Snellmanin asema niukan valtiontalouden hoitajana tuli tukalammaksi, kun kotiteollisuuden ja muiden sivuelinkeinojen organisoiminen epäonnistui. Valtion varat eivät kaikesta huolimatta riittäneet hyväntekeväisyyteen, mutta toisaalta väestöä ei voinut näännyttää nälkäänkään. Liikemiesten ja väestön omatoimisuus osoittautui pettymykseksi koko senaatille, koska sen enemmistö oli kannattanut Snellmanin linjaa. Mielipiteet alkoivat kuitenkin hajaantua, kun senaatissa alettiin keskustella hätäaputöiden järjestämisestä ja siihen kiinteästi liittyvästä kerjäläisongelman ratkaisemisesta. Snellman piti suuria ja valtakunnallisia hätäaputöitä toissijaisena auttamiskeinona, koska ne houkuttelivat väestöä lähtemään pois paikkakunnilta. Snellmanin linjan mukaisesti kunnat velvoitettiin järjestämään pienempiä hätäaputöitä, koska kotiteollisuus ei tuonut riittävästi ansioita väestölle. Niitä pyrittiin järjestämään useita ja moniin paikkoihin, jotta paikkakunnalta lähtö estettäisiin.

Esimerkiksi Puumalassa oltiin ensin valtion hätäaputöitä vastaan, koska avuntarvitsijoiden joukko oli liian suuri. Kunnan varojen loppuessa apua jouduttiin kuitenkin pyytämään valtiovallalta. Siinä tapauksessa oli noudatettava valtion sanelemaa järjestystä ja käynnistettävä hätäaputöitä, joiden palkoiksi vilja-avut vasta myönnettiin.353 Asikkalassakin ryhdyttiin pohtimaan hätäaputöiden järjestämistä vasta sitten, kun ymmärrettiin valtion toimien tähtäävän yhä edelleen työtilaisuuksien järjestämiseen eikä siis suoraan vilja-apuun. Esille otettiin esimerkiksi Vääksyn kanava.354

Senaatissa keskustelut hätäaputöistä käytiin ensisijaisesti Vaasan, Oulun ja Kuopion lää-nien osalta. Snellman esitti mielenkiintoisimmat ja laajimmat kommenttinsa Vaasan läänin hätäapukeskusteluissa. Vaasan läänille myönnettiin kruununmakasiinista jo 22.5.1867 viljaa 500 tynnyriä lainaksi. Samalla Snellman pyysi kuvernööri Wredeltä täydellisen selvityksen läänin olosuhteista ja tietöistä, joita voitiin järjestää hätäaputöiksi. Vaasan lääniin myönnettiin vielä 3.7. 10 000 markkaa ja 800 tynnyriä ruista, johon lisättiin vielä 500 tynnyriä 17.7.355

Senaatin myöntämillä avustuksilla tähdättiin kesällä 1867 paikallisten hätäaputöiden tukemiseen. Päätökset senaatti teki melkein yksimielisesti annetun esityksen mukaisesti ilman eriäviä mielipiteitä. Snellman oli täysin tyytyväinen senaatin ratkaisuihin, koska esitykset olivat joko hänen itsensä tai hänen toimituskuntansa laatimia. Syyskuun hallat muuttivat tilanteen kuitenkin kokonaan. Heikko viljasato pakotti valtion tehostamaan hätäaputöitä entisestään, koska valtiolla ei ollut varaa jakaa lahjaksi väestölle ensin leipäviljaa syksyllä ja talvella ja sitten siemenviljaa keväällä. Käsitellessään Wreden 30.10. lähettämää esitystä hätäaputöiksi lääniinsä senaatti tiukensi otettaan. Samalla alkoi näkyä myös mielipide-eroja senaattoreiden välillä. Senaatti ei kuitenkaan tahtonut tarkastella vielä esitystä kaikilta osin, joten se myönsi aluksi vain 2 000 markkaa ja 500 mattoa jauhoja tarkoitukseen. Varat oli käytettävä pääasiassa suonojituksiin ja talvella mahdollisiin tienrakennuksiin, mutta vain paikkakunnilla, joissa hätä oli suurin. Päätöksessä todettiin, että vain aloitetut tietyömaat pidetään käynnissä. Toiseksi kiellettiin puhtaan ruisleivän jakaminen, joten oli käytettävä aina jäkäläjauhoja. Puhtaita ruisjauhoja ei saanut antaa väestölle. Senaatin mielestä oli muutenkin noudatettava suurta säästäväisyyttä ruisjauhojen määrässä, jota käytettiin sekoitukseen.

