Muodollisen tutkinnon pänttäämisen vastapainoksi ylioppilaat hakeutuivat yhteisten kulttuuriharrastusten pariin. Pohjalaiset opiskelijat olivat jo Turussa kokoontuneet säännöllisesti kuraattorinsa ja johtomiehensä J. J. Tengströmin kotiin. Siellä tulevan kansallisen herätyksen johtajat seurustelivat ja saivat arvokkaita virikkeitä. Tässä piirissä muodostui se tiivis ystäväjoukko, jota voidaan pitää sittemmin Helsingissä syntyneen Lauantaiseuran ytimenä.

Toveripiiriä yhdistivät sama kotimaakunta, koulutausta ja yliopistoon kirjoittautumisen aika. Runeberg ja Nervander olivat olleet samaan aikaan Oulun triviaalikoulussa vähän ennen Snellmania. Runeberg, Snellman, Lönnrot ja Lille suorittivat ylioppilastutkinnon samaan aikaan. Cygnaeus asui Tengströmeillä, joka oli Runebergin ja Nervanderin kaukainen sukulainen. Vuodesta 1827 Runeberg, Snellman ja Nervander olivat erottamattomat. Cygnaeus kertoo Turun ajasta: ”Heillä oli yöllä yhteinen vuode, ja saman kehnon pöydän ääressä he nauttivat niin henkisen kuin ruumiillisenkin ravintonsa. He olivat köyhiä tämän maailman hyvästä, niin että heillä tuskin yhteensäkään oli sen verran kuin kukin olisi tarvinnut päiväksi – – mutta sitä vastoin rikkaita hengen antimista, niin että he jakaen keskenään koko valtakunnan, olivat aiotut kerran osoittamaan, miten pitkälle suomalaisella hengellä oli voimaa tänä aikakautena tunkeutua niillä eri aloilla, joille he antautuivat.”92

Kolmikkoa johti varhaiskypsä ja monipuolinen Nervander: hän kannusti Runebergia suorittamaan tutkintonsa loppuun ja Snellmania vaihtamaan pappisopinnot filosofiaan. Hän lohdutti usein tovereitaan: ”Ellemme muuksi kelpaa, niin kelpaamme ainakin piispoiksi.” Kolmikko alkoi vetää puoleensa muitakin nuorukaisia. Toveripiiriin liittyi myös I. Ahlstubbe, Gabriel Geitlin, veljekset Fredrik ja Carl Robert Ehrström, Carl Backman, veljekset Gabriel ja Fredrik Tengström sekä N. H. Pinello. Nämä toverukset tunsivat olevansa akateemisen nuorison valiojoukkoa, joka yhdessä arvosteli yliopiston oloja ja opettajia. Yhdessä he myös seurasivat Ruotsin kirjallisuutta ja arvioivat ruotsinkielistä runoutta. Maailman uutisista he seurasivat kiinnostuneina Kreikan vapaussotaa. Tästä ajasta Cygnaeus on muistellut: ”Se oli kummallista aikaa, mykkyyden henki vallitsi, sikäli kuin yleensä hengestä voi puhua.” 93

Kahdessa peräkkäisessä promootiossa rakentui silta kahden aikakauden välille. Turun Akatemian viimeisessä promootiossa saivat laakerinsa yhtä aikaa Nervander, Runeberg, Lille ja Lönnrot. Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ensimmäisessä promootiossa laakeroitiin loput ystäväryhmästä: Ahlstubbe, Backman, Cygnaeus ja Snellman ja moni muu. Heidän ympärilleen oli muodostunut keväällä 1830 tiiviimpi yhteenliittymä niin huomaamattomasti, että seuran perustamisesta on mahdoton puhua. Muutenkin sen toiminnasta on vaikea antaa tarkkaa kuvausta, koska sillä ei ollut ohjelmaa, vakinaista kokoontumispaikkaa, sääntöjä, toimihenkilöitä tai pöytäkirjaa. Eräs muistelija onkin sanonut: ”Ei kukaan ole näytteeksi niiden kulusta tehnyt selkoa ainoastakaan siinä puheeksi tulleesta kysymyksestä tai merkinnyt muistiin siinä lausuttuja nerokkaita ja syvämielisiä ajatuksia.”

