Valtiollisen elämän puoluepolitisoituminen Snellmanin elämän viimeisen 10 vuoden aikana ei tehnyt hänestä puoluejohtajaa eikä saanut häntä sekaantumaan politiikkaan. Elämänsä loppuun saakka hänen toimintansa näkökulma pysyi kansallisuusohjelman julistustyössä sanomalehdistössä ja valtiopäivillä. Tosiasia kuitenkin oli, että väkisinkin fennomaanisen liikkeen kiihkeys löi leimansa myös liikkeen aatteelliseen arkkitehtiin, ja tämän roolin sotkeutuminen puoluepolitiikkaan oli lähellä yleisön silmissä. Fennomaanien äänitorven roolia vahvisti Snellmanin väsymätön taistelu Ruotsin lehdistön kanssa, joista erityisesti Aftonbladet suhtautui suomalaisiin kansallispyrintöihin jatkuvan ivallisesti ja asiantuntemattomasti, kuten syyskuussa 1880.236

Snellman ei voinut hyväksyä sellaisia lehden esittämiä väitteitä kuin: ”Historia on osoittanut, että tshuudilaisten heimot lankeavat helposti synkkään eristykseen, mikäli ne eivät alistu vanhemman ja kypsemmän sivistyksen johtoon.” Hän muistutti, että sivistys on osallisuutta ihmiskunnan yleiseen kulttuuriin, jonka kansa joutuu ottamaan vastaan ulkopuolelta myös vieraiden vaikutusten kautta. Snellmanin mukaan ”vain sokea voisi olla tajuamatta, että täällä jatkuva suomalainen kulttuurityö on vain jatkoa ruotsalaisen viljelyn siirtoon suomalaiselle kansalle. Täällä ei kenenkään päähän ole voinut pälkähtää kieltää pyrinnön syntyneen ruotsalaisesta perinnöstä ja saaneen siitä sisältöä”. Ei voi kuitenkaan unohtaa, että perintö lankesi silloin vain yhdelle yhteiskuntaluokalle. Nyt kansan syvien rivien oli päästävä siitä osallisiksi.

Snellman selitti, että suomen kieli tämän kehitystyön välineenä ei muuta mitään tämän viljelyksen sisällöstä. Mutta se vaatii toiset työntekijät. Tätä ongelmaa ei olisi, jos Ruotsi olisi aikoinaan ruotsalaistanut koko Suomen kansan: sivistyksen tie olisi ollut avoin heti kaikille ja monelta koettelemukselta olisi säästytty. Suhde olisi ollut sama kuin Englannin ja Amerikan. Se jäi kuitenkin tekemättä, eikä sivistynyt virkamiesluokka kyennyt tekemään sitä ”nyt”. Yhteenvetona Snellman korostaa, että suomalaiset kansalaispyrinnöt eivät tarkoittaneet vihamielisyyttä ruotsin kieltä kohtaan. Maan korkeampi sivistys piti kaikkialla ruotsalaista perinnettä poliittisten ja sotilaallisten laitoksemme, lakiemme ja asetuksemme lähteinä. Kieltä tarvittiin jo pelkästään menneen ajan kulttuurityön tuntemisen takia. Oli mahdoton kuvitella sellaista aikaa, että sivistynyt suomalainen ei pystyisi lukemaan tai ymmärtämään Runebergin runoja. Ruotsin kielellä ei siis ollut mitään vaaraa.

Snellman käyttäytyi kaikkein armottomin ruotsalaista lehdistöä jäljittelevää kotimaista lehdistöä kohtaan. Snellmanin viimeisinä vuosina hänen kansallisuusajattelunsa joutui yhä kiivaampien Helsingfors Dagbladin hyökkäysten kohteeksi. Aihetta antoivat Hypoteekkiyhdistys, asevelvollisuusasia, kielikysymys ja monet muut. Välillä oli seesteisempää, mutta uudet riidanaiheet muhivat koko ajan pinnan alla. Taistelu oli katkeraa molemmin puolin. Selvää oli myös, että kenraalikuvernööri Adlerbergin sensuurilinja suosi ruotsinmielisiä suomenmielisten kustannuksella. Lopullinen taistelu käytiin, kun Dagblad-ryhmä koetti vahvistautua puolueeksi ja julkaisi tätä varten mahtipontisen ohjelman. Sen kieliohjelma herätti voimakasta paheksumista suomenmielisissä.

Käytännössä kiistakysymykseksi nousi yhteiskunnallisen uudistusten perinnönjako: mille taholle kuului kunnia tapahtuneesta suuresta kehityksestä. Snellmanin vankka mielipide oli, että ei se ainakaan liberaalipuolueelle voinut kuulua. Hänen kannastaan antaa vihjeitä hänen ensimmäinen lyhyt lausuntonsa asiasta 7.12.1880.237

Siinä hän totesi, ettei puolueella ollut oikeutta käyttää liberaalien nimeä. Oli puhuttava suoraan Dagblad-puolueesta, koska ohjelma oli liittokirja niiden välillä, jotka olivat omistaneet sivistyksen, rikkauden ja vallan ja olivat nyt alkaneet puolustaa näitä etujaan säilyttääkseen ne ikipäiväksi. Snellman lähetti kirjelipukkeella päätoimittaja Hagmanille suorat ohjeet: ”Ole hyvä ja käytä aina sanaa ’Dagbladin puo-lueen’ äläkä puhu ’liberaalisesta’, jotta et antaisi myöten käsitykselle, ettei liberalismia ole tuon puolueen ulkopuolella.”238

Snellmanin varsinainen isku tuli muutamaa päivää myöhemmin otsikolla Dagblad-puolueen ohjelma.239 Sen tyyli oli parasta Saimaa ja Litteraturbladia. ”Kaikin mokomin”, hän totesi, ”ottakaa nimi liberaalinen puolue, koska sen kilven alle kätkeytyy tavallisesti kaikki kelvottomuus, tietämättömyys ja tyhjien hokemien sepittely. Heidän toimintansa lähtökohta oli, että suomalainen seura on valtakunnalle vaarallinen, koska se vaarantaa tämän maan asukkaiden palkat ja kunniamerkit.” Säälimättä Snellman kumosi kohta kohdalta väitteen, että kaikki liberaaliset uudistukset vuoden 1860 jälkeen olisivat puolueen aikaansaannosta. Snellmanin oli vaikea sanoa, mitä tämän puolueen juonittelu oli hyödyttänyt; oli onnistuttu varjelemaan aateliset rusthollinomistajat augmenttivuok-rien tappioilta ja ”kaikkea muuta pientä hyvää”. Tämäkin kilvoittelu oli ollut hänen mielestään hyödytöntä, koska useimmilla asioilla olisi ollut sama lopputulos myös ilman puolueen ”touhua”. Valtiopäivillä näissä asioissa oli vallinnut suuri yksimielisyys muutenkin.