Lopuksi senaatti antoi vielä kuvernöörille nuhteet siitä, että hän oli järjestänyt tietöitä, joita ei voinut talven aikana yleensä tehdä. Sitä vastoin Wreden esityksessä ei sanottu mitään väestön omista ponnistuksista kohdata itse hätää. Tämän vuoksi senaatti kehotti nyt kuvernööriä taivuttamaan seurakunnat tuomaan markkinoille käsitöitä, joita myös naiset ja pienimmät lapset voivat valmistaa. Asianomaisia kauppiaita on myös kehotettava vastaanottamaan sellaisen käsiteollisuuden tuotteita.356

Hämeen läänissä Molander oli selittänyt kahdessa kertokirjeessä, että apua oli varattu kolmelle pohjoiselle läänille. Kuntien piti tulla toimeen omin avuin odottamatta apua valtiolta. Rohdinlankojen käyttäminen oli suosittua. Monissa kunnissa selviydyttiin omin avuin.357 Snellmanin oli helppo seisoa valtionvaroista vastaavana tällaisen yksimielisen päätöksen takana, koska se noudatti täysin hänen viitoittamaansa linjaa, jonka periaatteet hän oli julkaissut artikkeleissaan jo ennen tätä päätöstä. Artikkelit kuvailevat senaatin toimenpiteitä, minkä tarkoituksena oli yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen senaatin päätösten toimeenpanemisen helpottamiseksi.

Huolimatta 20.11. vallinneesta yksimielisyydestä kymmenen päivää myöhemmin senaatti ja Snellman olivat jo eri linjoilla. Vaasan eri kunnissa oli käynnistetty koskenperkauksia, joihin pyydettiin 30.11. avustuksia. Nuorin senaattori Norrmén puolsi koskenperkausten jatkamista ja 35 000 markan apua puoliksi rahana ja puoliksi jauhoina. Snellman painotti omassa puheenvuorossaan hätäapurahaston varoja käytettävän vain töihin, joista saadaan suurempi hyöty. Snellmanin taloudellinen lähtökohta oli se, että hätäapurahaston varoilla oli järjestettävä töitä mahdollisimman monelle suhteellisen pienin kustannuksin. Snellman kritisoi siksi Lapuan hätäaputöitä, jotka tarjosivat töitä vain 50 miehelle. Ylistarossakin hätäaputöissä oli 150 miestä muutamina kuukausina. Snellmanin mielestä nämä työt olivat hätäaputöiksi sopimattomia. Puheenvuoronsa lopuksi Snellman vielä ihmetteli, että vaikka kato oli melkein täydellinen ja hätä myös suurin Kauhavalla ja Yli- ja Ala-Härmässä, kuvernööri ei kyennyt ehdottamaan mitään talvitöitä näihin kuntiin. Muuten Snellman tosin puolsi vielä Lapuan hätäaputöiden jatkamista, mutta Ylistaron hätäaputöitä ei voitu rahoittaa hätäapurahaston varoista.358