Seuralla ei ollut edes nimeä; sitä kutsuttiin välillä ”nimettömäksi seuraksi”, klubiksi, lukuseuraksi, välillä tiistaiseuraksi mutta kaikkiin useimmin Lauantaiseuraksi, vaikka kokoontumispäivä oli välillä myös tiistai tai perjantai. Parhaimman kuvan seuran toiminnasta saakin perehtymällä sen jäsenistöön, heidän ajatuksiinsa ja toimintaansa. Jäsenistö muodostui neljässä vaiheessa.

Perustajajäseninä oli Turun viimeiseen promootioon osallistuneita ja seuraavaksi liittyneiden joukossa Helsingissä ensimmäisenä valmistuneet. Kolmannessa vaiheessa ryhmään alkoi liittyä professoreitakin. Tuttavalliseen sisäpiiriin kuuluivat Runeberg, Snellman, Nervander, Cygnaeus, Nordström, Laurell, F. Tengström, Bygdén, Ahlstubbe, F. Ehrström ja viisi tai kuusi muuta.94

Lauantaiseuran oli alun perin tarkoitus olla miesten seura mutta nopeasti mukaan tulivat myös jäsenten vaimot ja sisaret. Vaimoista mukana olivat Fredrika Runeberg, Anna Nordström, Agatha Nervander ja Carolina Tengström. Sisarista mukana olivat Laura Nervander, Henriette Ahlstubbe, Carilina ja Marhilda Runeberg ja Anna Christina Snellman. Mukana olivat myös Nervanderien kaukainen sukulainen Cecilia Bonsdorff, Tengströmien sukulaiset Maria ja Hanna Prytz ja sukulaispiirin ulkopuolelta Augusta Lundahl, Nervanderin entinen rakastettu.95

Lauantaiseuran naispiirin kiistaton johtaja oli lahjakas ja kielitaitoinen Fredrika Runeberg, joka tunsi kirjallisuutta laajalti. Hänen esimerkkinsä rohkaisemina naiset eivät tyytyneet olemaan pelkkiä miestensä muusia vaan kokoontuivat itsenäisinä kulttuuri-ihmisinä Runebergien kodissa Kruununhaassa. Miehet eivät sallineet naisten osallistua kirjallisuuskeskusteluihinsa, vaikka esimerkiksi Fredrika Runeberg saattoi kielitaidollaan tarjota miehelleen monipuolisempaa lukemista kuin mihin tuleva kansallisrunoilija itse pystyi. Yhtenä syynä naisten erillään pitämiseen oli se, että miesten oli vaikea suhtautua sivistyneisiin naisiin, se lähinnä hämmensi heitä. Naisten oli muodostettava oma piirinsä, jossa aiheina olivat kirjallisuus ja muut taiteet. Fredrika Runebergin mukaan miehet vain keskustelivat eivätkä lukeneet kirjallisuutta; naiset sen sijaan järjestelivät ja puhuivat koko ajan.96

Snellman oli myös ahkera vieras Runebergin kodissa, niin sanotussa seppä Ramstedtin talossa Meritullinkadun ja Maneesikadunkulmassa. Tätä pienempää ystävyyspiiriä sanottiin ”Kruununhakaseuraksi”, ja sen istunnoissa tunnelma oli niin hätkähdyttävä, että jokainen ensikertalainen oli ymmällä pelkästä hämmästyksestä. Snellman hakeutui viikoittain mielellään Fredrika Runebergin salongin lahjakkaiden naisten seuraan ja toi piiriin 1833 myös oman sisarensa sivistystä saamaan ja sulhasen löytämään. Naisten piirissä Snellman tunnettiin ritarillisuuden itsepäisenä esitaistelijana ja aina kohteliaana ja suojelevana herrasmiehenä.97 Snellman vieraili säännöllisesti myös Maneesikadulla professori J. J. Tengströmin perheessä, jossa omana houkutuksenaan oli kolme tytärtä: Sofia, Helena ja Natalia. Leskeydyttyään Tengström oli solminut uuden avioliiton Runebergin vaimon leskeksi jääneen vanhemman sisaren kanssa. Näin ystävyys Runebergiin syveni entisestään.

Snellman pysytteli aluksi syrjässä Lauantaiseuran varsinaisesta toiminnasta, mutta alkoi vähitellen ottaa innokkaasti osaa keskusteluihin. Topeliuksen muistiinpanojen mukaan kokouksissa oli ”nero valtiaana”. Noina ”attikalaisina öinä” saatiin nauttia Runebergin tyynestä huumorista, Snellmanin säälimättömästä logiikasta, Nervanderin purevasta ivasta ja Nordströmin kompapuheista, jotka olivat teräviä kuin silmäneula. Mikään ihmiskunnalle tai isänmaalle tärkeä kysymys ei ollut vieras näille nuorille lahjakkaille miehille. Kukin puolusti väitteitään innosta palaen melkein käsirysyn partaalle, mutta jännitteet purkaantuivat nauruun jonkun osuvan sukkeluuden laukaistua tilanteen.

