Kuningas Fjalar ja kansalliskirjallisuus

Saiman kirjallisuusarvosteluissaan Snellman osoitti käytännössä, mistä kansallisuuskirjallisuuden luomisessa oli kysymys. Kirjallisuuden arvostelukriteerinä hän piti kansallisten asioiden edistämistä. Sursillin sukukirjan kritiikissään Snellman sai tilaisuuden arvostella liian yksilökeskeistä ja yksityiskohtaista historiankirjoitusta. Snellman ivasi purevasti sitä, että Helsingfors Tidningar piti Östen Sursillin seitsemän tyttären sukukirjaa merkittävänä saavutuksena historiantutkimuksen alalla ja että kirja lisäksi oli saanut W. G. Laguksen ja Gabriel Reinin puoltavat lausunnot. 297 Samaan sarjaan kuului Snellmanin arvostelu E. Grönbladin teoksesta, jossa noudatetun periaatteen mukaan jokainen suomalainen olisi pitänyt mainita nimeltä.298

Saimassa ja sen Kallavesi-kirjallisuusliitteissä Snellman käsitteli usein Ruotsin kirjallisuuden tilaa ja historiaa. Useimmiten hän tyytyi luettelemaan keskeiset kirjailijat kronologisessa järjestyksessä. Toukokuussa 1845 Snellman julkaisi perusteellisen artikkelin, jossa hän eteni Nils Tiällmannista ja Jonas Petristä Georg Stiernhielmiin ja A. F. Daliniin päätyen lopulta romantiikkaan ja sen eri suuntiin tarkoituksenaan ilmeisesti osoittaa, miten kirjallisuus tietyssä kulttuuripiirissä kehittyi. Samalla hän luonnosteli käytännön esimerkein kansallisuuskirjallisuuden aluetta ja merkitystä. Kirjoituksessa oli laajoja sitaatteja ruotsalaisesta Intelligensblad-lehdestä, jota Snellman arvosti suuresti sen hegeliläisen hengen vuoksi.299 Esittämistään seikoista hän veti kaksi perusteltua johtopäätöstä. Ensiksikin kaunokirjallisuus oli kaiken kansalliskirjallisuuden ensimmäinen lähtökohta. Toiseksi sen edelleen kehittyminen perustui spekulatiivisiin tieteisiin ja edellytti aitoa ja kansakunnan tietoisuudesta lähtevää filosofiaa. Silloin kun tämä filosofia pystyi tunkeutumaan yliopistoon, Snellman piti varmana, että siinä elpyisi myös yleinen tieteellinen henki, joka puuttui nykyisin akateemisista opinnoista.300

Snellman arvioi Saiman kirjallisuusliitteessä Kallavedessä lyriikkaa viidessä keskeisessä runoalbumissa: Fosterlänska Album II, Finska Kadetten, Necken, Lärkan ja Finsk Antologi. 301 Osa sisälsi harrastelijarunoutta, osa merkittävämpien tekijöiden töitä, joiden joukosta Snellman kritisoi erityisesti J. J. Nervanderin ja Emil von Qvantenin runoja, vaikka myös Z. Topelius ja F. Cygnaeus saivat osansa. Snellman poimi jokaiselta hienoja runoja ja mainitsi niiden vahvuuksia, mutta kehut tahtoivat jäädä kärkevän arvostelun jalkoihin. Hänen mielestään Kellgrenin runoista puuttui valtava ja inspiroiva tunteellinen vaikutelma ja siksi ajatus jäi vaille todellista runollista muotoa. Cygnaeus oli kiistaton lahjakkuus mutta silti hänen nerontuotteiltaan puuttui täysin idealisoitu muoto. Mielikuvitus nautti vain omasta toiminnastaan eikä Cygnaeus ollut ottanut opikseen aiempien runojensa murskaavista arvosteluista. Lillestä runoilijana Snellman sanoi samaa kuin Nervanderistakin: kumpaakaan ei voitu pitää lahjakkuuksina. Molempien runot vaikuttivat pikemminkin näppäriltä ajatusleikeiltä kuin runollisen inspiraation tuotteilta.

Topelius oli Snellmanin mielestä sitä runoilijatyyppiä, joka rakkaudella etsi pikku asioista idealisoivia puolia. Koska hänen luonteensa vastaista oli yritellä mitään runollis-poliittisia tarkasteluja, lehtimiehenä hänen olisi ollut parempi pysytellä pois näistä aiheista. ”Hänen taipumuksillaan varustetusta miehestä tulee vain epätoivoon joutunut optimisti, kun hän katsoo asioita sinänsä sillä tavoin kuin pitäisi katsoa vain ideaalia, asioita runollisen mielikuvituksen muokkaajana.” Snellmanin mielestä Topelius ei onnistunut myöskään almqvistilaisen mystiikan luomisessa. Erotuksena kuitenkin muista Topelius osasi panna mielikuvituksen leikkimään objektiivisissa tilanteissa, jotka olivat vieraita hänen omalle elämälleen.