Artikkelissaan Snellman teki hyvin selväksi, että antamastaan kuvasta huolimatta Dagblad-puolue ei siis ollut saanut aikaan määräaikaisia valtiopäiviä, ei poistanut ammattikuntapakkoa, ei ollut asettanut rahalaitosta, ei ollut toteuttanut kansakouluja eikä ottanut käyttöön itsehallintoa kunnallisessa elämässä. Isku oli tuntuva siksi, että hän todella tiesi, mistä puhui, koska oli ollut enemmän tai vähemmän julkisuudessa edistämässä näitä asioita, joista suurimman osan toteutus oli järjestään hänen omaa käsialaansa. Seuraavassa artikkelissa Snellman toisti saman asian kuin Aftonbladetille syyskuussa. Hänen tietämänsä mukaan ei ollut sellaisia ihmisiä eikä ollut ollutkaan, jotka olivat pitäneet suomen kieltä tämän maan kaiken edistymisen päämääränä. ”Heitä on ollut ja on vain Dagbladetin mielikuvituksessa.” Hän muistutti, että tämä lehti ei koskaan ole laskelmoidusti puhunut suomalaisen puolueen jokapäiväisestä puheesta: on pyrittävä sivistyneen yhteiskuntaluokan suomalaistamiseen, suomenkieliseen korkeimpaan kirjallisuuteen ja suomen käyttöön virallisena kielenä.240

Iskun voimaa hän lisäsi vielä joulukuun viimeisenä päivänä artikkelillaan Pelästyneille. Vuoden viimeisenä päivänä hän suomi Helsingfors Dagbladia siitä, että se piti mitättömänä määräyksenä sitä, että suomenkielinen kansa joutui opettelemaan vieraan kielen saadakseen mitään korkeampaa sivistystä ja osallistuakseen oman maansa asioihin. Muualla tätä menettelyä kutsuttaisiin väkivallaksi ja sorroksi. Hävytöntä oli vaatia vielä kiitollisuutta Ruotsin kansalle tästä. Snellmanin mielestä puolue käyttäytyi päinvastoin epäliberaalisti ja konservatiivisesti vastustaessaan suomen kielen käyttöön ottoa. Hän vastasi heille rauhassa ja lujalla vakaumuksella, että uuden sivistyneen yhteiskuntaluokan ydin olivat nykyisen ruotsinkielisen sivistyneistön lapset ja heidän jälkeläisensä. Asioiden välttämättömyys johti tähän. Helsingfors Dagbladia ja Aftonbladetia ei voinut saada käsittämään miten se tapahtui, koska niiden taitamattomuus ja alhainen valheellisuus estivät sen. Suomalainen kansakunta tuli aina saamaan vastakaikua nuorten innokkaasta isänmaallisuudesta. Juuri tätä tietä kaikkien maiden kansallinen kehitys kulki, oli kulkenut kaikkina aikoina ja sen täytyi aina kulkea. Vielä koskaan ei ollut ollut aikakautta, joka olisi ollut suotuisampi kansalliselle työlle. Snellmanin mukaan tämä henki oli ylläpitävämpi siellä, missä sotainen puolustus oli mahdotonta: ”Se voi taipua mutta sitä ei voi taittaa, ja hämmästynyt jälkimaailma näkee hengen ilmestyvän maasta ja ottavan uuden hahmon; mutta itse asiassa se on sama muuttumaton henki, joka halki vuosisatojen on luonut kansakunnan elämän.”241

Snellman ohjeisti kirjoituksensa tarkkaan ja valoi rohkeutta päätoimittaja Hagmaniin käydä Helsingfors Dagbladin eli Dagbladetin kimppuun ja torjua sen hyökkäykset yksityisessä kirjelipukkeessa: ”Dagbladetin käsitys lehden kunniasta ilmenee sen väitteestä, että suomenmieliseltä taholta taistelua on käyty henkilöistä eikä asioista. Tapahtuuhan tämäkin vastoin parempaa tietoa. Lehti toki tietää, että kyse on varsinaisesta Suomen kansasta, Suomen asukkaiden suuresta enemmistöstä. Kyse on siitä, että tämä kansa saa kerran maan asioissa sen vaikutusvallan, joka tähän asti on ollut ruotsalaisen väestön monopolina, – ja aluksi siitä, että tuohon tavoitteeseen johtavan väylän luomisen mahdollistamiseksi sen kielen, suomen kielen, on päästävä ruotsin kielen sijaan maan sivistyksen kieleksi. Tässä ei ole kyse henkilöistä, vaan uuden kansakunnan olemassaolosta, uudesta silmukasta ihmiskunnan kehityksen ketjuun, mikä ei mitenkään voi estää eikä tulevinakaan aikoina estä ruotsalaista kansallisuutta edelleenkin antamasta vuosisatoja jatkuneita, aina kiitoksen arvoisia ja suurenmoisia osuuksiaan tähän kehitykseen. – – Suomen kansan historia kuten sen tulevaisuuskin ovat tämän kansan omissa käsissä, ja se kyllä tietää, mitä kerrottavaa sillä on herrojen urotöistä.”

Näillä kirjoituksillaan Snellman käytännössä tappoi liberaalisen ohjelman ja sitä myötä koko niin sanotun liberaalisen puolueen. Sen vakauttamisyritys johti hajaantumiseen, kun useimmat ohjelman allekirjoittajista liittyivät ruotsinmieliseen puolueeseen. Tarkalla historiallisella argumentoinnillaan Snellman johti tarkasti keskustelua siitä, kenelle kuului kunnia 1860-luvun kehityksestä. Vellovan keskustelun ongelmana oli hänen mielestään senaatin roolin ylikorostaminen.

