kehottaa toimintaan yleisen puolesta, yli omien tarpeiden tyydyttämisen. Ja kun tämä käsitetään oikein, tulee yhteiskunnallisesta elämästä tämän yleinen vaikutuspiiri. Yhteiskunnan yleisiin asioihin osallistumisesta on siten yhä enemmän tullut eurooppalaisten kansojen henkisen elämän ehto.” Snellman pyrki osoittamaan, että sanomalehdistön tehtävänä on herättää ihmiset tähän osallistumiseen.226

Kesäkuussa 1844 hän antoi muille lehdille lisää kunnon iskuja: ”Ja koska kysymykseen, mitä päivän lehdessä on, saa melkein aina vastaukseksi ’ei paljon mitään’, niin tätä on kai pidettävä yleisenä mielipiteenä.” Snellman kysyikin, mitä voidaan sanoa lehdistä, jotka eivät sisällä oikeastaan mitään. Hänen mielestä sisältönä ei voinut pitää umpimähkään lainattua, usein vuodesta toiseen toistettavaa pikku tarinoiden ja anekdoottien kokoelmaa. Snellmanin mielestä ainoastaan Morgonblad oli osoittanut halua johonkin parempaan, mutta sekin näytti nyttemmin väsyneen. Lehtien vakavinta antia olivat olleet virkanimitykset ja kuolinilmoitukset. Snellmanin mukaan kevyen hengenravinnon levittämisen seuraukset oli helppo arvata: ”uutisia, pilailua, sukkeluuksia, kaskuja ja pikkutietoja ei pidä torjua lehden palstoilta. Mutta jos lehdessä ei ole mitään muuta ja jollei edellä mainittujen olennaisempien vaatimusten täyttämiseksi tehdä mitään, niin tällainen sanomalehtikirjallisuus on ilman muuta tuomittavaa.” Snellmanin mielestä nykypäivän lehdillä ei ollut mitään muita pyrkimyksiä kuin ”ajan kuluttaminen”. Tässä oli suuri vaara, koska huono kirjallisuus turmeli yleisön makua ja oltiin tulossa tilanteeseen, jossa ei enää osattu nauttia muuta hengenravintoa kuin kaikkein ajatuksettominta ja löysintä ajanvietelukemista.227

Snellmanin mielestä kirjanpainajien piti tyytyä painamaan vain lehtiä, koska heiltä ei voinut edellyttää riittävästi mielenkiintoa lehtensä aatteelliseen kehittämiseen. Snellmanin vetoomuksen mukaan vain aatteellisesti innostuneiden ammattimiesten hoitamana lehdistö voisi nostaa tasoaan.228

Juuri tätä Snellmanin kovin sanoin arvostelemaa kevyempää ilmaisua harjoittava Topelius kritisoi Saiman jyrkkää, radikaalia poleemisuutta; hänelle itselleen oli tärkeää sanomalehdistön tietoa jakava, historiallinen puoli. Topelius ennusti, että Snellmanin jatkuvasti ahdistelema Borgå Tidning pysyisi vakaammin yleisön suosiossa kuin nerokkaampi, mutta liian äänekäs ja ylvästelevä Saima. Hän piti Saimaa seitsenkuisena lapsena, joka sai hampaita ja puri kaikkia. Snellman ei jäänyt sanattomaksi tällaisen kritiikin edessä vaan palasi keskusteluun lehtensä myöhemmissä numeroissa. Hän vastusti jyrkästi Topeliuksen periaatetta, että sanomalehtikirjallisuus oli lehdistön päivittäistä puhetta. Se, että tuottaa suurta yleisöä mahdollisimman paljon miellyttävää sisältöä, osoitti kyllä liikemiesälyä, mutta tuskinpa sillä kirjallisuutta parhaalla tavalla autettiin.229

Snellman ei kiistänyt, että Topelius oli oikeassa siinä, että ”suurin osa maan sivistyneistöstä ja puolisivistyneiden joukko yhä elää lapsuutta suhteessa julkisuuteen, kirjallisessa viattomuudentilassa”. Oli kuitenkin väärin esittää tämä syyksi lehdistön rappiotilaan. Snellman kysyikin: ”Eikö silloin vaadita sitä enemmän toimintaa niiltä joiden asiaksi sivistyksen levittäminen on uskottu, mitä kauem-mas kansan valistus on aikansa korkeimmasta sivistyksestä jäänyt?” Snellman valitti, että jokainen yksilö oli kiinnostanut yleensä vain omista eduistaan ja vain vaivoin kykeni voittamaan synnynnäisen velttoutensa, ja kysyi viiltävästi, pitäisikö lehdistön nyt ”orjailla tätä velttoutta ja pelleillä sen hauskuuttamiseksi”. Mikä vapautti lehdistön yleisön sivistämisestä? ”Mikä sen oikeuttaa tottelemaan enemmistön oikkuja totuuden voiman asemasta, vajoamaan rahvaan maun tasolle sen sijaan että koettaisi jalostaa sitä?”230

