Berliinistä Snellman matkusti rautateitse Leipzigin kautta Saksin pääkaupunkiin Dresdeniin, jossa hän kiihkeästä odotuksesta huolimatta ei saanut vieläkään postia vaimoltaan: odotus teki hänet suoranaisesti sairaaksi. Pettymystä syvensi fyysisesti raskas vierailu Tharandin Maanviljelys- ja Metsänhoitoakatemiaan. Tuo Saksan vanhin metsäinstituutti oli perustettu 1811, ja se oli tunnettu suurista kokoelmistaan, Forstgartenista, arboretumista ja sadoista erilaisista puulajeista.82 Vasta Dresdenissä Snellman pääsi hetkeksi eroon Längmanista, joka lähti böömiläiseen kylpylään. Päästyään omaan rauhaan viikon kirjettä kärsimättömästi odotellut Snellman laati vaimolleen pitkän tilityskirjeen.83

Matkalla Snellmania oli alkanut vaivata yhä enemmän vaimon laimea into yleisiä asioita kohtaan. Snellman kirjoitti: ”Tahdon vain olla vakuutettu, että Sinä ajattelet, että Sinulla on täytettäviä velvollisuuksia, että sinä tahdot ponnistella tunteaksesi ne ja täyttääksesi ne – että Sinä et halua olla välinpitämätön muusta maailmasta, ja vain vaatia rikkumatonta rauhaa omalle itsellesi.” Katsellessaan mennyttä elämäänsä Snellman ei koskaan ollut tuntenut sielunrauhaa; pyrkimykset ja rauenneet toiveet olivat vaihdelleet kunniahimoisia unelmia vaaliessa. Hän oli halunnut suorittaa jotakin ihmiskunnan ja isänmaan hyväksi ja kypsempänä työskennellyt kiihkeästi tämän päämäärän puolesta. Juuri kun hän oli saavuttanut jonkinlaisen rauhan ja vakauden, oli hän kohdannut puolisonsa ja joutunut vähitellen uuden levottomuuden valtaan, koska hän oli alkanut ajatella enemmän omaa autuuttaan ja onneaan. Siksi Snellman kysyi: ”Etkö sinä siis suo minulle anteeksi, että olen vaatinut onnea kodissa, jossa jokin todistaa rakastetun huolenpidosta, jossa minä omistan sydämen, jolle voin uskoa kaiken, mikä liikuttaa ja elähdyttää omaani?”

Kirjeessään Snellman valitti sitä, että puoliso ei ollut koskaan kysynyt mikä hänen mieltään painoi, vaikka koko muu maailma tiesi, miten häntä painostettiin. Hän kuitenkin arvasi, että vaimo ei tiennyt ehkä tästä mitään eikä voinut antaa lohdutusta, mitä mies ei voinut muualta saada. Siksi Snellmanin kiivaimmat sanat kumpusivat tästä tuskasta, joka kiihdytti hänen mieltään. Hän haaveili vain kodista, joka olisi pakopaikka ulkopuolisilta paineilta. Kirjeen lopuksi Snellman halusi kuitenkin kiittää puolisoaan ihanan hartaasta rakkaudesta sekä maltillisuudesta, hyvyydestä ja kärsivällisyydestä hänen kiivauttaan kohtaan. ”Säilytä sydämesi tuollaisena, niin en voi koskaan olla onneton.” Kirjeen lopussa Snellman vielä rukoilee: ”Oi hyvä Jumala, suo minulle vikani ja virheeni anteeksi, ja anna minun vielä kerran nähdä tuo koti ja painaa sydäntäni vasten ne joita rakastan yli kaiken maan päällä.”

Snellmanin tuskaista tilaa Dresdenissä kuvaa hyvin hänen käytöksensä, kun kaivatut kirjeet vihdoin lauantaina 14. elokuuta saapuivat. Aamulla palvelija ei ollut tuonut Snellmanille vielä mitään postia, ja päivällä hän palasi vielä tyhjin käsin postikonttorista. Sen jälkeen Snellman oivalsi mennä Meusel & Co:n kauppahuoneelle, jonne Längmanin Hampurin-asiamies oli luvannut toimittaa kirjeet. Snellman oli pakahtua riemusta, kun kirjanpitäjä ojensi hänelle nipun, josta löysi neljä kirjettä vaimoltaan. Hän kiirehti hotellille juoksujalkaa ja kun hän syöksyi kamariinsa, hän puhkesi äänekkäisiin nyyhkytyksiin kykenemättä avaamaan kirjeitä. Ensimmäisen kerran hän luki kirjeet ääneti nyyhkien, toisen kerran hymyillen välillä iloisesti. Käytyään välillä jossain hän luki ne palattuaan heti uudelleen ja vielä yöllä neljännen kerran, palattuaan kutsuilta. Aamulla varhain hän levitti kirjeet taas eteensä.

Snellmanin mielestä parasta kirjeissä oli, että vaimo ensimmäisen kerran kertoi suoraan tunteistaan. Miten ihastunut hän oli vaimonsa ajatuksiin ja aikeisiin, joista hän nyt ensimmäisen kerran sai kuulla. Snellmanin luottamus puolison tahtoon ja elämän onneen ei voinut enää tämän jälkeen kadota tulevaisuudessa. Erityisen vaikuttunut hän oli vaimonsa ajatuksista tyttären tulevaisuudesta, koska äidiltään hänen sielunsa sai enimmät eväät: ”Ihminen valmistaa omaa kuolemattomuuttaan lastensa henkisen kasvun kautta. Hyvä Jumala, miten suuri vastuu onkaan; ja miten sen tulisi velvoittaa meitä karttamaan kaikkea, mikä on epäjaloa, ja kokoamaan kaikkea, mikä voi jalostaa mieltä ja muodostaa totisen onnen.”84

Saatuaan vaimoltaan ymmärtämystä Snellman herkistyi Dresdenin näkymien edessä luen-noimaan vaimolleen sivistyksen voimasta. Snellman ihaili sitä, miten ahkeria ihmiset Dresdenissä olivat. Ylettömän aherruksen hyöty näytti olevan siinä, että verenhimoiset, hillittömät villit olivat muuttuneet rauhallisiksi kansalaisiksi; silkasta vakaumuksesta he toimivat oikein ja kunnioittivat tietoa ja totuutta elämän korkeimpina hyveinä. Näiden maisemien edessä Snellman maalaili innostuneesti vaimolleen, kuinka monta hikikarpaloa olikaan tarvittu salomaiden muuttamiseksi puutarhoiksi, kuinka paljon verta turvallisuuden ja laillisuuden vakauttamiseksi, kuinka monta yötä, että lait saatiin kirjoitetuksi ennen kuin Jumalan sana ja ihmisen tieto oli kaikkien tavoitettavissa. Menestyksen salaisuus Snellmanin mukaan oli se, että kun ennen vuotta 1400 harva ihminen oli nähnyt kirjaa, painettiin Saksassa Lutherin raamatunkäännösten ja Gutenbergin kirjapainotaidon ansiosta viisi miljoonaa kirjaa vuodessa ja sanomalehtiä miljoonia.

