Vuoden 1858 aikana tilanne kypsyi siihen pisteeseen, että mitkään keinot eivät hillinneet svekomaanista kirjoittelua. Snellman oli henkilökohtaisesti ärsyyntynyt itseensä ja ystäviinsä kohdistuneista hyökkäyksistä. Hän päätti yhdellä iskulla vaientaa arvostelun. Helmikuussa 1858 ilmestyneessä kirjoituksessa Suomalaiset siirtolaiset Ruotsissa140 hän päästi irti koko poleemisen voimansa. Aluksi hän myönsi olevansa riitapuolena tässä asiassa, koska mainitut ruotsalaiset lehdet ja lentokirjaset eivät voineet sietää sitä, että hän 50-vuotiaana oli vihdoin suurella vaivalla päässyt yhteiskunnalliseen asemaan eikä ollut jäänytkään ikuisiksi ajoiksi kirjanpitäjäksi. Vaikka hänen arvostelijansa väittivät hänen elävän nyt suosiota ja kultaa tavoitellen, se ei estänyt häntä epäilemästä heidän valtuutustaan toimia Suomen edustajina ulkomailla. Hän kehotti heitä parantamaan tapansa, ei saavuttaakseen kunniaansa, jonka ovat ikuisesti menettäneet, mutta saadakseen anteeksiannon kevytmielisestä toiminnastaan.

Artikkelissaan Snellman esitti kärkeviä kommentteja Ruotsiin muuttaneista suomalaisista siirtolaisista. Arwidssonia hän käsitteli yllättävän pehmeästi todeten tämän elämän olleen jatkuvaa työtä ja uhrautumista isänmaan eteen. ”Tämä rakas maanmiehemme on jalosti käsittänyt kohtalonsa ja asemansa.” Arwidssonin säästäminen oli Snellmanin taktinen kädenojennus tälle myyttiselle Suomen edun ajajalle.

Sen sijaan Snellman ei säästellyt yhtään Ruotsin valtakunnanarkistonhoitajana toiminutta J. J. Nordströmiä, joka ei kirjoituksiensa mukaan katsonut olevansa missään velassa kotimaataan Suomea kohtaan. Snellmanin mielestä Nordström ei ollut mitenkään muistuttanut Suomea olemassaolostaan eikä yrittänyt edustaa Suomea Ruotsissa. Snellmanin tuomio oli: joka ei tuntenut muita kuin eläimen tarpeita, etsiköön eläimen lailla itselleen parhaan laidunmaan. Seuraavaksi tulilinjalle joutui Emil von Qvanten, joka kirjoitti fennomaniasta, minkä termin käyttö Snellmanin mielestä todisti mitä karkeinta vääryyttä ja ylenkatsetta. Hänen ar-vion-sa mukaan lopputuloksena oli kyhäyksiä, kun tekijältä puuttui tietoja Suomesta, historiallista oivallusta ja ajatuksen johdonmukaisuutta. Hän oli kykenemätön käsittämään suomalaisten harrastusten laatua ja se oli hyvä, koska hänenkaltaisistaan ei ollut siinä mitään hyötyä. Näistä ja monista muista henkilöistä koostui Snellmanin mukaan siis se siirtokunta, jonka jäseniltä ”puuttui se siveellinen ponsi, joka luo kykyä kelvolliseen toimintaan”, ja että henkilö, joka on ”oikun vuoksi luopunut isänmaastaan, on rikkonut suhteensa kaikkiin niihin valtoihin, jotka luovat yksilön kykyä palvella isänmaataan”.

