Suuret muutokset Euroopan poliittisessa tilanteessa 1860-luvun loppupuolella ja 1870-luvun alussa heijastuivat Venäjän sisäpolitiikkaan ja edelleen Suomen asemaan ja kansallisiin mahdollisuuksiin. Suuri käänne oli Ranskan tappio 1872 ja Saksan keisarikunnan kohoaminen Preussin johdolla suurvallaksi. Venäjä solmi Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa liiton, jonka tavoitteena oli toteuttaa konservatiivista politiikkaa Pyhän allianssin tapaan. Seuraukset näkyivät preussilaiseen tyyliin ei-venäläisten alueiden tiukempana kohteluna ja näiden alueiden erityispiirteiden asteittaisena hävittämisenä.160

Poliittisen muutoksen myötä Suomen talous alkoi nousta nälkävuosien ja taantuman jälkeen 1869. Saksalais-ranskalaisen sodan jälkeen käynnistynyt rakennuskausi Keski-Euroopassa nosti puutavaran kysyntää. Metsät nousivat uuteen arvoon ja vientikauppa alkoi vetää. Elinkeinovapaus synnytti industrialismin. Vaihdantataloudesta siirryttiin rahatalouteen, kun metsänmyynnistä saadut rahat sijoitettiin kotimaan maataloustuotteisiin ja ulkomaan kulutustavaroihin. Maataloudessa siirryttiin peltoviljelyksestä karjatalouteen. Talouselämän elpyminen nosti väestön elintasoa ja virkisti sen henkistä elämää, mikä puolestaan vaikutti maan poliittiseen toimintaan. Sanomalehtien määrä lisääntyi kymmenessä vuodessa 18:sta 34:een. Lehdistörintama kuvasi kielipoliittista rintamajakoa. Kuitenkaan millään taholla ei ollut mitään puolueorganisaatiota.161

Vuoden 1867 valtiopäivät oli käyty nälänhädän ja syvän taloudellisen laman puristuksessa, mutta uusia odoteltiin toiveikkaissa tunnelmissa. Tunnelmaa nosti sekin, että vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen mukaan säädyt oli kutsuttava koolle vähintään joka viides vuosi. Hermostuneisuutta oli ilmassa vuoden 1871 alussa, kun kutsua ei ollut vielä kuulunut. Uusi Suometar kirjoitti tyytymättömänä: ”Kaikki valmistustoimet pidetään salassa viimeiseen hetkeen asti, niin että hallituksen päätökset ja käskyt aina äkkiarvaamatta julistetaan.” Olisi toivottu pidempää valmistautumisaikaa ja tietoa siitä, mitä hallitus aikoo esittää valtiopäiville. Kutsu tuli lokakuussa 1871.162

Valtiopäivävaalit pidettiin vuoden 1871 loppukuukausina ja tammikuun alkupuolella. Pappissäätyyn valittiin teologeihin kuulumattomina Yrjö Koskinen ja Z. J. Cleve. Säätyjen tarkkaa poliittista henkilöjakaumaa on vaikea esittää, vaikka nimistä voidaan jotain päätellä. Ruotsinmielisillä oli selvä enemmistö aatelis- ja porvarissäädyissä ja suomenmielisillä pappis- ja talonpoikaissäädyissä.163

Keisari Aleksanteri II ei tullut avaamaan valtiopäiviä henkilökohtaisesti. Hänen sijaisenaan kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg luki valtaistuinpuheen 6.2.1872. Ruotsinkielisen käännöksen luki kansliapäällikkö R. I. Örn. Puheen sävy oli myönteinen mutta venäläisten näkökohdat korostuivat selvästi. Erityisesti Pietarin-radan merkitystä korostettiin. Myös venäjän kieli mainittiin pakolliseksi ala-alkeiskouluissa. Kiitospuheessaan maamarsalkka J. M. Nordenstam korosti rautatien merkitystä Venäjään lähentäjänä ja yhteyksien avaajana Eurooppaan. Tällä tavalla vastakohta Snellmanin linjaan syveni entisestään. Hallitsijalle päätettiin laatia kiitosadressi valtiopäivien koollekutsumisesta; ideana oli toimittaa se henkilökohtaisesti hallitsijalle ja päästä näin välittömään kosketukseen hänen kanssaan.164

Valtiopäivillä oli käsiteltävänä 42 esitystä. Anomusehdotuksia tehtiin 194. Esityksistä 30 johti lopulliseen myönteiseen ratkaisuun, joukossa sellaiset huomattavat asiat kuin merilaki, kaupunkien kunnallislainsäädäntö ja uusi viina-asetus. Aatelissäädyssä Snellman käytti eri asioista yhteensä 34 puheenvuoroa. Helmi-, maalis-, huhti- ja kesäkuussa hän esiintyi viisi kertaa. Vilkkainta oli toukokuussa, jolloin hän käytti 13 puheenvuoroa.165 Pienemmissä asioissa keskeisellä sijalla olivat kannanotot valtionhallinnon organisoimiseksi.

