Snellmanin perhekäsitystä on mielekästä tarkastella
vanhaeurooppalaisen yhteiskunta- ja valtiofilosofian
kysymyksenasettelusta nousevana ajatusrakennelmana, osana
perhefilosofian aristoteelista perinnettä. Vanhaeurooppalaisessa
290
yhteiskunta- ja valtiofilosofiassa huomio kiinnittyy perheen
yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja valtiolliseen merkitykseen. Siinä
eettinen, poliittinen ja pedagoginen kysymyksenasettelu
kohtaavat.
Perhefilosofian ajattelu- ja keskusteluperinne on syntynyt
Platonin Valtiosta ja Aristoteleen Politiikassa esittämästä Platonin
perhekäsityksen kritiikistä. Kysymykset perhe-elämän
olemuksesta ja merkityksestä niin yksilöiden kuin yhteiskunnan
elämässä ovat kuuluneet alusta lähtien aristoteeliseen sosiaalisen
ja poliittisen ajattelun perinteeseen. Tämän perinteen edustajiin
lukeutuu Aristoteleen, Tuomas Akvinolaisen, Rousseaun ja Hegelin
ohella myös Suomen kansallisfilosofi J. V. Snellman, jonka valtioopillisesta,
pedagogisesta ja moraalifilosofisesta ajattelusta
löytyvät tradition eräät kaikkein terävimmät ja syvällisimmät
perhefilosofiset tulkinnat.
Perhe on käsitetty aristoteelisessa perinteessä ensisijaisesti
luonnolliseksi, ei pelkästään ihmisten keskinäiseen sopimukseen
perustuvaksi instituutioksi. Samalla perhe on nähty
yhteiskuntaelämän perusmuodoksi, jolla on korvaamaton merkitys
valtiolle ja kansalaisyhteiskunnalle. Tämä merkitys perustuu
perheen kasvatustehtävään. Tältä pohjalta avioliitto on enemmän
kuin kahden yksilön välinen sopimus, vaikka sillä onkin
sopimuksen muoto.
”Luonnon” ja ”vapauden” välinen jännite on aristoteelisen
yhteiskuntafilosofian ja poliittisen ajattelun, myös aristoteelisen
perhefilosofian punainen lanka. Perhefilosofian perusteemoja B
avioliittoa, vanhemmuutta, lasten kasvatusta sekä perheen
suhteita julkiseen valtaan ja kansalaisyhteiskunnan instituutioihin B
on tarkasteltu aristoteelisessa perinteessä tästä jännitteestä käsin,
samalla kun on korostettu historiallista näkökulmaa.
Aristoteelisen perhefilosofian lähtökohtana on ajatus, jonka
mukaan ihmiset luonnostaan perustavat perheitä ja elävät
perheissä. Tältä pohjalta perheen autonomia korostuu
aristoteelisessa perhefilosofiassa, jossa autonomia on käsitetty
perheen luonnolliseksi oikeudeksi; se on: avioliiton
koskemattomuus, vanhempien itsemääräämisoikeus lasten
kasvatuksessa ja perheen oikeus omaisuuteen ja omaan
291
taloudenpitoon. Valtion yleinen tehtävä on varmistaa tämän
oikeuden toteutuminen, jossa ei ole kyse ensisijaisesti
positiivisesta oikeudesta vaan ihmisluonnon mukaisesta
elämänmuodosta.
Miksi Aristoteles ja hänen nimeään kantavan perinteen
edustajat ovat taipuvaisia näkemään perheen ensisijaisesti
luonnollisena yhteiselämän muotona ja vasta toissijaisesti
sopimuksellisena instituutiona? Onko perusteltua olettaa, että ns.
luonnontilassa ihminen mieluummin muodostaa perheen kuin elää
promiskuiteettisissa suhteissa? Aristoteelisten ajattelijoiden
mukaan ihmisluontoon kuuluu yhteisöllisyys, josta
yhteiskunnallisten yhteisöjen ja valtion rinnalla yhtenä ilmauksena
on perhe. Aristoteelisen perinteen edustajat pitävät perheetöntä
elämänmuotoa ihmisluontoon kuulumattomana sekä
yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti jotenkin mahdottomana tai ainakin
haitallisena. Yhteiskuntamoraalia ylläpitävänä instituutiona perhe
on korvaamaton.
Vaikka aristoteeliset ajattelijat kiinnittävät huomiota perheen
yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja moraaliseen merkitykseen, he
eivät näytä perustelevan ajatusta perheen luonnollisesta
kuulumisesta inhimilliseen elämänmuotoon niinkään
seurausperusteisesti tai edes funktionaalisesti kuin vetoamalla
ihmisluontoon. Perhe näyttäisi merkitsevän heille jotakin, mikä on
ihmisluonnon mukaista ja samalla rationaalista ja moraalista.