Uuden sysäyksen synnytti A. Meurman kirjoituksellaan Vapaamieliset ajatukset, jonka käsityksiä Snellmanin oli pakko oikaista. Hän ei halunnut ottaa kantaa omiin ansioihinsa vaan antaa tietoja ”olosuhteista, jotka hänellä oli velvollisuus tuntea”. Hän halusi alleviivata, että ratkaisevin tai haitallisin rooli päätöksenteossa oli ollut niillä miehillä, jotka olivat lähinnä valtaistuinta. Heistä voi hakea tietoa valtiokalenterista. Nimeltä mainiten hän totesi, että läheinen yksituumaisuus kolmen korkea-arvoisen miehen kesken synnytti vuodesta 1860 vuoteen 1868 epätavallisen hyviä tekoja maallemme. Myös Suomen asiain komitean senaattori af Brunér oli saanut aikaan paljon hyvää. Oman luvun ansaitsisi se, että senaatista puuttui yksimielisyys, vaikka tuskin koskaan olisi tarvinnut pelätä esitysten joutuvan karille Pietarissa. Jos olisi oltu yksimielisiä, olisi moni muukin asia eri lailla. Snellman kertasi myös lähihistoriaa: valtiopäivien koolle kutsumista, painovapausasetusta, kieliasetusta ja rahakysymystä. Snellman tiesi, että Meurman tulee sanomaan, että kaikki esitetty ei ole tarpeellista, mutta ”aina ei ole mahdollista irrottaa jotain ’aidasta’: Ja vaikka yhtä ja toista melko yhdentekevää on tullut mukaan, niin paljon ei haittaa kuunnella tovi vanhoja juttuja.”242

Liberaalit saivat kyytiä myös Snellmanin käsitellessä voimakkaasti päivänpolttavia kansainvälisiä tapahtumia, kun hän seurasi innokkaasti esimerkiksi Saksan ja Italian kansallisuuskysymysten ratkaisua. Snellmanin tyyliin arviot ovat jyrkästi puolesta ja vastaan. Tavallisesti mielipide on myös päinvastainen kuin yleisen mielipiteen. Käsillä olevassa julkaisemattomassa artikkelissa kärjistyy vastenmielisyys, jota Snellman koki sitä kohtaan, miten liberalismi arvosteli poliittisia tapauksia. Hän piti epärealistisena ja epähistoriallisena yksilön hyvinvoinnin asettamista valtioelämän tarkoitukseksi kansallisuuden sijaan. Tältä pohjalta Snellman kehittää Machiavellin hengessä maksiimin käytännön valtiomiehen toiminnalle. Ruhtinaiden on luettava historioiden teoksia ja otettava oppia suurmiesten toiminnasta, jotta heidän suunnitelmansa menestyisivät. Snellman testasi metodiaan selostaessaan laajasti ja tarkasti lähihistorian tapahtumia Ranskassa, Italiassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. 243

Snellmanin mitta alkoi täyttyä maan lehdistölain arvioimisesta, kuten kiukkuinen artikkeli joulukuussa 1872 osoitti. Hänen mielestään ”useana vuonna melkein kaikki julkiset lausumat meidän lehdistöoloistamme ovat olleet sitä luokkaa, että jolla yhtään oli todellista tietoa maan poliittisesta asemasta ja kokemukseen perustuvaa tietoa siihen kuuluvan lainsäädännön kulusta ja sen ehdoista, on näitä lausumia lukiessaan kokenut vähintään hämmästystä siitä tietämättömyydestä, joka niistä paljastuu”. Snellman ihmetteli, oliko tosiaan niin vaikeaa käsittää, että keisarikunnassa sanomalehdistön sananvapautta voidaan mielen mukaan laajentaa, koska hallitus yksin määrää vastuun tämän vapauden väärinkäyttämisestä ja mielensä mukaan määrää seurauksista, mutta että Suomessa vastuulaki ja kaikki laillinen seuraamus riippuu hallituksesta ja säädyistä.

Snellman kiteytti: ”Tapahtumien vieras tarkkailija olisi voinut luulla, että olemme puolivallankumouksellinen sukukunta, kun semmoisella röyhkeydellä esiinnymme suuren valtakunnan itsevaltiaan edessä. Mutta on surullista ja hivenen huvittavaa tietää, että tämän esiintymisen juuret olivat vain kuvitelmissa, innostuneessa luottamuksessa ja itseluottamuksessa.”244

Snellman otti kantaa muihinkin lähihistorian tapauksiin, joissa hän oli ollut mukana. Reippain sanankääntein hän oikoi vääriä käsityksiä. Osa kannanotoista jäi pöytälaatikkoon julkaisemattomina käsikirjoituksina.

Snellmanin muistosanat kenraalikuvernööri F. W. Bergista245 eivät eroa paljoakaan myöhemmän tutkimuksen arvioinneista. Aikalaisena Snellman on nähnyt hyvinkin selvästi, millaisen perustan Bergin toiminta laski Suomen tulevalle kehitykselle. Snellman luonnehti Bergin poliittista toimintaa kolmella tavalla; sotaväen päällikkö, poliittinen valvoja ja talouden uudistaja. Berg tarttui esimerkiksi taloudelliseen uudistustyöhön preussilaisella tarmolla, joka ei sopinut legalismiin ja harkitsevaan byrokraattiseen päätöksentekoon sopeutuneelle suomalaiselle hallintokulttuurille. Bergin aikana kuitenkin päästiin liberaalisissa uudistuksissa hyvään alkuun esimerkiksi käyttämällä hyväksi komiteoita uudistusten edistämiseksi. Snellmanin muistosanoissa sekä myös elämäkertatekstissä heijastuu jo selvästi se, että Bergin toiminta Suomen kenraalikuvernöörinä kohdistui kansakunnan menestyksen kannalta tärkeimmille alueille. Snellmanin arvion mukaan Berg oli uudistuksia ajaessaan aikaansa edellä, ja tämä oli edellytyksenä 1860-luvun lainsäädännölle.