Purevalla kritiikillään Snellman halusi osoittaa, että huomattava osa ajan lyriikkaa oli suuntautunut väärille urille; se oli pelkkää tunnevuodatusta vailla ajatuksellista sisältöä. Snellman antoi runon muodolle suuren merkityksen maailmankatsomuksen välittäjänä, koska sivistyksellä oli yhteys muotoon. Runoudessa ajattelun piti yhdistyä tunteeseen. Koska runoudesta heijastui kaikki, se oli hänen mielestään kansallistunteen paras ilmentäjä aikana, jolloin kansallinen tietoisuus ei ollut kehittynyt. Eurooppalaisen kulttuuriperinnön tuli välittyä sivistyneistön runoudessa ja syventää suomalaista kansankulttuuria.302

Heinäkuussa 1846 Snellman lähetti Kadetin Lönnrotille todeten, ettei sillä ollut kylläkään mitään arvoa. ”Hyvä olemassa vain kokoelman täydennykseksi.”303 Myöhemmin Snellman palasi vielä runojen suomen kielen ja muoto-opin ongelmiin ja esitti yhteenvedon lyriikkaa koskevista käsityksistään. Hän pohti erityisesti runojen kääntämisen vaikeutta: Minkä tahansa käännöksen ainoa ehdoton vaatimus oli tietty uskollisuus, yhdenmukaisuus alkutekstin kanssa. Tämä vaatimus ei koskenut ainoastaan runon sisältöä vaan myös sen muotoa: runon henki välittyi vain jos muoto säilyi. Kääntäjän tuli säilyttää runon muoto, runoilijan omat vertaukset, kuvat ja epiteetit. Tältä kannalta hän arvioi Lönnrotin ja Ahlqvistin suomennoksia Runebergin runoista Svanen (Joutsen), Vid en källa (Lähteellä) ja Vårvisan (Kevätlaulu). Ahlqvist käytti enemmän partikkeleja lähestyen raamatunsuomea ja modernia kieltä. Lönnrot taas käytti yhdistettyjä muotoja ja pyrki ylipäänsä kieliopillisesti korrektiin ilmaisuun. Kun Ahlqvist käänsi: ”Vaan kuvaansa sie et korjaellut” Lönnrot käänsi ”Et sä kätke kuitenkan kuvaista”. Alkuteksti kuului: ”Men du vårdar ej den hulda bilden.”304

Snellmanin kritiikin päämaalitauluksi pääsi hänen läheinen ystävänsä Runeberg, jonka kuuluisasta Kuningas Fjalar -runoelmasta Hän julkaisi yhden merkittävimmistä kirjallisuuspoliittisista kirjoituksistaan 31.10.1844. Arvio oli merkittävä siinäkin mielessä, että se oli täydellinen vastakohta sille, miten myönteisen vastaanoton teos sai aikalaisilta ja miten jälkimaailma on sitä kiittänyt. Runoteoksena Kuningas Fjalar on mainittu parhaaksi, mitä Runeberg on luonut. Ruotsalainen kirjailija ja kriitikko Frans G. Bengtson sanoi 1927: ”Ei mikään estä arvostelijaa jatkuvasti pitämästä Kuningas Fjalaria täysin virheettömänä alusta loppuun ja verrattomasti suurimpana, kauneimpana ja täysipainoisimpana runoteoksena mitä milloinkaan on kirjoitettu pohjoismaisella kielellä.” Knut Hagberg yhtyi 1934 tähän arvioon: ”Runoelma on verrattomasti kaunein mitä pohjoismaisella kielellä on runoiltu.” Paitsi vilpitöntä ihailua taideteoksena runoelma synnytti myös valtavan määrän tutkimusta, koska sen aaterakennelma ja filosofiset näkemykset eivät sopeutuneet kaikkien elämänkatsomukseen.305 Snellman ensimmäisenä ankarasti arvosteli juuri tätä puolta.

Nervander oli rohkaisemassa Snellmania tähän suuntaan ilmoittaessaan, että hänen vaikenemistaan ihmetellään. Nervander itse piti runoelmaa huonona: ”En käsitä miten Kuningas Fjalar on haavoittanut minun itserakkauttani. Pikemminkin sen pitäisi haavoittaa Sinun itserakkauttasi, sillä olimme eri meiltä ensimmäisestä laulusta, kuten muistat. Sinä pidit sitä mestarillisena.” Nervanderin mielestä Snellmaninkin täytyi havaita se keskinkertaiseksi, mutta hän epäröi käsityksensä julkaisemista.306 Jo elokuussa 1844 häntä oli kismittänyt, että Snellmanilla ei ollut rohkeutta tai päättäväisyyttä arvostella runoelmaa. Mahdollisesti jatkuva muistuttaminen vaikutti Snellmaniin, kun hän alkoi lopulta laatia arvostelua.307 Arvostelu kertoi selvästi, ettei kysymys ollut rohkeuden puutteesta vaan Snellmanin niin täydellisestä tyytymättömyydestä runoelmaan, että kirjoituksen perinpohjainen laatiminen vei aikaa. Sitä Snellman halusi käyttää, koska Runebergin runoelman epäonnistuminen kansallisuusohjelman edistämisessä oli tuotava selkeästi esiin.308

Fjalarin arvioinnin ensiaskeleena voidaan pitää Fabian Collanin selostusta Helsingfors Morgonbladissa 18.7.1844. Hän halusi tehostaa niitä suomalaiskansallisia piirteitä, jotka hänen mielestään olivat ominaisia Runebergin tuotannolle ja jotka näkyivät Kuningas Fjalarissa. Huolimatta suomalaiskansallisesta luonteestaan Runeberg oli onnistunut esittämään pohjoismaista henkeä paremmin kuin Tegnér.309 Ennen Snellmanin arvostelun ilmestymistä myös Topelius ehti ennustaa Helsingfors Tidningarissa runoelmalle huikeaa menestystä: ”Tämä runoelma on kukistava tegnerismin ruotsalaisessa runoudessa, leijonantapaisen koulukunnan, joka Ruotsin 1600-luvun suurvalta-aseman tavoin on muodostanut ylösalaisin käännetyn pyramidin, suuri määrä kuvia jokseenkin vähäisellä todellisuudenpohjalla.”  Varsinaisessa arvostelussaan Topelius antaa runoelmalle suuren tunnustuksen, vaikkakaan ei empimättä. 310