Snellman kiteytti kaiken näin: ”Kun oivaltaa, miten paljon vaivaa ihmiskunnan jalostaminen on maksanut ja miten hyvät ja jalot ihmiset ovat sen eteen työskennelleet kukin omassa kaupungissaan, niin väkisinkin arastuttaa nauttia hedelmiä heidän työstään – – panematta itse tikkua ristiin heidän työnsä loppuun saattamiseksi ja jotta jälleen tuleville jäisi jotakin hyvää.” Matkan kulminaatiossa, väsyneenä ja muste temppuilevana, ilahtuneena vaimon hellistä sanoista, Snellman uskalsi olla heikko ja avautua vaimolleen ja tinkiä jopa esitystavastaan, mikä häntä koko ajan hävetti. 30 asteen helteellä oli varmasti osansa tässä pehmenemisessä.85

Dresdenissä Snellman nautti erityisesti taidegallerian taulukokoelmasta, jota hän kävi tutkimassa joka päivä kaupungissa ollessaan. Louvren ohella se kuului Euroopan kuuluisimpiin taidemuseoihin, ja hän oli käynyt siellä jo edellisellä matkallaan.86  Hän halusi jakaa elämyksensä vaimonsa kanssa ja selosti kirjeessään tarkasti maalauksen katselun periaatteita. Kun taiteilija ilmaisi ajatuksensa kuvin, hän esitti Snellmanin mukaan aina idealisoidun kuvan luonnosta, ja siksi teosta oli aina syytä tulkita entistä tarkemmin. Niin paljon sisäistä sielua ei voi löytää elävästä ihmisestä. Sama koski muotokuvia, joiden piti ilmaista kohteensa luonnetta ylemmällä tasolla. Ihmisen kasvonpiirteitä hallitsivat alituiseen hänen mielenliikkeensä, mutta hetkellä jolloin ihminen ajatteli ja toimi jaloimmin, saattoi sielu ilmentyä hänen kasvoiltaan. Snellmanin mielestä taulujen tuijottaminen galleriassa ei useimmiten hyödyttänyt mitään. Kaunista taulua täytyi tutkia kuin kirjaa, jos aikoi ymmärtää jotain sen kauneudesta ja merkityksestä. Samalla tavalla runo oli luet-tava moneen kertaan, jotta ymmärtäisi sen kauneuden ja voisi jalostua sen hengestä.87

Palattuaan Leipzigiin Snellman sai kerskailla vaimonsa kirjeillä kaupungin seurapiireissä. Ensin hän kiirehti kertomaan vuokraisännälleen, miten onnellinen hän oli. Kielitieteilijä, professori Herman Brockhausin luona Snellmanin ilon ymmärsi erityisen hyvin talon hyväsydäminen rouva, joka tiesi Snellmanin vaimon olevan vielä melkeinpä lapsi. Snellmanista oli sen hauskempaa keskustella vaimostaan. Mukana oli kuuluisa rouva Laube, joka oli saksalaisen kirjailijan ja teatterikriitikon Heinrich Lauben puoliso. Hänen kanssaan syntyi keskustelua naisista kirjeenkirjoittajina, ja Snellman saattoi jälleen ylistää vaimoaan.88 Vuotta aikaisemmin myös Kellgren oli viihtynyt saman perheen seurassa hyvin. Snellman oli saanut aiheen moittia Kellgreniä yksipuolisesta Leipzigin talouselämän tarkastelusta Saimassa 2.12.1846. Hän oli myös julkaissut Saimassa otteen Lönnrotin Brockhausilta saamastaan kirjeestä, jossa paljastui tämän aikomus kääntää Kalevala saksaksi.89

Mieliala täysin muuttuneena Snellman matkusti lauantaina 14.8. Leipzigistä rautateitse Hallen kautta Weimariin, jossa sijaitsivat Goethen, Schillerin, Herderin ja Wielandin talot, haudat ja muistomerkit. Täältä matka jatkui 15.8. edelleen junalla läpi valtavien Thüringenin metsäalueiden90 Erfurtin ja Gothan ohi Eisenachiin. Vaihdettuaan ajopelinsä postivaunuihin Snellman suuntasi yötä myöten Hessenin ja Baijerin kuningaskunnan läpi Frankfurt am Mainiin, jonne saapui maanantaina 16.8.

Frankfurtissa Snellman ensi töikseen uusi vaatetustaan, koska kaupungissa hinnat olivat edullisia. Hän osti ruudulliset housut, samanlaiset liivit, vankkatekoisen takin, nappikengät, uuden hatun ja ruudullisen kaulahuivin. Hän koki itsensä nyt äärimmäisen ”nykytyyliseksi”, mutta lohdutti vaimoaan, että kaikki noudatti ”hyvää makua, oli tummaa ja vakavamielistä”. Tässä uudessa asussaan hän katseli, miten englantilainen Charles Green nousi Frankfurtin taivaalle kuumailmapallollaan 164. matkalleen. Snellman näki, että pallo nousi 16–18 kertaa Puijoa korkeammalle. Hän ihastui kovasti tähän näkyyn, mutta katumus seurasi nopeasti: miten kevytmielistä ja tarpeetonta se oli. Hänestä tuntui, että koko matka oli enemmän kuin mitä olisi pitänyt tehdä. Hän halusi elää perheensä vuoksi ja sen kanssa. ”Kuolema näytti ennen minusta kovin helpolta; nyt ajatus siitä alkaa tuntua yhä raskaammalta.”91

Frankfurtiin Snellman sai perheestään kolme viikkoa vanhoja uutisia, ja hänen olonsa parani entisestään vaimon lämpimien ja ajattelevaisten kirjeiden vaikutuksesta. Hyvällä tuulella Snellman jatkoi keskiviikkona 18.8. junalla matkaa Bieberichiin, joka oli lähellä Mainzia. Sieltä alkoi höyrylaivamatka pitkin Reiniä kohti Kölniä. Snellmanin oli vaikea kuvailla sanoin virran lumovoimaa. Vaimolleen hän totesi: ”Ajattele vain, että täkäläisten linnojen ja kaupunkien historia alkaa jo Kristuksen syntymän aikoihin, ja että maan kulttuuri on siis jo 1800 vuotta vanhaa.” Reinin ympärillä oli valtioita, joista virtasi tavaroita sivujokia myöten, ja liikemiehet kaikista Euroopan maista tulivat ostamaan ja myymään näitä tavaroita. Kesäisin seudulle tuli lisäksi 10 000 matkailijaa, jolloin päivittäin Reinillä kulki 10–12 höyryalusta.