Oikeastaan vain Fabian Collan Åbo Morgonbladissaan puolusti Snellmanin journalistiikkaa ja Saiman lehdistöohjelmaa, mutta epäili sanomalehdistön yhteiskunnallista vaikutusta ja merkitystä. Collanin mielipide muuttui kuitenkin nopeasti, koska jo helmikuun lopussa Snellman moitti ystäväänsä siitä, että tämä oli rynnännyt liikkeelle samassa laumassa muiden sanomalehtiherrojen kanssa hänen kimppuunsa. Collan oli kirjeessään vihaisena komentanut Snellmania pitämään suunsa kiinni ja häpeämään. Snellman muistutti, että henkilökohtaiset hyökkäykset olivat helppoja, koska hän kirjoitti omalla nimellään. ”En silti ole sellainen kelvoton otus, etten saisi tuntea syvästi isänmaassani vallitsevaa surkeutta ja ilmaista tätä tunnetta joutumatta sen takia olankohautuksen kohteeksi.” Snellmanin mielestä ”isänmaa, jonka puolesta mies ei ole vaikka valmis kuolemaan, on villieläinten asuinsija. En näe sellaisessa maassa mitään muuta korkeampaa tunnetta kuin tunteen sen alennustilasta. Jokainen, joka yrittää tukahduttaa tämän tunteen, on minun mielestäni johdettu harhaan ja johtaa muita harhaan.” Riitelyn johdosta Snellman oli kuitenkin pettynyt, että näytti todella olevan vähän mahdollisuuksia herättää tämä tunne: ”Minkäänlaiset kiljaisut ja sanaharkat eivät minua estä. Ainoastaan Saiman rohkeuden taivastelu voi järjestää sille suukapulan hampaiden väliin.”231

Snellman ei tinkinyt linjastaan. Neljässä artikkelissaan vuoden 1844 loppupuolella hän toi uudelleen selvästi esiin, että uudistuspyrkimykset ja niistä käyty julkinen keskustelu olivat viimeinen periaate, josta hän luopuisi.232 Hän muistutti, että oli helppoa täyttää palsta mutta vaikea saada se menemään perille lukijalle. Polemiikinvihaajat eivät tienneet, mitä tahtoivat. Lehti kirjoitettiin suurelle yleisölle eikä tutkijakammioiden asukeille. Sitä yleisön osaa, joka halusi elää henkisesti rauhassa ja karttaa Saimaa kuin ruttoa, Snellman ymmärsi hyvin ja totesi pilkallisesti: ”ostereiden ja chambertinin ääressä on epämukavaa ajatella pettuleivän syöjiä.” Yleinen mielipide oli peikko niille, joille yksityinenkin mielipide oli tarpeeton. Poleeminen lehti oli jänisräikkä niille, jotka olivat valmiit päivällislevolle ja joille ajatteleminen ja kuoleminen olivat kaksi ikävää asiaa.233

Snellman moitti Morgonbladia rohkeiden lausuntojensa siloittelusta ja häpeilystä heti seuraavassa numerossa, kun se oli uskaltanut ensin todeta, että ”maan lehdet ovat sitä mitä niiden ei pitäisi olla, nimittäin kaiken mahdollisen vieraalta lainatun sivistyksen tilkkutäkki ilman omaa pohjaa ja kansallisuutta.”234

Helmikuussa 1844 Snellman kirjoittaa Collanille: ”Parahin veli! Hirmuista on, että piru vie koko käden, ja silloin sormenkin ojentaminen sille on paha juttu. Ne jotka eivät näe slaavien olevan Euroopan nousevia kansoja, ovat mielestäni sokeita. Pikkuseikkoihin tuijottava saksalainen sanoo, ettei hän tiedä heillä olevan mitään luonteenomaista piirrettä, jota he edustaisivat ja jota he toteuttaisivat maailmanhistoriassa, ja koska asia on näin, heillä ei ole mielestään mitään tehtävää, ’ei mitään ideaa’, joka pitää heitä yllä. Jumala antakoon saksalaiselle anteeksi hänen umpisokean pedanttisuutensa.”235

