Koulussa vaarallisen rajaläänin pääkaupungissa

Snellmanin varttuessa leikkiminen sai pikkuhiljaa väistyä, ja sijalle tuli isän ohjauksessa lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen. Ensiaskeleita oli jo otettu Tukholmassa kirkkokoulussa. Taitojen karttuminen arvioitiin säännöllisin väliajoin kinkereillä, joihin Snellman osallistui Kokkolassa 1813 ja 1815. Nämä lukuset aloitettiin kirkossa virrenveisuulla ja polvirukouksella. Pastorin puheen jälkeen alkoi varsinainen kuulustelu. Kun aikuisia kuulusteltiin katekismuksen sisällöstä kirkossa, sakastissa tutkittiin samaan aikaan lasten sisä- ja ulkolukutaitoja. Kuulustelujen jälkeen pappi ilmoitti, miten lapset olivat edistyneet näissä taidoissa; taitavia rohkaistiin ja laiskoja varoitettiin.2 Rippikirjan merkintöjen mukaan Snellmanin taidot olivat rohkaisevia. Lukemisessa Snellmanille on merkitty hyväksytyt tiedot ABC-kirjassa, Lutherin katekismuksessa, huoneentauluissa, kysymyksissä ja Daavidin psalmeissa. Kävipä merkinnöistä ilmi sekin, että hänet oli rokotettu.3

Alkeisopetusta Kokkolassa oli antanut 1600-luvulta asti pedagogio. Lähimmät yliopistoon valmistavat koulut sijaitsivat Oulussa ja Vaasassa. Alkeiskoulu tuli tutuksi Snellmanille vain siinä mielessä, että hän nautti pedagogiossa kolmen vuoden ajan jonkinlaista yksityisopetusta samaan aikaan kun hänen kaksi vel-jeään olivat koulun varsinaisia oppilaita. Vuonna 1696 valmistunut koulutalo oli poikkeuksellisen komea, koska porvarit tavoittelivat alun perin kaupunkiin triviaalikoulua. Rakennus edusti aikansa uudenaikaisinta arkkitehtuuria: sen korkean, jokaiselta neljältä kulmaltaan viiston säterikaton päälle oli rakennettu lyhtyä muistuttava lanterniini. Ikkunat olivat pystyn suorakaiteen muotoiset ja sisätilojen katot kolmilappeiset. Rakennuksen ulkopinta oli vuorattu empiretyylisesti vaakasuoralla laudoituksella ja maalattu keltamullalla.4

Snellman ei veljiään lahjakkaampana ollut koskaan virallisesti kirjoilla pedagogiossa,5 jonka tehtävä lastenkouluna oli jakaa alkeistietoa. Kouluun pääseminen ei edellyttänyt sisälukutaitoakaan. Koska oppilaat lukivat läksyjä suureen ääneen, luokassa oli melu samaa tasoa kuin välitunnilla. Kun oppilas arveli osaavansa tehtävän, hän meni opettajan luo kuulusteltavaksi. Läpäistyään kuulustelun hän sai uuden tehtävän, muussa tapauksessa opettaja antoi ruumiillista kuritusta sormille tai takapuolelle. Kun päivä kesti aamuviidestä iltapäiväviiteen, ilma oli paksua. Snellmanin aikana opettajana toimi Lohtajan pitäjänapulainen Nils Tengman. Koulun oppiaineita olivat kristinoppi, lukeminen, kirjoitus ja laskeminen. Lisäksi luet-tiin raamatunhistoriaa, ja edistyneemmät saivat maantiedon opetusta. Oppilaat edistyivät omaan tahtiinsa, ja lahjakkaimmat ehtivät opiskella latinan alkeita ja lukea helpohkoja tekstejä. Jos oppilaat poikkesivat toisistaan iältään, tiedoiltaan ja edistymiseltään suuresti, heidät jaettiin kahteen ryhmään.6