Pääasiassa kaikki senaattorit yhtyivät Norrménin kantaan ja Snellman jäi yksin mielipiteineen, joka erosi jyrkästi muista täysistunnoista esitetyistä lausunnoista. Muut keskittyivät enemmän keskusteluun määrärahan teknisestä myöntämisestä, kun taas Snellman halusi muistuttaa ennen kaikkea varojen jakamisen periaatteen noudattamisesta. Tällaisissa tapauksissa Snellmanin kanta oli aina jyrkkä ohjelmallinen vaihtoehto muiden senaattoreiden enemmän teknisille ehdotuksille. Vaikka Snellman jäikin silloin usein vähemmistöön, päätöksen lopullinen sisältö ei kuitenkaan varmasti ollut jyrkässä ristiriidassa hänen varsinaisen mielipiteensä kanssa käsiteltävässä asiassa. Snellmanille oli keskustelussa tärkeämpää, että omaa puheenvuoroa ei tuhlattu saivarteluun markoista tai jauhomatoista, kun kollegat tarvitsivat jälleen muistutuksen valtion varojen rajallisuudesta. Snellmanin puheenvuorossa Ylistaron sulkeminen pois avustuslistalta antoi vain pontta finanssipäällikön linjalle. Jatkuva riehuminen kävi kuitenkin voimille. Joulukuussa 1867 Snellman kävi Pietarissa selvittelemässä asioita. Hän toivotteli sisarelleen iloisia pyhiä, koska heidän tienoillaan nälkä oli oven ulkopuolella. Hän itse oli huonossa kunnossa palattuaan matkaltaan pakkasen ja lumen läpi: ”Huolet, kiistat ja ikävyydet tekevät osuutensa kasaantuneen työmäärän ohella.”359

Kotiteollisuuden tuotteiksi oli keksitty valtava määrä ideoita ja valmistaminenkin oli monilla alueilla käynnissä kunnes tuli yllättävä ongelma. Ulkomailla oli monia sopivia kauppahuoneita, jotka myivät tavaroita, mutta ne eivät olleet yhteydessä ulkomaihin tai harjoittaneet kirjeenvaihtoa. Esimerkiksi Nybom ei voinut enempää välittää näissä asioissa, koska myynnin piti tapahtua välitysliikkeiden kautta, jotka sijoittaisivat tarkoitusta varten oman agentin.360

Ristiriidassa tähän oli tieto Viipurin läänistä, jossa Oker-Blom anoi matka-avustusta Lydeckenille 2–3 kuukaudeksi valmistelemaan vastaavalla tavalla markkinoita sikäläisen koti-teollisuusyhtiön markkinoille. Viljaa kuvernööri ei pyytänyt, ainoastaan suostumista tähän pyyntöön.361 Snellman suostui, koska marraskuun lopussa Nybom kertoi tavanneensa Hampurissa Lydeckenin, joka siellä oli innokkaasti ja kyvykkäästi selvittelemässä mahdollisuuksia viennin käynnistämiseen. Häneltä sai monia hyödyllisiä tietoja.362 Lydecken joutui lopulta kuitenkin kieltäytymään hallituksen asiamiehen tehtävästä, koska ei voinut jättää liiketoimiaan Suomessa pääkirjanpitäjän yksin hoidettavaksi.363

Samaan aikaan Snellman sai huonoja uutisia, että laivoja oli vaikea saada lähtemään pohjoiseen. Lokakuun viimeisellä viikolla Snellman seurasi tilannetta laiva laivalta ja viljasäkki säkiltä ja ehdotteli kuljetusten järjestämistä ja höyrylaivojen käyttämistä, joita ei kuitenkaan saatu.364

Marraskuussa Snellman tilitti Stjernvall-Walleenille, että olot maassa olivat odottamattoman rauhalliset: ”Pelkään tosin joka hetki, että hätä purkautuu äkkiä ilmoille monilta, valitettavasti aivan liian monilta suunnilta.” Näkymiä synkensivät varhainen talvi ja joka päivä jatkuneet lumisateet. Snellman jaksoi uskoa kotiteollisuuden vientiin, vaikka kauppiaita oli vaikea saada liikkeelle.365 Joulukuussa alkoi tulla sähkeitä viljalastien juuttumisesta jäihin. Salaman laivuri sähkötti: ”Näköpiirissä ei avointa railoa. Juututtu jäihin satamaan (Öregrund). Hinaajaa ei voitu saada. Välikannen lankut pullistelevat, lastattu niin täyteen kuin voitu. On purettava (ohralasti) lämpenemisen takia.”366 Samaan aikaan kuvernöörit kirjoittelivat huonoja uutisia väestön motivaatiosta. Von Alfthan Oulusta raportoi: ”On erittäin vaikeaa saada säikähtäneet ja pahoihin vaikeuksiin joutuneet kauppiaat mitenkään tehokkaasti ponnistelemaan mainitun tarkoituksen hyväksi.”367