Snellman käytti tekijänoikeuskysymyksissä puheenvuoroja kaksilla valtiopäivillä. Tekijänoikeutta koskevan lainsäädännön aikaansaamiseksi professori C. G. Ehrström teki vuoden 1872 valtiopäivillä anomuksen lain laatimiseksi kirjailijoiden ja taiteilijoiden tekijänoikeudesta. Senaatti asetti komitean, jonka mietinnön mukaan erityinen senaattorivaliokunta laati ehdotuksen esitystä varten.166

Vuosien 1877–1878 valtiopäivillä säädyt tekivät lakiehdotuksiin useita muutoksia. Snellman käytti näillä valtiopäivillä yhteensä kuusi puheenvuoroa, joissa hän kannatti lämpimästi kirjailijoiden ja taiteilijoiden oikeuden takaamista omiin tuotteisiinsa. Hän ehdotti, että julkaisemisoikeus kuuluisi kuolinpesälle 50 vuotta. Lisäksi Snellmanin mielestä kääntämisoikeutta ei saanut jättää vapaaksi. Säätyjen monivaiheisessa käsittelyssä tekijänoikeuden kesto muutettiin 30 vuodesta 50 vuodeksi ja käännösten suojeluaika viideksi vuodeksi.167 Senaatti ei halunnut hylätä lakiehdotusta muutoksista huolimatta vaan puolsi lausunnossaan esityksen hyväksymistä. Hallitsija vahvisti lain 15.3.1880. Tällä tavalla Suomeen saatiin maan ensimmäinen tekijänoikeuslaki. Säätypuheenvuorojensa lisäksi Snellman selvitti kantojaan perinpohjaisesti kahdessa Morgonbladetin artikkelissa 19.10. ja 20.10.1877.168

Sanomalehtien kuljettamisesta perittävät postimaksut olivat olleet aiheena säätyanomuksiin jo 1860-luvun valtiopäivillä. Talonpoikaissäädyssä kysymys postimestareiden sanomalehtien ja aikakausikirjojen jakamispalkkioi-den alentamisesta tai poistamisesta otettiin esille vuosien 1863–1864 valtiopäivillä kahdessa aloitteessa. Muiden säätyjen kannatuksen puutteessa asia tuli uudelleen esille vasta vuoden 1872 valtiopäivillä. Yleinen anomusvaliokunta oli tehnyt sovitteluehdotuksen postipalk-kion poistamiseksi tai sen tasaisempaa jakamista varten. Aloitteissa ehdotettiin postimaksujen alentamista tai poistamista kokonaan ja niiden korvaamista postivirkailijoille valtion toimesta. Snellmanin omassa samansuuntaisessa puheenvuorossa ehdotettiin, että postihoitajille suoritettaisiin kohtuullinen maksu sanomalehtien jakamisesta. Hallitsijan päätöksen mukaan maksuja ei voitu kokonaan poistaa valtiolle tulevien huomattavien kustannusten takia.169

Kehitys muinaismuistomerkkien suojelun hallinnon järjestämisessä ei edennyt lopulta Snellmanin linjoilla, jonka mielestä niiden säilyttäminen oli käytännön syistä toistaiseksi uskottava yliopiston konsistorille ja palkattava erikseen hoitaja niitä varten.170 Muinaismuistomerkkien rauhoittamista ja suojelua koskevan asetuksen aikaansaamista oli ehdottanut vuoden 1867 valtiopäivillä professori Gabriel Rein. Yleisen valitusvaliokunnan mietinnön mukaisesti säädyt hyväksyivät asiasta yhteisen anomuksen. Se johti senaatin esityksen antamiseen vuoden 1872 valtiopäivillä. Esimerkiksi kiinteistä muinaisjäännöksistä ehdotettiin, että omistajan oli velvoitettava luovuttamaan ne lähimmälle viranomaiselle tai lääninhallitukselle. Yliopiston konsistori päättäisi, onko muinaismerkki säilytettävä. Hallitsija ei kuitenkaan vahvistanut lopullista asetusta, kun kysymyksessä oli täyden korvauksen saaminen valtiolta.

Asia lykkääntyi vuoden 1872 valtiopäiville, jossa professori O. Donner teki aloitteen valtionarkeologin asettamisesta sekä muinaismuistomerkkien rauhoittamisesta ja säilyttämisestä. Suurin muutos oli siirtää konsistorille aiotut tehtävät perustettavalle arkeologiselle komissiolle. Tämä toteutui kuitenkin vasta vuoden 1882 valtiopäivillä, jonka jälkeen annettiin 1884 asetus arkeologisesta toimistosta, vuodesta 1908 Muinaistieteellinen toimikunta. Toimikunnassa oli seitsemän jäsentä, jotka senaatin talousosasto nimitti Tiedeseuran, Suomen historiallisen seuran ja Suomen muinaismuistoyhdistyksen esityksestä. Toimikunnan toimeenpanevana jäsenenä ja sihteerinä toimi valtionarkeologi, jonka hallitsija nimitti.

Snellman nousi jonkinlaiseen välittäjän rooliin, kun vuoden 1872 valtiopäivillä yritettiin lämmittää 1860-luvulla tyhjiin rauenneet hallitusmuoto- ja hallintolaitossuunnitelmat anomuksilla korkeimman oikeuden perustamisesta ja säätyjen oikeusasiamiehestä.171 Tällä kertaa ongelmat, jotka 1860-luvun kierroksella oli ilmaistu epäsuorasti tai vain yksityiskirjeissä, sanottiin suoraan: oikeusosaston senaattorit halusivat pitää kiinni hallitusvallasta. Lakivaliokunnan ehdotuksen mukaan korkein oikeus olisi osallistunut hallitus- ja hallintotoimintaan vain antamalla lausuntoja lainsäädäntöasioissa. Senaattorina vain neljän vuoden takaa Snellman oli kuitenkin oivaltanut, mikä uudistusta vastustavia oikeusosaston senaattoreita häiritsi. Snellmanin ehdotuksen mukaan esitystä muutettiin niin, että korkeimman oikeuden jäsenet saisivat tuomarin virkojen täyttämisessä saman aseman kuin oikeusosastossa.