Kirjoituksensa lopuksi Topelius jää odottamaan Saiman tuomiota: ”Nyt odotetaan että myös Saima, tyytymättömänä moniin ylistyksiin ja tarkkana välttyäkseen itse ’kymmenen rivin panegyyrikon’ syytöksestä, on lausuva tuomionsa Kuningas Fjalarista, ja kuiskaillaan että tämä tuomio on oleva langettava.” Helsinkiin saatiin ennakkotietoja Snellmanin kirjoitusprosessista Herman Kellgrenin kirjeessä Robert Tengstömille: ”Ensi kertaa ollessani hänen luonaan riideltiin koko ajan Kuningas Fjalarista; hän ei anna sille juuri mitään arvoa (tuhansia huomautuksia). Samoin Lindfors, kenties kaikua Snellmanista.”311

Snellmanin arvostelun ensimmäinen osa ilmestyi 31.10.1844 Saiman kirjallisuusliitteessä Kallavedessä. Siinä hän esitteli laveasti niitä lähtökohtia, joista käsin runoa oli tarkasteltava. Snellman ei aikonutkaan esittää taidekritiikkiä, joka ratkaisisi mikä on kaunista, koska välitön tunne ratkaisi hänen mielestään sen. Hän halusi synnyttää kirjallisuuskritiikkiä ja pohtia runoelman suhdetta ajanhenkeen, niin että pelkkä johdanto venyi ensimmäisen artikkelin mittaiseksi. Snellmanin mielestä Runebergin ongelma oli se, että runoilija joka ei kuulunut kansaan, yritti puolustaa kansalle vierasta sivistystä. Runebergin asema johtui harvinaisesta rakkaudesta suomalaisiin, mutta Snellman muistutti, että kunnioitus kohdistui siihen eikä häneen runoilijana. Siitä johtui pyrkimys etsiä kansallisia sympatioita niistäkin Runebergin runoista, joissa ei enää kuvattu Suomen kansaa tai ei ollut enää kysymys siitä runouden lajista, jossa tämän suljetun kansan elämä voi kuvastua.

Snellmanin mukaan oli vaikea käsittää sellaisen kansan kansallishenkeä, jos se ei ilmennyt tekoina suhteessa muihin kansakuntiin. ”Runeberg kuten kaikki muutkin runoilijat ja suomalaiset henkisen työn harjoittajat tiedemiehestä aina ajattelevaan teollisuusmieheen saakka, on tällaisessa tilanteessa.” Snellmanin mukaan runoilijan tehtävä oli sama kuin historiankirjoittajankin; hänen oli selitettävä asiat oman aikansa sivistyksestä käsin. Nykyisen ajan oli nähtävä itsensä siinä ajassa joka oli ollut. Runoilijalla oli suurempi vapaus tässä kuin historiankirjoittajalla, eikä hänen siksi ollut vaikeaa osua niihin kieliin, joiden sointi sai vastakaikua jokaisen sydämessä. Kun pohdittiin Runebergin suosiota, voitiin kysyä, oliko kansakunta ymmärtänyt häntä sen huonommin kuin hän oli ymmärtänyt kansallishenkeä.312

Arvostelun toisessa osassa korostuu se, että Snellmanille runoelma oli romanttista draamaa, missä hänen mielestään ongelman ydin piili: ”Pelkkä mielikuvituksen leikki, pelkkä fantastinen ja sentimentaalinen eivät tavoita ajan todellista sivistystä. Ne eivät ole myöskään sitä, mitä me vaadimme. Rakkaus, kunnia ja har-taus lämmittävät nykyaikana niin kuin kaikkina aikoina, mutta ne muuttuvat haihatteluksi, jos niiltä puuttuu tarkoitus ja päämäärä.” Snellmanin mielestä romanttinen eepos voitti kauneudessa, jos se liittyi kansakunnan pyrkimyksiin. Näin Runebergin runoelmassa ei nyt käynyt. Snellman sanookin: ”Hirvenhiihtäjissä on jotain positiivista kansallista, Kuningas Fjalarissa kansallinen ilmenee vain kieltona, eristäytymisenä ajan yleisistä tavoitteista ja kylmänä välinpitämättömyytenä.”313

Snellman oli ilmeisen pettynyt Runebergin aikaansaannokseen, koska Hegelin estetiikka lyömäaseenaan hän esitti teoksen viaksi sen, että kysymyksenasettelu siinä ei ollut sama kuin Sofokleen Antigonessa, mitä taideteosta Hegel ja Snellman käyttivät rakentaessaan perhe- ja valtiofilosofiaansa. Snellmanin silmissä Fjalarista tuli omahyväisyyden ja subjektiivisuuden mielivallan edustaja eikä kansakunnan palvelija.314 Snellman suhtautui Runebergin tuotantoon muutenkin varauksellisesti ja kaksijakoisesti. Nuorhegeliläisestä näkökulmasta hän ei voinut hyväksyä universaalia romantiikkaa Runebergin tuotannossa. Toisaalta hän toivoi Runebergistä suurta kansallista runoilijaa, joka täyttäisi kansalliskirjallisuudelle asetetut vaatimukset. Runoelman ensimmäisen laulun perusteella Snellman selvästi odotti, että Runeberg vastaisi koko teoksellaan ajan henkeen paremmin kuin perinteinen eepos ja draama.315