Snellman halusi kokea mahdollisemman läheltä seudun luonnonkauneuden. Hän jäi höyrylaivasta pois Königswinterissa, jossa hän illalla kapusi edelliseltä matkaltaan tuttuun paikkaan, Drachenfelsin linnan raunioille, vuoren ulkokielekkeelle 325 metrin korkeuteen. Täällä joki virtasi jalkojen juurella, ja Snellman istui upean näköalan edessä puolikkaan viinipullon kanssa ja seurasi puolikuun valossa päivän hämärtymistä. Hän kuuli laaksosta ainakin 20 pikkukaupungin iltakellot, ja katulyhtyjen sytyttäminen näkyi ylös asti. Snellman ajatteli vaimoaan ja katui, ettei ollut irrottautunut paremmin töistä ja vienyt häntä useammin vapaaseen luontoon; monta huolta ja levottomuutta olisi sillä ehkäisty.92

Samoihin aikoihin vaimo laati kirjettä Iisalmen pappilan ullakkokamarissa, missä hän itki sitä miten paljon mies oli joutunut kärsimään hänen puolestaan. Häntä ihan vapisutti, kun hän muisteli, miten mies oli jaksanut hänen kanssaan. Hän muistutti, ettei ollut kuitenkaan tehnyt virheitä ilkeyttään vaan tyhmyyttään ja lapsellisuuttaan. Hänellä ei ollut äitiä kuten muilla, joka olisi valistanut häntä.93

Snellman saapui torstaina 19.8. höyrylaivalla Kölniin. Kaupungissa hän ehti ihailla suunnatonta goottilaista tuomiokirkkoa, jonka vuosisatoja sitten aloitettu rakennustyö oli edelleen kesken. Vaimolleen hän kertoi katedraalin olevan yhtä pitkä kuin Kuopion tori ja yhtä leveä kuin Kuopion kirkko. Puoli kolmelta iltapäivällä hän nousi junaan ja matkusti Aacheniin, jonne Kaarle Suuri oli koonnut oppineet elvyttämään klassista sivistystä. Snellman näki näissä palatseissa elämänsä ensimmäisen pelihallin, jonka huoneet oli koristeltu ruhtinaalliseen tyyliin.

Seuraavana päivänä, perjantaina 20.8. Snellman ajoi junalla Liègeen läpi vuoriston, joka alitettiin 20 kohdassa tunneleissa. Seutu oli täynnä tehtaita: puolikkaan Kuopion kokoisella alueella Snellman laski 20 höyrykoneen savupiippua. Itse kaupungissa hän näännytti itsensä juoksemalla nähtävyydeltä toiselle. Aikaa meni myös passin kanssa. Tänne saapui tuomiokapitulin ilmoitus kahden kuukauden lisävirkavapaudesta. Matka jatkui junalla Brysseliin, jonne hän saapui lauantaina 21.8. Snellman kuvaili kaupunkia jo pikku Pariisiksi mitä tuli makasiinien ja myymälöiden kauneuteen. Todellinen nähtävyys oli korttelin kokoinen galleria, kaasuvaloin valaistu ostoskeskus. Teollisuusnäyttelyssä Snellman ihaili monia käsityöläisten mestariteoksia, kuten fortepianoa, jollaista oma vaimo soitti. Samalla hän havaitsi, että flyygeleiden tilalle oli tullut uusi soitin, piano.94

Ilmeisesti Brysseliin Snellman sai käteensä ihailijakirjeen Friedrich August Schulzelta, berliiniläiseltä kouluasiainneuvokselta. Schulze oli saanut kuulla Teplitzin kylpylässä Längmanilta Snellmanin olevan Saksassa ja pyytänyt tätä toimittamaan kirjeen matkatoverilleen. Kirjeensä alussa Schulze ilmoitti heti, että hänen rakkautensa Hegelin filosofiaan oli syttynyt mestarin omilla luennoilla 1819. Schulze oli perehtynyt myös Snellmanin teokseen Persoonallisuuden idea, ja haluamatta mielistellä hänen oli todettava, että hän on harvoin lukenut teosta joka olisi viehättänyt ja opettanut niin paljon. Hänen mielestään se oli kirjoitettu innostuksen vallassa, se oli tieteellisen perusteellinen ja selkeä ja ratkaisi lopullisesti hegeliläisyyden nykyisen kehitysasteen. Professori Michelet’n arviointi ei ollut tehnyt oikeutta teokselle. Schulze oli matkustanut Tukholmaan ja yrittänyt etsiä Snellmania ja tutustunut lisää hänen teoksiinsa. Hän oli vakuuttunut, että Snellmanin filosofinen näkökanta kohoasi pelkän älyllisyyden piiristä ylemmälle siveellis-inhimilliselle tasolle. ”Teidän syvä ymmärryksenne voi perustua mitä jaloimpaan mielenlaatuun.” Arviointinsa luotettavuutta hän todisteli läheisillä suhteillaan Michelet’hen, Hohtoon, Vatkeen ja Alexis Schmidtiin.

