Perhe yhteiskunta- ja kasvatusfilosofian peruskategoriana
”Perhe on välttämätön yhteiskuntamuoto itse valtiossa, ja sen
olemus on olla siveellisyyden välitön olemassaolo rakkautena.”
Näin kirjoitti J. V. Snellman (1806–1881) valtiofilosofisessa
pääteoksessaan Läran om staten (Valtio-oppi), jossa hän esitti
perhekäsityksensä keskeiset piirteet.
Valtio-oppi, Snellmanin ruotsinkaudella 1840-luvun alussa
(1842) syntynyt teos, on systemaattinen esitys hänen valtioopillisen
ajattelunsa perusteista. Sitä pidetään yleisesti hänen
tärkeimpänä yhteiskuntafilosofisena työnään (mm. Alavoutinki
1993, 764). Snellman seuraa siinä paljolti Hegelin vuonna 1820
ilmestyneen Grundlinien der Philosophie des Rechts -teoksen
kysymyksenasettelua ja systematiikkaa, jonka vuonna 1833
ilmestyneeseen Hegelin oppilaiden laajentamaan editioon
tukeutuen hän oli B osana filosofian alkeiskurssia B julkaissut jo
pari vuotta ennen Valtio-oppia oikeusfilosofiaa käsittelevän
oppikirjan, johon tavallisesti viitataan nimellä Lärobok i rättslära
(Oikeusoppi) (1840) (ks. Alavoutinki 1992, 764B765). Valtio-oppi on
tätä selvästi kattavampi ja kypsempi teos.
Snellman piti professorikaudellaan vuosina 1856B1863 kolme
kertaa luentosarjan yleisestä oikeusopista, velvollisuusopista ja
käytännöllisestä siveysopista, kaksi kertaa psykologiasta, kerran
kasvatusopista, kaksi kertaa oikeusfilosofian historiasta, kerran
yhteiskuntaopin historiasta ja kolme kertaa valtio-opista (Rein
1981b, 50B51; Pulkkinen 1996a, 783; Savolainen 2003d, 9B10).
16
Hän käsitteli eri luentosarjoilla paljolti samoja teemoja eri
näkökulmista, mikä osoittaa hänen ajattelunsa
kokonaisvaltaisuutta. Politiikan, pedagogiikan ja etiikan
kysymykset kietoutuivat toisiinsa – oli sitten kyse yhteiskunta- ja
valtio-opista, kasvatusopista tai oikeus- ja siveysopista.
Snellman pohjasi luentojaan paljolti Hegelin oikeusfilosofiaan,
jota hän kutsui siveysopiksi, koska poliittisista syistä ei voinut
käyttää alkuperäistä termiä. Kokonaisuuden jäsentämisen
runkona toimivat suurelta osin hänen 1840-luvun alussa
julkaisemansa teokset Lärobok i rättslära (Oikeusoppi) ja Läran
om staten (Valtio-oppi). Perheen hän sisällytti järjestelmässään
Hegelin tavoin samaan kokonaisuuteen yhdessä
kansalaisyhteiskunnan ja valtion kanssa. Hegel käytti otsikkoa
siveellisyys (Die Sittlichkeit), Snellman otsikkoa yhteiskuntaoppi
(Samhällsläran). (Pulkkinen 1996a, 782B785.)
Professorikauden luennot, vaikka ajallisesti sijoittuvatkin
Snellmanin myöhäisempään elämänvaiheeseen, liittyivät
sisällöltään läheisesti hänen varhaistuotantonsa
kysymyksenasetteluun. Snellmanin ajattelussa tosin tietty
radikaalisuus oli jo saanut väistyä sen realistisuuden tieltä, joka
hänen senaattorikaudellaan kehittyi lopulta yhteiskunta- ja
kasvatuspoliittiseksi konservatiivisuudeksi, joskin jo Snellmanin
varhaiskauden ajatteluun on katsottu sisältyneen tiettyä
konservatiivisuutta, vaikka hänen valtio-opillisiin kannanottoihinsa
ja pedagogiikkaa koskeviin lausumiinsa sisältyi myös liberaalisia
piirteitä (ks. Rein 1981a, 282B283; Kyöstiö 1981, 172B180).
Snellmanin perhekäsityksessä on korostuksia, joita voidaan
luonnehtia vanhoillisiksi. Hän vastusti orastavaa
naisemansipaatiota ja suhtautui vapaan rakkauden ihannointiin
jyrkän torjuvasti. Hänen ajattelussaan perhe edustaa
kansallishenkeä ja kansallista traditiota, isänmaallisuutta,
yhteiskunnallista vakautta ja jatkuvuutta, lastenkasvatuksen
perustaa, järkevää rakkautta parisuhteessa ja valtion edun
turvaamista yhteiskunnassa.