Vanhemman veljensä Gerhard Christianin ja nuoremman veljensä Augustin jäädessä Kokkolan kouluun alkeistietoja pänttäämään Snellman lähetettiin 1816 yliopistoon johtavaan Oulun triviaalikouluun. Samaa koulua oli käynyt hänen isänsä 1790–1796. Triviaalikoulun nimi juontuu latinasta ja viittaa kolmen oppiaineen yhdistelmään, joka keskiajalla asetettiin opetuksen perustaksi: aineet olivat grammatiikka (kielioppi), retoriikka (puhetaito) ja dialektiikka (väittelytaito). Opintojaan aloitteleva Snellman pääsi hyvämaineiseen kouluun, varsinaiseen suurmiestehtaaseen. Muun muassa runoilija ja piispa F. M. Franzén (1785),7 kansallisrunoilija J. L. Runeberg (1812–1814)8 sekä runoilija ja fyysikko J. J. Nervander (1816)9 olivat valmistuneet koulusta ennen Snellmania. Kansatieteilijä M. A. Castrén (1825–1830)10 ja kirjailija ja historioitsija Zachris Topelius (1829–1832)11 aloittivat koulun myöhemmin.

Vielä alle kymmenvuotias Snellman lähti helmikuussa 1816 taittamaan 200 kilometrin taivalta Ouluun. Jos meri ei olisi ollut jäässä, matka olisi tehty laivalla. Nyt matka sujui hevosvaunuissa tasaisesti, kun jäätyneiden merenlahtien ja soiden yli voitiin oikaista. Talviteitä oli useampia. Osa oli merkitty maaherran määräysten mukaan maastoon. Tie kulki pitkin aukeata pohjalaista tasankoa, entistä merenpohjaa, jossa loppumattomat niityt lepäsivät lumen peitossa. Ennen Oulua talvitie oikaisi Liminganlahden yli.12 Voimia kerättiin välillä levähtämällä sukulaisten pappiloissa.

Matkantekoa saattoivat hidastaa Suomen sodassa vaurioituneet sillat, joita tällä reitillä oli tuhoutunut 30. Koska talolliset eivät voineet saada niitä yksin kuntoon, oli valtio osallistunut ensi kertaa niiden korjaustöiden rahoittamiseen.13

Lopulta Snellman saapui Oulun kaupunkiin, jossa kesälläkään ”ei omenapuu kasva eikä kirsikka kypsy ja ainoat hedelmäpuut ovat pihlaja ja tuomi”. Kasvillisuutta tulija ei kaivannut, koska silmää ilahdutti kaupungin läpi virtaava joki, joka poikkesi Kokkolaa ympäröivästä lakeudesta. Suurenmoinen näky koulukaupungissa oli monen koskenhaaran kautta mereen laskeva virta, jonka saarilla oli lukuisia laivaveistämöitä ja vanha linnanraunio. Kesällä koskissa hyppelivät lohet, virtaa laskivat alas tervaveneet ja kauempana ulapalla näkyivät purjeet.14

Oulun kaupunki oli rakennettu Oritputaan ja Merikosken väliselle lujapohjaiselle niemekkeelle, joka alun perin oli ollut saari. Sieltä kaupunki oli vähitellen levinnyt kaupunginojan eteläpuolelle porvarien pelloille. Luonnonmuotoja seurannut asemakaava muodostui säännöttömistä taloryhmistä pääkadun Kajaanintullin liepeillä. 1760-luvulla alkoi kuulua valituksia tilan puutteesta. Vasta kun kaupunki tuhoutui pahasti tulipalossa 1773, katuja suoristettiin ja asemakaava-aluetta laajennettiin. Kun Oulusta tuli maaherrakaupunki, se sai kunnollisen asemakaavan 1783.

Poikkeuksellisesti julkisia rakennuksia, kuten kirkkoa, raatihuonetta tai kouluja ei sijoitettu torin laidalle, vaan ne ryhmitettiin eri puolille kaupunkia. Merikaupungissa tori ei ollut keskipiste, eikä Oulu ennen kustavilaista aikaa ollut myöskään hallinnollinen keskus. Uuden asemakaavan myötä kaupunkikuvaa siistittiin: katuja alettiin kivetä ja jätteiden kaato kanavaan ja koskeen kiellettiin, samoin kuin tavaroiden varastointi talojen edustalle ja eläinten juokseminen kaduilla.15