Snellmanin mielestä nämä henkilöt, jotka olivat luopuneet isänmaastaan, ajattelivat olevansa korkeammalla kuin tavalliset ihmiset ja katsoivat oikeudekseen nimitellä suomalaisia orjamaisiksi ja mateleviksi. Kun heidän väitettiin kuvaavan tällä tavalla itseään, he väittivät arvion olevan lahjomalla saatu. Kirjoituksessaan Snellman korosti, että ruotsalaisissa lehdissä nimettömänä esitetyt väärät tiedot Suomen tilanteesta olivat vahingollisia, koska ruotsalaisten oli vielä mahdottomampi kuin tietämättömimmänkään suomalaisen erottaa tosi ja valhe toisistaan. Snellman toisti artikkelinsa lopuksi vielä, että suomalainen siirtokunta Tukholmassa ei edustanut mitään suomalaisia harrastuksia. Kukaan isänmaanystävä ei voinut hyväksyä näitä tiedonantoja. Ne voisi jättää omaan arvoonsa, jos hänen ystäväänsä osunut herjaus ei olisi saanut häntä puhumaan. Mielessä oli pidettävä yksi asia: ”Suomen kansakunnan tulevaisuuteen johtaa yksi ainoa tie. Ja niiden Suomen poikien, jotka eivät sitä valitse – täytyy taipua. Ei ole näet tärkeätä, että he loistavat, vaan että Suomen kansa elää.”

Snellmanin kirjoitus herätti Suomessa paljon huomiota; erityisesti Nordströmin kohtelu närkästytti.141 Ensimmäisen vastineen kirjoitti Snellmanin kollega, professori A. Lilljenström Helsingfors Tidningariin 24. maaliskuuta. Samassa lehdessä Snellman vastasi hänelle, että hänen luonnehdintansa Nordströmistä ei ollut arvostelua eikä huonoon valoon saattamista. Olisi kannattanut viitata näihin sanoihin: ”Niinpä ratkaiskoon omassatunnossaan mies, joka on pyhittänyt elämänsä tieteelle tai tuntee kykenevänsä vaikkapa vain sormellaan hyödyttävästi tarttumaan maailmanhistorian rattaaseen, eikö ja milloin se tarkoitus, johon hän pyrkii, ole saavutettavissa muuten kuin sillä ehdolla, että hän luopuu kansallisuudestaan.” Samassa lehdessä oli julkaistu myös niin sanottuun verettömien ryhmään kuuluneen 14 nuoren miehen allekirjoittama protesti Nordströmin luonnekuvauksesta.

Snellman julkaisi heille vastauksen Litteraturbladissa 15.4. artikkelissaan Työ suomenkielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi yliopistossa.142 Hän käsitteli isänmaallisen innon ilmenemistapoja käytännöllisessä elämässä kiteyttäen ydinasian luennoilla tutuksi tulleella kaavalla: ”Ihminen voi ja hänen pitää iloita jokaisesta ihmiskunnalle hankitusta uudesta tiedosta. Mutta mikään sellainen ei itsessään ole oma päämääränsä. Tieto on oma päämääränsä vasta kun se tietona Jumalasta, vakaumuksena ihmiskunnan tehtävästä, ihmisen olemuksesta ja sen suhteesta luontoon, kohottaa yksilön käytännön elämän epätäydellisyyden ja katoavaisuuden yläpuolelle. Tieteellisellä tiedolla, missä tahansa tieteessä, ei ole tätä päämäärää itsessään. Sen hyväksi tehdyllä työllä voi olla merkitystä työnä ihmiskunnan hyväksi, sen aineellisen ja henkisen kehityksen hyväksi. Mutta tähän yleisinhimilliseen työhön on harva kutsuttu. Ja sekin on onttoa, jollei välittäjänä toimi isänmaallisuus. Työ oman maan hyväksi on tiedemiehellekin lähintä. Ja se, mitä hänen samalla onnistuu tehdä ihmiskunnan hyväksi ei tule olemaan hänen omaa työtään ja kunniaansa, vaan sen kansan, johon hän kuuluu.”

Snellmanin mielestä kielitieteilijä ja pastori Carl Wilhelm Linder Upsalasta oli sanonut parhaat sanat, mitä ruotsalainen on sanonut suomalaisista: ”Suomalaiset ovat nyt valloittamassa itseään. Se joka tietää, mitä merkitsee että on tulevaisuudentoivoa, että on kansakunta, jonka hyväksi ponnistella, se ymmärtää heitä, toivoo heille taivaan apua ja onnea saattajaksi heidän monivaiheisella matkallaan. Helsingin yliopisto kulkee isänmaallisen Suomen kärjessä. Jumala siunatkoon kaikkia sen jaloja pyrkimyksiä!” Snellmanin mukaan tämän tavoitteen toteuttaminen vaati kuitenkin työtä lavertelevien maljapuheiden sijasta. Helppo olisi elellä isien valmistamissa oloissa; isänmaallisuuden tehtävänä oli luoda uutta kansalle ja isänmaalle.