Havainnollinen on myös Snellmanin arvio Bergin uran merkityksestä: Tieto kreivi Bergin kuolemasta on helposti ymmärrettävistä syistä herättänyt tässä maassa muistoja menneiltä ajoilta. Sanomalehtien kielenkäytön perusteella näyttää siltä, että mielipide on kumma kyllä muuttunut sen lyhyen vuosikymmenen kuluessa, joka on kulunut kreivi Bergin lähdöstä maan kenraalikuvernöörin paikalta. Sen sijaan ei ole aihetta hämmästellä sitä, että arviot tuon ansioituneen miehen toiminnasta tällä paikalla ovat hyvin epävarmoja. Vasta tulevaisuus voi valaista tuon ajan oloja, joiden tarkasteluun epäilemättä vielä usein palataan. Luotiinhan silloin perusta paljolle, mikä on sittemmin kehittynyt – käsittääkseni yleensä isänmaan parhaaksi.”

Tammikuun valiokunta pysyi sitkeästi väärien aikalaisarvioiden kohteena. Läheltä asiaa seurannut Snellman oikoi ahkerasti käsityksiä ja puolusti asianosaisia. Bergin muistosanoissa hän kiteytti valiokunnan merkityksen: ”Sen syntyhistoria voitaneen tiivistää näin: edessä oli Venäjän olojen suuri uudistus, maaorjuuden lakkauttaminen, ja lähitulevaisuus oli sen takia hämärän peitossa; Puolan levottomuudet olivat alkaneet, vaikka samaan aikaan käytiin vielä keskusteluja tuota maata varten suunnitellusta, jonkinlaiseen itsehallintoon tähdänneestä uudistuksesta.

Noissa oloissa Suomelle ei voitu vielä suostua myöntämään valtiopäiviä; oli kuitenkin tehtävä jotakin, mikä rauhoittaisi mielet niitä odotettaessa. Snellmanin mukaan ehdotuksen alullepanijat pelkäsivät, että Bergin mukaantulo vaarantaisi tavoitteen saavuttamisen. Nähtävästi ei otettu huomioon sitä, ettei lopullista päätöstä kuitenkaan voitu tehdä häntä kuulematta. Hänen kerrotaan ensimmäiseksi sanoneen: ’Was in Gottes Namen haben Sie getan!’ (Mitä Herran nimessä te olette tehneet!) Kun päätös ei kuitenkaan ollut estettävissä, hän antoi asian mennä menojaan. Senkään jälkeen, kun valiokuntaa vastustava myrsky oli puhjennut, kukaan ei silti voinut aavistaakaan hänen suhdettaan tähän kysymykseen. Voitaneen pitää itsestään selvänä, ettei valiokuntaa aiottu käyttää varsinaisen lainsäädännön aikaansaamiseen, saati sitten verotuskysymysten ratkaisemiseen.”

Lähihistorian kertaaminen oli tullut ajankohtaiseksi, koska viime vuosina monet keskeiset toimijat olivat kuolleet. Viisi vuotta aikaisemmin, tammikuussa 1876 oli kuollut pitkäaikainen ystävä ja tukija Alexander Armfelt, josta Snellman oli juuri todennut: ”Kaikki jotka ovat lähemmin oppineet tuntemaan olosuhteet, todistavat, että kreivi Armfelt silmiinpistävän rauhallisesti ja harkiten tutki jokaisen tehdyn esityksen, mutta että hänelle itse ehdotuksen arvon punninnan ohella oli yhtä tärkeää tutkia sen toteuttamismahdollisuudet. Käytännön valtiomiehelle tyhjät paasaukset olivat pelkää suunpieksentää ja epäonnistuneet säntäilyt vaara tulevalle vaikutusvallalle.” Snellman oli tärkeässä roolissa kommentoidessaan heti tuoreeltaan Laguksen laatimia muistosanoja Armfeltista. Hän otti kantaa erityisesti tammikuun valiokunnan tapahtumiin ja Bergin eroon sen johdosta. Hän valaisi Armfeltin ja Langenskiöldin osuutta siihen.246

Snellman mielestä Lagus kirjoitti Armfeltin muistosanoissa väärin Langenskiöldin roolista asiassa. Snellman korjaa:

Jokainen, joka muistaa manifestin aiheuttaman kiihtyneen mielialan ja tämän ilmaukset, kuitenkin epäilemättä olettaa kirjoittajan sanojen tarkoittavan kaksi vuotta tuon tapahtuman jälkeen ennenaikaisen kuoleman kohdannutta paroni Fabian Langenskiöldiä. Hänhän oli ainoa nimeltä mainittu henkilö, joka sai tämän asian takia kuulla kunniansa, vaikka hän ei kuulunut Pietarin komiteaan.

Pidän muistopuheen pitäjän näihin sanoihin puuttumista tämän takia velvollisuutenani tuon isänmaataan rakastavan, hyvin lahjakkaan ja pahoin väärin kohdellun miehen muistoa kohtaan. Ja koko Suomen kansallakin on aihetta muistaa hänen lyhyttä toimikauttaan valtiovarain hoitajana tulliolojemme järjestämisestä siten, että maan valtiontaloudella on tulevaisuutta, rahauudistuksesta, metsiemme suojelusta, aloitteesta viinan kotipolton lopettamiseksi, siitä, miten helposti vuoden 1862 kato kyettiin kestämään.

Hra Lagus on aloittanut noiden tietojensa esittämisen sanomalla ”kerrotaan”. Esitetyn tekstin paikkansapitävyyden kiistäessään törmää siis vain tähän huhupuheeseen siellä, missä se hiiviskelee. Lieneehän valistunut mielipide maassa jo kauan sitten tunnustanut, että kehnon maineen saanut ehdotus valiokunnan toimintaa varten oli varmastikin suuri virhe, mutta ei tahallinen yritys rikkoa maan lakeja ja asetuksia.247

Samoihin aikoihin hän laati myös omaelämäkerrallisia kirjoituksia otsikolla Memoir-anteckningar. Kysymys ei ole varsinaisista muistelmista vaan pikemminkin seikkaperäinen kooste muutamasta käytännön valtiomiesvaiheen tunnetusta tapahtumasta 10 vuoden perspektiivillä. Pisimmät yksittäiset muistikuvat ulottuvat 1840-luvun alkuun ja selkeimmät kokonaiset muistelmapätkät ulottuvat aina 1860-luvun loppuun. Snellman ei ole antanut käsikirjoitukselle pääotsikkoa, mutta se jakautuu kolmeen alalukuun omine itsenäisine otsikoineen. Ensimmäinen jakso kertoo Snellmanin tiestä senaattiin ja hänen roolistaan tammikuun valiokunnan ajajana. Toinen kokonaisuus kertoo Snellmanin tulosta senaattiin ja kolmas hänen toiminnastaan finanssipäällikkönä.