Tiukimmin vakaumuksestaan piti kiinni aina Snellman. Filosofisten opintojensa myötä taitavaksi väittelijäksi harjaantuneena hän puolusti tarmokkaasti ajatuksiaan. Usein tällainen itsepintaisuus johti kiivaisiinkin väittelyihin, joissa hän usein tuli loukanneeksi ystäviään. Snellman tiesi, että häntä oudoksuttiin ”itseviisauden” ja kiivauden vuoksi, mutta hän oli mielellään vaikka omituinenkin, koska hän tiesi nähneensä enemmän vaivaa kuin muut mielipiteidensä takia. Pohjalaisen kiivautensa hän oli perinyt isältään ja äidiltään. Kohtaukset asettuivat kuitenkin pian eivätkä johtaneet pitkiin kaunoihin. Ikääntyessään Snellman oppi hillitsemään itsensä paremmin.98

Snellmanin oman kertoman mukaan seuran tarkoituksena oli keskustella kaikenlaisesta, erityisesti kirjallisista asioista, ja sitä kautta edistää jäsenten henkistä kehitystä. Jäseniltä kerättiin pieni maksu, jolla hankittiin Ruotsista kirjallisuutta, kuten Atterbomia, Geijeriä tai Tegnériä, jotka olivat ruotsalaisen romantiikan koulukunnan edustajia. Jokainen uusi vihko Bruzelliuksen saksalaisia klassikoita hankittiin heti.99

Kirjallisuuskeskustelujen lisäksi jäsenet lukivat seuran kokouksissa ainakin alkuvaiheessa ääneen aikaansaannoksiaan ja arvostelivat niitä. Joskus luettiin myös jäsenten matkoiltaan lähettämiä kirjeitä. Niitä riitti, koska esimerkiksi Cygnaeus lähti Haminaan 1833 ja Runeberg Porvooseen 1836, Nervander oli ulkomailla 1833–1836 ja Backman kotiopettajana Venäjällä 1835–1840.100 Kirjeiden avulla toverit pidettiin ajan tasalla poliittisista tapahtumista: esimerkiksi lokakuussa 1831 Nervander kirjoitti Snellmanille, että kaikki lehtien uutiset Varsovasta olivat totta. Hänen mielestään oli enemmän kuin todennäköistä, että Puola kukistuisi mutta se tapahtuisi kunniakkaasti. Samassa kirjeessä hän kertoi, että Ruotsissa kuninkaan ja kansan välillä vallitsi ankara jännite mutta hän ei paljon odottanut ruotsalaisilta: ”Kyllä he meluavat, mutta heissä ei ole ytyä. He ovat helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.”101

Lauantaiseuran istunnoissa nautittiin henkisen ravinnon päälle kuppi teetä tai lasi punssia ja sitten mentiin ravintolaan syömään. Iloisen seurustelun ja leikinlaskun lomassa versoi moni vakavampikin asia. Vaikka politiikkaa ei voinut suoraan harrastaa, aatteellinen innostus puettiin moneen viattomaan muotoon. Seuran tehokkain aika oli 1830-luvun alussa, jolloin perustettiin Helsingin lyseo 1831, heti perään Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja 1832 Helsingfors Morgonblad.

Idea nykyaikaisen koulun perustamisesta lähti Lauantaiseurassa siitä, että Helsingin ainoa koulu, triviaalikoulu, oli huonossa maineessa opettajien juoppouden ja huonon opetuksen takia. Säätyläiset eivät uskaltaneet sinne lapsiaan laittaa vaan turvautuivat yksityisopetukseen. Myöskään J. H. Avellanin 1829 aloittama yksityiskoulu ei ollut parantanut tilannetta. Keväällä 1830 seurassa syntyi ajatus uudenlaisiin kasvatusperiaatteisiin nojaavan yksityiskoulun perustamisesta. Ideoijia oli useita, koska useimmat olivat toimineet kotiopettajina pitkiäkin aikoja. Varsinainen esitys oli lähtöisin kuitenkin Lindforsilta, joka Tanskassa eläinlääkintää opiskellessaan oli perehtynyt sikäläisiin kouluihin. Nervander laati asiasta lopullisen esityksen.