Schulzen mielestä Snellman pitäisi nimittää Berliinin yliopistoon professoriksi, jos hän saisi olla Preussin kirkollis- ja opetusministeri. Hän halusi kuitenkin vedota, että Snellman ei lopettaisi filosofisten teosten kirjoittamista. Schulze piti häntä erityisen sopivana henkilönä muokkaamaan Hegelin pohjalta spekulatiivista logiikkaa, moraalifilosofiaa ja uskonto-oppia. Snellman pelastaisi saksalaisen filosofian teoreettiselta sekavuudelta. Hän oli kuitenkin vakuuttunut, että käytännön työssä toimiminenkin oman maan ja isänmaan hyväksi koituisi siunaukseksi, koska siveellisesti hyvä oli kuitenkin aina korkeinta ja hänen syvän vakaumuksensa mukaan kaiken todellisen filosofian perusta ja lähde. Lopuksi hän kehotti Snellmania tutustumaan W. W. Channingin saarnoihin, joita kääntämällä hän pyrki vastustamaan uskonnontunnustuksen kirjaimellista tulkintaa puolustavia kiihkoilijoita.95

Maanantaina 23.8. Snellman matkusti neljässä tunnissa Brysselistä Antwerpeniin. Sieltä matka jatkui seuraavana päivänä edelleen junalla Gentin, Lillen, Douanin, Arrasin ja Amiensin kautta Pariisiin, jonne hän saapui 32 peninkulman ja 16 tunnin matkan jälkeen. Matkaa alkoi siivittää tästä eteenpäin vaimon kirjeiden sävyn muuttuminen. Snellmanille tärkein perusta yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle näytti olevan suhde vaimoon ja perheen hyvinvointi. Hedelmää alkoi kantaa heidän suhteensa hyväksi puolin ja toisin avoin ajatustenvaihto.

Snellmanin saapuessa Pariisiin Jeanette oli juuri laatimassa kirjettä, jossa hän rukoili Luojalta voimaa pyrkiä siihen, mikä oli oikein ja hyvää ja taitoa luoda koti, temppeli miehelleen, josta tämä ei tempautuisi koskaan pois vaan pysyisi aina vaimonsa Puolisona ja opastajana läpi elämän. Jeanette jatkoi: ”Luoja taivaassa siunatkoon sinua kaikesta jalosta ja hyvästä mitä sinä olet tehnyt, minustakin sinä olet muovaillut uuden ihmisen.” Kuitenkin hän pelkäsi, että kuolema erottaisi heidät ennenaikaisesti, jos hänen miehensä pilaisi terveytensä uurastuksellaan. Siksi vaimo ajatteli kauhulla ymmärtämättömyyttään, ja pyysi, että puoliso unohtaisi kaiken sen, miten vaarallisesti hän oli toiminut tyhmänä lapsena. Koska hän ei ollut tuntenut miestään silloin, vaimo pyysi antamaan anteeksi rakkautensa tähden. Hän ei osannut kertoa ”umpinaisuutensa” syytä, mutta kunhan hän löytäisi ajatuksilleen sanat, Snellman saisi tietää jokaisen pikku ajatuksenkin.96

Jeanetteen vaikutti myös ystävystyminen Iisalmessa häntä itseään 22 vuotta vanhemman ruustinnan, Anna Aurora Mathilda (Nanny) af Frosteruksen kanssa. Ruustinnasta tuli nopeasti Jeanetten uskottu. Pitkän oleskelunsa aikana Iisalmen pappilassa Jeanette sai häneltä paljon hyödyllisiä neuvoja talouden hoidosta ja vaimona olemisesta.97 Iisalmen pappilassa myös Jeanetten uskonnollisuus syveni. Postillan lukeminen oli puhutellut häntä ja hän pyysi rakasta puolisoaan lupaamaan, ettei mentäisi ikinä nukkumaan ennen kuin olisi yhdessä luettu rukous Jumalalle ja että sunnuntaina luettaisiin postillaa. Hän iloitsi etukäteen, miten tällä tavalla heidän tyttärestään Hannasta ja kasvattipojasta Callesta kasvaisi kilttejä ja otollisia lapsia Jumalalle. Hän koki, että hänen tärkein työnsä äitinä oli opettaa lapset tuntemaan Jumala.98

Snellman oli itse myönteinen asialle, koska hän oli pyytänyt Jeanettea muistuttamaan lapsia iltarukouksesta ja varoittamaan vääryydestä ja valheesta. Snellman kirjoitti kasvattipojastaan: ”Uskon, että hän on myöntyvä ja katuvainen, jos puhut hänelle sydämestä ja hartaasti. Minun ankaruuteni on ehkä kovettanut hänen mielensä ankaralle nuhtelulle.”99

Pariisin vaikutelmiaan Snellman selosti vaimolleen värikkäästi: Hän oli tullut kaupunkiin, joka oli 500 kertaa Kuopiota suurempi ja jossa ihmiset asuivat tiiviisti päällekkäin 5- tai 6-kerroksisissa taloissa. Koska Pariisi oli puolitoista vuosituhatta vanha ja melkein 40 miljoonan asukkaan valtakunnan pääkaupunki, oli helppo ymmärtää, että sinne ”oli kerääntynyt suunnattomia varastoja ihan kaikkea. Muukalaiselle täällä on semmoinen määrä asioita nähtäväksi ja tutustuttavaksi, ettei vuodenkaan aika olisi liian pitkä.” Mutta Snellmanilla oli aikaa vain kaksi viikkoa, joka venyi kuitenkin melkein kolmeksi viikoksi. Vaimolleen hän katsoi parhaaksi selostaa kierrostaan päivä kerrallaan, vaikka raportteja vaimo saikin odotella, koska päivittäisiltä retkiltään Snellman tuli hotelliin vasta keskiyöllä eikä enää jaksanut pidellä kynää. Kun Snellman vihdoin ehti kirjoittaa, selostus toi esiin niin modernin Pariisin kuin myös sen kääntöpuolen, Eugène Suen Pariisin mysteerien tai Balzacin romaanien tyyliin.100

Ensimmäisenä päivänään Pariisissa, keskiviikkona 25. elokuuta Snellman suuntasi kulkunsa kasvitieteen puutarhaan ”Jardin des Plantesiin”. Torstaina hän tutustui päivällä Louvren taidemuseon muinaisjäänne- ja veistosgallerioi-hin ja illalla hän kävi teatterissa. Perjantaina hän perehtyi vankeinhoitoon Conciergerien, La Forcen ja La Roquetten vankiloissa ja ihaili hautapatsaita Père-Lachaisen kirkkomaalla. Lauantaina hän vietti viisi tuntia Louvren taidegalleriassa. Kirjeessään hän raportoi seikkaperäisesti neljästä kuvataiteen koulukunnasta. Sunnuntaina 29.8. hän matkusti junalla Versaillesiin, jossa hän vaelsi neljässä tunnissa 35–40 salin läpi. Puutarhakierroksen jälkeen Snellman oli täysin uuvuksissa. Maanantaina hän ei jaksanut muuta kuin kavuta Vêndomen pylvään 175 porrasaskelmaa. Huipulta näki koko Pariisin, mutta näkymä oli sekava massa kiviseiniä ja savupiippuja. Mukana ollut Kellgren kertoi Snellmanin tyypillisestä reaktiosta: hän alkoi muistella ihailemiaan Helsingin näkymiä Nikolainkirkon tornista. Kellgrenin mukaan hän todella ikävöi kotiin, mutta siitä piti olla ihan hiljaa.101