Mukana on tuoreita yksityiskohtia ja maukkaita anekdootteja, mutta olennaisin anti on sen suhdeverkoston kuvaaminen, jonka keskiössä hän tehokkaasti edisti käytännön toimenpiteitä. Sysäyksen lähihistorian kertaamiselle on varmaan antanut hänen hyväntekijänsä Alexander Armfeltin kuolema. Hänen luottamuksensa oli keskeinen voima Snellmanin ajatusten läpiviemiseksi keisarin hovipiirissä. Hänestä Snellman piirtää tarkan kuvan.248

Armfelt toimi Suomen ministerivaltiosihteerinä vuosina 1841–1876 ja oli Snellmanin 40 vuoden aikainen suojelija. Hänen taipaleensa noudatti pitkälle hänen kuuluisan isänsä Gustaf Mauritz Armfeltin toimintatapoja. Oppi meni pojalle hyvin perille, koska alusta asti Alexander Armfelt osoitti niin syvällistä tuntemusta suosikkihallinnon keinoista, että kustavilaiset perinteet saivat Suomessa selvän jatkoajan hänen toimintansa myötä. Armfeltin uran ensiaskeleita helpotti hänen syntyperänsä, hänen isänsä maine ja palvelukset hallitsijalle sekä kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin ystävyys hänen isäänsä. Erityisesti seuraavasta kenraalikuvernööristä A. A. Menšikovista Armfelt sai mahtavan suojelijan. Vuonna 1834 hänestä tuli valtiosihteerin apulainen. Armfeltin ura myöhemmin ministerivaltiosihteerinä kehittyi valtataistelussa kolmen eri kenraalikuvernöörin kanssa.

Vaatimattoman asiallisella esiintymisellään Armfelt saavutti kahden hallitsijan, Nikolai I:n ja Aleksanteri II:n luottamuksen. Hän oli varovainen valtiomies, joka vaikeissa tilanteissa jäi mieluummin odottelemaan parempia aikoja. Vastustus yleensä hävisi aikaa myöten ja salli monien aloitteiden läpimenon. Rauhallisella sitkeydellään hän onnistui torjumaan muutamia Suomen itsehallinnolle vaarallisia hankkeita. Ministerivaltiosihteerin vaikutusvalta määrittyi suhteessa kenraalikuvernööriin. Armfeltin jälkeen ministerivaltiosihteeri kehittyi ruotsalaisesta hovisuosikista venäläisten virkaveljiensä kaltaiseksi ministeriksi. Armfelt ei ollut koskaan hyväksynyt sitä, että hänen isänsä luomus, ensimmäinen Suomen asian komitea lakkautettiin 1826. Armfeltin mukaan Suomi oli menettänyt ainoan todellisen tukensa valtaistuimen luona ja senaatti toimivaltaansa. Uuden Suomen asiain komitean perustamista 1857 edelsi ankara yhteenotto Bergin kanssa, joka kärsi tappion. Komitea perustettiin valtiosihteeriviraston yhteyteen. Komitea tuli tutkimaan kaikki ne asiat, jotka ministerivaltiosihteerin oli annettava komitealle keisarin määräyksestä. Komitea ei ratkaissut mitään lopullisesti, vaan kaikki lausunnot oli annettava keisarin harkittavaksi.249

Snellmanin elämäkerrallisissa muistiinpanoissa korostuu myös Emil Stjernvall-Walleenin rooli Snellmanin tukijana. Vuosina 1857–1876 ministerivaltiosihteerin apulaisena ja sen jälkeen ministerivaltiosihteerinä 1876–1881 toiminut Stjernvall-Walleen oli luonut nopeasti oman suosikkipiirinsä, jonka keskeisiä hahmoja Snellman oli. Stjernvall-Walleen oli kokeillut ensin sotilasuraa vuoteen 1836 ja osallistunut taisteluihin Kaukasuksella. Tämän jälkeen hän päätyi Pietariin valtiosihteerivirastoon hoitamaan erilaisia tehtäviä. Vuosina 1844–55 hän hoiti Helsingin yliopiston kanslerisihteerin virkaa. Kanslerina toimi perintöruhtinas Aleksanteri Nikolajevits, tuleva keisari Aleksanteri II, joka osoitti hänelle suurta luottamusta ja ystävällisyyttä. Kun Aleksanteri II astui valtaistuimelle, Stjernvall-Walleen nimitettiin 1857 ministerivaltiosihteerin apulaiseksi. Stjernvallin ajoitus saapua Pietariin tällaisen suosion keskelle oli loistava, koska virkauran kehittäminen oli vaivatonta sisar Aurora Karamzinin loisteessa ja keisarin suosiossa.

Snellman oli tässä perheessä suosikki jo toisessa polvessa, koska hän oli nauttinut Stjernvall-Walleenin isäpuolen C. J. Walleenin suosiota jo maisteriajoista lähtien. Välittäjänä toimi Walleenin kotiopettaja ja Snellmanin hyvä ystävä Karl Backman. Walleenista Snellman saikin mahtavan suojelijan. Walleen itse oli yksi keisarin suosikeista, jota hänen hyvä ystävänsä ministerivaltiosihteeri Robert Rehbinder käytti usein asiantuntijana. Suomen valloituksen aikana keväällä 1809 Walleen oli nimitetty ilman hakemusta ja ehdollepanoa hovioikeuden sihteeriksi ja kesällä 1809 Rehbinderin apulaiseksi. Vuosina 1811–1816 hän oli Suomen asiain komitean jäsen, 1816–1820 Viipurin läänin kuvernööri ja 1820–1854 senaattori. Snellman oli solminut suhteet Stjernvall-Walleeniin tämän velipuolen ja läheisen ystävänsä kenraalikuvernöörin kanslian päällikön, valtioneuvos Carl Edvard Walleenin hautajaisissa 1856.