Koulukaupungissaan Snellman törmäsi ensimmäisen kerran siihen todellisuuden, että Suomi kuului Venäjän vallan yhteyteen, koska Oulu oli saanut erikoisaseman vaarallisen rajaläänin pääkaupunkina. Seitsemän vuotta aikaisemmin Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Georg Magnus Sprengtporten oli löytänyt Oulun maaherraksi ja mielialojen rauhoittamisen takuumieheksi C. H. Ehrenstolpen. Tässä keisarin luottomiehessä yhdistyivät sotilaan ja hallintomiehen kyvyt. Ensimmäisenä toimenpiteenä sopeuttaa oululaiset uusiin oloihin oli saarnastuoleissa 18.3.1809 luettu julistus, jonka Snellmanin isän pikkuserkku, lääninsihteeri Jacob Snellmanin oli varmentanut allekirjoituksellaan. Siinä vakuutettiin uuden valtioyhteyden edullisuutta ja mainittiin todisteeksi keisarin konkreettisia tekoja sekä ihasteltiin keisarin rakkautta uutta kansaansa kohtaan. Toinen toimenpide oli maaherran määräys, että kirkkoherra Henrik Wegeliuksen piti keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivän kunniaksi pitää sopiva puhe nerokkaalla esitystavallaan. Samana päivänä kutsuttiin rummun lyönnillä kokoon Oulun kaikki virkakunnat esittämään onnentoivotukset venäläisten sotajoukkojen päällikölle, joka oleskeli kaupungissa. Missään vaiheessa ei ollut mitään suuria vaikeuksia läänin asukkaiden taivuttelussa uudelle esivallalle kuuliaiseksi. Myöskään mitään Ehrenstolpen pelkäämiä petollisia hankkeita ei esiintynyt.16

Seuraavina vuosina uuden maaherran työstä korjattiin satoa, mistä todistuksena oli viimeistään keisarin vierailu Oulussa elokuussa 1819 – samana vuonna kun Snellman täytti 13 vuotta. Odotuksen jännityksessä oululaiset huusivat ihastuksissaan: ”Keisari saapuu! Keisari saapuu! Saamme siis nähdä täällä tuon lempeän suuren Aleksanterin.” Joka puolella kaupunkia vallitsi suuri hyörinä: kanoja ja vasikoita lihotettiin keisarillisen keittiön tarpeiksi, maanteitä korjattiin ja pienimmätkin kuopat täytettiin, taloja siivottiin, maalattiin ja rapattiin ja rikkaruohoja kitkettiin katukivien välistä. Torin toiseen päätyyn rakennettiin kuusenhavuista suuri kunniaportti, jonka päällä oli iso A-kirjain. Vierailun määräpäivänä 30.8. malttamattomat odottelijat kuhisivat kaduilla jo aamusta. Vihdoin illan hämärtyessä hetken luultiin koettaneen, kun monen hevosen vetämät suuret vaunut kuriirin perässä karauttivat kaupunkiin. Eläköön-huudot sammuivat ja juhlavalaistus himmeni, kun selvisi, että kaupunkiin oli saapunut vasta keisarin keittiö kokkeineen. Huonojen kulkuteiden takia keisari saapui Ouluun vasta myöhään illalla. Noustessaan vaunuista majapaikkansa, kauppaneuvos Keckmanin talon edessä ja tervehtiessään lempeästi kaupunkilaisia hän valloitti kaikkien sydämet. Ne jotka tähän asti eivät voineet rukoilla hänen perheensä puolesta, siunasivat nyt koko sukua!17

Snellmanin tuntemuksia Venäjän keisarin ensikohtaamisesta voi vain arvailla. Emme tiedä, kitkikö hän innokkaasti rikkaruohoja mukulakivien välistä puhdistaessaan katuja muiden poikien kanssa tai huusiko hän äänensä käheäksi juostessaan keisarillisen kulkueen perässä. Varmaa kuitenkin oli, että jo toisen kerran elämässään hän näki hallitsijan elävänä: aikaisemmin Tukholmassa hän oli nähnyt Ruotsin kuninkaan ja nyt hän sai nähdä Aleksanteri I:n, jonka veljenpojan – Aleksanteri II:n – kanssa hän olisi tulevaisuudessa paljonkin tekemisissä.