Snellmanin ”perhefilosofiaan” on kiinnitetty suhteellisen vähän
huomiota muuten monipuolisessa Snellman-tutkimuksessa.
Kuitenkin perheellä on aivan keskeinen asema hänen
17
konstruoimassaan käytännöllisen filosofian järjestelmässä, olipa
kysymys valtio-opillisesta tai pedagogisesta näkökulmasta. A. W.
Bolinin väitellessä perhekäsitteen kehityksestä 18.4.1860
Snellman totesi johdantoesitelmässään, että ”tutkiessaan
filosofian historiaa hämmästyy havaitessaan, miten vähän
perheen olemus on ollut filosofisen tutkimuksen kohteena”.
Snellman itse pyrki hahmottamaan perheen olemuksen selvään
käsitteelliseen muotoon niin valtio-opillisessa kuin
pedagogisessakin mielessä.
Snellman kirjoitti huomattavimman osan kaunokirjallista
tuotantoaan vuosina 1839B1842 Ruotsissa ja Saksassa, jolloin
syntyivät myös hänen filosofiset pääteoksensa: filosofian
alkeisoppikirjat (1837B1840), Persoonallisuuden idea (1841) ja
Valtio-oppi (1842). Perheen avioliiton ja rakkauden teemat
Snellmanin kaunokirjallisessa tuotannossa ovat läheisessä
yhteydessä hänen filosofisten katsomusten muotoutumiseen ja
selkiytymiseen mainittuna aikana. Rakkauden ja avioliiton teemoja
Snellmanin kaunokirjallisessa tuotannossa analysoinut Karkama
(1985) katsoo Snellmanin kiinnostuksen näihin teemoihin
selittyvän hänen filosofisella suuntautuneisuudellaan.
Hegelin tavoin Snellman korosti sitä, että ihminen on aina
sidottu historiaan, historiallisesti muototuneeseen ja kansallisesti
välittyneeseen kulttuuriperintöön, kulloiseenkin sivistykselliseen
kehitysvaiheeseen ja yhteiskunnallisiin oloihin. Ihmisen henkinen
kehitys on aina yhteiskunnallisesti välittynyttä, minkä
tiedostaminen avaa mahdollisuuden tietoiselle itsekasvatukselle
yksilönä, yhteiskuntana, kansakuntana. Perheellä on tässä
kokonaisuudessa perustavanlaatuinen asema. Perheestä tuli
Snellmanin yhteiskunta- ja kasvatusajattelun peruskategoria
erityisesti hegeliläisen tradition kautta. Hegeliläinen filosofia tarjosi
Snellmania tyydyttäviä kategorisointeja, joihin kuului olennaisesti
huomion kiinnittäminen perheen merkitykseen inhimillisessä
kehityksessä ja yhteiselämässä, sosialisaatiossa ja moraalin
rakentumisessa.
Snellman-tutkimus tarjoaa erilaisia vastauksia siihen, miten
hänen ajattelunsa mahdollisesti muuttui vuosien mittaan. Tätä
voidaan kysyä myös hänen perhekäsityksensä osalta. Perhe18
teema joka tapauksessa jäsensi hänen yhteiskunnallista
ajatteluaan ja toimintaansa perustavalla tavalla läpi elämän. Se oli
vahvasti esillä jo varhaisvaiheen kirjallisissa töissä ja sävytti
hänen myöhempiä lehtikirjoituksiaan, professorinluentojaan ja
toimintaansa hallintovirkamiehenä.
Snellmanin kysymyksenasettelu
Snellmanin filosofinen kysymyksenasettelu oli pitkälti sama kuin
Hegelin ja nousi saksalaisen idealismin maaperästä. Hän loi omaa
filosofiaansa nimenomaan työstämällä Hegelin järjestelmää.
Hänen filosofisen antropologiansa peruskysymys koski sitä, miten
luonnollisesta ihmisestä tulee henkinen – itsenäisesti ajatteleva
(järki) ja itsenäiseen moraalisen harkintaan ja toimintaan
kykenevä (tahto) ihminen. Snellmanin kuten Hegelinkin vastaus oli:
osallisuudessa tietona ja tapana ilmenevään todellisuuteen,
kansakunnan ja ihmiskunnan yhteiseen henkiseen perintöön.