Snellmanin arviot vastustajistaan eivät olleet yhtä mairittelevia. Snellman huolehti tarkasti, että muistosanat olivat kohdallaan, kun heitä käsiteltiin Morgonbladetissa. Päätoimittaja Hagman sai tiukat terveiset kirjelipulla kenraalikuvernööri Adlerbergin eron uutisoinnista: ”Onko ylistyslauluja entisestä kenraalikuvernööristä luettava Morgonbladetistakin? Mielestäni riittäisi, että sanottaisiin: ’hänen aikansa (vuodesta 1867) on ollut taantumuksen kausi (jolloin on kuitenkin pidetty hyvää huolta byrokratiasta ja Ruotsalaisesta puolueesta. Ylistyslauluja tästä armollisesta huolenpidosta ei ole lehdistöstä puuttunut)’? Seuraajasta: ’Huhu kertoo paljon hyvää. Toivottavasti oppii itse tuntemaan maata ja kansaa, jotta ei jäisi kansliapäälliköidensä ohjailtavaksi’. Sitten piste.”250

Keskeisten suomalaisten valtiomiesten poismeno inspiroi Snellmania muistelemaan lähihistoriaa. Hänen johdonmukainen linjansa tässä oli, että hän antoi suurimman kun-nian 1860-luvun uudistusaallosta keisari Aleksanteri II:lle jossa näki maan hyväntekijän ja yhden jaloimmista hallitsijoista kautta aikojen. Hänen reaktionsa keisarin murhaamisen yrittäjiin olivat sen mukaiset. Kun ylioppilas Solovjev yritti murhata keisarin Talvipalatsin edessä 14.4.1879 revolverilla Snellman ilmaisi helpotuksensa hallitsijan pelastumisesta: ”Kiitollinen tunnustus Jumalan kaitselmuksesta ja ilo siitä, että hänen Majesteettinsa henki on pelastettu.”251

Seuraavana päivänä hän hyökkäsi kiivaasti koko nihilististä salamurhajoukkiota vastaan. Hänen mielestään vastuu oli kaikkien: millaisista kodeista oli tullut tämä nais- ja miesnuoriso, joka kuljetti revolveria ja tikaria? Hänen mielestään erityisesti venäläinen lehdistö osoitti kyvyttömyyttä erottaa oikea ja väärä, jopa ilmeistä halveksuntaa sitä kohtaan, mikä oli oikein. Tästä ilmapiiristä syntyivät salamurhaopit. Niillä ei ollut sijaa kansassa, jonka oikeudentaju oli turmeltumaton ja joka kunnioitti oikeaa.252 Kun Aleksanteri oli selvinnyt 1.12.1879 uudesta iskusta, kun attentaatti oli tehty väärään junaan, Snellman huudahti taas: ”Mitkä kodit, mikä kasvatus! Yksikään kansa, joka etsii pahan juurta, ei voi parantaa sellaista epideemistä hulluutta, joka näissä toistetuissa tekosissa tunkeutuu päivänvaloon.”253 Attentaatit jatkuivat, kun talvipalatsissa räjähti 17.1.1880 tuhoisin seurauksin, mutta keisariperhe pelastui täpärästi, kun illallinen oli myöhässä vieraan odottamisen takia.

Samaan aikaan kun paineet kasautuivat Venäjällä, Suomessa vietettiin 2.3.1880 kiitollisuudella keisarin 25-vuotishallitsijajuhlaa. Snellman kirjoitti Morgonbladetiin yleiskatsauksen keisarin kauteen. Snellmanin mielestä Suomen kansa oli oppinut uskomaan tulevaisuuteen keisarin toimesta. Todisteeksi hän luetteli kaikki tosiasiat tämän puolesta: ”Vasta nyt voimme puhua kansallisomaisuudesta. Maa on voinut kiittää saatuaan perinnöksi inhimilliset lait. Asevelvollisuusarmeija on antanut Suomen valtiolle itsellisyyden lisätakeen. Kansalliskasvatus on lakannut olemasta koekenttä ja siitä on tullut koko kansan asia. Suomen kansan oma kieli sai vapautuskirjansa. Kaitselmus on valinnut hänet laskemaan lujan pohjan kansojen onnelliselle tulevaisuudelle.”254

Snellmanille Suomen oikeudellinen asema ja tulevaisuus oli tärkeä. Sitä kuvaa hyvin se, miten jyrkästi hän suhtautui itämaiden seikkailijan E. G. W. Beckerin eli Becker Beyn ajatuksiin, joita oli siteerattu venäläisissä sanomalehdissä. Snellmanin mielestä tämä oli ryhtynyt askartelemaan isänmaan asioiden parissa muun tekemisen puutteessa. Onneksi kukaan hänen maamiehensä ei ollut niin pölkkypää, että ottaisi nämä ajatukset muuna kuin hölynpölynä: ”Hänen isänmaansa perin pienet ihmiset suorastaan ällistyvät röyhkeydestä, jolla käy päinsä esiintyä siellä suuressa maailmassa ja tarjota Suomea usean suurvallan suojelukseen. Ajankohta ei ollut pelkästään sopimaton hallitusjuhlan olosuhteissa vaan: ’Niin tyhmiä me emme täällä Suomessa ole, että kuvittelemme Euroopan suurvaltojen haluavan heittää pennin pyörylää tai ’ainuttakaan pommerilaista grandöörin luuta’ vähäpätöiseen maahamme tai että luottaisimme mihinkään muuhun suurvaltaan kuin Venäjään.’ ”255