Samassa maaliskuun lehdessä oli Snellmanin kolmen professorikollegan Gyldénin, Lillen ja Schaumanin sekä Runebergin vastalause Nordströmin muuton syistä esitetylle arviolle.143 He ihmettelivät ja surkuttelivat, että heille kallista ja rakasta Nordströmin nimeä oli pahoinpidelty niin pahasti. Snellman puolustautui sillä, että hän oli yksinkertaisesti vain sanonut: joka vapaaehtoisesti jätti isänmaansa, todisti voivansa olla sitä ilman. Kansakunnan ei sovi valittaa vahinkoa, oli yksilö miten mainio tahansa. Runeberg antoi kuitenkin tunnustusta, että Snellman löi aina kun pitikin lyödä. Snellmanin kirjoitusta kohtaan hyökättiin jatkuvasti useissa lehdissä, mutta yhteenkään niistä hän ei vastannut erikseen. Yhteinen vastaus niille kaikille sisältyi artikkeliin Puolustukseksi, joka ilmestyi Litteraturbladin heinäkuun numerossa.144 Selvimmät ja parhaiten tiedossa olleet hyökkäykset Snellman kävi tässä kirjoituksessa perinpohjaisesti läpi. Koko kasaa hän ei halunnut penkoa, koska kirjoituksiin sisältyi niin paljon kevytmielisyyttä, älyttömyyttä ja ilkeyttä, mikä oli yleinen tapa esittää muistutuksia ja tehdä hyökkäyksiä, kun itse asiasta ei tiedetty.

Ruotsissa tuomio oli lyhyt ja selkeä: Snellman oli luopio. Perusteluna oli se, että ilman salaisia ja itsekkäitä vaikuttimia äidinkieleltään ruotsinkielinen ei voinut esiintyä isänmaallisista ja vakaumuksellisista syistä suomen kielen puolustajana. Snellmanin vaikuttimista oli helppo uskoa mitä vain, kun tiedettiin hänen luottamukselliset suhteensa Bergiin, joka oli Ruotsissa kovin parjattu. Arwidsson yritti sovitella mielipiteitä artikkelissaan Låtom oss förstå varandra, joka perustui Rosellin kuvaukseen promootiovierailusta.

Arwidsson piti Suomen kansallista kehitystä välttämättömänä ja antoi arvoa suomen kielelle. Hänen lähtökohtansa oli, että kansakunnan sivistyskehitys oli sen kieleen sidottu. Artikkelinsa alussa Arwidsson moitti ruotsalaisia, jotka soimatessaan venäläisiä olivat häväisseet suomalaisia pilkkaamalla heitä ilman sensuurin vaaraa. Halpamaisesti oli ilkuttu venäläisvaltaa, jonka levittäytymisestä ei voinut syyttää suomalaisia. Hän syytti ruotsalaisia siitä, että he eivät olleet havainneet kansallisen herätyksen käynnistyneen Suomessa sen jälkeen, kun maa oli eronnut Ruotsista. Suomalaisuus oli Ruotsin vallan aikana tukahdutettu, maata hallittu vierain voimin ja taloudellisesti riistetty. Snellmanin artikkelissa Arwidssonia ärsytti eniten Nordströmin tuomitseminen. Peruuttamaton muutto toiseen maahan ei ollut rikos. Viimeisinä elinvuosinaan Arwidsson omistautui ruotsalais-suomalaisen veljeyden ja yhteisymmärryksen vaalimiseen.145