Perheen keskeinen merkitys on sen lastenkasvatustehtävässä,
jonka kautta perheestä tulee inhimillisessä
elämänkokonaisuudessa yhteiskuntamoraalin perusta. Kyse ei ole
vain jälkeläisten sosiaalistamisesta yhteiskunnan arvoihin ja
tapoihin vaan mahdollisuudesta hyveellisten, rationaalisten ja
vapaiden persoonallisuuksien kasvattamiseen.
Aristoteelinen perhefilosofia liittyy kiinteästi perinteen tietoopillisiin
ja metodologisiin perusteisiin. Se suuntautuu
yhteiskunnallisten ilmiöiden historiassa tapahtuvasta
itseilmauksesta johdettuihin käsitteisiin, se on: luonnon ja vapauden
jännitteen dialektiseen logiikkaan kansojen, kulttuureiden, valtioiden
ja yhteiskuntien kehityksessä. Myös perheen, avioliiton ja
vanhemmuuden muodot ja funktiot on tulkittava ja tulevat
292
ymmärrettäviksi niiden historiallisessa kontekstissa ihmisluontoon
kuuluvan yhteisöllisyyden ilmauksina. Päättely huipentuu
Snellmanin perhefilosofiassa, jossa kahden ihmisen välisen
luonnollisen, subjektiiviseen tunteeseen perustuvan sukupuolisen
rakkauden katsotaan saavuttavan objektiivisen tarkoituksen valtion
legitimoimassa avioliitossa ja lainsäädännöllisesti suojellussa
yhteisessä lastenkasvatustehtävässä.
Aristoteelisen perhefilosofian perinteessä rakkauden käsite
on keskeisessä asemassa. Rakkaus nähdään siinä perhe-elämän
keskeiseksi dimensioksi B sekä puolisoiden keskinäisessä
suhteessa että vanhempien ja lasten ja sisarusten suhteissa.
Perheessä ilmenevä rakkaus on yhteiskuntamoraalin ja valtion
oikeudenmukaisen lainsäädännön perusta. Yksilöiden ja
instituutioiden moraalinen laatu ja kehitys riippuvat viime kädessä
perheen ihmissuhteista. Yksilöllisten ja institutionaalisten hyveiden
alkuperä on perherakkaudessa. ”Sosiaalisen” ja ”yhteisöllisen”
juuret ovat perhe-elämässä, jossa yksilö yhdistyy rakkauden sitein
toisiin ihmisiin.
Aristoteelisessa sosiaalisen ja poliittisen ajattelun perinteessä
Aristoteleesta Hegeliin perhettä on tulkittu positiivisin attribuutein.
Marxin ja Engelsin filosofia merkitsi olennaista muutosta.
Marxismissa B ja klassisen marxismin poliittisen kuoleman jälkeen
feminismin joissakin muodoissa B perhe, avioliitto ja vanhemmuus
on määritelty sorron ja yhteiskunnallisen epätasa-arvon lähteiksi.
Tämä kääntyminen perhettä vastaan, vihamielisyys perhettä
kohtaan, voidaan osittain nähdä paluuksi Platonin
perhekäsitykseen. Perhettä ei nähty enää inhimilliseen
elämänmuotoon luonnostaan kuuluvaksi instituutioksi vaan sen
katsottiin uhkaavan kommunistisia ihanteita, varsinkin valtion ja
kansalaisten ideologisen ja poliittisen yhdenmukaisuuden
ihannetta ja klassisessa marxismissa myös taloudellisen
yhdenmukaisuuden ihannetta.
J. V. Snellmanin perhekäsitys ei nojaa vain Hegelin
oikeusfilosofiaan vaan on syvemmässä merkityksessä oksa
aristoteelisen perhefilosofian puussa. Sitä tuleekin tarkastella
aristoteelisen sosiaalisen ja poliittisen ajattelun valossa. Vaikka
Snellman onkin saanut perhekäsitykseensä enimmät vaikutteet
293
Hegelin filosofiasta, erityisesti Hegelin siveellisyyden (Sittlichkeit)
käsitteestä, kiinnittyy hänen perhekäsityksensä myös aristoteelistomistiseen
hyve-etiikkaan. Snellmanin mukaan perhe-elämän
alueella sukupolvien perinne kantaa itsessään hyveitä tapoina,
jotka välittyvät vanhemmilta lapsille kotikasvatuksessa.
Snellman ei puhu paljon hyveistä, mutta hän kytkee yksilöiden
ja instituutioiden moraalisten ominaisuuksien kehityksen perheen
ihmissuhteisiin, erityisesti perheessä tapahtuvaan lasten
kasvatukseen. Perherakkaus merkitsee Snellmanille moraalin
muotoa ja lähdettä, jossa kylvetään rakkauden siemenet totuuteen
ja oikeaan ja jossa rakkaus omaan maahan ja kulttuuriin itävät. Se
on hänelle hengen kehityksen perusta sen kaikissa
ilmenemismuodoissa.