 

1   Joukahainen nro VII 1873: Eräs vanha koulu. KT 23, 241.

2   Möller 1970, 343–346.

3   Kokkolan rippikirjat 1813–1819, mikrofilmi UK 636. Kansallisarkisto.

4   Korpela 1970, 51. ks. myös Annikki Wiirilinna, ”Pedagogiotalo oli maaherran mielestä liian suuri ja komea.” Keskipohjanmaa 24.12.1980. Kristiina Ahmas, Kokkolan rakennuskulttuuria ja kulttuurimaisemia. Inventointi v. 1983–1991. Kokkola 1992, 55–56. Koska pedagogion rakennus on säästynyt tulipaloilta ja muilta onnettomuuksilta, se on tallella tänäänkin ja on Suomen vanhin profaani rakennus. Vain Raumalla ja Turussa on säilynyt vanhempia rakennusten osia. Pedagogion talo on ollut monessa käytössä: yläkertaa on käytetty teatterisalina ja tupakan kuivaussalina, papiston kokoushuonetta eli synodaalisalia heinälatona ja sotaväen harjoitustilana sekä luokkahuone on toiminut köyhien yömajana. Museona olevassa luokkahuoneessa tavoittaa edelleen tunnelman, jossa opetusta annettiin. Penkit ovat 1840-luvulta.

5   Gamlakarleby Svenska samlyceum: pedagogi. kansio Ba 1 sekä tutkintopöytäkirjat 1814–1822, kansio Ca 1. Vaasan maakunta-arkisto.

6   Möller 1970, 350–353. Annikki Wiirilinna, ”Vanha pedagogio yhä paikallaan. (Kokkolan koulujen historiaa I).” Keskipohjanmaa 14.3.1970.

7   Sven L. Anderson, En romantikens kyrkoman. Frans Michael Frantzén och den andliga förnyelsen i Sverige under förra delen av 1800-talet. Uppsala 1997, 17–18. Teoksessa tulee esiin äidin merkitys Frantzénin uskonnollisessa kasvatuksessa.

8   J. E. Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg I–III. Helsingfors 1928, 19–23.

9   Torsten Steinby, Johan Jacob Nervander (1805–1848). Helsingfors 1991, 10.

10  B. Estlander, Mathias Aleksanteri Castrén. Hänen matkansa ja tutkimuksensa. Helsinki 1929, 15–16.

11  Zacharias Topelius, Elämäkerrallisia muistiinpanoja. Helsinki 1923, 43–52. Ks. myös Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius ihmisenä ja runoilijana I. Helsinki 1912, 283–306.

12 Raisa Maria Toivo, Kruunun ja rahvaan tiet. Pohjanmaan teiden historia suurvalta-ajalta Suomen sotaan. Teoksessa Pohjanmaan kautta. Tiet ja tieliikenne Pohjanmaalla keskiajalta 1990-luvulle. Tiemuseon julkaisuja 15. Jyväskylä 1997, 144.

13  Haavisto 1997, 256.

14 Th. Rein, Juhana Vilhelm Snellman I. Keuruu 1981, 16. Topelius kulki 1818 saman matkan, jota selostetaan hänen elämäkerrassaan. Ks. Vasenius 1912, 283.

15  Halila 1953, 69–78. Snellmanin isoisän setä, Oulun tullinhoitajan poika Johannes Snellmann on julkaissut 1737 väitöskirjan ”Dissertatio historica De Urbe Uloa”, joka on merkittävä Oulun asemakaavaan perehtymisessä. Ks. Johannes Snellmann, Oulun kaupungista. (Suom. Sari Kivistö ja Arto Kirri.) Scripta historica 28. Oulu-seura, Oulun kaupunki 2000.

16  O. I. Lehtonen, Kuvauksia Oulun läänin oloista Aleksanteri I:n aikana. Edellinen osa. Maaherra Ehrenstolpesta ja läänin hallinnollista oloista. Helsinki 1925, 11–18. Ehrenstolpe sai nyt palkkionsa, koska sodan alussa hän oli välittömästi alkanut pitää yhteyttä venäläisten kanssa ja vielä samana kesänä matkustanut Pietariin, jossa oli hankkinut tarpeellisia tietoja ja tuttavuuksia. Näistä vaikutusvaltaisin oli keisari Aleksanteri I. Erityisesti suomalaisen lähetyskunnan kohteleminen Pietarissa liikutti Ehrenstolpea. Ennen ja jälkeen Porvoon valtiopäivien hänet palkittiin korkeilla ritarimerkeillä.

17  Wacklin 1995, 169–172 ja 176–177.

 

Oulu vuonna 1822. Hedmanin akvarelli. Pohjois-Pohjanmaan museo.