Snellmanin ehdotus perustui vankkaan se-naattorikokemukseen hallintolaitoskomitean mietinnön salaisissa istunnoissa keväällä 1868. Näissä senaatin käsittelyissä pääehdotus oikeus-osaston erottamisesta senaatista oli saanut vastaansa vahvan vähemmistön. Korkeimman oikeuden vastustajat olivat yhtä senaattoria lukuun ottamatta oikeusosastosta. Näissä neuvotteluissa Snellman oppi sen, että oikeusosaston muuttamisesta korkeimmaksi oikeudeksi eliniäksi nimitettyine tuomareineen ei haluttu maksaa vaadittua hintaa. Ei haluttu luopua oikeushallintoasioiden ja niiden hallintoasioiden käsittelystä, joihin jäsenet saivat plenumissa osallistua. Näihin kuuluivat varsinkin tuomarinimitykset, jotka vuoden 1812 asetuksen mukaan menivät oikeusosaston kautta keisarille sekä myös lainsäädäntöasiat.

Säätyanomus hyväksyttiin lakivaliokunnan ja Snellmanin siihen ehdottamien muutosten mukaisena. Senaatin käsitellessä säätyanomusta oikeusosaston senaattorit eivät vastustaneet anomusta vain Snellmanin esille tuomasta syystä. Jäsenten enemmistön mielestä heidän piti saada osallistua edelleen plenum-asioiden, varsinkin lainsäädäntöasioiden käsittelyyn. Kenraalikuvernööri yhtyi senaatin vähemmistön kantaan. Myöskään Suomen asiain komitean mielestä säätyanomus ei antanut aihetta toimenpiteisiin, minkä lausunnon mukaan keisari ratkaisi asian. Näin saatiin suunnitelmille loppunäytös. Edes Snellmanin runsaasti kannatusta saanut välitysratkaisu ei vienyt asiaa päätökseen.

Keskusteltaessa vankeinhoidon järjestämisestä Snellmanin resepti vankiloiden asukkaiden vähentämiseksi oli Ruotsin esimerkki, jossa toistuvista varkausrikoksista määrättyä rangaistusta oli vähennetty.172 Lisäksi syytteen nostaminen arvoltaan vähäisissä rikoksissa olisi voitu Snellmanin mielestä jättää asianomistajan tehtäväksi. Snellmanin toivomus oli ajankohtainen, koska 1860-luvulla vapausrangaistusjärjestelmän uudistaminen nosti tarpeen rakentaa uusia vankiloita. Valtiontaloudellisia esteitä ei olisi ollut, jos säädyissä olisi ollut asialle riittävästi kannatusta. Säätyjen mielestä vapausrangaistusjärjestelmä piti toteuttaa vankilaitoksen sisäisillä järjestelyillä. Rikoslainsäädännön valmistelu 1870-luvulla vauhditti vuosikymmeniä vireillä ollutta vankeinhoitolaitossuunnitelmien kehittämistä.

Vuoden 1872 valtiopäiville annettiin esitys suostuntaverosta vankeustoimen järjestämiseksi mutta sen suuruutta ei määritelty. Valtiovarainvaliokunta ehdotti yhden miljoonan markan suuruista määrärahaa vuosiksi 1873–1877. Määräraha tuli käyttää kiireellisempien vankiloiden rakentamiseen sekä työverstaiden ja koulujen aloittamiseen vankeinhoitolaitoksessa. Mietintö läpäisi muuttumatta säätyjen käsittelyn. Suostunnan osalta hallitsija vahvisti säätyjen esityksen. Senaatti asetti erillisen komitean vuoden 1873 alusta.

Snellman otti myös kantaa mielisairaalahoitoon. Lääkintöylihallituksen tietojen mukaan Suomessa oli 1870-luvulla yli 4 000 mielisairasta. Sääntönä pidettiin, että heistä joka neljäs eli tuhat potilasta tarvitsi lääkärinhoitoa. Keskustelussa yhdistetyn valtiovarain- ja talousvaliokunnan esityksestä myöntää määräraha uutta mielisairaalaa varten Snellman käytti lyhyen lausunnon, jossa korosti mahdollisimman pikaista hoitoonohjausta paranemisen edellytyksenä.173 Yleensäkin vuoden 1872 valtiopäivillä säädyt omaksuivat sen kannan, että mielisairaaloiden parannus- ja hoitolaitokset olisi erotettava toisistaan ja hoitolaitoksia tuli olla useimmilla paikkakunnilla. Lisäksi muissa kuin Uudenmaan läänissä lääninsairaaloiden mielisairaalaosastot eivät vastanneet tarkoitustaan. Säädyt myönsivät esitystä varten 400 000 markan lisämäärärahan mielisairaalahoidon uudelleen järjestämisen lopullista toteuttamista varten.

Snellman kiinnitti huomion luotsilaitoksen rakentamishankkeisiin, kun hän aloitti yhdistetyn valtiovarain- ja talousvaliokunnan mietinnöstä keskustelun, jossa finanssipäällikön otteet oli edelleen näkyvissä. Hän huomautti olevan toivottavaa, että majakoiden rakentamisessa noudatettaisiin säästäväisyyttä. Lisäksi hän ehdotti, että Bogskärin majakan rakentaminen jätettäisiin tuonnemmaksi, koska talviliikenne Hangosta oli toistaiseksi rajoittunut epäonnistuneisiin yrityksiin.174