30.11.1830 julkaistiin virallisessa lehdessä tiedoksianto, jossa A. A. Laurell ilmoitti päättäneensä Gyldénin, Nervanderin, Runebergin ja Lillen kanssa perustaa uuden koulun, jossa korostettaisiin humanistisen sivistyksen merkitystä. Tämä Helsingin lyseo oli Viipurin saksalaisen kimnaasin ohella Suomen ainoa täydellinen oppikoulu, jossa oli yhdistettynä triviaalikoulu ja lukio. Aineopetus oli tarkoitus korvata luokkaopetuksella ja muisti- ja ulkoluku sisällön ymmärtämisellä. Näissä puitteissa Snellman pääsi opettajana 1834–1836 tutkimaan pedagogin taipumuksiaan yhdessä Laurellin kanssa, joka oli rehtori. Opettajina lyseos-sa toimivat myös Castrén, Bygdén, Aminoff, Backman, Ehrström, Cygnaeus ja Topelius.102

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisessakin Lindfors oli aloitteentekijä. Hankkeen vireillepanosta on ainakin kolme versiota. Syksyllä Lönnrotin ullakkokamarissa vanhojen kirjojen säilyttämisestä keskusteltaessa Lindfors oli todennut: ”Vi stifta ett sällskap.” Toisen version mukaan asia juolahti heurekamaisesti hänen mieleensä kadulla ja hän kiiruhti Lönnrotin luokse edistämään asiaa eteenpäin. Kolmannen version mukaan Lindfors olisi huutanut asian G. Reinille, joka ajoi ikkunassa partaansa. Tämän jälkeen lähdettiin yhdessä Lönnrotin luokse suunnittelemaan asiaa.103

Yhdessä Laurellien, Nordströmin ja Lillen kanssa Lindfors laati seuralle ensimmäisen sääntöehdotuksen. Varsinainen perustamiskokous oli 16.2.1831 lehtori K. N. Keckmanin luona, jonka johdolla pohjalaiset olivat vuodesta 1815 kokoontuneet Turussa harjaantuakseen suomen kielen käytössä. Innokkaimpia osallistujia olivat olleet Lönnrot ja Lindfors. Kuitenkin sitä ennen jo vuonna 1822 Carl Axel Gottlund oli nähnyt paljon vaivaa vastaavan seuran perustamiseksi: ”Tehä yhtä Seuro tahi kunta joka sen piääle työtä tehä että suaaha suomen kieli ja suomen oppi, Ruotsin kielen siassa Suomesa ylesotettux.” Vielä 1826 hän lähestyi asiassa professori E. G. Melartinia.104

Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitun Keckmanin mukaan seuran tarkoituksena oli: ”pränttäyttää kaikenlaisia hyviä kirjoja mistä asiasta eli aineesta tahansa ja niin muodoin kartuttaa Suomenkieltä ja sitä harjottaa kaikisa kirjallisuuden haaroisa.”105 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisen aikoihin Euroopan poliittiseen ilmapiiriin loivat omat jännitteensä Ranskan heinäkuun vallankumous ja Puolan kapina. Näissä olosuhteissa Pietarin hallituspiirit eivät sietäneet Suomessa mitään epälojaaleja mielen-ilmauksia. Nyt Pietarin suomalaiset virkamiehet olivat pelkästään iloisia seuran perustamisesta, koska se todisti, että isänmaallisuus Suomessa ei ollut hallituksen kritisoimista. Seura aloitti toimintansa konservatiivisen patriarkaalisuuden hengessä. Seuran tehtävä oli tieteellinen ja käytännössä kansanvalistuksellinen.106

Seuran ensimmäinen julkaisu oli sveitsiläisen kansanvalistajan Heinrich Zschokken teos Das Goldmachherdorf (1817), jonka Keckman käänsi vuonna 1834 suomen kielelle nimellä Kultala. Hyödylinen ja huwittava historia, yhteiselle kansalle luettavaksi. Esipuheen mukaan ”suuri olisi heille riemun ainet, jos joku lukia kultaa siinä käsittäisi”. Kultalaa alettiin käyttää lukukirjana, kun suomi tuli kouluihin oppiaineeksi. Teoksen päähenkilö on sodasta palaava Toivonen, joka panee kylänsä asiat kuntoon. Hän antaa kylän isännille säännöt, joita tulee noudattaa seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa: pitää välttää krouveja ja kortinpeluuta, kiroilemista ja valehtelemista. Sen sijaan tulee käydä kirkossa, harjoittaa rukousta ja työntekoa. Teos on sekä valistuksen että romantiikan ja idealismin tuote. Uskonnollisen motivoinnin jälkeen otetaan järki käyttöön ja hylätään vanhat periaatteet. Pappi ei ole vain hengellinen isä vaan paimen monilla käytännöllisilläkin aloilla.107