Laskeuduttuaan pylväästä Snellman seurasi Tuileries’n puutarhassa isoina parvina leikkiviä lapsia. Tiistai ja keskiviikko kuluivat taas Louvren taidegalleriassa. Torstaina 2. elokuuta Snellman vaelsi kaupungin sisäosissa jauhomarkkinoilla, hedelmä- ja vihannestoreilla sekä parilla kalatorilla, joiden kivialtaissa elävät hummerit loiskivat. Näitä toreja kutsuttiin Halleiksi. Niiden myyjämatamit olivat olleet vallankumouksen aikana ”kuuluisia verenhimoisuudestaan, kävivät tuomioistuimissa, vankiloissa ja mestauspaikoilla ja vaativat aina giljotiinia”. Perjantaina Snellman suuntasi edustajakamarin palatsille ja kävi ”Invalidihotellissa”, jossa veteraanit viettivät eläkepäiviään ja jonka kirkossa Napoleonin tomua säilytettiin. Sieltä hän jatkoi matkaansa Luxemburgin palatsiin, jossa oli päärien kokoontumistilat. Lauantaina hän kierteli jälleen Louvressa ja sunnuntaina 5. syyskuuta hän kävi kirkossa ja vieraili Palais Royalissa. Louvren taideaarteita hän analysoi Hegelin estetiikka-käsityksen pohjalta.102

Snellman maalaili vaimolleen mielellään näkymiä, joiden uskoi tätä miellyttävän. Hän kuvaili leveitä bulevardeja ja Pariisin kauppojen ja myymälöiden suunnatonta rikkautta ja ylellisyyttä. Jokaisen talon alakerrassa oli myymälä, kahvila tai ravintola, eikä missään muualla Snellmanin mielestä asetettu tavaroita aistikkaammin esille. Vaikka kaikki muoti oli kotoisin Pariisista, kauppiaat myivät sitä ulkomaalaisille. Paikallinen keskiluokka ei ollut ulkoisesti kovin turhamaista.

Nähtävyyksien esittelemisen lomaan mahtui kuitenkin luennointia Ranskan historiasta ja enteilevää poliittista arviointiakin. Snellman mainitsi kuningas Ludvig Filipin, joka hallitsi omalla tyylillään viisaasti, mutta oli rikas ja rakasti rahaa. Tämän vuoksi rikkaat ja rahanhimoiset olivat saaneet vallan ja kansa oli yhä varsin tyytymätön. Snellmanin mukaan ”Luoja tietää, onko edessä vielä jokin muutos.” Aikaisemmista vallankumouksista ei ollut kulunut monta vuotta ja kansan pyrkimysten pohjana oli monta suurta totuutta. Vaatimukset olivat levinneet naapurikansojen keskuuteen ja 50 vuoden aikana Espanjassa, Italiassa ja Saksassa oli syttynyt vallankumouksia. Yleisten inhimillisten oikeuksien tunnustaminen oli johtanut ihmisrakkauden lisääntymiseen ja koitunut ”tietämättömien ja köyhien luokkien valistuksen ja hyvinvoinnin hyväksi”. Vallankumous ei vihannut vain aatelia vaan myös katolista papistoa sen siveettömän elämän vuoksi. Katolinen uskonnollisuus ei tyydyttänyt valistunutta mieltä, ja moni seikka paljasti uskonnollisen vakaumuksen totisen tarpeen. Suomen ja Ranskan nimikristillisyydessä oli Snellmanin mukaan paljon yhteistä.103

Pariisissa oli sattumalta yhtä aikaa paljon tuttuja suomalaisia, joiden kanssa Snellman vietti aikaa. Kellgren oli opiskelemassa sanskriittia ja ranskaa, Cygnaeus oli yhdellä monista opintomatkoistaan ja Robert Tengström keräsi aineistoa perhettä koskevaan tutkimukseensa. Pariisissa olivat myös lääkärit C. F. G. von Haartman ja J. W. Pipping sekä lakimies J. J. Nordström. Muita pohjoismaalaisia oli runoilija B. E. Malmström Ruotsista.104 Kaikki olivat päätyneet Pariisiin, vaikka Kellgren oli Tengströmille aluksi epäillyt Snellmanin ja Nervanderin neuvoa tulla Pariisin – opiskelemaan filosofiaa. Hänen mielestään Snellman oli aina nopea antamaan neuvoja, vaikka ei itse ollut käynytkään Pariisissa. Siksi Tengström suuntasi ensin Berliiniin mutta tuli sen jälkeen Pariisiin. Filosofian tutkimukset olivat uskonnollissävyisiä hänen arvioidessaan Saksan uskonnollisia liikkeitä. Hänen isältään Snellman sai kuulla pojan mieltyneen Feuerbachin ajatuksiin.105

Kellgren kuvaili seurueen tunnelmia Pariisissa osuvasti: ”Elämme täällä kuin tulivuoren päällä.” Kirjoittaessaan toveruksille arviota heidän lehtihankkeestaan Snellman oli todennut ajan kulkevan vasemmalle ja kehotti heitä seuraamaan aikaansa. Pariisi tarjosi yllin kyllin elämää ja virikkeitä. Robert Tengström kirjoitti serkulleen Jannelle: ”Det Franska nationaliteten är sålunda en verldhsitorisk princip, och de betrakta hvarje inkränkting på frihetens område i hvilket land som helst som ett intrång på deras eget område.– – Det år först nationaliteten och nationalandan vinner sin sanna betydelse der den kämpar för bildningens sak, der den kämpan för friheten mot våldet och förtrycket.106

Samalla kun Kellgren ja Tengström ihailivat ranskalaista vapautta ja kansallishenkeä, he toivat jyrkästi esiin kansan tyytymättömyyden Ludvig Filipin hallintoon. Kellgren totesikin yhdessä kirjeessään: ”Han sitter emellertid långt ifrån säkert på sin thron.”107 Samaan hengenvetoon pohdittiin, pitikö paikkansa Suomesta kiirinyt huhu, jonka mukaan Nikolai I aikoisi luopua kruunustaan. Kellgren oli sitä mieltä, että vallanvaihdos aiheuttaisi suuria muutoksia Suomessa, ”hyviä tai pahoja, kukaan ei voi tietää”. Samaan aikaan he tiedostivat pakon työskennellä hiljaa ja rauhassa tulevaisuuden sadon varmistamiseksi. Illuusioissa ei saanut sortua fanatismiin.108 Pariisin suomalainen siirtokunta oli lataamassa omaa kansallista itsetuntoaan maailmanhistorian näyttämöllä.