Arvostelun lähtökohtana olivat ne nuorhegeliläiset käsitykset, joita Snellman oli omaksunut Saksan-matkallaan ja joita hän seurasi tarkasti. Eniten Snellmanin käsityksiin oli vaikuttanut Hallische Jahrbücherin toimittajien ja perustajien Arnold Rugen ja Theodor Echtermeyerin julistus. Sen mukaisesti Snellman vastusti äärimmäisyyksiä – ranskalaisklassismin rationalismia ja romantiikan emotionalismia – päätyen lopulta jonkinlaisen ideaalirealismin vaatimukseen. Runebergin runoelman ongelmana oli antiikin tragedian ja romanssin – draaman ja eepoksen – sekoitus, mikä rikkoi hegeliläisen estetiikan puhtauden periaatetta. Snellmanin mukaan Runebergin olisi pitänyt keskittyä päähenkilöiden romanttiseen rakkaustarinaan eikä sekoittaa siihen valtion ja perheen ongelmaa.316

Teoksessa kuvastui kuitenkin Runebergin sielu, mutta se oli kaukana Snellmanin omasta sielunkuvasta. Snellmanin ajattelussa subjektiivisuuden alistuminen objektiiviseen ratkesi valtion ja kansakunnan palveluksessa. Runeberg sen sijaan näki yksilön sovittuvan yleiseen alistumalla jumalalliseen, metafyysiseen, jota hän ei suostunut määrittelemään minkään dogmin mukaan.317 Ankarasta kritiikistään huolimatta Snellman ei halunnut jättää mainitsematta runoelman taiteellisia ansioita: hän kuitenkin ylisti runoelman ilmaisumuotoa ja tapaa. Se oli suuri taideteos mutta ei vastannut ajan ihanteita.318

Snellmanin jyrkkään arvioon oli voinut vaikuttaa myös Mårten Lindforsin tyytymättömyys. Kun Runeberg oli julkaissut kolme vuotta aikaisemmin Nadeschdan, Lindfors oli vakavassa kirjeessään moittinut ystäväänsä ulkomaisen aiheen valinnasta: ”Olen usein kysynyt itseltäni, mikä on oikeastaan voinut saada Sinut siihen, mutta en milloinkaan ole päässyt muuhun tulokseen kuin että joko ylpeys tai kylmennyt isänmaanrakkaus on johtanut Sinut siihen, ja molempia voi pitää yhtä valitettavina.” Isänmaallisena henkilönä Lindfors julmistui, että Runeberg runoelmallaan osoitti ”paatuneensa synnissä”. Snellmanin korostama isänmaallisuuden merkitys runoudelle osoitti, että Lindforsin radikaali sivistysprotektionismi ei ollut hänelle vieras.319

Snellmanin ankaran arvion lopputulos oli ainakin se, että haltioituneen myönteisen kritiikin julkaisseet Collan ja Topelius olivat hämillään ja yllättyneitä. Sen sijaan Shakespearen kääntäjä, professori Hagberg Lundista, kiitti Snellmania tammikuussa 1845: ”Olin lujasti päättänyt istuutua kirjoittamaan arvostelua Kuningas Fjalarista, kun sain nähdä Saiman artikkelin. Sinä otit sanat suustani. Ei ollut mitään sanottavaa asiasta, jonka olit selvittänyt, ja panin pois kynäni.” Hagberg ihaili Snellmanin suoritusta, koska oli itse kunnostautunut myyttien kyseenalaistamisessa. Hän itse oli hyökännyt tanskalaisen näytelmäkirjailijan ja runoilijan Molbechin teosten kimppuun osoittaakseen, että ”herra on huijari, joka ansaitsee näpäytyksen”.320

Kuningas Fjalarin kritiikissään Snellman antoi kuuluisimman näytteensä rajusta ja yksiviivaisesta tavastaan arvioida ystäviensä korkeimpia saavutuksia. Itsevarmuuteen liittyi viaton tietämättömyys teon todellisesta haavoittavuudesta.321 Snellmanin arvioinnit poikkesivat täysin nykytyylistä, jossa vältetään arvottamista ja pyritään ympäripyöreään ilmaisuun. Snellman taas arvotti reippaasti, koska hänellä oli selkeä käsitys siitä, mitä kirjallisuuden piti olla: sen piti toimia osana kansallista itsekritiikkiä. Kirjailijan tuli tuntea menneisyytensä ja suunnata katseensa kohti tulevaa. Tämä oli tärkeämpää kuin esteettisyys.322 Huomiota on kiinnitetty myös siihen, että Snellmanin kireään tulkintaan vaikutti se, että häneltä puuttui kyky tajuta viitteellistä kuvaustapaa ja stroofien hiottuihin ”marmoriblokkeihin” ladattua voimaa, joka purkautui väreiksi esimerkiksi neljännen laulun myrskykuvauksessa.323

Snellman osui kritiikissään täysin oikeaan siinä, että Runeberg oli runoelmansa syntymisestä suuremmassa kiitollisuuden velassa kirjallisuudelle kuin elämänkokemukselleen. On väitetty, että tämä Runebergin muinaispohjoismainen runoelma oli syntynyt eräänlaiseksi Tegnérin romanssisikermän vastineeksi. Kuitenkin motiivin oli oltava syvällisempi kuin Tegnérin korjailu, eikä se siis voinut olla tulosta laulukilpailusta ruotsalaisen runoilijan kanssa. Toisaalta on kiinnitetty huomiota muinaispohjoismaisesta kirjallisuudesta ja Geijeriltä saatuihin vaikutuksiin, koska käytössä oli monta kuvausta vanhenevan kuninkaan mahtavasta persoonallisuudesta. Runeberg oli myös tutustunut kelttiläisten satuaiheiden käsittelyyn, missä hänen ihailemansa Almqvist oli kunnostautunut 1839 runoelmassa Arturs jakt. Hän ihaili yli kaiken Almqvistin kykyä muutamin vedoin elävöittää vieras maailma.324