Collan puolustautui sillä, että kun Suomessa tehtiin joku kelvollinen, hyödyllinen työ, hän oli valmis lukemaan sen valtaistuimen ansioksi, koska Aleksanterin tai Nikolain henkilökohtaisista toimista ei ollut hänen nähdäkseen Suomelle aiheutunut mitään, mikä olisi epäoikeudenmukaista. Omassa lehdessään Collan lähti siitä, että Venäjällä keisari työskenteli humanismin hyväksi, mutta ylimykset halusivat pitää kansan alistettuna ja polkea sitä. Kuitenkin Snellmanin oli turha syyttää häntä siitä, että hän olisi lehtensä palstoilla kehuskellut ”järjestelmää”, pikemminkin hän oli toiminut sitä vastaan.236

Nervander varoitteli ystäväänsä jo maaliskuussa, että Saiman henkeä ja äänensävyä vastustettiin voimakkaasti: ”mielistellen oikeal-le ja vasemmalle – lännestä itään – suomalaiset ovat vähitellen alkaneet uskoa omaan erinomaisuuteensa ja pitävät karvaana epäoikeudenmukaisuutena kaikkea, mitä Sinä esität vallitsevia oloja vastaan. Ja vaikka heidän sisäinen äänensä sanoisi, että olet oikeassa, ei se asiaa paranna.” Nervanderin mukaan ei mikään yksilö eikä kansakunta sietänyt, että joku rupesi häntä omasta aloitteestaan läksyttämään. Hyökkäyksen kohteeksi joutunut puolustautui sillä, että kirjoitukset olivat huonoja eivätkä vastanneet kirjoittajan arvostettua asemaa. Jos Snellman aikoi jatkaa niin pitkälle kuin pääsi, hän tulisi katkaisemaan suhteensa koko maahan. Hänen ”ärhentelynsä” aiheuttaisi lehden lakkauttamisen tai ainakin sen, että ”hallitus ei tee mitään” hänen hyväkseen.237

Vastaavassa hengessä Tengström kirjoitti samoihin aikoihin, että Sensuuriylihallitus oli alkanut havahtua esittämään muistutuksia.238 Kirjeessä Tengströmin pojalle Snellman kuittasi yliopiston epäsuopeuden Saimaa kohtaan: ”No, no, vielä tulevat toisenlaiset ajat – ellei Saiman viimeinen päivä ennätä ennemmin – joihin verrattuna opinahjo pitää näitä nykyisiä aikoja makean leivän päivinä.”239 Muuten Snellman totesi olevansa hämmästynyt Saimaa kohtaan osoitetusta suvaitsevaisuudesta juuri kun hän oli ”yrittänyt kiihdyttää vauhtia” ja aikoi ”vielä pyrkiä harppaamaan vielä pari kolme askelta eteenpäin”.240 Yleisestikin Saiman kohtalon puolesta jännitettiin ystävien piirissä, koska Ehrström pyysi matkalleen lähtiessään Snellmania ilmoittamaan, oliko hän enää Kuopiossa.241 Tällainen viranomaisten kavahtaminen ärsytti Snellmania, koska hän halusi saada toverinsa rohkeasti mukaan tositoimiin.

Morgonbladin artikkeli lokakuussa 1844 sai Snellmanin tuskaisasti parahtamaan. Lehti vakuutti voitonriemuisesti, että maassa ei ollut pulaa miehistä ”joiden nero voi valaista kansakuntaa – herättää yleistä mielipidettä” ja joilla oli ”luja tahto panna kaikki tietonsa toimintaan”. Snellman kysyi: ”Mikseivät he sitten astu esiin? Niin miksi sitä ei todellakaan tapahdu?” Hänen mielestään artikkeli oli saamattomuuden riemulaulua.242

Vielä yhdessä artikkelissaan hän toisti aiemmin esittämänsä idean yliopistomiesten myötävaikutuksen merkityksestä kunnollisten sanomalehtien syntymiselle. Kukaan ei asiaan reagoinut paitsi Helsingfors Tidningar surkealla pessimismillään. Kuitenkin sensuuri suhtautuisi toisella tavalla sellaisiin lehtiin, joiden palstoilla komeilisivat yliopiston arvostetuimmat miehet. ”Yhtä selvää on, että sellaisten miesten esiintyminen antaisi lehdistöpolemiikille toisen sävyn kuin sillä on nyt, kun sillä harvoin on muuta käsiteltävää kuin ääretön pikkumaisuus ja sen itsepintaiset tuotteet.”243