Snellman työskenteli valtavan paineen alla joulun 1867 tienoilla, kun hän joutui lisäksi jouluaattona rauhoittelemaan omia velkojiaan. Hän lupasi ystävälleen Boreniukselle vuoden loppuun mennessä maksusuorituksen, mutta: ”Näinä viime päivinä harteitani painanut vielä hirmuisempi yleisten asioiden taakka on estänyt minua hankkimasta tarpeellista nimikirjoitusta, jonka löytämiseen joudun nyt käyttämään joulupäivät.” Asiassa kävi hyvin, koska hän sai 108 markan velkakirjansa takaisin 30.12.368 Palattuaan neuvotteluista Pietarista hän oli ollut huonossa kunnossa jouluun saakka. Vähäinen kirjeenvaihto johtui työn paljoudesta, huolesta ja uupumuksesta.369

Snellmanin pahat aavistukset toteutuivat, koska kotiteollisuuden kitkainen käynnistyminen ja hätäaputyömaiden toimimattomuus alkoivat nopeasti heijastua kunnissa kerjäläisongelman kärjistymisenä. Nummen pitäjänkokouksessa voitiin nälänhädän aikana vain todeta, että palkolliset ja muonamiehet voisivat elättää itsensä työllä, jos vain olisi työtä. Joulukuussa ryhdyttiin järjestämään senaatin kehotuksesta irtaimelle väestölle hätätöitä. Samalla pohjoisesta tulevien kerjäläisten määrä kasvoi talvella niin, että lehdissäkin puhuttiin jo suoranaisista tulvista.370

Parikkalassa olisi selviydytty, jos ei olisi tarvinnut huolehtia muista kuin oman pitäjän asukkaista. Parikkalaan tulvi kuitenkin kerjäläisjoukkoja pohjoisemmista pitäjistä, ja niiden auttaminen vaati ylivoimaisia uhrauksia. Vaikka kuvernööri kielsi kaiken elatusavun antamisen muuta kuin työtä vastaan, ulkopuoliset kerjäläiset olivat liian heikossa kunnossa pystyäkseen muuhun kuin kerjäämiseen.371

Myös Padasjoella valtionapu organisoitiin sillä periaatteella, että jokainen pitäjä huolehtii omista köyhistään. Tämä ohje ei voinut pelastaa vaikeuksilta, koska nälkiintyneet ja tautien uuvuttamat ihmiset samoilivat pitäjästä toiseen. Vieraspitäjäläiset saivat aterian talosta ja heidät kyydittiin seuraavaan taloon ja lopuksi mahdollisimman pian pois pitäjän alueelta.372 Nastolassa asukkaat katsoivat selviytyvänsä itse, jos esivalta estäisi vieraiden kerjäläisten tulon ja avaisi jonkin suuren työmaan, josta saisi ansiota. Rautatien rakentaminen toteutti jälkimmäisen toiveen, mutta teki samalla mahdottomaksi edellisen toteutumisen, koska tämän jälkeen kerjäläistulvaa oli mahdoton estää. Nastolassa valtiovallan toimet jäivät tehottomien käskyjen antamiseksi. Valtiovalta ja kunnat esittivät toinen toisilleen vaatimuksia: kunta halusi hoitaa omat köyhänsä, jos muiden kerjäläisten tulo estettäisiin valtion toimesta. Kuvernöörin mielestä kerjäläisten kiertämisen estäminen kuului kunnille itselleen.373

Nummen, Parikkalan, Padasjoen ja Nastolan tilannetta voitiin soveltaa koko maahan yleisestikin. Senaatti otti kantaa tilanteeseen 9.10. keskustellessaan hätäaputöiden järjestämisestä ja oli antanut 12.9. maanviljelystoimikunnalle tehtäväksi ryhtyä toimenpiteisiin yleisten töiden järjestämiseksi. Senaatin oli tarkoitus luoda siten ainakin joitakin työtilaisuuksia tilattomalle väestölle joissakin osin maata. Snellmanin mielestä oli astuttu jo askel vikasuuntaan. Virallisessa lehdessä Snellman korosti 1.10, että kerjäläisongelmaa ei ratkaistaisi suurilla hätäaputöillä, jotka houkuttelisivat väestön lähtemään pois kotiseudultaan. Kerjäläisongelma ratkaistaisiin Snellmanin mukaan vetoamalla yksityisten tilallisten vastuuntuntoon, koska jotkut yrittivät lieventää omaa hätäänsä työntämällä ylimääräiset ruokittavat tiloilta maantielle. Seurauksena olivat suuret kerjäläislaumat, jotka epätoivoisesti vaelsivat ympäri maata leivän ja työn perässä. Snellmanin periaate kuitenkin oli, että jos maanomistaja ei tahdo elättää työntekijöitään palkollisina, hänen täytyy elättää heidät kerjäläisinä.374