Järkytys oli valtava, kun salamurhaajat onnistuivat 13.3.1881 ja hyväntekijäkeisari oli yhtäkkiä poissa. Snellman kirjoitti samana päivänä: ”Kynä kieltäytyy tottelemasta. Taju ei palaa. Järkyttyneessä sydämessä katkeruus uhkaa tukahduttaa tuskan tunteen.” Snellmanin mukaan kukaan ei ollut Suomessa epätietoinen, mitä maa oli saanut keisarilta ja mitä he olivat hänessä menettäneet: ”Emme ole voineet tehdä mitään suojellaksemme hallitsijan päiviä, suojellaksemme itseämme. Rosvojoukkojen kädestä täytyy meidän ottaa vastaan kohtalomme”, mutta: ”Hänen hallituskautensa on Suomen kansalle kaukaisimpiin sukupolviin saakka esiintyvä valon ja onnen päivä.”256 Snellman suuntasi katseensa uuteen hallitsijaan, Aleksanteri III:een, jolta Suomi saattoi anoa vain yhtä asiaa: hänen mahtavaa suojelustaan itsenäiselle poliittiselle asemalleen, perustuslailleen, omille laitoksilleen ja omalle valtiontaloudelleen, valtionkirkolleen, yhteiskuntaelämälleen, perheen vapaudelle.257 Snellman selosti laajasti myös suru-uutisen vastaanottoa muissa Euroopan maissa.258 Lisäksi Snellmanin papereiden joukossa on säilynyt luonnehdintoja keisari-vainajan persoonasta omien muistikuvien ja tietojen pohjalta. Niiden kuvausten mukaan hänellä oli kirkas hymy, joka oli täynnä sydämen hyvyyttä. Se ei pysynyt siinä aina uupumusten ja huolten takia. Ehkä se ennusti varhaista marttyyriutta.259

Jonkinlainen testamentti on Stjernvall-Walleenille osoitettu kesken jäänyt kirje, jota Snellman ei koskaan lähettänyt pitkäaikaiselle suojelijalleen. Kirje sisältää Snellmanille harvinaista kritiikkiä hänen suuresti kiittämäänsä hallitsijaa kohtaan mutta eettiseltä kannalta.

Kirjeen ilmaus ”valtaistuimen puhtaaseen perhe-elämään” tarkoittaa Aleksanteri II:n epävirallista rakkaussuhdetta 18-vuotiaaseen Jekaterina Dolgorukiin. Neito oli vastustellut aluksi, mutta keisarin ensimmäisen murhayrityksen jälkeen hän tajusi rakastavansa tätä. Keisarinna Maria ei kiinnittänyt suhteeseen aluksi mitään huomiota, koska Romanoveilla uskottomuus kuului perinteisiin. Lisäksi keisarinna kärsi rintataudista ja poikansa varhaisesta kuolemasta eikä viihtynyt seurapiireissä. Kun suhteesta syntyi 1872 poika, keisarinna tajusi tilanteen vakavuuden. Tästä eteenpäin suhteen yksityiskohtia pohdittiin julkisesti. Keisarinna koki tämän nöyryytyksenä ja tunsi itsensä vielä hylätymmäksi sairastuttuaan tuberkuloosiin. Keisarinnan lapset olivat raivoissaan isänsä paatuneesta menettelystä äitiään kohtaan, jolla oli vain muutama vuosi elinaikaa.

Kuukausi keisarinnan kuoleman jälkeen Aleksanteri II hämmästytti hovinsa, kun hän ilmoitti menevänsä naimisiin rakastajattarensa kanssa 14 vuoden suhteen jälkeen. Keisari perusteli nopeaa päätöstään jatkuvalla hengenvaaralla terrori-iskujen pelossa, jolloin vuoden suruaika ei tullut kysymykseen. Keisari pakotti poikansa vaimoineen aterioimaan samassa pöydässä, mutta miniät kieltäytyivät puhumasta hänen kanssaan ja käyttäytyivät kylmän pidättyvästi.

Kirjeen liitteet sisältävät Aleksanteri II:n jälkimaineen pohtimisen ohella Snellmanin poliittisen testamentin Suomen aseman kehittymisen suunnasta Venäjän yhteydessä koskien kenraalikuvernöörin asemaa ja senaatin roolin vahvistamista. Snellman purki tuntojaan elämänsä ehtoossa, päivätyönsä tehneenä. Hän ei aikonut pyytää teeskennellen anteeksi lähetystään vaan oli ottanut vapauden kirjoittaa ennen kuolemaansa. Häntä vaivasi valtavasti se, että maassa ei tiedetty, kuka oli ensisijaisesti vaikuttanut ”siihen kaikkeen hyvään 1862–1867 välillä”. Kirjeen liitteenä oli tutkielma Johtavat miehemme, jonka aihe oli ”kelvoton Adlerberg” ja hänestä eroon pääseminen. Snellmanin mukaan tämän huomattavin lause, että ”kansat ovat lapsia, joita on hallittava ja ohjattava”, olisi saattanut olla pelkästään naurettava niin rajoittuneen johtajan suusta kuultuna.

Snellman valitti sitä, että kenraalikuvernööri oli kuitenkin halunnut puuttua asioihin ja ollut vain kansliapäällikön puhetorvi. Snellman oli huolissaan, että jokaista venäläistä kenraalikuvernööriä uhkasi väistämättä samaan tilanteeseen joutuminen, koska he eivät tunteneet henkilöitä eivätkä maan asioita. Kuviteltu hallitsijan sijaisuus oli johtanut siihen, että Venäjän vallasta oli tullut itämaista satraappivaltaa. Snellmanin mielestä tilanteen korjaaminen oli kuitenkin hankalaa. Jotain voisi auttaa se, että kenraalikuvernööri velvoitettaisiin esittämään keisarille ehdotuksensa ministerivaltiosihteerin ja Suomen asiain komitean jäsenen läsnä ollessa. Snellman lopetti katsauksen sanoihin: ”Rehtiys ja kunnia ovat meidän ankkurimme. Mutta venäläinen tshinovnikka, vaikkapa näen-näisesti suomalaissyntyinenkin, ymmärtää ne toisella tavalla kuin me.”260

Tammikuun 1880 alkuun mennessä tihutyöt olivat järkyttäneet Aleksanteri II:sta siinä määrin, että hän antoi rajattomat valtuudet kenraali Loris-Melikoville, jonka piti ryhtyä nopeisiin uudistuksiin. Vuoden valmistelujen jälkeen esitys uudeksi valtiosäännöksi oli valmis. Keisari allekirjoitti julistuksen valtiopäiväuudistuksesta 13.3.1881, minkä jälkeen hän lähti kohtalokkaalle ajelulle. Jos asetus olisi ehtinyt saada lainvoiman, se olisi voimaan astuessaan pyyhkäissyt yhdellä kynänvedolla olemattomiin Suomen valtiopäivät ja erillisaseman. Ehdotuksen mukaan myös Suomen piti lähettää edustajat keisarikunnan eduskuntaan. Snellmanilla oli tästä vihiä, mikä saattoi hänet äärimmäiseen hätään. Loris-Melikov teki kaikkensa, että perustuslaki vietäisiin päätökseen mutta Pyhän synodin yliprokuraattori K. Pobedonostsev pani liikkeelle kaikki voimansa ja onnistui saamaan Aleksanteri III:n peruuttamaan esityksen. Tällä tavalla Suomen erillisaseman katkerin vihaaja itsevaltiuden koskemattomuutta puolustaessaan pelasti samalla Suomen erillisaseman.261