Samaan aikaan Jeanette palasi kotiin Kuopioon perjantaina 3. syyskuuta vietettyään Iisalmessa kaksi kuukautta. Matka kesti koko päivän aamuyhdeksästä iltakahdeksaan. Jeanette sai ajaa vaunuissa, koska rovasti af Frosterus halusi välttämättä ajaa hänen kieseissään.109 Vaimo ikävoi kovasti miestään kotiin eikä halunnut kuulla muiden pelottelua, ettei tämä ehtisi kotiin kuin vasta lokakuun lopussa. Hän ei tuntenut oloaan turvalliseksi ennen kuin saisi aviomiehen syliinsä. Häntä pelottivat miehensä puheet kuolemisesta; Jeanette rukoili Jumalaa säästämään miehensä vaimonsa ja lastensa takia. Jeanette halusi muistuttaa, että Snellmanin kuolema veisi myös hänet hautaan, koska hän ei voinut erota hänestä. ”Luoja kuitenkin varjelkoon sellaista tapahtumasta”, vaikka kuolemassa he kuitenkin ”kohtaisivat Jumalan luona ja solmisivat siteensä ikuisiksi ajoiksi”.110

Vaimon kirjeen ahdistunut sävy oli seurausta Snellmanin täydellisestä ajattelemattomuudesta. Hänelle ei ollut juolahtanut mieleenkään, millaisen vaikutuksen pateettiset puheet kuolemasta aiheuttivat kotona nuoren vaimon mielessä. Tragikoomisinta oli, että samaan aikaan kun vaimo vaatii Snellmania huolehtimaan itsestään ja pysymään hengissä, hänen miehensä tutki Pariisin ihmeitä innokkaasti ja täynnä elinvoimaa.

Snellmanin oleskelu Pariisissa venyi 18 päivän pituiseksi, ja vasta lauantaina 11. syyskuuta hän matkusti junalla Le Havreen seuranaan J. J. Nordström. Seuraavana päivänä he seilasivat höyrylaivalla Kanaalin yli Lontooseen. Thamesin suulle he saapuivat klo 12.00. Snellman pani merkille laivaliikenteen vilkkauden. Jokaisen laivan purkamisessa ja lastauksessa huhki vähintään 25 henkeä, jolloin satamassa teki töitä ainakin 200 000 ihmistä. Kun mukaan laski kauppiaat ja konttoristit, määrä nousi vielä lisää. Kaduilla liikkui kuormakärryjä ja ajoneuvoja niin, että jalankulkijan oli vaikea päästä perille ehjänä. Snellman laski, että hänen ikkunansa alla kulki 10 kärryä joka minuutti eli 600 tunnissa ja 7 000 päivässä. Tauoton jyminä kuului keskellä yötäkin. Längman oli saapunut kaupunkiin päivää ennen.111

Lontoossa Kellgren ja Snellman ajautuivat selvittelemään välejään. Kellgren piti Snellmania ”Underligt Herre”, kiihkeänä ja yksipuolisena, joka tuhosi tyylillään kaikki mahdollisuudet kunnolliseen keskusteluun. Nordströmiltä Kellgren oli voinut oppiakin jotain, mutta Snellmanilta hän ei ollut saanut mitään mieleen talletettavaa. Snellman oli mielipiteiltään niin ”barock”, ettei voinut kuin tuijottaa silmät auki häneltä tölväisyn saatuaan. Snellman ei itsepäisesti tunnustanut mitään ylempää totuutta, joka sitoisi eriävät mielipiteet.112 Kunnioituksesta Snellmanin ajatuksia kohtaan Kellgren ei ollut antanut tämän persoonallisten piirteiden häiritä itseään. Tilanne oli muuttunut, kun Kellgrenin tietoon oli tullut, että vieraillessaan Puotilan kartanossa Snellman oli kertonut hänen morsiamelleen epäilevänsä hänen pätevyyttään sanskritin professuuriin.113

Snellmanin jo palattua kotiin Kellgren kirjoitti hänelle Lontoosta kiihkeän kirjeen, jossa hän ilmoitti kasvaneensa ulos lapsenkengistä ja vaativansa selitystä siitä, että Snellman neljän vuoden jälkeen ujostelematta kehui hänen morsiamelleen omaa onneaan ja samaan aikaan puhui pahaa tämän kihlatusta. Kellgren halusi tietää, voiko hienotunteisuutena pitää sitä, että yritti osoittaa toisen morsiamelle, miten huonon kaupan tämä oli tehnyt. Kirjeensä lopuksi Kellgren vielä ilmaisi hämmästyksensä siitä, miten Snellman oli saattanut alentua käyttämään näin alhaisia ja likaisia keinoja vähemmän kunniakkaan koston toteuttamiseksi; miten hän kehtasi osoittaa pinnallista ystävyyttä Pariisissa ja Lontoossa paneteltuaan Kellgreniä ensin tämän rakkaimmille.114

Kellgren vakuutti kirjoittaneensa kirjeen tyynenä, mutta kiihkeän sävyn taustalla oli järkytys, joka aiheutui hänen ystävänsä Robert Tengströmin äkillisestä sairastumisesta. Snellmanille tarkoitettu kirje oli annettu J. J. Tengströmille edelleen toimitettavaksi, mutta saatuaan Kellgreniltä heti perään toisen kirjeen, joka sisälsi suruviestin Robertin kuolemasta, Tengström päätti jättää kirjeen lähettämättä Snellmanille. Tuleva appi ymmärsi nuoren miehen mielenkuohunnan todellisen syyn eikä halunnut tämän rikkovan ystävyyssuhdettaan Snellmanin kanssa.115