Järjellisyys ja vapaus ovat inhimillisen olemassaolon tarkoitus. Ne
toteutuvat, kun ihmisen itsetietoinen järki ja tahto yhtyvät hänen
reaalisessa elämänmuodossa tunnistamaansa tradition
järjellisyyteen.
Tullakseen itsetietoiseksi henkiseksi olennoksi ihmisen on
tultava osalliseksi henkisestä – tiedollisesta ja moraalisesta –
kulttuuriperinnöstä ja luotava siihen henkilökohtainen suhde.
Snellmanin mukaan kaikki kulttuuriperintö on ihmiselle aina
kansallisesti välittynyttä, kansallisten erityispiirteiden muovaamaa.
Ihmisestä tulee subjektiivisen rajoittuneisuutensa ylittävä
yhteiskunnallinen subjekti, järkevästi toimiva vapaa moraalinen
persoona vain kosketuksessa kansallishenkeen. Snellman
omaksui Hegelin systematiikan, jossa ihmisen henkistä kehitystä
B sitä miten ihminen kehittyy ”luonnonolennosta
yhteiskunnalliseksi ja kulttuuriseksi olennoksi” (Väyrynen 2001,
264) B hahmotetaan subjektiivisen, objektiivisen ja absoluuttisen
itsetietoisuuden muodoissa, dialektisena kehitysprosessina.
Tämän kehitysprosessin hahmottaminen B ymmärtäminen ja
käsitteellistäminen B oli Snellmanin yhteiskunta- ja
kasvatusfilosofian punainen lanka.
19
Snellmanin perhekäsitys B kuten yleensäkin hänen filosofinen
ajattelunsa B rakentui viime kädessä hegeliläisen
maailmanhahmotuksen perustalle. Hänen perhettä koskevat
kannanottonsa ovat paitsi osa hänen filosofista järjestelmäänsä
myös hänen yhteiskunnallisen toimintansa yksi perusjuonne. Hän
käsitti perheen olennaiseksi osaksi sitä inhimillisen yhteiselämän
kokonaisuutta, jossa ihminen tulee osalliseksi kansakunnan
henkisestä perinnöstä, kansallisesta traditiosta. Perhe turvaa
yhteiskunnassa tradition jatkuvuutta ja kehittymistä sukupolvi
sukupolvelta.
Vuonna 1831 kuolleen Hegelin ja hänen oppilaittensa
filosofiaa ei voi ymmärtää irrallaan modernin maailman syntyyn
johtaneesta poliittis-kulttuuris-yhteiskunnallisesta murroksesta (ks.
Manninen & Wahlberg 1994, 11). Hegeliläinen filosofia edusti
vaihtoehtoa Fichten ja Schellingin subjektiiviselle idealismille, joka
puolestaan liittyi romantiikaksi kutsuttuun aatevirtaukseen 1800-
luvun alun Euroopassa. Erityisesti valtio-opilliselta kannalta lienee
ranskalainen valistushenkinen valtiofilosofia ollut merkittävin
vaihtoehto hegeliläisyydelle. 1830-luvulla, jolloin Snellman
erityisesti perehtyi Hegelin filosofiaan, hegeliläinen oppisuunta
alkoi jo hajota keskenään kamppaileviksi suuntauksiksi.
Snellman tutustui Hegelin ajatuksiin jo 1820- ja 1830-lukujen
taitteessa filosofian opintojensa yhteydessä alkaen samalla
hahmottaa omaa aatemaailmaansa sen pohjalta (Savolainen
2000a, 13–14). Hän omaksuikin hegeliläisen filosofian ajattelunsa
perusrakennelmaksi jo suhteellisen nuorella iällä ja piti koko
elämänsä ajan hegeliläistä järjestelmää muita filosofian
järjestelmiä parempana (Pulkkinen 1996a, 782). Hän oli Hegelin
tavoin ”ajattelijana systemaatikko”, ”ankaran systemaattinen”
(Kukkonen 1981, 29, 34) ja korosti ”filosofian luonnetta
nimenomaan systemaattisena tieteenä” (Ojanen 2002, 99). Tämä
näkyy hänen tuotannossaan pyrkimyksenä koherentteihin,
sisäisesti ehjiin ajatusrakennelmiin.
Hegel tarjosi Snellmanille käsitejärjestelmän
yhteiskuntaelämän kokonaisvaltaiseksi jäsentämiseksi.