Arwidssonin Suomen-vierailu muodostui suureksi sovintojuhlaksi kesällä 1858. Hän halusi nähdä lapsuutensa ja nuoruutensa maisemat vielä ennen kuolemaansa. Ystävällinen vastaanotto joka puolella lievensi hänen katkeruuttaan kotimaansa jättämisestä. Huippuhetkiä oli hänen kunniakseen 1.6. Kaisaniemessä järjestetyt päivälliset, joissa oli läsnä senaattoreita, professoreita ja muita virkamiehiä. Pääpuheen piti Snellman, joka viittasi esityksessään Arwidssonin 40 vuoden takaiseen innostukseen kansallisuuden ja kansallishengen puolesta. Hyväksyen ja ylistäen hän toi esiin vieraan kielipyrinnöt: kansa oli erottamattomasti yhdistetty kieleen, kieli oli kansallisen itsenäisyyden tunnus. Herättäjä, joka joutui jättämään isänmaansa, saattoi kuitenkin nyt omin silmin nähdä, että Suomessa osa hänen aatteistaan oli toteutunut. Olosuhteet sallivat tunnustaa hänen ansionsa tässä työssä.

Vastauspuheessaan Arwidsson korosti, että Ruotsi oli kohdellut häntä hyvin, mutta kaipuu Suomeen oli tallella ja hän oli voinut jatkaa työtä sen hyväksi. Päivällisten aikana hän keskusteli Lönnrotin kanssa suomeksi. Illalla nuoriso kokoontui Kaisaniemen nurmikolle ja lauloi Arwidssonin kunniaksi Paciuksen johdolla Maamme-laulun, Savolaisten laulun ja Suomen laulun. Arwidsson jatkoi matkaansa Porvooseen, jossa Runeberg otti hänet vastaan. Hänen oli tarkoitus matkustaa Saimaan kanavaa myöten Kuopioon ja omalle kotipaikkakunnalleen Laukaaseen. Mutta terveenä ja reippaana matkansa aloittanut Arwidsson kuoli yllättäen Viipurissa 21.6. sairastuttuaan keuhkotulehdukseen. Lönnrotin säkeet kaiverrettiin hänen hautakiveensä:

”Maan oman rakkaus vei hänet maasta ja toi hänet                                                                                   jälleen.

Nyt hänen ain´omanaan kätkevä on oma maa.”146

Snellman ei pystynyt kokonaan hiljentämään ruotsalaista kirjoittelua, vaikka antoikin artikkelillaan kuoliniskun suuntaukselle, joka yritti saada jalansijaa Suomessa. Ankara isku katkeroitti kuitenkin asianomaisten ystäviä ja heidän kannattajiaan. Ruotsin lehdissä Snellmanin arvo oli laskenut nollaan; hänen roolinsa oli näytelty loppuun.

Kuitenkin kirjoitus oli suurtapaus, jolla Snellman iski vastustajiaan vakuuttamalla heidän lapsellisuuttaan ja tyhmyyttään, he kun pitivät Suomea ”raakalaiskansana” ja sen kieltä ”hottentottikielenä”. Nuoret kokivat itsensä tuomituiksi hyödyttömiksi ja vahingollisiksi lavertelijoiksi, kun Snellman moitti liberaaleja tyhjän kielteisyyden hengestä ja käytännöllisen isänmaallisuuden puutteesta. Moraalinen närkästys Snellmania kohtaan oli yleinen. Julius Krohn oli veikannut Snellmanin ärtyneisyyden johtuvan perhesurusta. Robert Montgomery kirjoitti sedälleen: ”Snellman sen sijaan tulee yhä kulmikkaammaksi, kovemmaksi ja yksipuolisemmaksi. Hän on kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että skandinaaviset sympatiat ovat tässä maassa ruttoa suomalaisuuden asialle. Siksi hän on päättänyt, että niin hyvässä kuin pahassa ne on kitkettävä pois.”147 Oli tultu tilanteeseen, jolloin jokaisen ylioppilaan tuli ottaa kantaa, kuten pohjalainen Fredrik Saxbäck kuvasi tilannetta: ”Jokaisen tuli olla skandinaavi tai fennomaani; muuten oli joko onnenonkija tai tyhmyri.”148