Snellman vetosi yksityisten tilallisten vastuuseen järjestää hätäaikana edes niukka elanto tai sivuelinkeinoja. Toissijaisesti hän vetosi kunnallishallitusten, hätäapukomiteoiden ja vaivaishoitohallitusten vastuuseen vasta sen jälkeen, kun yksityinen huolenpito kävi riittämättömäksi. Suuret hätäaputyöt olivat surullinen hätäkeino, koska ne vain houkuttelivat ihmiset pois omilta paikkakunnilta, mistä syystä niitä oli rajoitettava. Suuret hätäaputyöt eivät tuottaneet pysyvää hyötyä, koska sen saavuttaminen vaatisi terveitä ja hyväkuntoisia työntekijöitä.

Ongelma oli kuitenkin kärjistynyt sille asteelle, että senaatissa käytiin keskustelu kansliatoimituskunnalle jätettävästä esityksestä, joka sisälsi suunnitelman työtodistuksen myöntämisestä hätäaputöihin osallistujille.375 Norrmén totesi heti aluksi, että asetus ei saisi johtaa suurempaan vaeltamiseen. Siksi kruununnimismies myöntäisi työtodistuksen ainoastaan hätääkärsiville ja vain siksi ajaksi, kunnes oma kunta voisi taas auttaa. Työnjohtaja valtuutettaisiin erottamaan osa palkasta kotiin jäävälle perheelle. Kirkoissa olisi julistettava, että hätäaputöihin ei otettaisi henkilöitä, joilla ei olisi mukana työ- tai matkatodistusta.

Von Born oli Norrménin kanssa samaa mieltä, mutta halusi antaa kunnanhallitukselle valtuudet myöntää työtodistuksen. Kahden nuorimman senaattorin puheenvuorossa määriteltiin tosin selkeästi hätätöiden kohderyhmät ja todistuksen voimassaoloaika, mutta ei konkreettisesti sitä, miten työntekijä voi olla varma työpaikastaan päästessään perille hätäaputyömaalle. Tämä oli suunnitelman epäselvin kohta, koska samalle työpaikalle riensi ihmisiä eri puolilta maata. Snellmanin mielestä tämä juuri aiheutti ihmisten vaeltelua ympäri maata taas uuden työpaikan toivossa. Tähän oli saatava ensimmäiseksi muutos. Tätä varten Snellman esitti laajan ja seikkaperäisen ohjelman.

Lausuntonsa johdannossa Snellman väitti hätätöiden lisäävän kurjuutta, koska väestö houkuteltiin niihin kauas kotoaan lämpimästä asunnostaan, vähäisistä varoistaan ja pois siitä ympäristöstä, jossa se on vaikeimmissakin olosuhteissa aina tottunut löytämään apua. Nyt tämä sama väestö voi vain kerjäten raahautua hätäaputyömaille. Lisäksi väestön suuren lukumäärän takia työmailla ei ollut mahdollista harjoittaa työtä tai majoittaa ja muonittaa työntekijöitä. Snellman havainnollisti ongelman viittaamalla Nerkkoon kanavatyömaahan ja Kalvolan tietyömaahan. Erityisesti Snellman mainitsi Nerkkoossa puhjenneen tyyfuskuumeen. Lisäksi työntekijät hajaantuivat Snellmanin mukaan ympäri maata ansaitsemaan elantonsa kerjäämällä, koska yhä niukempien määrärahojen takia avuntarvitsijoiden oli keskeytettävä työnsä hätäaputyömaalla. Tämän perusteella Snellman esitti, että joko hätätöihin ei ryhdyttäisi tai ne järjestettäisiin niin, että kurjuutta ei lisättäisi.