Bogskärin majakan, Suomen Eddystonen, rakentaminen kesti puoli vuosisataa ennen kuin asiassa päästiin tositoimiin. Jo vuonna 1835 Ruotsin lähettiläs oli perustellut Suomen ministerivaltiosihteerille majakan tarpeellisuutta ja sen esille ottamista Suomessa. Luotsi-inspehtorin lausunnon mukaan avomeren äärelle rakennettava majakka tuottaisi suuria vaikeuksia. Vuonna 1867 senaatti päätti luotsitirehtöörin suunnitelmien perusteella, että majakka rakennettaisiin useassa erässä. Jälleen 1870 Ruotsin lähettiläs kiirehti majakan rakentamista, minkä jälkeen perustettiin erityinen toimikunta. Lisäselvityksiä hankittiin Ruotsin majakkalaitokselta, jonka laatiman kustannusarvion mukaan lopulta vuoden 1872 valtiopäivät myönsi varat tarkoitukseen. Tarkemmin sijaintipaikkaa tutkinut toimikunta havaitsi kuitenkin kustannusarvion paikkansapitämättömäksi. Kun vuonna 1878 asetettu toimikunta oli tehnyt esityksen rakennuspaikasta, päästiin rakennustöihin 1880. Torni rakennettiin matalalle luodolle, jonka korkeintakin kohtaa laineet lakaisivat myrskysäällä.

Samalla kun Viipurin läänin rannikkovedet yhdistettiin muun Suomen luotsi- ja majakka-alueeseen, myös Laatokan Suomen-puoleinen osa tuli tämän alueen piiriin. Laatokalla toimi kaksi valomajakkaa, Heinismäen saarella ja Heinäluodolla. Aluksi Laatokan majakoilla ei ollut ammattitaitoista henkilökuntaa ja niiden toiminnasta tuli 1860-luvulla valituksia. Vuonna 1876 Heinismäen majakan tilalle rakennettiin majakka Honkapaaden saarelle. Seuraavana vuonna Heinäluodon majakka rakennettiin kokonaan uudelleen kivestä.

Snellman osallistui keskusteluun Säätytalon rakentamisesta ainoastaan muutamalla lyhyellä puheenvuorolla ritarihuonevaliokunnan esityksestä.175 Jo vuoden 1863–1864 valtiopäivillä esillä ollut hanke oli noussut esiin jälleen kerran, kun Agathon Meurman esitti talonpoikaissäädyssä 22.4.1872 anomusehdotuksen säätytalon rakentamisesta ennen seuraavia valtiopäiviä. Yhdistetyn valtiovarain- ja talousvaliokunnan mietinnössä ehdotettiin Ritarihuoneen lunastamista ja lisärakennuksen rakentamista sen yhteyteen. K. J. Edelsköldin 29.5. tekemässä esityksessä ja talonpoikais- ja pappissäädyn hyväksynnällä asia käsiteltiin 13.6.1872 säätyjen yhteisistunnossa, johon Snellman ei osallistunut. Säätytaloasiassa talonpoikaissääty asettui vastustamaan Ritarihuoneen lunastamista ja vaati omaa taloa, jolloin yritys raukesi. Tällä tavalla säätyjen yhteisistunto ei luonut parhaita edellytyksiä ratkaisuille. Eräiden myöhempienkin yritysten ajauduttua kielteiseen päätökseen myönteinen ratkaisu saatiin aikaan vuoden 1882 valtiopäivillä.

Valtiopäiväasioissa suurimman huomion saivat oppikoulua koskevat kysymykset, koska kouluylihallituksen ylijohtajan C. von Kothenin toiminta oli herättänyt paheksuntaa yli kielirajojen. Hänen valintansa ja toimintansa ei vastannut valtiopäivillä 1867 tehtyjä päätöksiä.176 Snellmanin vanhan kiistakumppanin von Kothenin tähti oli noussut vielä kerran, kun hänet uuden kenraalikuvernöörin Adlerbergin aloitteesta oli nimitetty ensin yliopiston sijaiskansleriksi ja sen jälkeen kouluylihallituksen päälliköksi. Von Kothen nautti Adlerbergin rajatonta luottamusta, mikä johtui siitä, että von Kothen oli saanut keisarin hyväksymisen ideoilleen kahden henkilökohtaisen audienssinsa aikana. 177

Von Kothenin nimityksellä oli laajempikin tausta. Ylioppilas Karakosovin keisariin kohdistuva murhayritys huhtikuussa 1866 lopetti keisarin uudistuspolitiikan ja aiheutti humaanin kansanvalistusministeri Golovinin eron. Hänen seuraajansa Dimitri Tolstoin johdolla tiukennettiin kuria ja järjestystä opiskelevan nuorison keskuudessa. Samassa yhteydessä Suomen kouluylihallituksen johtoon valittiin Casimir von Kothen kurinpalauttajaksi ja järjestyksen ylläpitäjäksi. Suomen ministerivaltiosihteeri Armfeltin mielestä näin Suomi torjui voimakkaan uuden kansanvalistusministerin taholta uhkaavan vaaran ja valtakunnallisen koulupolitiikan ulottamisen erioikeuksia nauttivaan rajamaahan.

Huoli ei ollut turha, koska esimerkiksi Puolan koululaitoksen alistaminen palvelemaan kuningaskunnan sulautumista Venäjän keisarikuntaan alkoi samana vuonna, kun Tolstoista tuli ministeri. Puolan koululaitoksen venäläistäminen alkoi oppikouluista ja yliopistosta ja siirtyi vähitellen alkeisopetukseen, jossa vuoden 1871 asetuksen mukaan tuli käyttää venäjän kieltä opetuskielenä. Moskovski Vedomostin ja Venäjän liberaalien päälehden Golosin Suomea koskeva asennemuokkaus oli huolestuttavaa. Esimerkiksi Golos osoitti 1866 pääkirjoituksessaan, että suomalaisilla ei ole poliittista separatismia mutta katsoi heidän vieraantuneen venäjän kielestä ja kansallisuudesta. Koska uskottiin, että Puolan ja Itämeren maakuntien jälkeen vuorossa on Suomi, ministerivaltiosihteeri rakensi kaukonäköisesti puolustuksen kouluylihallituksen nimityksillä.