Svekomaanien ja fennomaanien mielipide-eroissa Venäjän-politiikan suhteen oli kysymys tähtäysvälistä: fennomaanit korostivat kansan sivistämisen merkitystä kansakunnan vastustuskyvyn lujittajana. Heidän mielestään aikaa oli, koska sorto ei ollut vaarallista ja mielipiteiden syvämuokkaukselle oli aikaa. Liberaalien mielestä aikaa ei ollut vaan oli pyrittävä sanan- ja yhdistymisvapaudella valmistautumaan tulevien valtiopäivien toimintaan. Liberalismi lähti liikkeelle porvariston näkökulmasta kun fennomaanit näkivät Suomen tulevaisuuden riippuvaiseksi talonpojista.149

Snellmanin hyökkäyskirjoitus lujitti fennomanian vastaista rintamaa. Monet vastustajat olivat sitä mieltä, että oli Venäjän asialla, jos kiisti Suomen poljetun aseman keisarivallan aikana. Ruotsinkieliset Suomessa katsoivat koko kulttuurin vaarantuvan, jos Ruotsista irtauduttaisiin. Snellmanin mielestä skandinavistit taas olivat vaara omintakeiselle kansalliselle kehitykselle Suomessa.150 Liberaali nuoriso leimasi Snellmanin Pietarin johtopiirien poliittiseksi välikappaleeksi, mutta nuori fennomaani G. Z. Forsman asettui puolustuskannalle huhtikuussa 1858 Suomettaressa. Hän leimasi skandinavistisesti suuntautuneet ”muukalaisiksi” Suomessa. Tukholman Qvanteneita ja kumppaneita hän nimitti ”Suomen äpärämielisiksi lapsiksi”. Hänen mukaansa Suomi oli maksanut kiitollisuudenvelkansa vuosisatojen kuluessa ”verellä”. Jos Ruotsi ei tunnusta Suomelle oikeutta ”olla ja pysyä kansallisuudessaan”, kylmä sumu laskeutuu Suomen ja Ruotsin välille.151

Repivän kiistan osapuolet saivat hiljentyä hetkeksi J. J. Tengströmin haudalla 15.4.1858, kun Snellman puhui ystävänsä muistoksi. Hän totesi: ”Uskonto opettaa, että mitään inhimillistä vanhurskautta ei ole olemassa, ja jokaisen ihmisen omatunto vahvistaa tämän opin oikeaksi.” Snellman totesi, että maailmassa oli kuitenkin sellaisia ihmisiä kuin Tengström, joka nuhteettomasti oli suorittanut elämänvaelluksensa. Isänmaan yliopistossa hän omisti henkensä voimat hengen palvelukseen. Hän oli ymmärtänyt ja onnistunut löytämään synnyinmaanrakkaudelleen ja tieteellisille taipumuksilleen yhteisen päämäärän ja ”tehnyt tutkimuksensa hedelmät isänmaallisen kirjallisuuden kaunistukseksi”. Tulevat polvet voivat etsiä Suomen sivistyshistorian pääpiirteitä hänen teoksistaan. Hänen filosofisen tutkimuksensa ja opetuksensa voimana oli, että hän ajatteli ja eli oppinsa mukaisesti.152

Kaksi päivää Tengströmin hautajaisten jälkeen Snellmanin jahtaaminen kuitenkin jatkui. Suuri kalabaliikki syntyi opiskelijanäytelmän Dramatisk ditt och datt ensi-illan jälkeen 17.4.1857. Ruotsinmielisiin ylioppilaisiin kuulunut Carl Robert Mannerheim oli kirjoittanut näytelmän ylioppilastalon rahoituksen hankkimiseksi. Käsikirjoituksessa viitattiin Suomeen köyhänä ja sorrettuna maana. Näytelmä kiellettiin Pietarista tulleella käskyllä neljän esityskerran jälkeen.153 Kysymys oli siitä, että ”verettömien” kannatus oli aluksi noussut, mutta Snellmanin esiintyminen sai seuraajia jatkuvasti lisää. Jakautuminen oli tosiasia sen jälkeen, kun aitoliberaalit olivat julkistaneet nimensä: oli valittava Snellmanin tai ”protestanttien” välillä.154