Snellmanin varsinainen ehdotus hätäaputöiden järjestämiseksi oli sangen yksityiskohtainen ja se näyttää ottavan huomioon kaikki tähän asti ongelmia tuottaneet seikat, joihin hän nyt esitti kokonaisvaltaisen ratkaisun. Tarkoitus oli saada katastrofaalinen tilanne kerralla kontrolliin. Snellmanin ehdotuksen mukaan Vesi- ja kulkulaitosylihallitus laatisi luettelon hätäaputöiden järjestämisestä. Luettelo sisältäisi valtakunnallisesti hätäaputöiden paikan, keston ja työntekijöiden lukumäärän, joka päivittäin työllistetään. Vain tälle lukumäärälle tehtäisiin suunnitelmat, jotka kansliatoimituskunta jakaa läänien kuvernöörien kautta kuntien hätäapukomiteoille.

Snellmanin mukaan järjestelmä edellyttäisi lisäksi maan kirkoissa kuulutuksia, joissa ilmoitettaisiin otettavaksi töihin vain ne työntekijät, joilla oli omalla nimellään ja kotipaikkakunnallaan merkitty työpoletti. Tällaisen hätäapukomitean antaman poletin perusteella työnhakija voi hakea työpassia kansliatoimituskunnalta. Polettiin piti liittää vielä Snellmanin mukaan pyyntö kotipaikkakunnalle jäävän perheen tukemiseksi. Sen perusteella työnjohtaja lähettäisi perheen osuuden palkasta suoraan tai läänin kuvernöörin kautta kunnan hätäapukomitealle. Tämä tehtäisiin vain siinä tapauksessa, että perheen elättäjä voi ansaita ylimääräistä oman ylöspitonsa lisäksi.

Snellman tunnusti samalla ehdottamansa järjestelmän rajoitukset. Elättämättä mitään harhakuvitelmia hän totesi olevan ehkä hankalaa soveltaa ehdotuksia käytäntöön. Snellmanin mielestä tosin ei ollut kysymys mukavuudesta, että niiden työntekijöiden virta, joilla ei ollut polettia, torjuttaisiin kokonaan. Snellmanin tavoite oli päinvastoin saada työntekijöiden virta vain pienemmäksi, jos väestölle etukäteen ilmoitettaisiin, miten pieni määräraha hätäaputöihin oli varattu. Väestölle kerrottaisiin suoraan, miten suuri määrä työntekijöitä voitiin elättää tiettyjen viikkojen tai kuukausien aikana. Siten ensimmäisten ylimääräisten työntekijöiden voimakas torjuminen saattaisi Snellmanin mukaan tulvan lakkaamaan. Snellman lopetti lausuntonsa toivomukseen, että kuvernöörit jakaisivat pitäjäkohtaiset hätäaputyöt niin, että työntekijöitä ei otettaisi vastaan toisista seurakunnista. Näin voitaisiin Snellmanin mielestä pitää yllä jotain toivoa siitä, että käytössä olevilla varoilla voitaisiin torjua suurempaa kansainvaellusta.

Snellmanin pitkän puheenvuoron jälkeen Antell selvitteli vielä käsityksiään omassa puheenvuorossaan, jossa hän yhtyi Norrménin kantaan pienin poikkeuksin. Antellin mukaan työtodistuksen voi antaa suoraan naimattomalle työntekijälle, mutta perheellisen oli ensin sitouduttava lähettämään perheelleen se osa ansiosta, jonka työnjohtaja arvioi ylittävän työntekijän oman ylöspidon. Antellin kantaan yhtyivät K. Furuhjelm, von Trapp, V. Furuhjelm, Nordenheim, Cronstedt ja Nordenstam. Snellmanin näkemys kärsi siten murskatappion.