Tengström oli tutkinut Snellmanin arvion huolella ja tavannut myös luonaan muutaman päivän oleskelleen Runebergin, joka aikoi kirjoittaa vastineen. Vierailun aikana he eivät kuitenkaan keskustelleet lainkaan runoelmasta tai Snellmanin arvostelusta. Tengström arveli, että asia saattoi olla tuoreeltaan vähän kipeä Runebergille, vaikka hän seisoikin korkealle jalustalle korotettuna. Tengström ei antanut arvostelusta Snellmanille suosionosoituksia eikä muutenkaan nähnyt todellisuudentajua Snellmanin paatoksella ajamassa kansallisuuskäsityksessä. Tengströmin mielestä kansakuntiin päti sama kuin yksilöihinkin: jonkun oli oltava vastaanottavana osapuolena sekä taipumustensa ja asemansa takia.325

Runeberg julkaisi vastineensa Joukahaisen vihossa. Hän halusi tuoda esiin sen, missä ero runoilijan ja käytännön toimijan välillä tuli näkyviin. Hän torjui väitteen, että runoelman ytimenä olisi ollut ristiriita perheen ja valtion välillä, jollaisen Hegel näki Antigonessa. Rauhallisesti ja asiallisesti hän selvitti, miten oli tarkoittanut esityksensä käsitettäväksi. Hänen mielestään runoelma oli ”laulu jumalten kunniaksi, pieni eepos, jonka aiheena ovat heidän suuruutensa ja armonsa”.326

Runebergin vastine osoitti selkeästi, miten suuri maailmankatsomuksellinen ero Snellmanin ja Runebergin välillä vallitsi vapauden ongelmasta. Snellmanin oli kiellettävä jumalat tuonpuoleisina kohtalon voimina vapauttaakseen yksilön ja kansakunnan toimintaan; Runeberg taas joutui kieltämään tämänpuoleisen maailman osoittaakseen ihmisille armon ja vapauden tuonpuoleisessa maailmassa. Snellmanille välttämätöntä oli isänmaallinen toiminta, Runebergille yleinen kaitselmus. Snellmanille maailma oli toimintaa, Runebergille tapahtumista. Snellman oli viime kädessä kuitenkin poliitikko ja ideologi, joka oman aikansa sivistyksellisiä tarpeita silmälläpitäen piti parhaana mahdollisena paatoksena isänmaallista esitystä. Siksi Snellman vaati runoudelta tekoja kansallisvaltion toteuttamisen puolesta. Runeberg oli lähempänä romanttista elämänfilosofiaa. Snellman taas poikkesi Hegelistä nuorhegeliläiseen ja kansalliseen suuntaan.327

Keskustelu jatkui vielä vuoden 1846 puolelle, kun Morgonbladissa teologi Axel Fredrik Granfelt moitti Snellmanin maailmankatsomuksen toiminnallisuutta. Snellman vastasi tähän kahdessa artikkelissa. Hän ei hyväksynyt Granfeltin lähtökohtaa, että maailma oli kärsimystä, jossa ihmisen kaikki toiminta oli tuomittu epäonnistumaan, jolloin ainoa mahdollinen pelastus oli tuonpuoleisessa. Snellman huomautti, että Luther, Napoleon ja kaikki suuret tiedemiehet olivat olleet täynnä sitä intohimoista paatosta, joka jumalallisena voimana ohjasi ihmisen tekoja. Granfelt sijoittui kokonaan sen uushumanistisen arvomaailman ulkopuolelle, jota Snellman ja Runeberg kumpikin omalla tavallaan edustavat. 328

Kuningas Fjalaria koskeneessa mielipiteenvaihdossa osuttiin vasta 50 vuotta myöhemmin ydinongelmaan, kun runoelman filosofisen kehyksen jäljitettiin juontuvan Runebergin latinankielisestä väitöskirjasta vuodelta 1833. Kreikan kielen apulaisprofessorin virkaan laatimassaan tutkielmassa hän käsitteli antiikin tragedian kuoroa osoittaen, miten läheisesti hänen kantansa liittyi berliiniläisen estetiikan professorin, Karl Wilhelm Ferdinand Solgerin ajatteluun. Väitöskirjaa jäi kuitenkin sävyttämään Runebergin oma uskonnollinen peruskatsomus. Kristilliset ainekset, jotka Runeberg oli sisällyttänyt antiikin kohtalonkäsitykseen ja muinaispohjalaiseen elämänkatsomukseen, on otettava huomioon runoelmaa tarkasteltaessa. 329 Näin Snellmaninkin kriittisyys tulee paremmin ymmärretyksi, koska teologisen koulutuksen saaneena ja hyvin ystävänsä tuntevana hän tunnisti helposti myös nämä elementit. Runoelman ja sen kritiikin voi ymmärtää vain asettamalla sen Runebergin ja Snellmanin uskonnollisten näkemysten yhteyteen.

Uskonnollisessa mielessä runoelman ydinongelma on ihmisen suhtautuminen jumalalliseen valtaan; Fjalarin rikos oli itsensä korottaminen, hybris, eli Jumalan ensimmäisen käskyn rikkominen. Runoelma tapahtui pakanallisessa ympäristössä, mutta sen sanoma oli kristillinen. Runebergia kiinnosti aina ihmisten suhtautuminen taivaan voimiin. Yli-ihmisteema esiintyy useissa runoissa, mutta toisin kuin esimerkiksi Goethe ja Shelley, Runeberg ei lähtenyt kapinoimaan taivasta vastaan.