Myös Vilhelmin-päivä 6.4. hyödynnettiin. Sankaria tervehdittiin Rietrikki Polénin johdolla ”savolaisten ja fennomaanien” keskellä. Tähän ilmapiiriin yritettiin saada muutos Mannerheimin laatimalla speksinluonteisella tilapäisnäytelmällä. Rehtori Rein antoi käsikirjoituksen muutamalle civikselle tarkistettavaksi. He perkasivat pois pahimmat viittaukset Snellmanin toimintaan. Ensi-illassa fennomaanit ärsytti kuitenkin kohta, jossa yleisen mielipiteen väitettiin olevan protestanttien puolella. Kun näytelmäyhdistys ei suostunut poistamaan kohtaa, toisella esityskerralla sen kohdalla pidettiin Helsingin teatterin ensimmäinen poliittinen vihellyskonsertti. Kantajoukkona olivat Th. Rein, Oskar Forssell ja A. Boehm – eli Snellmanin omia oppilaita. Ärtymystä lisäsi, että kaksi näyttelijää oli puettu koomisesti Snellmaniksi ja Cygnaeukseksi liikuskelemaan yleisön joukossa. Lisäksi eräässä näytöksessä, jossa nuori Leo Mechelin lauloi esi-isien osaa, pilkattiin Bergin ja hänen puolisonsa eriarvoista syntyperää.155

Näytelmän nähneen Elmgrenin mukaan speksissä pilkattiin Litteraturbladia, sensuuria ja erinäisiä venäläisiä tyhmyyksiä. Katsomossa kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen huomiota repliikkiin, johon kenraalikuvernööri Berg tarttui: ”Finland, ett fattigt och undertryckt land.” Berg halusi erottaa sijaiskansleri Munckin, jonka velton hallinnon suojissa tällaista pääsi tapahtumaan. Munck tunnusti sensuurinsa hyväntahtoisuuden, mutta totesi sen noudattavan yliopiston henkeä. Hän loukkaantui, kun Armfelt kävi rehtorin kimppuun näin mitättömän jutun takia. Hänen tulkintansa mukaan Berg ei pitänyt keisaria koulumestarina parempana, koska kanteli tälle kaikista pikkupoikien jutuista. Pietarissa oli nähty vakavana myös se, että näytelmässä vastustettiin yliopiston professoreita eli Snellmania ja Cygnaeusta. Munck pysyi kannassaan, mutta Armfelt ja Stjernvall-Walleen olivat kovimmassa paineessa. Lopputuloksena Mannerheim erotettiin yliopistosta puoleksi vuodeksi ja rehtori Rein joutui jättämään eroanomuksen.156

Sekavan tilanteen selvittämiseksi Snellman laati 12.6. kirjelmän Armfeltille, joka saattoi sen hallitsijan tietoon. Vaikka Snellman oli ollut itse pilkan kohteena, hänen mielestään oli varottava ylireagoimista ja asian liioittelua. Muutamasta varomattomasta sanasta on turhaa synnyttää urotekoja ja ruokkia opiskelijoiden itsetuntoa: ”Miten mahtaviksi miehiksi nämä herrat nimittäin tuntevatkaan itsensä, kun yksi ainoa heidän sanansa saa valtion hallitusvallan levottomuuden valtaan, vie heidän esimiehensä ja opettajansa epäsuosioon, nöyryyttää näitä, karkottaa nämä virasta, samalla kun herroista itsestään tulee poliittisia merkkihenkilöitä ja marttyyrejä. Juuri tämä on varsinainen onnettomuus. Muutamat surkean huvinäytelmän vuorosanat, joista on rangaistu puhuttelulla tai muutaman päivän karsserirangaistuksella pelkästään niiden typeryyden ja säädyttömyyden takia, olisi unohdettu kauan sitten.”