Jos Snellmanin suunnitelma olisi toteutunut, se olisi poistanut Nastolan tilanteessa mainitun kummankin osapuolen eli valtiovallan ja kuntien vastuun pakoilun. Kun yleiset hätätyöt olisi koordinoitu korkeamman viranomaisen toimesta koko maata kattavasti, olisi helpotettu itsenäisten kuntien asemaa huomattavasti ja vapautettu ne vastuusta, kun asiantuntemus ei riittänyt. Työpolettien haltijat olisi voitu lähettää kunnasta muualle töihin sille jaettujen työpaikkojen mukaan ja tietysti päinvastoin.

Toinen kysymys on tietysti se, olisiko hätäaputöitä riittänyt kuitenkaan kaikille hätääkärsiville. Toisaalta voidaan kysyä, olisiko hätäaputyömaiden viranomaisilla muu kuin laillinen oikeus kieltäytyä ottamasta töihin muita kuin työtodistuksen haltijoita. Olisiko heillä ollut myös moraalinen oikeus käännyttää nälkäänäkevä väes-tö pois ainoan avun luota? Näitä ongelmia ei kyetty ratkaisemaan senaatin päätöksessä, mutta myöskään Snellmanin hylätyssä ehdotuksessa ei otettu kantaa näihin käytännön ongelmiin.

Snellmanin esityksessä oli ainakin yksi heikkous vähemmän. Siinä työntekijälle osoitettiin selvä suunta, jossa töitä olisi ja selvä lupaus saada sitä työtodistusta vastaan, koska työntekijöiden lukumäärä oli laskettu etukäteen ja ilmoitettu lähtökuntaan. Senaatin päätöksen mukaan työntekijälle voitiin osoittaa myös suunta, mutta työtodistus ei taannut varmaa työtilaisuutta perillä, koska samoja lupauksia oli jaettu ympäri maata.

Snellman seurasi väestön liikehdintää reaaliajassa. Hän kirjoitti tammikuussa 1868 huolissaan von Alfthanille kuultuaan väestön vaelluksesta Viipuriin: ”Eikö mitään työtä voida järjestää? – – Rimojen viennin pitäisi olla kannattavaa. – – Lautoja käsin sahattaessa täällä tehdään rimoja kelleksistä. Ohuimmatkin kuusen oksat oikeastaan kelpaavat.” Tilanne oli se, että ”on Herran kädessä, miten siemenviljaa saadaan kevääksi ajoissa perille”. Suurinta huolta tuotti Vaasa, josta oli loppumassa kaikki vilja. Kirje loppuu: ”Jos rahaa olisi, ei olisi hätää lainkaan. Mutta valitettavasti – kaikki on lopussa.”376 Von Alfthan vastaa, että työkykyisten henkilöiden liikkeellelähtöä on tällaisina aikoina vaikea estää: ”Padot pitävät vielä, mutta tulva nousee. Satunnaisilla avustuksilla voidaan jonkin aikaa vielä paikata padon murtumia mutta vesi nousee silti.”377

Pato murtui lopullisesti ja ongelmat tulivat näkyviin katastrofaalisesti Riihimäen–Pietarin-radan ratatyömaalla. Hausjärvellä esimerkiksi vaivaishoitolautakunta ei ryhtynyt enää mihinkään muuhun toimenpiteeseen, kun tieto rautatiestä tuli. Senaatin määräyksen mukaan matka- ja työlupia sai antaa vain täysin työkykyisille miehille. Käskyä oli mahdoton noudattaa, koska heti syksyllä Hausjärvellä alkoivat kiertää ensin omapaikkakuntalaiset ja sitten vieraspaikkakuntalaiset kerjäläiset. Tilanne Hausjärvellä kärjistyi voimakkaasti, kun ennenaikaiset huhut Pietarin ratatyömaasta alkoivat vetää väkeä ratatyömaalle. Pääasiassa Pohjanmaalta ja Pohjois-Hämeestä tulvi kokonaisia perhekuntia.