Eräs näistä julkisuuteen kutsutuista oli lääketieteen professori Immanuel Ilmoni, joka piti Snellmanin sanomalehtikirjoittelua vain rahanhankintakeinona. Ja se näkyi hänen mielestään lehden sävyssä. Ilmoni kertoi monien muiden ”täkäläisten järkevien miesten” kanssa olevansa sitä mieltä, että Saiman kirjoitustapa oli toisinaan liian kärkevä ja pureva, mikä vahingoitti hyvää asiaa. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että hän ei tuntenut muuta sanomalehteä, joka kiinnitti siinä määrin huomion nykyajan kaikkein tärkeimpien sivistysvaatimusten asemaan maassa. Näiden aiheiden tarmokas, asiallinen ja kansanomainen käsittelytapa miellytti häntä. Se ”pakostakin sykähdyttää jokaista todella isänmaallista sydäntä ja avaa turhamaisten ja omassa loistossaan paistattelevien silmät näkemään, miksi meidän maassamme ei ole juuri mitään (ainakin aidon humanismin ja kulttuurin kannalta) suurta eikä ylistämisen arvoista.”244

Huhtikuussa 1845 Saiman raivo lehdistötaistelussa oli mennyt niin pitkälle, että Tengström joutui vetoamaan Snellmaniin Topeliuksen puolesta, joka ”oli allapäin ja menettämässä rohkeutensa. Hänen lahjakkuudellaan, tyylin kepeydellä ja viehättävyydellä ym. on kiistaton arvonsa yhdistyneenä ajatuksiin, jotka, vaikka eivät olekaan syvällisiä eivätkä silti järin realis-tisiakaan, ovat silti parempia kuin alituinen sekamelska – – Topelius on kuitenkin itse rakastettavuus; ja leikillä, kisailulla ja lepertelylläkin on oikeus olemassaoloon.” Tengströmin mukaan Helsingfors Tidningar ei ollut koskaan vaatinut yleisön arvostusta vaan oli alistunut myöntämään toisarvoisuutensa.245

Tämä vetoomus ei hillinnyt Snellmania. He kiistelivät lehdistön tehtävästä entistä väkevämmin äänensävyin vuoden 1845 jälkipuoliskolla, jolloin Snellman suomi kovin sanoin suomalaisen sanomalehtikirjallisuuden heikkoa tasoa ja tärkeimpien asioiden laiminlyömistä. Hän syytti Topeliuksen lehteä ”löysästä seurapiirilöpinästä”. Lehti oli hänen mielestään täynnä arkista jaarittelua toistavaa kaunokirjallisuuden, teatterin, musiikin ja yleisten huvitilaisuuksien kritiikkiä, novellit kuvasivat latteaa arkielämää. Topelius malttoi pitkän aikaa vastata Snellmanin syytöksiin leikkisään ja rauhalliseen sävyyn, mutta puhui lopulta suunsa puhtaaksi. Hän vertasi Saimaa pahansisuiseen naiseen, joka ”puhuttuaan itsensä hengästyneeksi puhkeaa itkuun ja pitää itseään viattomana marttyyrinä”. Vasta ajan mittaan Topelius ymmärsi Snellmanin esittämät näkökohdat ja alkoi uudistaa lehteään Snellmanin viitoittamaan suuntaan.246

Snellmanin kynästä osansa sai myös Alexander Öhmanin toimittama Borgå Tidning, jossa oli hänen mielestään mitä kirjavinta palstantäytettä: elämäkertoja ja uutisia kaiken maailman tuntemattomista mies- ja naispuolisista suuruuksista, historiallisia ja tilastollisia kuriositeetteja sekä ihmeellisyyksiä ja kummallisuuksia maailman kaikilta kolkilta. Snellmanin mukaan tällaisen lukeminen oli turmiollista ja lamaannuttavaa. Myönteisiä lausahduksia Snellmanilta saivat ainoastaan Kanava sekä Morgonblad, jonka toimittajat F. Berndtson ja S. G. Elmgren tunnustivat avoimesti hänen uudistusvaatimuksensa oikeiksi: yleisöä alkoi tympäistä yhä enemmän muiden lehtien värittömyys, kun Saima oli sille näyttänyt, että sanomalehdessä voitiin kirjoittaa parempaakin kuin vuosisatoja vanhoja vitsejä.247

Snellmanin Saimaa ei kuitenkaan leimannut kuiva asialinja: neljäsosan lehden palstatilasta täyttivät kertomukset, romaanikatkelmat, novellit, runot, elämäkerrat ja kaskut. Kysymys ei ollut silti pelkästä ajanvietekirjallisuudesta.248 Kaiken aineiston Snellman oli valjastanut sivistyksen sanoman esiintuomiseen lukijoiden herättämiseksi. Snellmanin palattua Suomeen häntä alkoivat inspiroida käytännön elämä ja taustalle jäivät avioliittoromaanit ja filosofiset pohdiskelut. Siirtyminen rakkaudesta patriotismiin näkyy hyvin niissä kymmenissä novelleissa, jotka hän julkaisi Saimassa.249