Jo ennen Kouluylihallituksen toiminnan alkamista von Kothen suunnitteli vuoden 1863 asetuksen muuttamista siten, että tähän asti vapaaehtoisesta venäjän kielestä tulisi pakollinen aine. Ministerivaltiosihteeri Armfelt ja tämän apulainen Stjernvall-Walleen yrittivät saada von Kothenin luopumaan tuumasta. Armfeltin mielestä olisi parempi, että asia järjestettäisiin vain niin, että jollekin hallinnonhaaralle ei voisi päästä, jos ei osaisi venäjää. Stjernvall-Walleenin mielestä von Kothenin itse tuli valvoa yliopistoon pyrkivien venäjän kielen kuulustelua ja hylätä siinä yhteydessä epätyydyttävät tapaukset. Kumpikin yritti siis välttää pakkojulistusta, joka vielä kouluhallituksen ensimmäisenä esityksenä nostaisi turhaa kritiikkiä. Kouluylihallituksen jäsen S. H. Antell katsoi olevansa pakotettu eroamaan, jos ryhdyttäisiin ajamaan pakollisuuteen tähtäävää politiikkaa, joka vahingoittaisi von Kothenia itseään ja nostattaisi mielenosoituksia. Yhteisymmärryksessä neuvojiensa kanssa von Kothen ei tehnyt aloitetta asiasta.178

Vannoutunut fennomaanien vastustaja von Kothen oli valmis sallimaan myös suomen opetuskielenä, jos sovittaisiin minimiedellytyksistä. Taustalla oli kuitenkin säätykiertoa vastustava kanta. Lausunnossaan suomen kielen komitean mietinnöstä hän sanoi, että kouluissa ei tule pyrkiä edistämään siirtymistä yhteiskuntaluokasta toiseen vaan vahvistaa sivistystä jokaisessa luokassa erikseen.179 Aatelis-säädyssä tätä linjaa puolustivat lausunnoissaan Snellman, F. L. Schauman, L. Mechelin ja Agathon Meurman. Yleensä viileän ja torjuvan reaktion puheenvuoroillaan synnyttänyt Snellman sai toukokuussa 1872 esittämällään kannalla useita voimakkaita bravo-huutoja, kun hän hyökkäsi terävästi von Kothenin kimppuun. Myös samansisältöinen Schaumanin lausunto sai suosionosoituksen, kun kaikki nousivat seisomaan.180

Ensimmäiset hyvä-huudot kaikuivat, kun Snellman totesi, että maan oloja tunteva voi sanoa kouluylihallituksen toimenpiteistä ainoastaan, että ne ovat herättäneet koko maassa kauhua ja levottomuutta. Bravo-huutoja alkoi kaikua yleisemmin, kun Snellman totesi, että ”vaatii varovaisuutta, jopa varovaisuutta oman viisauden ja oman näkemyksen suhteen, kun henkilö ryhtyy muokkaamaan niin tärkeää maamme laitosta kuin nuorison opetus mitään neuvoja kuuntelematta, salaten aikeensa, jotta kukaan ei voisi väittää vastaan. Tämä ei ole oikeaa toimintaa.” Hän muistutti, että toimenpiteiden ongelma oli, etteivät ne nojanneet mihinkään periaatteeseen, joka oli hyvin yksinkertainen; koulun lopettaessaan nuorisolla tulisi olla kyky parantaa sivistystään. Vain tämä oli koulun tarkoitus. Kouluylihallitusta ei perustettu siksi, että sitä olisi tarvittu mullistamaan kaikki. Tärkeintä olisi ollut, että se olisi valvonut lakien noudattamista. Maan nuorisoa ei saisi jättää ”liian puuhakkaisiin käsiin”!181

Valtiopäivien kannalla ei ollut vaikutusta keisarin ratkaisuun. Vasta vuoden 1872 koulujärjestys uudisti maan oppikoululaitoksen. Alettiin perustaa klassisia lyseoita, reaalilyseoita, alkeis-, reaali- ja tyttökouluja.182 Aloite oli tullut koulutoimen ylihallituksen puheenjohtajalta Casimir von Kothenilta. Hänen ajatuksensa oli perustaa uusissa kielissä monipuolista ja perusteellista opetusta antava koulu. Helsingin reaalilyseo oli ensimmäinen tällaista opetusta antava koulu.183 Von Kothen joutui siirtymään huhtikuussa 1873 syrjään ja tilalle tuli L. L. Lindelöff. Adlerberg oli päättänyt antaa von Kothenin kukistua, koska yleinen mielipide oli tuominnut hänet selkeästi. Adlerberg kirjoitti Armfeltille: ”Kothen-parka on ansioistaan huolimatta osannut tehdä itsensä siksi inhotuksi, että maa on rauhoittuva, kun hän lähtee... Kothenin täytyy saada keisarilta Aleksanteri Nevskin nauha siitä ajasta, kun hän on askaroinut Suomen koulujen kimpussa; siinä hän on tehnyt kaiken voitavansa ja kärsinyt enemmän kuin hän voi kestää.”184