Runeberg oli huomannut, että ainoa tie päästä sovintoon Jumalan kanssa oli nöyrtyminen. Hän kuvasi runoelmassa kamppailuaan, jonka lopputulos oli selvä: nöyrtymisen kautta tie vei Jumalan yhteyteen. ”Yksilön sulautuminen kaikkeuteen” ja ”ajallisen yhtyminen ikuisuuteen” ja omat uskonnolliset elämykset olivat asioita, joita Runeberg kuvasi jo latinankielisessä väitöskirjassaan. Samalla Runeberg teki tilinsä selväksi pietismin kanssa. Hän halusi korostaa, että hänen uskontonsa ei ollut samaa kuin heränneiden, ”kerjäläisenä kuninkaan edessä”, vaan ”käsi veljen kädessä”. Runebergilla oli rohkea luottamus Jumalaan, mikä heijastui myös runon säkeissä: ”Det jag söker, o, var är Han?”330

Snellmanin ankaruus selittyy sillä, että hänen oma uskonnollinen kriisinsä ei ollut vielä tässä pisteessä; hän ei nähnyt näitä sävyjä tai ei ainakaan halunnut nähdä miten pitkälle Vanhan puutarhurin kirjeiden arvomaailmasta oli tultu. Toisaalta hän ei halunnut lukeakaan runoelmaa Runebergin sielun peilinä vaan peräänkuuluttaa tunnustetun runoilijan vastuuta kansalliskirjallisuuden synnyttämisestä.

Kiista Kuningas Fjalarin roolista suomalaisuusohjelmassa heijasti yleisemminkin Snellmanin ja Runebergin suhtautumista. Kun Nervander oli ottanut etäisyyttä suomalaisinnostukseen, Runebergin suhde oli lämpimämpi, mutta Porvoossa hänen ei tarvinnut ottaa mitään päättävää kantaa näistä taisteluista kaukana. Muutto ruotsinkieliseen Porvooseen ei merkinnyt etääntymistä suomalaisuudesta, mutta se merkitsi sitä, että hänen kansallistunteensa jäi sille platonisen rakkauden asteelle, joka oli täyttänyt mielet Kalevalan ilmestymisen vuosikymmenellä. Näin hän sai rauhassa vaalia sitä loistavan ehyttä ja kirkasta kuvaa, joka oli jäänyt runoilijasta hänen jättäessään Helsingin 17.5.1837.331

Nyt Runebergin idyllin rikkoi riehumisellaan Snellman, mistä ystävät häntä kilvan moittivat. Helmikuussa 1845 Snellman vastasi erityisesti Tengströmin esittämään arvosteluun. Väitteitä liiasta kiirehtimisestä ja turhasta hyökkäilyistä hän kommentoi: ”En voi kuvitella, että olisi oikein pitää tämän korkeimman päämäärän tavoittelua epätoivoisena yrityksenä, ennen kuin koko elämän mittaiset ponnistelut ovat osoittaneet sen saavuttamattomaksi. Väärin on jopa ’epätoivoisuudesta’ puhuminen. Onhan itse pyrkimys jo palkinto sinänsä.” Snellman piti itsestään selvänä, että maailmantapahtumat pitivät huolen rajoituksista ja toiminnan hillitsemisestä. Hän kiteytti: ”Rajoitukset kuuluvat hetken tilanteeseen, mutta päämäärän on oltava ylin, ja se säilyy ikuisesti.”

Kun Tengström oli moittinut Snellmania Robert-poikansa liiasta villitsemisestä, tämä puolustautui vakuuttamalla, että hän ei voinut koskaan sanoa nuorille miehille muuta kuin: ”Kokeile tahtosi lujuutta. Jos tahto on luja, löytyy myös voima; ja kun voimaa on riittävästi, asiassa ei ole mielestäni menetetty mitään.” Snellmanin mukaan viisaasti rajoituksiin alistunut yksilö sen sijaan teki vähäistä työtä, kantoi kekoon korren toisensa jälkeen, mutta ei yhdistänyt henkeä henkeen. Siksi tähän tähtäävä työ oli aloitettava viipymättä niin kauan kuin fennomaniaa selvästi suvaittiin ylhäältä.332 Tengströmin mielestä kokeneiden ja ikääntyneiden tuli kuitenkin huolehtia myös neuvottaviensa varustamisesta. Ei Snellman itsekään ryhtynyt Saiman julkaisemiseen ilman erityisiä ennakkovalmisteluja.333

Maan tunnetuimpien runoilijoiden kimppuun käyneen Snellmanin oma runous Saimassa asettui mielenkiintoiseen valoon.334 Hän oli kääntänyt Saimaan monia runoja ja ennen kaikkea laatinut niitä myös itse. Vuonna 1844 hän julkaisi Saimassa muun muassa runot Varoitus, Suudelma ja Pääskyn viserrys, joista jälkimmäinen kuului:

 

”Oli ihanainen,

Sinenhohtavainen

Asuntoni kuuman maan;

Kylmä syksyn sää kun saa,

Sinne palajan,

Palajan.