Isänmaanrakkauden teemat nousevat etualalle Suomen sodan tapahtumia käsittelevissä novelleissa Viholliset ja Vakooja. Niissä Snellman asetti vastakkain patriotismin ja romanttisen rakkauden antaen isänmaallisuuden viedä voiton. Tällä tavalla Snellman alkoi painottaa entistä selvemmin yksityisen ja esteettisen sijasta sanataiteen julkisia ja yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä arkipäivän idealisointi tulee konkreettisemmin näkyviin juuri sotanovelleissa, joissa Suomen sota tarjoaa tavalliselle kansanihmiselle mahdollisuuden osallistua julkiseen toimintaan ja vaikuttaa kansakunnan historiaan. Merkillepantavaa on, että Snellman esitteli nämä ajatukset jo vuotta ennen Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. Tässä mielessä hän oli runebergilainen ennen Runebergia itseään.250 Kertomukset Näin sai Suomi lääkärin sekä matkakertomukset Käynti Rigillä ja Yö Jungfraun juurella liittyvät vielä läheisesti Tukholman aikaiseen aihepiiriin. Rotanloukku ja Vanhanpojan epäonni ovat pikemminkin palstantäytteitä kuin vakavaa sanomaa sisältäviä novelleja.

Saima oli täynnä myös omantyylisiä uutisia, joilla oli tarkka tehtävä lehden kokonaiskuvan kannalta. Niitä huolella poimimalla Snellman sai esiin arkaluonteisiakin asioita sensuurista huolimatta ja edisti kansallisuusajatuksen viriämistä. Uutisten valinta tuki ennen kaikkea lehden kansallista linjaa. Uutiset koskivat hallitsijahuonetta, ulkomaita, kotimaata ja paikallista tasoa eli Kuopiota. Esitystapa vaihteli uutisittain. Asiallisimpia olivat hallitsijahuoneen uutiset, jotka koskivat matkoja, avioliittoja ja kuolemia. Ulkomaanuutiset yksityiskohtineen eivät olleet lukijalle kovin informatiivisia, koska taustoja ei esitelty. Kotimaanuutiset olivat informatiivisempia vaikkakin asenteellisia ja poleemisia. Täsmällisimpiä olivat Kuopiota koskevat uutiset, jotka käsittelivät seudun jokapäiväisiä asioita. Saiman tärkeimpänä uutislähteenä olivat muut sanomalehdet. Kun posti tuli keskiviikkona Kuopioon, Snellman ehti hyvin saksia uutiset seuraavana päivänä ilmestyvään lehteen. Nopeimmin – 12–13 päivän vanhana – Kuopioon saapui Finlands Allmänna Tidning. Varsinkin kelirikot viivästyttivät postia viikkokausia ja vaikuttivat tällä tavalla lehden uutissisältöön. Saiman tapa ryydittää uutisia huumorilla epäilytti muita lehtiä, mutta myönnettiin myös, että se oli ainoa tapa kertoa sellaista, joka oli jo kaikille ennestään tuttua. 251

Snellman ilmoitti postin myöhästymisestä esimerkiksi näin: ”Uutiset eivät ole vielä sulaneet. Posti on kylläkin saapunut, mutta tuoreina pakatut sanomalehdet ovat jäätyneet kiinni toisiinsa ja ne saadaan irrotetuksi vasta iltapäivällä. Uutisillemme on siis käynyt kuten postitorveen jäätyneille sävelille, joista autuaasti edesmennyt Münchausen tai joku muu kertoja kertoo.”252

Kotimaanuutiset olivat kaikkein niukimpia. Ensimmäisellä sijalla olivat suomalaiskansallista sivistystä, suomen kieltä ja kirjallisuutta koskevat uutiset ja toisella sijalla liikenneyhteyksien paranemisesta, sadosta ja elintarviketilanteesta kertovat uutiset. Onnettomuus- ja rikosuutiset olivat erittäin harvinaisia. Topeliuksen toimittaman Helsingfors Tidningarin suosimia seurapiiriuutisia Snellman ei arvostanut ollenkaan vaan osoitti suoran halveksuntansa niitä kohtaan. Linja oli niin tiukka, että yleisenä puheenaiheena pidettyjä uutisia ei mainittu Saimassa välillä ollenkaan. Virasto- ja henkilöuutisten lähteinä olivat muut lehdet: niistä saksittiin nimitykset, vihityt, kuolleet, avoimet virat, tuomiot ja testamentit. Erityisesti hiippakuntauutisissa oli usein unohduksia ja jotkut uutiset julkaistiin kahteen kertaan.253