Lontooseen Snellman sai kirjeen myös vaimoltaan, joka oli vierailemassa hänen serkkunsa Otto Wilhelm Röringin omistamassa Kuusilahden kartanossa. Täällä vaimo oleskeli neljä viikkoa Maria Charlotta Röringin seurassa. Tämä kirje viimeistään osoitti selvästi matkasta aiheutuneen pitkän eron tehneen hyvää aviopuolisoille. Kirjeessään Jeanette kertoi usein yrittäneensä voittaa kylmän ja välinpitämättömän käyttäytymisensä ja saada esiin oman itsensä, mutta kun hän oli varsinkin miehensä edessä kauhean ujo, se sujui huonosti. Jeanette sanoi suoraan, että aluksi hän tunsi miestään kohtaan niin suurta kunnioitusta, koska hänen puhuttiin olevan ankara herra. ”Niinpä sinun ei pidä ihmetellä, jos muutun niin hitaasti paremmaksi.” Nyt hän oikeasti ymmärsi, kuinka paljon hän rakasti miestään ja arvosti häntä, sillä ketään ei voinut häneen verratakaan. Siksi Jeanette sanoi olevansa onnellinen, jos olisi erilainen ja osaisi tehdä miehensä onnelliseksi.116

Puolisoiden hellät analyysit menivät ristiin, koska Snellman sai vasta Hullissa vaimonsa 3.8., 16.8., 23.8. ja 28.8. päiväämät kirjeet. Tässä vaiheessa Jeanette oli vasta nähnyt Libaun kirjeen. Snellman soimasi viivästyksistä katkerana postilaitosta, jossa ”onnenonkijoiden alhainen ilmiannonhimo” johti etsimään kirjeistä valtakunnalle vaarallisia salaisuuksia. Sekään ei auttanut, että hän oli välttänyt kirjoittamasta Pariisin leimalla. Kuitenkin jo saadut kirjeet Snellman oli ottanut vastaan ”ilonkyynelin ja monin suudelmin”. Hän kantoi niitä muiden arvoesineiden kanssa kaulalaukussaan. Jos hän menettäisi muut tavaransa, vaimon kirjeet säilyisivät niin kauan kuin henkikin. Kirjeet olivat hänelle kallisarvoisia, koska niistä hän oli vasta oppinut, miten hyvä, ymmärtäväinen ja rakas vaimo hänellä oli. Hän oli sellainen kuin Snellman oli toivonut, että hän olisi ja tulisi olemaan. Häntä lohdutti suuresti, että kotiinpaluu häämötti jo ja oli ihanaa ajatella sitä. Jeanettelle hän kertoi matkan aikana olleensa peloissaan aika ajoin kuin jänöpupu, koska vaimonsa rakkauden takia hän rakasti elämää kovasti.117

Ennen Suomeen paluutaan Snellman ehti laatia vaimolleen seikkaperäisen esityksen Isosta-Britanniasta, joka oli vallannut useita maanosia kehittämällä kauppaa ja merenkulkua. Pohjois-Amerikka oli itsenäistynyt, mutta sen sijaan Britannia hallitsi nyt 130 miljoonaa asukasta Itä-Intiassa. Vaurauden myötä valistus oli lisääntynyt. Vanha aateli oli kadonnut ja kyvykkäimmät jäsenet oli aateloitu. Kansa sääti itse lakinsa, hallitsija nimitti ministerit, joita voi tuomita ja erottaa, kansan valitsema alahuone päätti yksin budjetista. Monimiljonäärikauppiaat olivat Englannissa arkipäivää. Kaikki uurastivat maatalouden hyväksi ja maa valmisti kaikkia tavaroita ja parasta laatua. Kansa luki enemmän kuin mikään muu kansa, eli tyynesti perheen parissa ja kasvatti lapsiaan ankarasti ja oli Jumalaa pelkääväisempi kuin mikään muu kansa. Valistukseen vaikutti se, että täällä sai kirjoittaa ja painaa mitä tahansa. Hurskauteen vaikutti uskonnonvapaus.

Snellmanista oli oikein juhlallista katsella, miten englantilaiset puursivat oman ja omaistensa hyvinvoinnin eteen. Eniten kävijän löi ällikällä mahdoton vilinä: Lontoosta lähti joka päivä neljällä eri rautatiellä joka tunti juna. Lisäksi monta kertaa viikossa lähti kymmeniin paikkoihin Euroopassa höyrylaiva. Ihmemaalta Englanti kuulosti, eikä siellä ollut mitään huvittelunhaluiselle. Snellmania tämä ei haitannut, koska hän sai todistaa suurenmoista vilskettä, johon muurahaispesään yksittäinen ihminen katosi. Onnettomuudet unohdettiin minuutissa, kun paikan yli kohta vyöryi ihmismassa ajattelematta tapahtumaa enää.118

Lontoosta Snellman matkusti maanantaina 20. syyskuuta Hulliin pikatrainerilla 13 tunnissa. Matkalla pysähdyttiin Sheffieldissä, jossa joka pihalla oli metallitehdas. Joka puolella kuului ahjojen rätinää, pyörien kitinää, vasaraniskujen pauketta ja kilkutusta. Sadat piiput tupruttivat kivihiilipölyä, joka lepäsi liikkumattomana pilvenä kaupungin yllä.  Kaikki oli mustaa ja likaista mutta kaupungista lähti maailmalle mitä ihanimpia tavaroita.119 Hullissa Snellmanilla olisi ollut mahdollisuus törmätä serkkuunsa, Albert Herman Snellmaniin, ”Haukiputaan veisuutirehtöörin” poikaan. Tämä oli konstaapelina oululaisella Hoppet-aluksella, joka jälleen kerran toi puutavaralastin Hulliin. Serkku oli kuitenkin ehtinyt lähteä paluumatkalle vähän ennen Snellmanin kaupunkiin tuloa. Lastiksi oli otettu suolaa 95 tonnia ja puuvillalankaa 350 punnan arvosta. Kun Snellman oli jo palannut perheensä pariin Kuopioon, serkku taisteli vielä laivan uppoamista vastaan kovassa myrskyssä Helsingörin redillä. Hän pääsi kotiin vasta marraskuussa.120

Hullista Snellman palasi vielä Lontooseen, josta hän torstaina 23. syyskuuta nousi Längmanin kanssa höyrylaivaan. Kumppanukset matkustivat navakassa tuulessa kahdessa päivässä Hampuriin, ja muistoksi koettelemuksesta heille jäi ”merenkäynti päähän” ja pienoinen hammassärky. Hampurissa he tapasivat kauppaneuvos Henrik Borgströmin, joka oli perheineen myös paluumatkalla. Matkaa päästiin jatkamaan vasta torstaina 30. syyskuuta, kun kuuden tunnin päässä Lyypekistä lähti höyrylaiva Tukholmaan.121 Maanantaina 4.10. Jeanette kirjoitti viettäneensä kolme viikkoa Kuusilahdessa ja laskeneensa miehensä palaavan Lontoon kirjeen perusteella kahden viikon päästä. Hän toivoi ajan lentävän nopeasti.122 Snellman kirjoitti perjantaina 8.10. Turusta, että viikon päästä hän olisi kotona. Lisäksi hän kirjoitti: ”Kiitos kultaseni rakkaasta kirjeestäsi tänne. Luoja Siunatkoon Sinua siitä rakkaudesta jota siinä ja muissa minua kohtaan olet osoittanut. Ylistys Hänelle siitä, että olen niin lähellä Teitä.”123 Kuopiossa hän oli jälleen perjantaina 15.10.1847.