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli toiminut kymmenen vuotta, Snellman kritisoi sen antikvaarista kulttuurikäsitystä ja vaati tieteellisen puolen vähentämistä kansanvalistamisen edistämiseksi.108 Seura oli lähtenyt tieteelliselle tielle kasaamalla eniten toiveita Lönnrotin runonkeruumatkoihin. Alku oli verkkainen, mutta Lönnrot pysyi kuitenkin seuran vankkana tukipylväänä ja jäsenet jaksoivat odottaa häneltä vakuuttavinta todistusta seuran tärkeimmästä tehtävästä.109

Lönnrot muutti Kajaaniin piirilääkäriksi, ja runoja alkoi kertyä nopeasti lisää. Samalla hänellä oli syntynyt ajatus yhdistää kertomarunot Lemminkäisestä, Väinämöisestä ja Ilmarisesta suuremmaksi kokonaisuudeksi, Kalevalaksi. Kokoomatyössään Lönnrotilla oli valittavana useita hyviä toisintoja, vaikka niiden keskinäiset yhteydet olivat hataria. Työ sujui niin rohkaisevasti, että marras-joulukuussa 1833 hän yhdisti pikku sikermät kokonaiseksi eepokseksi. Runojen järjestelemisessä hänen tavoitteekseen nousi rakentaa suomalaisesta kansantarustosta islantilaista Eddaa vastaava kokoelma.

Lönnrot onnistui lopulta sijoittamaan yhteen kaikki tärkeimmät lauletut runoaiheet, vaikka hän joutui itse sepittämään samassa tyylilajissa kertomuksia siirtymien väliin. Lisäksi hän oli poistanut ruokottomuuksia tai siltä näyttäneitä ylipyyhkimällä tai kirjaimia vaihtamalla. Toimitustapansa Lönnrot paljasti kursailematta esipuheessa: ”Tuskin luet yhtäkään seuraavaisista Väinämöisen laulannoista, jota ei olisi vähintäki viidestä eli kuudesta eri laulajoilta saaduista runoista yhteen toimitettu. – – Paikoin on siihen pitänyt täytteeksi omiaki sanoja panna, ei kuitenkaan sillä tavalla, että olisi itse asian perustuksesta poikettu.” Hän tunsi Homeroksen Iliaan ja Odysseian synnystä esitetyn teorian, jonka mukaan Kreikan kansalliseepokset eivät olleet syntyneet kerralla, vaan joku oppinut oli koonnut ne vanhoista kansanomaisista pikkulauluista. Vastaavan tehtävän Lönnrot oli ottanut itselleen.110

Lönnrot jätti Alku-Kalevalan käsikirjoituksen seuralle huhti-toukokuussa 1834, mutta se ei nähnyt vielä painettuna päivänvaloa. Käsikirjoituksesta edelleen kehitetty versio ilmestyi joulukuussa 1835 ja loput maaliskuussa 1836. Vastaanotto oli ihmettelevä, mutta tajuttiin, että oli saatu jotain, jota kuuluisimmatkin sivistyskansat tulisivat kadehtimaan. Kalevala ei ainoas-taan rikastuttanut suomalaista kirjallisuutta, vaan se antoi sille eurooppalaisen merkityksen.111 Kalevalallaan Lönnrot saatteli kansankielen ilmaisuvaroja kirjakieleen. Lönnrotin käyttöön ottamista sanoista voidaan ainakin puolensataa lukea nykysuomessa käytössä olevaan sanastoon. Yksi niistä on ’kirjallisuus’, koska ennen Lönnrotia suomen kielellä ei ollut vastinetta sanalle ’litteratur’.112