Kunhan haihtuvat

Usvat kalseat,

Sydän käskee alaistaan

Unestansa havaamaan ;

Kotiin palaamaan,

Palaamaan!”335

 

Runo Surevalle äidille oli julkinen osanotto kuvernööri Ramsayn puolisolle, joka oli menettänyt alle vuoden ikäisen Edvard-poikansa; Snellman oli yksi pojan lukuisista kummeista.336 Runo Yön ilo viittasi Snellmanin häihin 18.11.1845.337 Myös runokalenteri Neckenissä julkaistiin Snellmanin laatimia runoja: Hän on tällainen, Hän on myös tällainen, Nuppu ja ruusu ja Timantin myötä. Hän oli lähettänyt ne maaliskuussa 1846 albumin toimittajalle Fredrik Berndtsonille, joka kiitoskirjeessään valitti, että ”julkaisutoiminta vie kaikki voimat, kun sensuuri roikkuu Damokleen miekkana jokaisen ajatuksen, jokaisen ilmauksen yllä ja murhaa sielun”.338

Snellmanin oma runous on arvioitu heikommaksi kuin hänen käännösrunonsa. Se on sovinnaista eikä se kumpua aidosta luomisvoimasta tai ilmaisuntarpeesta. Teknisesti, kuten riimitykseltään, runot ovat kuitenkin laadukkaita. Runojen takana on voimakkaita tunteita, ja niiden vallitsevana teemana on rakkaus intohimoisen minän ja kohteena olevan naisen välillä. Nainen esiintyy eri rooleissa: ujosta lämpöä jakavasta neidosta itsetietoiseen daamiin, joka ei tunne armoa. Myös runojen ”minällä” on eri asenteita: vaativa, masokistinen, itsesäälissä pyöriskelevä. Runojen naiskuva on hyvin aikaan sidottu: nainen on alistuva, ujo ja viaton olento, jolla on jalo sielu ja erinomainen luonne. Runot olivat alun perin eroottista käyttölyriikkaa, jonka tarkoituksena oli muuttaa naisen asenne suosiolliseksi ja asettaa kirjoittajansa romanttiseen valoon tai vakuuttaa tunteen voimakkuutta ja aitoutta. Snellman julkaisi Necken-runoalbumissa kaksi rakkausrunoa Ruusu ja lilja sekä Myrtti. Runon Ruusu ja lilja kaksi viimeistä säkeistöä kuuluvat:

 

”Kukkaneidot oli hurmaavaiset,

Kedon kainot immet värisevät;

Puhdassydämiset luonnon neitokaiset,

Kastekyyneleiset, hellän hymyilevät.

Vaeltaja joutui lumon valtaan,

Oudot mietteet tuotti seuran somuus,

Surun häive kuulsi riemun alta,

Mielen rauhan alla asui levottomuus.”339

 

Runoelmassa Schlaraffenland, laiskurien maa, Snellman irvaili Topeliuksen Helsinki-kirjeitä, joita tämä lähetteli kuvitteelliselle eversti Leopoldille Georgiaan. Topeliuksen kronikoitsevaan tyyliin laatimien kirjeiden välityksellä lukijat pääsivät seuraamaan Helsingin seurapiirielämän menoa. Snellman kritisoi nimimerkin ”Momus” alla kirjeiden tyhjänpäiväistä sävyä.340 Snellmanilta tilattiin usein eri tilanteissa nopeita tilapäisrunoja kuten 23.3.1845 onnitteluruno Axel. E. Boijelle. Sen toinen säkeistö kuuluu:

 

”Näin kun rouva Axelin

Sääti päivän lain:

Muista oppi Fredmanin,

Lasit täyteen vain

Jokaiselle kuomalle.

Anna arvo juomalle,

Mutta älä vilkuile

Hameenhelmoihin.”341

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla oli keskeinen rooli kansalliskirjallisuuden kannalta. Kun sille perustettiin rinnakkaisseura Viipuriin, käynnistyi lehdistössä keskustelu paikallisen seuran merkityksestä kansallisissa pyrinnöissä. Snellmanin mielestä paikalliset seurat edistivät kansallisen kirjallisuuden asemaa ja merkitystä. Tällä tavalla tarjottaisiin mahdollisuus kaikille, jotka halusivat omassa ympäristössään toimia aktiivisesti asian hyväksi sen sijaan että pelkästään maksaisivat jäsenmaksun ja olisivat ilman paikkaa päätöksentekoelimissä.342

Muut lehdet eivät olleet samaa mieltä ja syntyneessä polemiikissa alettiin pohtia yleisemminkin seuran asemaa ja toimintaa. Kantaa ottivat Helsingfors Morgonblad ja Helsingfors Tidningar. Niiden mielestä sisarseurat vain hajottaisivat toimintaa. Tätä kantaa vastustivat K. A. Gottlundin lehti Suomalainen ja Pietari Hannikaisen lehti Kanava, jotka puolustivat oman paikallisen seuran tarpeellisuutta. 343 Snellman puuttui uudelleen keskusteluun, kun Suomalainen ja Kanava alkoivat kiistellä asiasta keskenään. Hän oikaisi järjestään lukuisan joukon Suomalaisen antamia vääriä tietoja seuran toiminnasta. Snellmanin mielestä sen asiantuntemattomuudessa oli se ainoa hyvä puoli, että seuran toiminnasta oli alettu puhua muullakin tavalla kuin vuosikertomuksen tasolla.344

 

297                        Mika Hokkisen kommentaari, SA IV: 79.

298                        Mika Hokkisen kommentaari, SA IV:124.

299                        Karkama 1988, 186–187. ks. myös Pertti Karkaman kommentaari, SA IV:215.

300                        Saima 21, 22 ja 23: 22, 29 ja 5. sekä 5.6.1845, Ruotsin kansalliskirjallisuudesta I–III. KT 8, 26–37.