Vanhemmiten Snellman alkoi tuoda Hegelin järjestelmään yhä
itsenäisempiä korotuksia, kuten yksilön omantunnon ja
20
kansallistietoisuuden merkityksen tähdentämisen. Hän uskoi, että
sivistystyön avulla voidaan kehittää kansakunnan tietoisuutta
itsestään samoin kuin edistää yksilön itsetietoisuuden kehitystä.
Sivistyksen avulla ihminen voi ylittää luonnon ja satunnaisuuden
sekä saavuttaa järjellisen vapauden niin kulttuurisesti kuin
yksilönäkin.
Hegelin filosofia oli Snellmanin innoittaja, mutta hänen
erityinen kiinnostuksena käytännön toimintaan ja
yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ohjasi häntä soveltamaan sitä
omaperäisellä tavalla. Hän omaksui pitkälti Hegeliltä filosofiansa
peruskysymyksenasettelun ja jäsensi vastauksiaan Hegelin
järjestelmän pohjalta, mutta hän myös poikkesi eräissä kohdin –
osin myös perhefilosofiassaan – Hegelin ajattelusta. Snellmanin
omaperäiset painotukset suhteessa Hegeliin selittyvät osin siitä,
että hän alusta alkaen antoi filosofialle vahvasti käytännöllisen
merkityksen ja loi suhdettaan filosofiaan nimenomaan
yhteiskunnallisen toiminnan näkökulmasta. Hän mielsi filosofian
pitkälti yhteiskunnallisen vaikuttajantyönsä välineeksi.
Snellmanin metodi
Hegel toi filosofiaan dialektisen metodin uudessa, käsitteiden
dialektista kehittelyä korostavassa merkityksessä. Vaikka
Snellman lainasikin monet Valtio-opissa esittämänsä katsomukset
suoraan Hegeliltä, hän näyttää osittain hylänneen hegeliläisen
dialektiikan keskeisen periaatteen: abstraktien käsitemääräysten
kehittelyn ja käsitteiden loogisten suhteiden normatiivisuuden
suhteessa reaalisiin oloihin. Snellman pysytteli valtio-opillisessa ja
pedagogisessa spekulaatiossaan johdonmukaisesti idealistisella
tasolla; samalla hän käsitteli reaaliset ilmiöt historiallisesti, vailla
Hegelille tunnusomaista korostusta jatkuvasta historiallisesta
edistyksestä.
Snellmanin filosofia pohjasi käsitteiden loogis-spekulatiiviseen
kehittelyyn, mikä löi leimansa myös hänen perhefilosofiaansa.
Spekulatiivinen tiedonmuodostus on puhtaasti rationaalista ja
tuottaa lähtökohtiensa ja luonteensa mukaisesti systemaattisia
käsitejärjestelmiä. Tavoitteena on rationaaliseen päättelyyn
21
perustuva objektiivinen totuus erotuksena todennäköisyyksillä
operoivasta kokemusperäisestä tiedonmuodostuksesta.
Rationaaliselta tiedonmuodostukselta edellytetään loogiseen
päättelyyn perustuvaa sisäistä johdonmukaisuutta, jossa
”aistimellisuus, mielikuva, tunne ja usko eivät riitä” (Manninen &
Wahlbeg 1994, 17). Kukin systematiikka on kuitenkin aina
suhteessa omaan aikaansa ja tulee koeteltavaksi elävässä
elämässä.
Dialektiikassa pyritään asioiden ja ilmiöiden
kokonaisvaltaiseen ja dynaamiseen tarkasteluun kiinnittämällä
huomiota kokonaisuudessa vaikuttaviin vastakkaisiin ja
jännitteisiin, historiallisesti muuttuviin tekijöihin ja näiden
suhteisiin. Kari Väyrynen esimerkiksi nimeää hegeliläisen
pedagogiikan huomionkohteiksi luonnon ja kulttuurin
vuorovaikutussuhteen, yksilön ja yhteisön suhteen, yksilön ja
tradition suhteen sekä pedagogiikan ajallisuuden ja toteaa
samalla, että pedagogisen toiminnan luonteen kokonaisvaltaisen
ymmärtämisen ajatellaan edellyttävän näiden tarkastelua
(Väyrynen 2000, 45). Nämä elementit itse asiassa ovat keskeisiä
yleensäkin hegeliläisessä antropologiassa, jossa korostetaan
ihmisen ja inhimillisen toiminnan yhteiskunnallisuutta, yhteiskunnan
historiallisuutta ja historian dialektisuutta.