Snellman liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan ilmeisesti juuri Kalevalan ilmestymisvuonna 1835. Hän oli innostunut kansalliseepoksen syntymisestä ja antoi sen synnyttäjälle Lönnrotille suuren arvon, koska tiesi täsmälleen, mistä Kalevalassa oli kysymys. Vuonna 1839 hän rauhoitteli tulkitsijoita: ”Väinämöisestä ja monesta muusta on, kuten tunnettua, yritetty tehdä historiallisia henkilöitä. Näistä pyrkimyksistä voitaneen kuitenkin sanoa samaa kuin mitä eräs kuuluisa tutkija on sanonut vastaavista yrityksistä kreikkalaisen mytologian suhteen: tulevaisuudessa ne asetetaan samaan sarjaan kuin tutkimukset kielestä, jota paratiisissa puhuttiin tai siitä, mitä puuta Kristuksen risti oli.”113 Kiistellessään Nervanderin kanssa vuonna 1846 Suomen kuuluisuuksista Snellman sanoi, että Lönnrot oli vetänyt unohduksesta ja pelastanut Suomen kansan kirjallisuuden. Kukaan muu ei olisi tähän pystynyt. Mainittua tehtävää varten oli yksi ainoa mies.114 Vielä vuonna 1872 hän totesi: ”Sellaisia teoksia kuin Lönnrot on luonut, tehdään jonkin kansakunnan keskuudessa vain yksi ainoa kerta sen elämässä. Kun tämän lisäksi tämä teos on kansalliseepos – herrat tietävät, että ihmiskunnan historiassa on vain kaksi tai kolme siihen verrattavaa – niin ilmeistä on, että sen miehen nimi, joka sen on tuonut ilmi, tulee elämään.”115

Lauantaiseuran miesten kolmas suuri hanke oli kirjanpainaja J. C. Frenckellin perustama Helsingfors Morgonblad. Suomalais-kansallisessa hengessä toiminutta lehteä on sanottu Lauantaiseuran äänenkannattajaksi. Tarkoitus oli ollut, että seuran jäsenet olisivat ottaneet osaa lehden tekoon samaan tapaan kuin Aurora- ja Aura-seuran miehet Åbo Tidningarissa ja Mnemosynessä. Suurta intoa ei kuitenkaan esiintynyt ja lehden varsinaiseksi toimittajaksi jäi Runeberg, jota pääasiallisesti avusti Fredrika-vaimo Suomen ensimmäisenä naistoimittajana. Vuoden 1836 lopussa tämä järjestely ei enää onnistunut, kun perheeseen syntyi kolmas lapsi ja Runebergin vaimo oli pitkään heikkona. Runebergin ansiosta lehdestä saatiin lukea joka maanantai ja perjantai jotakin, joka ei jäänyt päivällispöytäkeskustelun tasolle vaan josta puhuttiin pitkään myöhemminkin. 116

Lauantaiseuran piirissä eniten keskustelua kirvoittivat sanomalehdessä julkaistut ruotsalaisen kirjallisuuden ankarat arvostelut. Kaikki ystävät eivät voineet yhtyä lehden jyrkkiin sävyihin, koska Runebergin ”sotaretki” voitiin tulkita ruotsalaisuuden vastaisuudeksi. Heinäkuussa 1833 Snellman ryhtyi kirjoitusluonnoksessaan Taiteesta oikaisemaan Runebergin taidekäsityksiä. Schellingin avulla hän todisti, että aivan päinvastoin kuin Runeberg esitti, taiteen kauneus on suurempaa kuin luonnonkauneus. Ystävykset olivat tulkinneet Schellingin aivan eri tavalla. Snellmanin mielestä Runebergin luontokäsitys oli liian idealistinen ja taidekäsitys liian vähän idealistinen, koska hän itse edusti puhtaammin romanttista koulukuntaa.117

Helsingfors Morgonbladissa julkaistut lainaukset ulkomaanuutisista eivät olleet sisällöltään samaa luokkaa kuin tiedot, joita ystävykset jakoivat toisilleen kirjeenvaihdossa. Monet seuran jäsenet olivat myös sensuurin palveluksessa, ja sitä kautta saadut tiedot kielletyistä sanomalehdistä ja aikakausikirjoista toivat eloa seuran keskusteluihin.

Runebergin lehti ei ollut kansallisen herätyksen tulinen esitaistelija, kuten esimerkiksi Arwidssonin Åbo Tidningar, mutta ensyklopedisella toimitustavallaan se muistutti Porthanin ajasta. Lehden julkaisemat ulkomaalaisten Suomi-kuvaukset viittaavat siihen, että valistushengen tilalle oli noussut romantiikan mukainen entistä itsetuntoisempi kansallinen tietoisuus. Käännöksillään Runeberg kehotti: ”Luottakaa itseemme! Maailmakin alkaa huomata, että olemme jotakin omasta puolestamme!”