301                        Saiman kirjallisuusliite Kallavesi 7–9: 3., 11., 17.10.1846, Lyyrillisiä runoja I–III.

302                        Karkama 1988, 126–129.

303                        Kirje Elias Lönnrotille 6.7.1846. KT 9, 139–140.

304                        Saiman kirjallisuusliite Kallavesi 14:21.11.1846, Kotimaista kirjallisuutta. KT 9, 368–379.

305                        Yrjö Hirn, Runebergin runoilijaolemus. Helsinki 1942, 208–209.

306                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 5.10.1844. KT 7, 123–125.

307                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta elokuussa 1844. KT 7, 67. Ks. Havu 1945, 167.

308                        Havu 1945, 168.

309                        Hirn 1942, 242.

310                        Havu 1945, 167–168.

311                        Hirn 1942, 245.

312                        Litteraturblad till Saima 31.10.1844: Runebergin ”Kuningas Fjalar” I. KT 7, 177–187.

313                        Litteraturblad till Saima 14.11.1844: Runebergin ”Kuningas Fjalar” II. KT, 187–197.

314                        Annamari Sarajas, Taistelu Kalevalan sankareista. Kun Snellman hylkäsi ja viimein hyväksyi eepoksen. Helsingin Sanomat 28.8.1983. Pohjois-Savon maakuntakirjaston maakuntakokoelma 99.12.

315                        Karkama 1989, 149.

316                        Pertti Karkaman kommentaari, SA IV:154.

317                        Ks. Sarajas 28.8.1983 Helsingin Sanomat.

318                        Karkama 1988, 152.

319                        Hirn 1942, 245–246.

320                        Hirn 1942, 250. Kirje Carl August Hagbergilta 17.1.1845. KT 7, 320.

321                        Ks. Sarajas 28.8.1983 Helsingin Sanomat.

322                        Marketta Mattila, Elina-Halttunen-Salosaari, 50: Snellmanin kirja-arvostelut osa kansallista itsekritiikkiä. Aamulehti 11.5.1981. Pohjois-Savon maakuntakirjaston maakuntakokoelma 99.12.

323                        Teivas Oksala, Fjalar-polemiikki. ”Pieni eepos jumalten suuruudesta ja armosta”. Kanava 7/2004, 447. Toisaalta Kuningas Fjalarin ongelmallisuus, sen moniselitteisyys myönnettiin juhlavuoden pohjoismaisessa Runeberg-kongressissa Svenska Litteratursällskapissa 7.–8.5.2004.

324                        Hirn 1942, 213–219.

325                        Kirje Johan Jacob Tengströmiltä 14.12.1844. KT 7, 254–255.

326                        Havu 1945, 170.

327                        Karkama 1988, 153–154.

328                        Karkama 1988, 156.

329                        Hirn 1942, 278–283. Ks. tarkemmin Martin Lamm, Ödesuppfattningen i Runebergs Kung Fjalar Gerhard Granitin 60-vuotisjuhlakirjassa (1916) ja Sixten Belfrage, Johan Ludvig Runeberg i sin religiösa uppfattningen (1917).

330                        Hirn 1942, 284–285. ks. myös Otto Sylwan sekä  Pentti Perttula, Runebergin uskonnollisuuden kehitys, 34–41.

331                        Lauri Viljanen, Runeberg ja hänen runoutensa 1804–1837. Porvoo 1944, 455.

332                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 27.2.1845. KT 7, 358–361.

333                        Kirje Johan Jacob Tengströmiltä 12.4.1845. KT 7, 406.

334                        Magnus von Platenin kommentaari, SA IV: 115.

335                       Saima nro 5, 1.2.1844: Varoitus. KT 6, 102; Saima nro 8, 22.2.1844: Suudelma. KT 6, 126; Saima nro 28, 11.7.1844: Pääskyn viserrys. KT 6, 404. Runot on suomentanut Liisa Ryömä.

336                        Saima nro 41, 9.10.1845: Surevalle äidille. KT 8, 198. Barbro Kindstedtin kommentaari, SA V: 13.

337                        Saima nro 44, 30.10.1845: Yön ilo. KT 8, 253. Ks. Barbro Kindstedtin kommentaari, SA V: 19.

338                        Kirje Fredrik Berndtsonilta 20.3. 1846. Kootut teokset 8, 423.

339                        ”Ruusu ja lilja” Emma ja Augusta Ehrströmille. KT 7, 263 ja ”Myrtti” Sofia Tengströmille. KT 7, 264. Suomennokset Liisa Ryömän.

340                        Nimimerkillä Momus Snellman julkaisi seuraavat runot: Saima nro 10,6.3.1845: Schlaraffenland [Laiskurien maa]. KT 7, 366; Saima nro 15, 10.4.1845: Konservatiivit. KT 7, 403; Saima nro 17, 24.4.1845: Valon ystävä. Momus oli kreikan mytologiaan kuuluva jumala, joka tunnettiin ärsyttäjänä ja riidankylväjänä.

341                        Nimipäivälaulu Axel E. Boijelle Hurraa! On päivä Axelin. KT 7, 381. Suomennos Liisa Ryömä.

342                        Saima 17: 2.5.1846, Kaksi Suomalaisen kirjallisuuden seuraa. KT 9, 68–60.

343                        Pertti Karkaman kommentaari, SA V:62 ja 80. Ks. Helsingfors Morgonblad (nro 28, 29, 30/1846) ja Helsingfors Tidningar (nro 25 ja 31/1846)

344                        Saima 26: 4.7.1846. Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa koskeva kiista. KT 9, 136–139.

Kuningas Fjalarin kuvitusta. M.E.Wingenin puupiirros. Valokuva E. Laakso. Museovirasto.