Snellman sanoi paljon uutisessa uudesta teoksesta: ”Kirjakauppoihin on ilmestynyt ’Consistorii Academici protokoll rörande Teol. Kandidaten Mag. Lars Stenbäcks ansökning om Docentur i Teologien’. Tiedossa on ollut, että tämä hra S:n hakemus on hylätty hänen tunnettujen ja myös tätä hakemusta varten julkaistussa akateemisessa tutkimuksessa esiin tuomiensa pietististen käsitysten takia. Morgonbladetin julkaisemista otteista havaitsee ilokseen, että konsistorin enemmistö on kannattanut hra S:n hyväksymistä dosentiksi ja täten kiitettävästi tunnustanut, että opetusvapaus on yliopiston olemassaololle välttämätöntä, ja vain pieni vähemmistö on ollut vastakkaisella kannalla.”254

Paikallisuutisten tarkkuudessa näkyy, että uutistapahtuman merkitystä määräsi tapahtumapaikan ja ilmestymispaikan etäisyys. Joka lehdessä oli säätiedotus, jossa vuodenaikojen etenemistä seurattiin seikkaperäisesti tyyliin: ”Toistaiseksi täällä tiedetään vain kevätauringosta, ei vielä keväästä. Yöt ovat kylmiä ja lumihanget siksi kutakuinkin koskemattomat.” Kaksi kertaa vuodessa käsiteltiin markkinatapahtumia. Joka kevät Snellman julkaisi lehdessä ilmoituksen Kuopion raamattuseuran vuosikokouksesta. Lehdessä tiedotettiin myös paikallisten koulujen lukukausien alkamisesta ja loppumisesta. Maanviljelyksen puolella seurattiin kesällä sadon kehittymistä ja korjaamista. Joulukuun alussa lehti kertoi Nikolain päivän juhlallisuuksista 18.12.

Satunnaisia uutisaiheita olivat rikos- ja tulipalouutiset. Rikollisten liikkumista maakunnassa seurattiin heidän kiinnijäämiseensä saakka. Suuri liikenneuutinen oli esimerkiksi Kuopion ensimmäinen höyrylaiva. Myös arvohenkilöiden vierailuista tiedotettiin tarkkaan. Korkeiden virkamiesten lähdöt ja tulot mainittiin, usein myös Lönnrotin vierailut sekä teatteriseurueiden ja musiikkiryhmien vierailut mainittiin.255 Kansalliset pyrinnöt näkyvät myös pikku uutisissa: ”Kelpo kaupunkimme saa kunnian olla ehkä ensimmäinen, jossa äidinkieli on otettu virallisesti käyttöön kirkon ulkopuolella. Herra Lagin eilen järjestämässä musikaalisessa soiréessa eräs nuori musiikinharrastaja lauloi Runebergin Seitsentoistavuotiaan ja Se oli silloin suomalaisina käännöksinä.”256

Poliittisia ulkomaanuutisia julkaistiin 1840-luvun lehdistössä vähän. Vuoteen 1848 asti ne olivat enemmänkin palstantäytettä ja kuriositeetteja. Puolet niistä käsitteli valtiollisia tai poliittisia tapahtumia usein Ruotsissa, Englannissa, Espanjassa ja Kreikassa. Snellman otti tavakseen käsitellä ulkomaan uutisia hyvin vapaasti värittäen niitä terävin rinnastuksin. Tekaistu uutinen Turkin suurvisiirin ja paavin kohtaamisesta Roomassa oli enemmän viihdettä kuin vakavaa tiedonvälitystä. Koska muut lehdet yleensä seurasivat vain Ruotsin tapahtumia, oli Saiman ulkomaanosasto joka tapauksessa monipuolisempi.257 Esimerkiksi hallitusvallasta Euroopan kuningashuoneissa Snellman uutisoi seuraavasti: ”Perheasioita: Englannin hallitsijahuone on karttunut prinssillä, joka F. A. T:n mukaan on kuitenkin kaiketi vielä epävarma valtapiiristään. Uskotaan kuitenkin, että hän ottanee hoitoonsa Yorkin herttuan viran. Espanjan nuori kuningatar Isabella on tällaisen salaperäisen pojan sijasta saanut ’salaperäisen kosijan’ ja Mademoiselle, Bordeaux’n herttuan sisar, kuuluu saaneen salaperäisen miehen, morganaattisen puolison eli puolison, joka kärsii tehtävänsä vaivat saamatta sen tuottamaa kunniaa. Euroopan tulevaisuus näyttää siis sangen salaperäiseltä.”258