Hegelin tavoin Snellman teki eron kokemusperäisen ja
spekulatiivisen tieteen välille ja korosti rationaaliseen päättelyyn
perustuvan tiedon erilaatuisuutta kokemusperäiseen tietoon
nähden. On kysymyksiä, jotka voidaan ratkaista vain järjen avulla.
Tällaisia ovat esimerkiksi etiikan ja yhteiskuntaelämän
kysymykset. Ne kuuluvat hengen maailmaan, ajattelun ja tahdon
alueelle. Hengen maailma on vapauden valtakunta, jossa ihminen
kuuntelee järkensä ääntä ja järjellisenä olentona luo käsityksen
siitä, miten pitäisi elää, mikä on oikein, mitä valtiollisia instituutioita
tarvitaan, millaisia lakeja tulisi säätää ja miten yhteiskunnallinen
elämä tulisi järjestää. Ihmisen oikeustaju ja yhteiskunnallinen
toiminta eivät kuitenkaan ole riippumattomia niistä historiallisesti
muovautuneista henkisen kehityksen muodoista, jotka vaikuttavat
kunakin aikana eri kansojen keskuudessa.
22
Päätelmien kehittelyn vaiheittaisuus, siirtyminen
päättelyketjussa vaiheesta toiseen, kuuluu olennaisesti
spekulatiivis-dialektiseen tiedonmuodostukseen. Edeltävää
vaihetta ei kuitenkaan pidetä ehtona seuraavalle, vaan edeltävät
vaiheet kumotaan seuraavassa ja seuraava vaihe nähdään
edeltävien ”todellisena perustana”. Näin ”käsite sisältää
määreensä” ja spekulaation tehtävänä on lausua ne julki, ilmaista
käsitteiden looginen sisältö ja loogiset suhteet. Tällainen
tiedonmuodostus on ”käsitteiden kehittelyä”, ”yhtäältä käsitteestä
johdettujen seurausten esitystä, kun taas toisaalta juuri tämä
kehittely on edellytetyn käsitteen oikeuttamista, koska siinä
ilmaistaan se, mikä käsitteeseen sisältyy, miten käsite on
ymmärrettävä”. (Persoonallisuuden idea, Kootut teokset 3, 67,
80).
Spekulatiivinen dialektiikka tuottaa aina ajatusjärjestelmän,
jossa käsitteet ovat loogisessa suhteessa keskenään. Snellmanin
mukaan järjellisessä ajattelussa edetään ajatuksesta toiseen
siten, että ajatukset ovat yhteydessä toisiinsa, jolloin ne myös
”säilyttävät järjellisen merkityksensä”, ja samalla ”ajatuksen tosi
määreisyys on siinä, että se siirtyy itsensä kumoamisella toisiksi
määrätyiksi ajatuksiksi, kehittää näitä itsestään ja tulee vasta
tämän nojalla määrätyksi ajatukseksi” (Persoonallisuuden idea,
Kootut teokset 3, 97B98). Näin ajattelu etenee prosessina
päättelyksi, jossa kukin ajatus sisältää ja itsensä kumoamalla luo
uuden ajatuksen.
Snellmanille politiikan ja pedagogiikan kysymykset olivat B
ehkä enemmän kuin Hegelille B moraalisia ja praktisia, joskaan ei
Snellmankaan kaihtanut abstraktia spekulaatiota niiden
erittelyssä. Reaalinen elämänmuoto kansalaisyhteiskunnassa
näyttäytyi joka tapauksessa Snellmanille pikemmin henkisen
oikeusjärjestyksen kuin taloudellisten tekijöiden määrittämänä, ja
siveellisyys oli hänelle osa historiallisesti todentuvaa
elämänmuotoa. Hegeliin verrattuna Snellmanin spekulaatio sisälsi
astetta käytännöllisemmän ja selvemmin reaalista todellisuutta
myötäilevän hahmotelman siveellisyyden historiallisesta
ilmenemisestä perheessä, kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa.
23
Snellmanin filosofialle antama käytännöllinen merkitys näkyy
siis myös hänen metodisissa linjauksissaan. Hän ei rakentanut
kattavaa filosofista järjestelmää vaan etsi filosofiasta aineksia
yhteiskunnalliseen toimintaansa. Tässä hänen voidaan sanoa
myös onnistuneen. Hegelin filosofia tarjosi hänelle systematiikan,
jonka varassa hän saattoi ryhtyä yhteiskunnalliseen toimintaan
kansakunnan herättäjänä ja yhteiskunnallisen kehityksen
tienraivaajana.