Snellman seurasi myöhemmin lehdissä kou-lukysymystä tiukasti useilla kirjoituksillaan. Työskentelyään hän kuvaa Hagmanille: ”Liitän oheen I osan koulukysymystä koskevien artikkelin sarjaan, jonka loppuun tulee allekirjoitus. On kuitenkin tarpeetonta puhua tästä etukäteen. Pyydän saada korjausvedoksen ajoissa. Ehkä parasta lykätä julkaiseminen keskiviikkoon, jos käy päinsä. Olen ollut huonossa kunnossa, eikä kirjoitus ole vielä aivan kypsä.” Artikkelissaan suomenkielisten oppikoulujen tarpeellisuudesta hän hyökkää Kouluylihallituksen ihmeellisen kieroutunutta logiikkaa vastaan: ”Millaisen ihmisen ajatuskulku on niin nurja, että hän ensin vaatii täydellistä kirjallisuutta kansalta, ja vasta sen jälkeen oppilaitoksia, joissa sellaisen kirjallisuuden kirjoittajat voivat saada siihen tarvitun sivistyksen?” Snellmanin mielestä oli uskomatonta ajatella, että ”ensin pitää kansalla olla ’kirjallisuus’, sen pitää tuottaa ’alkuperäisluomuksia’, joiden lisäksi pitää ’vastata meidän aikamme vaatimuksia’, ennen kuin voidaan ajatella antaa yhdelle ainoalle tähän kansaan kuuluvalle lapselle tilaisuutta mihinkään oppikouluopetukseen, mikä tässä tahtoo sanoa, perustaa sen lapsille ainuttakaan oppikoulua.”185 Seuraavassa artikkelissaan Snellman totesi lyhyes-ti, että arvio koulu-uudistuksen hyödystä oli vähäinen, jos vertasi maan koulujen uudistamisen tuottamaa hyvää kaikkeen sen aiheuttamaan monivuotiseen sekaannukseen ja lisäsi siihen silloisen koulujärjestelmän puutteet.186

Saatuaan käsiinsä Turun lyseon ohjelman Snellman pureutui seikkaperäisesti lyseon opetusohjelmaan. Ensimmäiseksi hän eritteli lyseoiden oppikursseja ja opetusta,187 seuraavaksi niiden kahta opetuskieltä188 ja lopuksi niiden käsittelyä opettajankokouksissa.189 Lisäksi Snellman peräänkuulutti yksityiskouluja, joiden perustamiseen piti olla vapaus: ”Valtion opetusmonopoli on yhtä vahingollinen kuin kaikki muut monopolit.”190

Joulukuussa 1878 Snellman sanoi suoraan, mistä koulukiistassa oli kysymys: kieliriidasta, josta oli tullut keppihevonen, eikä sitä voinut ihmetellä. Hän tuo selvästi esiin sen, mitä pääkaupungin suomenkielisten koulujen hävittäminen oli saanut aikaan. Yksikään muu toimenpide ei ollut herättänyt maan koko suomenkielisen väestön parissa enemmän katkeruutta. Sen täytyi synnyttää pahaa verta kuten kaikki vallan väärinkäyttö. Snellmanin mukaan yhteiskuntaluokka, joka on saanut vallan historiallisten olojen seurauksena, antaa harvoin tämän vallan pois muuten kuin olosuhteiden pakosta, silloinkaan kun olot ovat lakanneet. Kuitenkin kokemus oli osoittanut, että maan suomenkielisen väestön vapautuminen päivä päivältä valtasi sitä enemmän tilaa mitä enemmän sitä oli koetettu estää. Monista pienistä ”purosista” kertyi suuri joki.191

Kansanvalistusministeri Dimitri Tolstoin eron seuraukset aiheuttivat Venäjällä laajaa ar-vioin-tia sanomalehdistössä, mitä Snellman selostaa tarkasti referoiden eri lehtien kirjoituksia.192

Ensimmäisessä artikkelissaan hän käsittelee Golos- ja Bereg-lehtien lausuntoja. Toisessa artikkelissa keskitytään S:t Peterburgskaja Vedomostin lausuntoihin ja kolmannessa lehdessä Novoje Wremjan käsityksiin. Snellman pitää lausuntoja merkittävinä, koska niissä oli luettavissa valtakunnallisen koulupolitiikan uudistuksen suunta ministerin eron seurauksena. Hän havaitsee, että kreivi Tolstoin suurimmaksi viaksi näkyi luettavan hänen häikäilemätön tapansa päättää ja ajaa läpi uudistus uudistuksen perään, ottamatta huomioon olevia oloja ja voimavaroja sekä taipumus rasittaa koulua ja sen oppilaita useammilla oppiaineilla kuin mihin he kykenevät. Venäläisissä lehdissä sanottiin, että päätetyt uudistukset eivät olleet ehtineet tuottaa mitään tuloksia ennen kuin ne oli korvattu uusilla ja kreivi Tolstoi oli kaiken kaikkiaan monimutkaistanut ja monitahoistanut opetuslaitosta liikaa. Snellman suosittelikin, että ”aihetta koskevien venäläisen lehdistön artikkeleiden samoin kuin niiden aiheen, ministerinvaihdoksen, pitäisi olla sopiva memento meidän uudistusintoisille koulukomitean jäsenillemme ja muille asianosaisille”.193

Snellman arvosteli sittemmin kovin sanoin koulukomitean toimintaa. Ensisanoikseen hän totesi: ”Koulukomitea kuuluu kokoontuneen näinä päivinä. Tuskin kukaan koululaitoksesta jotain todella tietävä ei pitäne tätä komiteaa lähes kansallisena onnettomuutena, esittäköön se millaisia uudistusehdotuksia tahansa. Kolmen vuosikymmenen aikana maamme koululaitos on saanut kolme uutta koulujärjestystä ja lisäksi se on alistettu lukuisiin osauudistuksiin. Nyt ollaan jälleen tuntemattoman X:n edessä, eikä kukaan tiedä mitä tuleman pitää.” Snellmanin mielestä ”menee yli ihmisjärjen” käsittää, miten mikään kelvollinen koululaitos voisi syntyä maahan ja pysyä sellaisissa oloissa. Hän esitti toiveen, että senaatti ”tekee laupiaasti kiusattua maata ja koulua kohtaan ja siirtää komitean tulevat opera omnia ad acta”.194