Tämä oli ollut ensimmäinen askel kohti parlamentaarista hallitusmuotoa, mikä kuitenkin tyrehtyi samana päivänä keisarin raakaan murhaan. Se järkytti myös suomalaisia, jolloin epäsäätyinen avioliitto unohtui ja keisarin rooli maan hyväntekijänä korostui enemmän. Valtiopäiville kokoontuneina säädyt päättivät pystyttää hänelle muistopatsaan 1882, mikä toteutui 29.4.1894 Senaatintorille. Uusi keisari Aleksanteri III repi ensitöikseen isänsä allekirjoittaman julistuksen rajoitetusta kansanedustuslaitoksesta.

Snellmanin sisäistetty strategia aatteen ja toiminnan yhdistämisestä näkyi hänen suhtautumisessaan sosialismiin. Hänen mielestään se oli ollut siemenenä kaikissa sivistyneissä maissa kaikkina aikoina, koska niissä oli pakosta yhteiskunnallista erilaisuutta. Kirkollisten siteiden löystyessä kristillinen mielenlaatu oli kadonnut tai heikentynyt tätä tasoittavana voimana. Poliittisen vapauden myötä sosialismista oli tullut teoria ja omistamattomista kansanluokista poliittinen puolue.

Sosialismi oli Snellmanin mielestä nykyajan poliittisen vapauden rekvisiittaa, ja valtiomuodon laidanyliheittämistä piti opettaa vapaasti mutta lisäyksellä; laillisessa järjestyksessä. Mutta koskaan ei ollut tapahtunut niin. Kun saarna saavutti tavoitteensa, lisäys oli siksi unohdettava. Opit yksilön vapaasta kehityksestä ja maailmanhistoriasta vapautumisena maallisista kahleista kantautuivat nyt myös sosialistien sanomalehdissä ja kokouksissa: ”Ne kaikuvat mainiosti tryffelipasteijan ja samppanjan kera. Mutta ne kuulostavat toiselta työläisen niukan leivän äärellä. Myös hän on löytänyt uuden ihmiskunnan vihollisen, joka ei erotu siellä, missä oppeja haudotaan, eli pääoman.”262

236                        Morgonbladet 23.9.1880:221. KT 24, 435–439.

237                        Morgonbladet 7.12.1880:285. KT 24, 470–471.

238                        Diverse annotata till Morgonbladet. Samlade arbeten XII:428.

239                        Morgonbladet 11.12.1880:289. KT 24, 471–477.

240                        Morgonbladet 23.12.1880:299. KT 24, 478–480.

241                        Morgonbladet 31.12.1880:305. KT 24, 484.

242                        Morgonbladet 21.,25. ja 27.1.1881: 21 ja 25. KT 24, 484–495. Ks. Myös Morgonbladet 9.2.1881: 32. 496–501.

243                        Meidän päiviemme politiikka, julkaisematon sanomalehtikirjoitus. KT 23, 80–92.

244                        Morgonbladet 28. ja 30.12. 1872: 302–303. KT 23, 204–213.

245                        Ks. Morgonbladet 21.,25. ja 27.1.   1881:21 ja 25. KT 24, 484–495

246                        Morgonbladet 14.10 ja 1.12.1876: 239 ja 280. KT 23, 412–421. Morgonbladet 19.10.1876:243. KT 23, 421–422.

247                        Morgonbladet 14.10. ja 1.12.1876: 239 ja 280. KT 23, 412–421. Snellman vastasi kiukkuisiin vastineisiin Morgonbladet 19.10.1876:243– KT 23, 421–422.

248                        Ks.tarkemmin Savolainen, 1994.

249                        Yli viidenkymmenen vuoden toiminta korkeimman vallan lähteiden äärellä näkyi Armfeltin saamissa huomionosoituksissa. Hän oli käynyt läpi melkein kaikki rankikorotukset: kamariherra keisarin hovissa 1830, valtioneuvos 1833, todellinen valtioneuvos 1835, salaneuvos 1843 ja todellinen salaneuvos 1856. Hänellä oli kaikki korkeimmat ritarimerkit: Pyhän Stanis-lauksen I luokka 1840, Pyhän Annan I luokka 1845, Valkoinen Kotka 1847, Pyhän Wladimirin II 1849 Aleksanteri Nevski 1854 ja siihen briljantit 1859, Pyhän Wladimirin I luokka 1863 ja lopuksi Pyhä Andreas 1870 ja siihen briljantit 1874. Lisäksi hänelle myönnettiin useita erikoishuomionosoituksia: briljanttisor-mus 1833, briljantti-nen nuuskarasia perintöruhtinaan muotokuvalla 1842 sekä sama keisarin muotokuvalla 1864.

250                        Diverse annotata till Morgonbladet. Samlade arbeten XII:428.

251                        Morgonbladet 15.4.1879:85. KT 24, 351.

252                        Morgonbladet 16.4.1879:86. KT 24, 351–352.

253                        Morgonbladet 4.12.1879:282. KT 24, 398.

254                        Morgonbladet 2.3.1880:51. KT 24, 405–408.

255                        Morgonbladet 17.3.1880:67. KT 24, 408–410.

256                        Morgonbladet 14.3.1881:60. KT 24, 506.

257                        Morgonbladet 17.3.1881:63. KT 24, 511–512.

258                        Morgonbladet 21.3.1881:66. KT 24, 512–513.

259                        Julkaisematon muistokirjoitus keisarin kuoleman johdosta. KT 24, 531.

260                        Kirje E. Stjernvall-Walleenille kesällä 1881. KT 24, 532–536.

261                        Erkki K. Osmonsalo, Perustuslaillisen kehityksen kausi. Teoksessa Suomen historian käsikirja. Helsinki 1949, 228–232.

262                        Morgonbladet 14. ja 16.8.1878:187 ja 189. KT 24, 287–295.