Paitsi väittelyin Snellman piti muut lehdet hereillä myös jakelemalla pienemmistä aiheista ”näpäyksiä”, joissa väiteltiin sisällön paikkansapitävyydestä. Ärhäkän tyylinsä takia Saima joutui toimimaan jatkuvasti muiden lehtien suurennuslasin alla ja jakelemaan näpäyksiään joka suuntaan. Yksi tällainen syntyi, kun C. L. Hjelt Åbo Underrättelser -lehdessä väitti Saiman julkaiseman novellin Bröllopp, Barndop och Begrafning lainatuksi, eikä Snellman ollut siitä maininnut. Lehden mukaan tätä odotti viimeksi toimittajalta, joka vaati muilta lehdiltä kotimaisuutta, aktiivisuutta ja omaperäisyyttä. Syytös oli perätön, koska novelli oli julkaistu otsikolla Variationer (Muunnelmia) ja nimimerkillä ”risti”. Snellman todisti asian seikkaperäisesti kahdessa artikkelissa. Robert Tengström oli kyllä suositellut Snellmanille, että asioiden todistaminen olisi parempi menettelytapa kuin monet pienet pistot. Snellmanin mukaan asianomaiset olivat lukeneet todistelua kaikilla kielillä, ”ja se valuu heidän osaltaan hukkaan kuin vesi hanhen selästä”.259

Saiman siivittämä-nä Snellmanin filosofiset teokset kävivät hyvin kaupaksi Suomessa. Yleinen mielenkiinto Snellmanin ajattelua ja hänen mielipiteitään kohtaan oli selvästikin herännyt. Hänen kustantajansa Z. Haeggströn ilmoitti Tukholmasta syyskuun alussa 1844 teos-ten menekistä: ”Olen huvikseni laatinut taulukon niiden myynnistä; näet siitä, että voinemme ajan mittaan toivoa näkevämme uusia painoksia niistä kaikista lukuun ottamatta teostasi Akateemisesta opiskelusta, joka näyttää kokonaan uinahtavan.”260

Sopivalla hetkellä Saiman menekki ja teosten myynti lievittivät Snellmanin taloudellista rasitusta, jota lisäsivät lainat August-veljelle ja lupaus huolehtia kuolemansairaan veljen 7-vuotiaasta pojasta Carl Konstantinista eli Callesta.261 Kesä-heinäkuussa 1844 Snellman oli tehnyt matkan Alahärmään tervehtimään isäänsä ja tuonut samalla veljenpojan Kristiinankaupungista mukanaan Kuopioon.262 Tästä käänteestä Snellman kertoi ystävälleen: ”Luonani asuu pieni poikavekara. Poikaparka on ollut äiditön neljä vuotta ja jää pian isättömäksikin, ja isä on veljeni. Poika on kelpo lapsi. Ehkä hänestä on iloa, jos minulla elonpäivä riittää.” 263

205                        Kinnunen 1981b, 74–75.

206                        Kirjekonsepti Jacob Friedrich Reiffille 21.12.1843. KT 5, 483–486. Ks. Kinnunen 1981b, 74. Huom. Snellman ei puhu sanomalehtiyöstään sanallakaan Reiffille!

207                        Juha Manninen, J. V. Snellmanin tie Tübingeniin ja teokseen persoonallisuuden aatteen spekulatiivisesta kehittelystä. Teoksessa Miten tulkita J. V. Snellmania? Kirjoituksia J. V. Snellmanin ajattelun kehittymisestä ja taustoista. Snellman-instituutin julkaisuja 5. Jyväskylä 1987, 160.

208                        Ks. KT 4, 23.

209                        Kinnunen 1981b, 65–67.

210                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 6.1.1844. KT 6, 41–44.

211                        Päiviö Tommila, Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859. Teoksessa Suomen sanomalehdistön historia I (Toim. Päiviö Tommila). Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio 1988, 136.

212                        Kinnunen 1981b, 87–88.

213                        Tommila 1988, 133.

214                        Kirje Carl August Snellmanilta 9.2. 1844. KT 6, 109.

215                        Kinnunen 1981b, 138.

216                        Tommila 1988, 140–142.

217                        Gunnar Castrén, Helsinki kulttuurikeskuksena. Teoksessa Helsingin kaupungin historia III. 2. Helsinki 1950, 564.

218                        Jukka-Pekka Pietiäinen, Kansakunnan peili. Virallinen lehti – Officiella Tidningen 1819–1989. Helsinki 1989, 9–10.

219                        Castrén 1950, 565–566.

220                        Castrén 1950, 567–568.

221                        Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius ihmisenä ja runoilijana III. Helsinki 1919, 53–54.

222                        Tommila 1988, 155.

223                        Tommila 1988, 150–151.

224                        Tommila 1988, 155.

225                        Saima 20:15.5.1844, Julkinen sana. KT 6, 304–307.

226                        Saima 22:23.5.1844, Julkisuuden vaaroista. KT 6, 307–312.

227                        Saima 25:20.6.1844, Suomalainen sanomalehtikirjallisuus. KT 6, 367–369.

228                        Matti Kinnunen, Snellman itsenäisti sanomalehdistön. Savon Sanomat 17.11.1979. Maakuntakokoelma 99.12.