Kun koulukomitean ehdotuksia alkoi ilmestyä, Snellman ivasi heti aluksi komitean ehdotuksiinsa liittämiä yleisiä pohdiskeluja. Hänen mielestään ne voitiin haitatta hypätä yli, koska asiasta kiinnostunut oli nähnyt kaikkien maiden koulukomiteoiden viimeksi kuluneina vuosikymmeninä toistavan kyllästymiseen asti kaikissa koulukokouksissa ja lukemattomissa aikakauslehti- ja sanomalehtikirjoituksissa sen, mikä siitä kannatti muistaa. Snellmanin mukaan ”koulukomitealta tämän höystön kiehautus on luontunut erityisen laihana ja sitkeänä”. Useissa yksityiskohdissa Snellman antoi kuitenkin tunnustusta komitean työskentelylle.195

Koulukomitean työn arvioinnin tärkein viesti oli humanististen opintojen merkitys sivistysvälineenä. Snellmanin mielestä se voitiin tiivistää niin, että ne luovat oppilaalle tietoisuutta ja uskoa yleiseen historialliseen kehitykseen, perimätiedosta riippuvaan henkiseen maailmanjärjestykseen. Hänen mielestään ei tarvittu monta sanaa osoittamaan, miten äärettömän tärkeitä humanistiset opinnot olivat esimerkiksi suomalaiselle kansalle, joka oli astunut kansakuntien joukkoon vasta eilen ja joka yhä hakee kulttuurimuotoa, jota voitaisiin kutsua sen omaksi.

Snellman kiteyttää: ”Vain mielipuoli voisi vaatia, että kansamme pitäisi valita sivistykselleen toinen, uutuusmaakarin tie, kuin se, jota kaikki Euroopan kulttuurikansat ovat kulkeneet. On totta, että olemme jo valmiin kansallisen kulttuurin, ruotsalaisen, perillisinä oikeammin osallisia tämän kulttuurin palasista. Mutta suomalainen kansa ei ole tämän kulttuurin luojia, ja siksi siltä myös puuttuu kyky kehittää sitä edelleen. Meille tämä kulttuurilaina merkitsee vain ainesta, joka sekin käytetään kansalliseen kulttuurityöhön. Mutta sen lisäksi ja ylimalkaan suomalainen kansa ei voi löytää muuta kulttuuriainesta kuin maailman kaikille kulttuurikansoille yhteisen, antiikin kansojen jättämästä kulttuuriaarteesta kasvaneen aineiston.” Snellmanin johtopäätös oli, että kaikesta tästä ”luonnontiede ja ns. reaalisivistys tuntevat ja tietävät tasan tarkkaan ei mitään”, ja se jos mikä määräsi niiden paikan julkisessa opetuksessa.196

Valtiopäivillä Snellman joutui jyrkästi eri puolelle suomalaisuusmiesten kanssa, kun väiteltiin valtuuksista ylimääräisen yhden miljoonan kreditiivin nostamiseen Suomen Pankista hädän hetkellä. Koskinen, Meurman ja A. E. Granfelt vastustivat voimakkaasti ”tällaisen mahdollisuuden ripustamista etukäteen, joka tuudittaisi avuntarvitsijat etukäteen valtion auttamiseen”. Snellman viittasi aikaisempiin kokemuksiin lainansaannista vuosilta 1867–1868. Lisäksi hän joutui selittämään nykyisen finanssipäällikön antamia vääriä tietoja lainojen hukkaamisesta, vaikka niillä oli maksettu hätäaputöitä eri puolilla maata eli ne oli käytetty suurimmaksi osaksi maan hyvinvointiin. Lisäksi hän oikoi Ruotsin valtiopäiväedustajan Wallenbergin syytöstä Suomen valtiota kohtaan, että se oli tappanut kansaa nälkään estämällä viljan tuonnin ulkomailta Suomeen. Snellmanin mielestä arvio ei ollut edustajan arvon mukainen, kun väite ei pitänyt paikkaansakaan. Ulkomaisille asiamiehille tarjottiin lainoja viljan ostoja varten, mutta osa käytti ne keinotteluun, osti metsää sahaustoiminnan lisäämiseksi. Kilpailu johti tukkipuun hinnan nousuun ja lautojen viennin huononemiseen. Hänen ”vieressään istuva” G. von Alfthan voi todistaa, että näin meneteltiin.197

Kun myös talonpoikaissääty yhtyi kreditiivin hylkäämiseen, asia palautui aatelissäädyn hyväksyttäväksi. Snellman moitti ankarasti talonpoikaissäätyä 25.4.1872 siitä, että ”heidän mielestään maata omistamaton väestö ei näköjään tarvitse mitään valtioapua”. Hän ihmetteli, että esitystä käsiteltiin niin, että hallituksen velvollisuus oli hädän sattuessa ruokkia väestö, jolloin kansanedustuslaitoksen taholta oli ”erityinen armo ojentaa edes yksi sormi auttaakseen tässä asiassa”. Snellman muistutti, että tilallisen rahvaan lisäksi maassa oli toinenkin maalaisväestö: he asuivat kurjissa hökkeleissä eikä palkka edes vaatettanut heitä, he eivät voineet säästää pahan päivän varalle mitään. Kun hätä tuli, tilalliset kielsivät kaiken työn ja suurille kansajoukoille oli edessään vain tie ja kerjuu. Kun sääty päätti kuitenkin hylätä kreditiivin, Snellman totesi tyytyvänsä päätökseen mutta jääneensä hämmästyneeksi muiden säätyjen unohtaessa katovuosien nälkäänäkevät. Mikään varsinainen moite se ei ollut.198 Snellman on lisännyt lauseen pöytäkirjaan myöhemmin, koska moitesaarnaa oli pidetty loukkaavana. Eräs aatelin jäsen ehdotti jopa puheenvuoron poistamista pöytäkirjasta.