Pietarin-radan Riihimäen ratajakson rakennuspäällikkö, insinööri G. Strömberg otti miehiä töihin parhaan kykynsä mukaan. Lähiseutujen asunnot täyttyivät työmiehistä ja kulkutaudit alkoivat levitä. Ensin rakennettiin sairashuoneita ja lopulta tarvittiin myös hautausmaa. Väitetään myös, että valtio käytti tunnottomasti hyväkseen ratatyömaalla työväen hädänalaista asemaa maksamalla heille liian pientä palkkaa. Aluksi huonoilla palkoilla torjuttiin työnhakijoiden rynnäkköä, mutta hädän kasvaessa työntekijät tyytyivät vähempäänkin. Mies ansaitsi rataa rakentaessaan 80 penniä päivässä, jolla sai noin pari kiloa jauhoja.378 Palkka on yllättävän hyvä verrattuna Kainuun joenperkaustöihin, joista maksettiin vain 40–50 penniä päivässä, mitä pidettiin melkein lahjana, koska normaalivuosina nämä työt oli sitouduttu tekemään ilmaiseksi.379

353                        Alexandra Ramsayn kommentaari, IV: 26.

354                        Saima 4:25.1.1844, Naiskasvatuksesta (I). KT 6, 70–72. Ks. Kinnunen 1981b, 120–121.

355                        Saima 5:1.2.1844, Mitä naisen tulee oppia?(II) KT 6, 72–74.

356                        Saima 9:29.2.1844, Tyttökouluista (III). KT 6, 75–80.

357                        Saima 10:7.3.1844, Tyttökouluista Suomessa (IV). KT 6, 80–83. Ks. Liisa Ketonen, Suomen tyttöoppikoulut autonomian aikakaudella. Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 53. Helsinki 1977, 26–28.

358                        Maija-Liisa Nenonen, Kuopion köyhien Tyttöjen koulu v. 1846–1872. Kuopion isänmaallisen seuran toimituksia 10. Aarni X. 75-vuotisjulkaisu 1958. Kuopio 1958, 23–67. Toivanen 2000, 324.

359                        Yrjä Leiwo, J. V. Snellmanin ja Minna Canthin Kuopio. Suomen Nainen 1957. Pohjois-Savon maakuntakirjaston maakuntakokoelma 99.12. Ks. myös ”Snellmanin kirjeitä kansakoulujen arkistossa. Savo 7.2.1856. Pohjois-Savon maakuntakirjaston maakuntakokoelma 99.12. Kansakoulutarkastaja Jouko Kauranteen ilmoitus.

360                        Tommila 1988, 124–129.

361                        Ahvenainen 1981, 27. Tommila 1988, 156–157.

362                        Ahvenainen 1981, 28–34.

363                        Henrik Knifin kommentaari, IV:7.

364                        Silander 1918, 182.

365                        Silander 1918, 180.

366                        Tommila 1988, 157.

367                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 27.2.1845. KT 7, 361–362.

368                        Patoluoto 1986, 279–286 ja 305.

369                        Pihkala 1981, 43.

370                        Kinnunen 1981b, 96.

371                        Marjatta Tarkoma, Sosiaalipoliittiset näkemykset J. V. Snellman sanomalehtikirjoituksissa. Sosiaalipolitiikan lisensiaatintutkimus. Huhtikuu 2001. Helsingin yliopisto, 83–90. Ks. myös Susanna Fellmanin kommentaari, SA IV:34.

372                        Saima 5:1.12.1844, Onko teollisuutta tuettava kaikissa maissa? (I). KT 6, 94–96.

373                        Saima 6:8.2.1844, Voiko Suomeen syntyä suuria tehtaita? (II). KT 6, 96–99.

374                        Saima 7:13.2.1844, Suomessa on hyödyllisempää tukea käsityötä kuin teollisuutta (III). KT 6, 99–102.

375                        Saima 22:30.5.1844, Käsityöpajojen tilasta. KT 6, 337–340.

376                        E. Alf-Halonen, Taistelu ammattikuntalaitoksesta Suomessa 1800-l. puolivälissä. Kappale J. V. Snellmanin julkista toimintaa. SHS XLI. Helsinki 1954. Julkistettu 1979, 92 ja 114–115.

377                        Saima 4:23.1.1845, Köyhyys ja ylpeys. KT 7, 322–326.

378                        Marina Norrbackin kommentaari, IV:179.

379                        Kirje Jacob Nervanderilta 27.9. 1843. KT 5, 466. Ks. Jyrki Paaskoski. Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia. Helsinki 2002, 330 erityisesti viite 330.