Snellman varoitti, että jos Munck erotettaisiin, seuraisi siitä jatkuvia mielenosoituksia ”niin kauan kuin koko yliopistolle, sen viranomaisille ja opettajille, sälytetään vastuu jokaisen neljänsadan pojan harkitsemattomista päähänpistoista ja sanoista”. Snellman puolusti Munckin nuorisopolitiikkaa ja korosti sitä ohjausperiaatetta, jota varten hänenkin oppituolinsa oli perustettu: oli pyrittävä vaikuttamaan vakaumukseen eikä turvauduttava voima- ja pakkohallintoon. Oli mahdotonta ajaa lojaalisuuspolitiikkaa, jos hallitus työskenteli sitä vastaan kääntämällä voimatoimillaan mielipiteet vapaudenvaatijoiden hyväksi.157 Armfelt kiitti Snellmania kallisarvoisista tiedoista ja toivoi hyvän yhteistyön jatkuvan.158

Uuden rehtorin vaali oli 1. syyskuuta. Arppe sai 13 ääntä, Schauman 13 ääntä, Palmén 7 ääntä, Lille 4, Snellman 3, Cygnaeus 3 ja Geitlin 2.159 Huhu kertoi, että kolmannelta sijalta valittaisiin Palmén. Tämän johdosta Snellman lähestyi asiassa Armfeltia ja tiedotti, että Palménilla ei ollut hänen arvionsa mukaan opiskelevan nuorison luottamusta eikä sellaista esiintymistapaa, jolla se saavutettaisiin. Lisäksi haluttaisiin säilyttää Reinin suoran ja puolueettoman toiminnan ansiosta syntynyt konsistorin työskentelytapa, jossa puolueilla tai juonitteluilla ei ollut sijaa. Snellman korosti, ettei hänen ilmoituksensa perustunut henkilökohtaiseen vastenmielisyyteen. Välit ovat kunnioitettavat ja ystävälliset, mutta lahjakkaimmaltakin opettajalta voi puuttua kyvyt rehtorin virkaan.160

139                        Strömborg 1931 (IV), 218 ja Rein 1981 (II), 93.

140                        KT 15, 127–140.

141                        Snellman saattoi olla oikeassa asiassa, mutta ankaran kritiikkinsä takia hän antoi ehkä turhaankin omille arvostelijoilleen liian helpon syyn pitää meteliä, jolloin pääasia hämärtyi.

142                        KT 15, 162–170.

143                        Strömborg 1931, 343–345.

144                        KT 15, 224.

145                        Junnila 1972, 212–213 sekä Junnila 1979, 158 ja 166–167

146                        Junnila 1979, 177–179 ja Strömborg 1931, 345–346. ks. Snellmanin puhe, Henrik Knifin kommentaari VIII:44.

147                       Julius Krohn vanhemmilleen 21.9.1857 sekä Robert Montgomery sedälleen G. A. Montgomerylle 6.4.1858. Ref. Klinge 1978 (2), 84.

148                        Ks. Juva 1938, 419–421 ja Klinge 1978, 85.

149                        Klinge 1978 (2), 87.

150                        Paasivirta 1978, 208.

151                        Yrjö Koskinen, J. W. Snellman ja Nuori Suomi. Suometar 16.4. ja 23.4.1858.

152                        Puhe Johan Jacob Tengströmin haudalla 15.4.1858. KT 15, 71. Ks. Vesa Oittisen kommentaari, SA VIII:88.

153                        Luukkanen 2000, 147.

154                        Klinge 1978, 88.

155                        Klinge 1978 (2), 89.

156                        Klinge 1978 (2), 89–93.

157                        Kirje A. Armfeltille 12.6.1858. KT 15, 200. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:96. Klingen mukaan kirjelmä olisi laadittu yhdessä Cygnaeuksen kanssa ja Munckin toivomuksesta, mikä ei näytä pitävän paikkaansa. Ks. Klinge 1978, 89–93.

158                        Kirje A. Armfeltilta 28.9.1858. KT 15, 265.

159                        Elmgrenin muistiinpanot 1939, 315.

160                        Kirje A. Armfeltille 2.9.1858. KT 15, 262. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:98.