Snellman jatkoi moitesaarnaansa lehdistössä, jossa arvosteli jyrkästi Meurmanin käsityksiä: ”Hra A. M. on sivuuttanut pääasian, unohdetun seikan, jota vastustin. Kato on kansallinen onnettomuus, jota ei paranneta maan hallituksen keinoilla. Vain tulevat paremmat sadot voivat lievittää sitä ja pyyhkiä sen jäljet pois. Mutta nälkä on yksilön tarve, joka voidaan tyydyttää leivällä, ja nälästä johtuva kurjuus, sairaus ja kuolema voidaan estää. Hallituksen velvollisuus on käyttää tähän tarkoitukseen kaikki valtion voimavarat. Mutta myös maan edustuslaitoksella on velvollisuus hankkia varoja siihen.” Snellman toteaa lopuksi, että hänen yksinkertainen mielipiteensä on, että maassa oli oltava avustusrahasto: ”Olemassa oleva on korotettava vähintään viideksi miljoonaksi markaksi. Säädyillä on siihen helppo keino, koska hädän hetkellä se voi osoittaa summan Suomen Pankille, suurimmaksi osaksi ilman korvausvelvollisuutta.” Lopuksi nälkävuosien finanssipäällikkö totesi vakaumuksen rintaäänellä: ”Sillä se kansa, jonka pelastamisesta on kysymys, ei pysty mitään korvaamaan. Enemmän kuin määrärahan suuruus minulle merkitsee sen tunnustaminen, että säädyillä on siihen velvollisuus.”199

160                        Tuominen 1981, 377–378.

161                        Tuominen 1981, 378–380.

162                        Tuominen 1981, 384.

163                        Tuominen 1981, 387–388.

164                        Tuominen 1981, 390–392 ja 395.

165                        Ks. SA XII: 13–20, 22–28, 30–49.

166                        Lausunto valtiopäivillä 20.4.1872. KT 23, 148–149.

167                        Samlade arbeten XII: 160 ja 161.

168                        Samlade arbeten XII:162.

169                        Lausunto valtiopäivillä 11.5.1872. KT 23, 154–157.

170                        Lausunto valtiopäivillä 14.5.1872. KT 23, 165–167.

171                        Lausunto valtiopäivillä 18.5.1872. KT 23, 169–170.

172                        Lausunto valtiopäivillä 29.5.1872. KT 23, 179–180.

173                        Lausunto valtiopäivillä 31.5.1872. KT 23, 182.

174                        Lausunto valtiopäivillä 31.5.1872.

175                        Lausunto valtiopäivillä 11. & 14.6. 1872. KT 23, 196–197.

176                        Tuominen 1981, 396–399.

177                        Ks. Mirja Härkönen, Kouluylihallituksen ensimmäisen päälli-kön Casimir von Kothenin koulupolitiikka. Helsinki 1982, 15.

178                        Härkönen, 154–159.

179                        Reino E. Heinonen, Aineenopettajakoulutus ristivedossa. Jyväskylä 1987, 58.

180                        Tuominen 1981, 401. Ks. tarkemmin lausunnot 11.5. ja 13.5.1872. KT 23, 157–158.

181                        Lausunto valtiopäivillä 13.5.1872. KT 23, 158. Jorma Selovuoren kommentaari, SA XII_32.

182                        Markku Heikkilä, Kielitaistelusta sortovuosiin 1869–1917. Teoksessa Opetusmi-nisteriön historia III. Kirkollistoimituskunta. Helsinki 985, 43.

183                        Härkönen 1982. 57–62.

184                        Nikolai Adlerberg A. Armfeltille 17.8.1873. Ref. Rein II, 524.

185                        Morgonbladet 16.4.1877:86. KT 23, 528–332.

186                        Morgonbladet 27.6.1877:135, 143 ja 146:135, 143 ja 146. KT 24, 76–83.

187                        Morgonbladet 7. ja 14.7.1877:155, 161. KT 24, 85–92.

188                        Morgonbladet 28.7. ja 1. ja 4.8.1877: 173, 176 ja 179 sekä 10.9.1877:210. KT 24, 94–106.

189                        Morgonbladet 27.10.1877:251. KT 24, 153–157 ja 12.11.1877:264. KT 24, 163–166.

190                        Morgonbladet 26.10.1878:250. KT 24, 295–300.

191                        Morgonbladet 13. ja 30.12.1878:291 ja 303. KT 24, KT 24, 300–303, 303 ja 309–311.

192                        Morgonbla-det n:o 116,22.5.1880. KT 24, 414–422.

193                        Morgonbladet 22., 25 ja 27.5. 1880:116 ja 120. KT 24, 414–422.

194                        Morgonbladet 25.9.1879:222. KT 24, 392–398.

195                        Morgonbladet 12. ja 27.10., 16.11., 18., 21. ja 27.12.1880:237, 250, 267, 295, 297 ja 301. KT 24, 439–470.

196                        Humanististen opintojen erityinen merkitys Suomelle. Morgonbladet 16.11.1880: 267. KT 24, 449.

197                        Lausunto valtiopäivillä 16.4.1872. KT 23, 145–148.

198                        Lausunto valtiopäivillä 20.4.1872. KT 23, 148–149.

199                        Morgonbladet 1.5.1872: 100. KT 23, 152–154.