Snellman oli ollut kotoa poissa yhtäjaksoisesti 110 päivää eli yli kolme kuukautta.124 Hän palasi matkalta suuresti muuttuneena, mikä näkyi aviosuhteen toimivuudessa, hengellisen elämän kehityksessä ja käytännön sanomalehtimiestyössä kansallisohjelman aineksien kypsyttyä lisää. Puolisoiden käymä kirjeenvaihto Snellmanin usean kuukauden ulkomaanmatkan aikana 1.7.1847–8.10.1847 paljasti Snellmanista uusia piirteitä. Matka oli tuoreelle aviomiehelle itsetutkiskelun ja vakavan tilinteon aikaa. Koulurutiineista ja sanomalehtitaisteluista vapautuneella Snellmanilla oli aikaa eritellä yksityiselämänsä ongelmia ja käydä niitä huolellisesti vaimon kanssa kirjeissä läpi. Nuorelle vaimolle sopeutuminen 22 vuotta vanhemman miehen toivomuksiin ja tottumuksiin merkitsi suurta elämänmuutosta. Vaikka Snellman toimi itsepäisesti puuskiensa mukaan, vaimo halusi lempeän rauhallisesti tyynnyttää myrskyn ja palauttaa miehensä kuohuvan mielen tasapainon.125 Eheytynyt suhde ja toimiva perhe-elämä loivat perustan Snellmanin julkiselle toiminnalle.

82 Rainer Knapaksen kommentaari, SA V: 276. Ks. Buchschatzkammer und moderne Gebrauchbibliothek. Slub-Kurier 99/4.(www.tu-dresden.de/slub/kurier/heft) sekä Toivo Meikar, Die Forstakademie Tharandt und die valtischen Gouvernements (www.aai.ee/abks/016.html). Yleensä Tharandtista: www.tharandt.de/start3.htm

83 Kirje Jeanette Snellmanille 7.8.1847. KT 10, 187–190.

84 Kirje Jeanette Snellmanille 14.8. 1847. KT 10, 194–196.

85 Kirje Jeanette Snellmanille 16.8. 1847. KT 10, 202–203.

86 Ks. Rainer Knapaksen kommentaari, SA VI: 82.

87 Kirje Jeanette Snellmanille 16.8. 1847. KT 10, 205–206.

88 Kirje Jeanette Snellmanille 14.8. 1847. KT 10, 194–196.

89 Castrén 1945, 199 ja 202. Ks. myös I. Havu, Herman Kellgren Suomen kielen apostolina Saksassa, 89.

90 Ks. www.thueringenforst

91 Kirje Jeanette Snellmanille 7.8.1847 ja 16.8.1847. KT 10, 191 ja 206.

92 Kirje Jeanette Snellmanille 21.8. 1847. KT 10, 208 ja 209.

93 Kirje Jeanette Snellmanille elokuussa 1847. KT 10, 213–215.

94 Kirje Jeanette Snellmanille 21.8. 1847. KT 10, 210 ja 212.

95 Kirje Friedrich August Schultzelta 27.8.1847. KT 10, 217–219.

96 Kirje Jeanette Snellmanilta 27.8. 1847. KT 10, 219–223.

97 Barbro Kindstedtin kommentaari, SA V:267.

98 Kirje Jeanette Snellmanilta 27.8. 1847. KT 10, 220.

99 Kirje Jeanette Snellmanille 13.7. 1847. KT 10, 175.

100                        Kirje Jeanette Snellmanille 4.9.1847 (konsepti). KT 10, 223–229.

101                        Herman Kellgren F. Berndsonille 27.9.1847. Ref. Castrén 1945, 245.

102                        Rainer Knapaksen ja Henrik Knifin kommentaari, V:268.

103                        Kirje Jeanette Snellmanille 4.9.1847 (konsepti). KT 10, 223–231.

104                        Rainer Knapaksen kommentaari, SA VI: 93.

105                        Herman Kellgren Robert Tengströmille 8.9.1847. Ref. Castrén 1945, 228–229 sekä 230–241. Ks. E. N. Tigerstedt, Om Robert Tengström och vänsterhegelianismen. Hist.- och litt. Stud. 1943.

106                        Robert Tengström Janne Tengströmille 24.5.1847. Ref. Castrén 1945, 250–251.

107                        Herman Kellgren Fabian Collanille 6.8.1847. Ref. Castrén 1945, 250.

108                        Castrén 1945, 252–254.

109                        Kirje Jeanette Snellmanilta 5.9.1847. KT 10, 232–234.

110                        Kirje Jeanette Snellmanille 14.9. 1847. KT 10, 234–236.

111                        Kirje Jeanette Snellmanille 14.9. 1847. KT 10, 238.

112                        Kellgrenin kirje tuntemattomalle 20.9.1947. Ref. Castrén 1945, 265.

113                        Castrén 1945, 271–274.

114                        Kirje Herman Kellgreniltä 23.10. 1847. KT 10, 260–262.

115                        Castrén 1945, 273. ks. alaviite.

116                        Kirje Jeanette Snellmanilta 19.9. 1847. KT 10, 239.

117                        Kirje Jeanette Snellmanille 22.9. 1847. KT 10, 240–241.

118                        Kirje Jeanette Snellmanille 22.9. 1847. KT 10, 242–246.

119                        Kirje Jeanette Snellmanille 22.9. 1847. KT 10, 244–245.

120                        Kai Snellman, Purjelaivoilla isoisäni matkassa. Albert Herman Snellman 1828–1904. Raahen museon julkaisuja nro 6, 34–39.

121                        Kirje Jeanette Snellmanille 26.9. 1847. KT 10, 247.

122                        Kirje Jeanette Snellmanilta 4.10. 1847. KT 10, 248.

123                        Kirje Jeanette Snellmanille 8.10. 1847. KT 10, 248–249.

124                        Rainer Knapaksen ja Henrik Knifin kommentaari, SA V:268.

125                        Barbro Kindstedtin kommentaari, SA V:267.