229                        Saima 36:5.9.1844, Kun ensin puhutaan ja sitten ajatellaan. KT 7, 77–82.

230                        Saima 37:12.9.1844, Vaikutukset ne ovat jotka vaikuttavat. KT 7, 82–85.

231                        Kirje Fabian Collanille 29.2.1844. KT 6, 143–145.

232                        Kari Selénin kommentaarit, SA IV: 102, 110, 137, 141, 146, 149, 158, 164.

233                        Saima 41:10.10.1844, Sanomalehtikiistoista. KT 7, 128–132.

234                        Saima 42:17.10.1844, Ruotsalaisia sanomalehtiä. KT 7, 140–141.

235                        Kirje Fabian Collanille 29.2.1844. KT 6, 143–145.

236                        Kirjekonsepti Fabian Collanilta 31.3.1844. KT, 226–229.

237                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 2.3.1844. KT 6, 155–156.

238                        Kirje Johan Jacob Tengströmiltä 4.3. 1844. KT 6, 157–158.

239                        Kirje Robert Tengströmille 23.5. 1844. KT 6, 327–329.

240                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 28.–30.6.1844. KT 6, 331.

241                        Kirje Carl Robert Ehrströmiltä 6.6. 1844. KT 6, 353.

242                        Saima 46:14.11.1844, Saamattomuuden riemulaulu. KT 7, 213–219. Ks. Morgonblad 85: 28.10. 1844.

243                        Saima 50: 12.12.1844, Voiko maahamme syntyä kunnollista sanomalehteä? KT 7, 251–254.

244                        Kirje Immanuel Ilmonilta 30.3. 1844. KT 6, 223–226.

245                        Kirje Johan Jacob Tengströmiltä 12.4.1844. KT 7, 405–406.

246                        Kinnunen 1981b, 143. Ks. artikkelit vuoden 1845 Saiman numeroissa 24, 28, 30, 33 ja 40 suomennosten osassa 8. ks. myös Antti Launonen, Saima kulttuuriherätyksen välineenä. Kuopion aika terävöitti Snellmanin kynän. Savon Sanomat 12.5.1991. Maakuntakokoelma. Ku 99.12.

247                        Kinnunen 1981b, 154.

248                        Kinnunen 1981b, 99–100.

249                        Pertti Karkaman yleiskommentaari, SA IV:11. Ks. novellit tarkemmin, Saima nro 21, 23.5.1844:Viholliset. KT 4, 318-327; Saima nro 31, 1.8.1844: Rakkaus ja rikos. KT 6, 431–441; Saima nro 43, 24.10.1844: Turmio. KT 7, 153–173; Saima nro 3, 16.1.1845: Vakooja. KT 7, 303-320; Saima nro 26, 26.6.1845:Kalastusasema. KT 8, 72–86; Saima nro 37, 11.9.1845: Kallis kepponen. KT 8, 157–163; Saima nro 43, 23.10.1845: Heikon voima. KT 8, 228–246; Saima nro 12, 28.3.1846: Vanki. KT 9, 30–41.

250                        ks. myös Pertti Karkama, Järkevä rakkaus. J. V. Snellman kertojana. Porvoo 1985, 116–146 sekä Pertti Karkama, J. V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka. Hämeenlinna 1989, 157–166. Matkanovelleista ks. Kari Selénin yleiskommentaari osassa IV:68.

251                        Kari Selinin kommentaari teoksessa J. V. Snellman Samlade arbeten IV:4. Helsingfors 1994.

252                        Saima nro 4, 25.1.1844: Miten hitaasti valistus nykyään kulkee. KT 6, 69.

253                        Seppo Vento, Saiman uutiset ja Snellman niiden toimittajana. Yhteiskunta 1953–1954. Forssa 1954, 100–101.

254                        Saima 48, 27.11.1845: Kotimaanuutisia. KT 8, 295.

255                        Vento 1954, 102–104.

256                        Saima 16, 17.4.1845: Kuopio. KT 7, 408.

257                        Vento 1954, 105–106.

258                        Saima 35, 5.9.1844: Ulkomaanuutisia. KT 7, 77.

259                        Kirje Robert Tengströmille 13.6. 1844. KT 6, 360.

260                        Kirje Zacharias Haeggströmiltä 6.9. 1844. KT 7, 87.

261                        Kirje Carl August Snellmanilta 24.5. 1844. KT 6, 329–330.

262                        Currilum vitae 1844–1845, SA IV, 761.

263                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 12.9.1844. KT 7, 95.