Heinäkuussa 1832 julkaistu Saarijärvi-kuvaus sai koko ylioppilaskunnan haltioihinsa. A. W. Ingmanin sanoin: ”Tämän kirjoituksen se katsoi nyt oikialla ajalla puhutuksi herätyssaarnaksi tosi suomalaisuuteen.” Kuvauksen suomalais-kansallista tehoa lisäsi se, että samanaikaisen polemiikkinsa valossa ruotsalainen runous näyttäytyi hyvin ”tyhjänkoreana”.118

Suomalaiskansallinen liike, joka alkoi versoa Lauantaiseuran miesten toiminnan myötä 1830-luvulla, oli valistusajan patriotismia kansanvaltaisempi: tavoitteena oli saada sivistyneistö ja kansa lähemmäksi toisiaan sillä tavalla, että koko kansa pääsisi osallistumaan yleisten asioiden käsittelyyn. Tämän tavoitteen saavuttaminen oli vaikeaa, koska hallituksen mielestä yleisiä asioita ei ollut. Nyt tilanne oli muuttunut: Lönnrotin Kalevala oli luonut suomalaisille oman kiehtovan muinaishistorian ja Runebergin runous – Hirvenhiihtäjät (1832), Hanna (1836) ja Jouluilta (1841) – ihannekuvan suomalaisesta luonnosta ja kansasta. Nämä saavutukset antoivat syrjäseudun kansalle uuden poliittisen olemassaolon ja ja henkisen perustan, johon kansallinen identiteetti saattoi nojata. Siksi Snellman vaati, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniksi tuli saada talonpoikia ja naisia.119

Keväällä 1836 Lauantaiseuran toiminta oli lamaannuksissa, kuten Ahrenberg kirjoitti Cygnaeukselle: ”Tiistai-, nykyään lauantaiseurat ovat tällä lukukaudella olleet kehnoja.” Seuran paras aika oli ohi viimeistään Runebergin muutettua Porvooseen toukokuussa 1837.120 Snellman piti seuraa hengissä ainakin vielä 1838, koska hänen papereissaan on säilynyt lista, jossa hän kutsuu tovereitaan seuran kokoukseen luokseen 31.3 Lindroosin taloon Rauhan- ja Fabianinkadun kulmaan. Listan mukaan seuraan kuuluivat tuolloin professorit J. J. Tengström, J. M. af Tengström, Nordström, Rein, Geitlin, Törnroth, Aminoff sekä apulaiset Nervander, Sjöman sekä maisterit Lille, Tengström, Laurell, Cygnaeus, Ahlstubbe, Backman, Ståhlberg ja Runeberg.121

Lopulta kuitenkin Lauantaiseuran toiminta päättyi yhtä hiljaisesti kuin se oli alkanutkin vuoden 1843 loppuun mennessä. Seuran tehtävä oli kuitenkin ehtinyt täyttyä, kuten Lillen seuraavassa runossa kuulee:

”Tänä iloisena aikana

kaikkea uskallettiin ja yritettiin,

– – annoit ystävillesi majassasi

monta olympolaista lauantai-iltaa.

Sitä nuoruuden rohkeuden runsautta,

niitä neronleimauksia!

– – Miten kaikelle jalolle, kauniille ja suurelle

silloin hehkuivatkaan nuoret mielet!

Paras, mitä myöhemmin olemme ajatelleet ja tehneet,

on näistä nuoruuden muistoista saanut ravintoa.

Kallis synnyinmaa,

sinulle silloin sydän paloi.”122

Lauantaiseuran alkuperäisiä perustajia vuonna 1830 oli kuusi:

J. J. Nervander

J. L. Runeberg

A. A. Laurell

G. Fr. Laurell

B. O. Lille

J. J. Nordström

Nopeasti seuraan liittyi toiset kuusi jäsentä:

Fr. Cygnaeus

L. I. Ahlstubbe

M. J. Lindfors

J. V. Snellman

C.H. Ståhlberg

F. Tengström

12 hengen ydinjoukkoon liittyi nopeasti muitakin:

C. Backman

C.A. Bygdén

M. A. Castrén

N. A. Gyldén

G. Rein

S. E. Sjöman

J. J. Tengström

J. M. af Tengström

Fr. Ehrström

I.Ilmoni

Toisinaan seurassa kävi vieraana tai kuului siihen sen loppuaikoina:

Elias Lönnrot

Z. Topelius

H. Malm

G. Geitlin

L. H. Törnroth

G. Fr. Aminoff

92  Kirje Christian Henrik Snellmanilta 14.9.1832, KT 1, 83.

93  Painettu promootio-ohjelma 21.6.1832. Kansio Ha 1. Helsingin Yliopiston keskusarkisto.

94  I. Havu, Lauantaiseura ja sen miehet. Helsinki 1945, 10–15.

95  Havu 1945, 29–30.

96  Havu 1945, 30.

97  Barbro Kindstedt & Maija Pelkonen, Lördagssällskapet, Kronhagen och Koronohagssällskapet – litterära salonger inom den tengströmska kretsen. Teoksessa Anne Scott Sörensen (red.) Nordisk salonkultur. Et studie i nordiske skönånder og salonmiljöer 1780–1850. Odense 1998, 389–399. Ks. myös Ekelund 1945, 126–128.

98  Rein 1981 (I), 71–72.

99  Rein 1981 (I), 67–68. Havu 1945, 31.

100                         Rein 1981 (I), 63. Ks. J. Aspelinin muistiinpanot ja Topeliuksen päiväkirja..

101                         Havu 1945, 83–95

102                         Kirje Johan Jacob Nervanderilta 12.10.1831.  KT 1, 65–66.

103                         Havu 1945, 33–35.

104                         Irma Sulkunen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. Hämeenlinna 2004, 18–20.

105                         Aarne Anttila, Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta I. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 190. Helsinki 1931, 133–135.

106                         A. R. Cederberg, Suomalaisuuden merkkimiehiä III: E. G. Ehrström, K. N. Keckman, J. F. Cajan, Kansanvalistusseuran Elämäkertoja 25. Helsingissä 1917, 63–64.

107                         Henrik Stenius, Frivilligt - jämlikt – samfält. Föreningsväsendets utveckling i Finland fram till 1900-talets början med speciell hänsyn till massorganisationsprincipens genombrott. Helsingfors 1987, 146–147. Ks. myös Matti Klinge, Suomen sinivalkoiset värit. Helsinki 1981, 273–276.

108                         Asko Ojakoski, Kaksi maailmaa. Heränneiden ja sivistyneistön välinen kiistakirjoittelu 1830-luvulla. Suomen kirkkohistorian pro gradu syyskuu 1978. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 39–41.

109                         Stenius 1989, 147.

110                         Anttila 1931, 138–141.

111                         Anttila 1931, 210–227. Ks. myös Anttila 1962, 47.

112                         Anttila 1931, 236–239.

113                         Paavo Pulkkinen, Suomen kielestä täysipainoinen sivistyskieli. Teoksessa Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia (Päätoim. Päiviö Tommila, toim. Maritta Pohls). Kuopio 1989, 310.

114                         Huomautus artikkeliin ´Öfversigt af Kalevala´”. KT 2, 37.

115                         Saima nro 30, 1.8.1846: Kuuluisuuksien paljous Suomessa. KT 9, 176–183.

116                        Riemuylioppilaille Lönnrotille, Runebergille ja Snellmanille omistetussa ylioppilasjuhlassa 30.10.1872, Morgonblad 1.11.1872:255. Jaakko Nummisen kommentaari SA XII:50.

117                         Havu 1945, 38–42. ks. myös Tommila 1986, 115–121. Karin Allardt Ekelund, Fredrika Runeberg. En biografisk och litteraturhistorisk studie. Skrifter av Svenska Litteratursällskapet i Finland CCXCI. Helsingfors 1942, 91–104.

118                         ”Öfver skönkonst”, till Runeberg. Juha Mannisen kommentaari SA I:137. KT, 102–104. Koska Snellmanin teksti on konsepti, se on ilmeisesti toiminut keskustelupaperina seuran piirissä. Ks. myös Gunnar Tideström, Runeberg som estetiker. Litterära och filosofiska idéer i den unge Runebergs författarskap. Helsingfors 1941, 330–332 ja erityisesti viite 1.

119                         Lauri Viljanen, Runeberg ja hänen runoutensa 1804–1837. Porvoo 1944, 267–270.

120                         Stenius 1989, 149–150. Ks. Matti Klinge, Runebergs två fosterland. Porvoo 1983, 77–77.

121                         Havu 1945, 76.

122                         Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelma.