Kasvatuskäsitykset kiteytyvät pedagogiikan professorina

Snellman pääsi arvioimaan Cygnaeuksen suunnitelmia arvovaltaisesti alkaessaan hoitaa 1.3. 1860 pedagogiikan professuuria. Virka oli perustettu 1852 ja oli ensimmäinen laatuaan Pohjolassa. Ennen Snellmania sitä ehti hoitaa vain lyhyen ajan Lars Stenbäck, jonka valintaprosessissa Snellman oli ollut paljon esillä. Snellmanin vanha osakuntaystävä, Vaasan yläalkeiskoulun rehtori Lars Stenbäck haki virkaa, koska pari teologisen tiedekunnan professoria oli kehottanut häntä siihen. Toivuttuaan sairaudestaan von Essenin pappilassa hän ryhtyi haluttomana 7–8 kuukauden työhön. Hänellä ei ollut käytettävissään tieteellistä kirjallisuutta, koska kirjat olivat tuhoutuneet palossa. Hänen vaihtoehdokseen jäi sovittaa tutkimuksen muotoon osa aikaisemmin esittämistään pedagogisista ajatuksista.

Kun hän jakoi pääkaupungissa väitöskirjaansa ottivat Lönnrot, Baranovski, Palmén ja Schauman hänet ystävällisesti vastaan viisi tuntia kestäneellä kierroksella. Stenbäck jännitti kuitenkin, että hänen osakseen tällä tavalla tullut kunnia olisi ristiriidassa tarkastuksen tuomaan häpeään. Kuitenkin virallinen vastaväittäjä Schauman antoi 20.2. lausunnossaan korkeimman hyväksymisen. Hänen mielestään aihetta oli käsitelty ”mitä suurimmilla reformatiivisuudella nurjaa nykytilannetta vastaan”. Stenbäck asetettiin ainoana ehdolle virkaan 21.3. Ensiksi vastaväittäjäksi aiottu Snellman, joka kuitenkin sairastuttuaan estyi, ryhtyi aivan toisin sävyin arvostelemaan teosta.225

Snellmanin käsityksen mukaan Stenbäckin väitöskirjan yksipuolinen mystinen uskonnollisuus oli saattanut tieteellisyyden arveluttavaan välikäteen. Tällä tavalla osakuntatoverukset jatkoivat 20 vuoden tauon jälkeen keskustelua kristinuskon parantavasta voimasta, tällä kertaa sen vaikutuksesta kouluopetukseen. Snellmanin mielestä teosta lukemalla ei oppinut tuntemaan kristillisen kasvatuksen ja opetuksen laatua. Stenbäckin mukaan kasvatuksen tuli pyrkiä palauttamaan se ymmärryksen viisaus ja tahdon pyhyys, joka muka ”alkuperäisesti” oli kuulunut ihmiselle. Snellmanin mukaan nämä gnostilaiset fantasiat eivät olleet uusia, mutta häntä ihmetytti, että ne vaativat heidän vuosisadallaan tieteen ja kasvatusopin asemaa. Teoksen lähtökohtana oli, että jos pedagogia ei työskentele kirkon hengessä ja sen tarkoitusperien hyväksi, toiminta jää vaille siunausta eikä tuota maallista eikä taivaallista hedelmää.

Tästä Snellman sai aiheen tarkastella kristinuskon suhdetta uuteen eurooppalaiseen sivistykseen. Hän halusi osoittaa, että uskonnollisen kasvatuksen ja opetuksen täytyi ottaa huomioon sivistys, joka poikkesi kristityn kannasta. Snellman ei hyväksynyt sitä Stenbäckin väitettä, että teologinen tietous ei ollut pääasia vaan uskonnollinen mielenlaatu. Hänen mielestään mentiin naurettavuuksiin, jos lapselle sanottiin, että Jumala tahtoi hänen oppivan ranskalaisia lauseenparsia, että oli synti hukata nuppineula tai liata vaatteitaan.226

Kouluartikkeleidensa tavoin Snellman opet-ti, että Stenbäckin kaipaamat tiedon ja opetuksen hedelmät ovat rakkautta aatteeseen, teoriaan ja tietoon, halua toteuttaa tiedon ihanteita elämässä. Snellman korosti kuitenkin tiedon korkeampaa merkitystä sellaisenaan. Kun omat erehdykset, virheet ja intohimot harhauttavat ihmiset parhaista pyrkimyksistään, kun ulkonainen sorto pakottaa hautaamaan ihanteet, kun ihanteet häviävät polemiikkiin tai toteutuvat vieraassa muodossa tai kun historian tai luonnon kumoukset uhkaavat haudata aikakausia tai sukupolvia ”seisoo ihminen vielä pää pystyssä tietoisena siitä, että Jumala ohjaa ihmiskuntaa; hän luottaa aikaan, joka on tuleva, ja uskoo vakaasti, että sen päämäärän, johon hän on onnistumatta pyrkinyt, tulevat vielä saavuttamaan onnellisemmat sukupolvet”. Kuitenkin Snellman näpäytti Stenbäckiä lämpimästä siveellisestä innosta Goethen sanoin: ”Väheksy vain järkeä ja tietoa, niin olet antautunut paholaisen armoille.”

Stenbäck loukkaantui Snellmanin ankarasta kritiikistä väitöskirjaansa kohtaan ja aikoi peruuttaa hakemuksensa professorin virkaan. Hän tulkitsi, että arvostelun taustalla oli yleinen viha kristillisyyttä kohtaan ja Snellmanin katkera mieliala näihin aikoihin muutenkin. Stenbäck aikoi kirjoittaa tuttavalleen: ”Vaikka minulla Helsingissä oli tilaisuus omin korvin kuulla Snellmanin misantrooppista tyytymättömyyttä koko maailman asemaa yleensä ja yliopistoa erittäinkin, en kuitenkaan luullut hänen olevan niin täynnä katkeraa sappea kuin tämä arvostelu osoittaa.” Snellmanin arvostelun jälkeen hän koki, että oli julkisesti julistettu ennalta kelpaamattomaksi. Hän ei halunnut lähteä puolustamaan itseään, koska se olisi ”synnyttänyt asian pilaavaa kiihkeyttä” ja siihen olisi ”tarvittu kokonainen kristillisyyden apologia”. Puolustukseen lähtikin von Essen, toinen osakuntatoveri hengellisissä väittelyissä, jolloin kritiikki synnytti pitkän ja kiusallisen kynäsodan, jossa Stenbäck jäi välikäteen.227

Snellman sai kirjoitukseensa kaksi vastakirjoitusta. Åbo Underrättelserissä 27.4.1855 huomautettiin sävyisästi, että kirjoituksessa oli katolista sävyä. Helsingfors Tidningarissa nimimerkki leimasi hänet kristinuskon kieltäjäksi.228 Historia toisti itseään jo toisen kerran, koska nimimerkin takana oli Ylihärmän kappalainen, varapastori C. G. von Essen, Snellmanin vanha taistelutoveri osakunta-ajoilta. Mies oli vielä sukulaismies, olihan hän Anna Christina -sisaren lanko. Purevassa vastauksessaan sukulaismiehelleen229 Snellman ei sietänyt lainkaan kirjoittajan tyyliä, vaikka ei välttämättä tunnistanut vielä tässä vaiheessa nimimerkkiä. Kuitenkin tämän esiintymisessä oli Snellmanin mielestä jotain äärimmäisen vastenmielistä, teennäisessä intoilussa kristinuskon puolesta. ”Se ei ole muuta kuin itserakkaan henkisen kopeuden julkea ilmaus.”

Erityisesti häntä ärsytti von Essenin kehotus lukea huoneentaulua. Tämä viittasi väärinymmärrykseen ja oli viittaus Snellmanin filosofiaoppiin, vaikka hän oli yrittänyt saada selkoa uskonopin suhteesta nykyajan tietoisuuteen. Snellman korosti, että hänen tarkastelutapansa ei sulkenut pois sitä, että ihminen on väline Jumalan kädessä ja ihmisen pyrkimykset ovat keinoja Hänen ihmiskuntaa koskevien suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Hänen mielestään tällainen filosofinen ripaus oli melko tavallinen ajattelevien ihmisten parissa. Jokainen kutsumustaan totena, korkeimpana tarkoituksena maan päällä pitävä ja sen mukaan toimiva edisti Jumalan valtakuntaa maan päällä. Snellmanin mielestä vastineen tekijä yritti todistaa kristillisyytensä moraalisella mustamaalauksella, mikä oli halpamaista. Törkeänä hän piti väitettä, että hän vastustaisi kampanjallaan pedagogian professuurin sijoittamista teologiseen tiedekuntaan.

Snellman lupasi palata asiaan laajemmalla vastauksella, joka ilmestyi elokuussa 1855 pitkänä ja perinpohjaisena kirjoituksena. Se oli suunnattu Lars Stenbäckille ja hänen puolustajalleen.230 Snellman oli edelleen sitä mieltä, että Stenbäckin eikä kenenkään muunkaan pitänyt sallia julkaista kaikenlaisia mystisiä päähänpistoja muka tieteenä ja saarnoja tieteellisen todistelun asemasta, ilman että kukaan panisi vastaan. Hänen mielestään oli pulmallista olla teologian lisensiaatti ja nyt professori ja siitä huolimatta päätyä väittämään, että tieto tieteellisessä mielessä on yhdentekevää siveellisyyden, siveellisen toiminnan, elämän päämäärän, ihmisen ja ihmiskunnan tarkoitusperän kannalta.

Snellman halusi korostaa Stenbäckiä vastaan, että tieto voi myös kantaa hedelmää siveellisessä toiminnassa: ”Tieto sitä vastoin on se vapauden valtakunta, joka on riippumaton kaikesta ulkoisesta, missä ei mikään pakko ja mikään satunnaisuus vallitse.” Siksi toiminta ei ollut elämän päämäärä. Snellman ei hyväksynyt sitä, että vihamielisyytenä kristinuskoa vastaan oli pidetty myös puheita kirkon ja koulun erottamisesta. Hän muistutti, että kristillisyys oli pian kahden tuhannen vuoden ja uskonpuhdistus Suomessa pian 300 vuoden ikäinen; kansanopetus ja oppikoulu olivat koko ajan olleet papiston käsissä. Vaikka ei ollut epäilystä, että opin puhtautta ei ollut valvottu tarkasti, Stenbäckin mukaan edes uskonnonopetus ei ollut sellaista kuin pitäisi.

Näkemättä elokuun kirjoitusta von Essen oli ehtinyt lähettää Helsingfors Tidningariin vastineen Sana sanasta omalla nimellään, mutta joutui kirjoittamaan heti uuden nimettömänä. Tähän Snellman vastasi syyskuun numerossa.231

Stenbäckin ja Snellmanin katsomusten erilaisuus johtui persoonallisuuden ajatuksen erilaisesta käsittelystä. Stenbäckin mukaan persoonallisuuden oleellisin tunnusmerkki oli toiminta, kun taas Snellman korosti tietoisuutta. Siksi kasvatusopin historia oli Stenbäckille kasvattajapersoonallisuuksien historiaa. Stenbäck ei halunnut kuulla puhuttavankaan kasvatusopillisesta järjestelmästä. Hänelle kasvatus oli kasvattajan persoonallisuudesta välittömästi esiin puhkeavaa toimintaa, jonka ohjaavana voimana oli kasvattajan intuitiivinen näkemys. Tällainen katsomustapa oli kristillistä humanismia.232

Stenbäckin kulttuurifilosofia oli samanlaista kuin hänen puolustajansa von Esseninkin. Kulttuurilla oli arvonsa paitsi ajassa, myös iankaikkisuudessa, mutta todellinen kulttuuri oli kristillistä. He arvostelivat kirpeästi Snellmanin edustamaa hegeliläistä intellektualismia ja tieteen yliarviointia.233 Schauman ei väittänyt, että kristillinen sivistys olisi ainoaa todellista sivistystä. Sekin kulttuuri, joka ei ollut suorastaan kristillistä, perustui jumaliseen impulssiin, koska kaikki inhimilliset kyvyt olivat Jumalan lahjoja.234

Von Essen vastasi tähän vielä joulukuussa ja esitti omien sanojensa mukaan ”tilinselvityksensä”.235 Henkilökohtaiseksi kääntynyt kiista päättyi muutamiin tuimiin sanoihin joulukuussa Litteraturbladissa. Snellmanin mukaan von Essen ei ollut jesuiitta mutta laati tiliselvityksen samalla tavalla kuin jesuiitta olisi sen laatinut. Von Essenin huono tapa käydä polemiikkia oli solvaus sivistynyttä yleisöä kohtaan ja oli vienyt lokaan kysymyksen, jonka pohtiminen olisi jokaisen ajattelevan ihmisen etu.236

Von Essenin jatkaessa väittelyään Stenbäck oli melkein taipunut Snellmanin kannalle. Stenbäck nimitettiin professuuriin 31.5., ja tämä huonokuuloinen, Isonkyrön kirkkoherraksi hakemaan ehtinyt mies astui virkaansa 28.10. Puolisolleen hän kertoi virkaanastujaisluennostaan: ”Kuvittele mielessäsi suuri kokous naisia ja herroja ja minut kullalla koristellussa kateederissa. Se oli omituinen paikka puhua kristillisyydestä.” Hän koki, että puhe oli vastalause Snellmanin kirjoituksille ja hän olisi valmis painattamaan sen, jos Snellman pyytäisi. Luentosarjansa aloituksessa 27.10. hän luennoi kasvatusopista kristillisyys lähtökohtana mutta tahtoi selvästi välttää yksipuolisuutta, josta Snellman oli häntä kritisoinut. Vaikka osa tähtäsi suoraan Snellmanin muistutuksiin, Stenbäck on lähentynyt selvästi tämän käsityksiä. Hän koki olevansa jatkuvasti ”pahassa pälkähässä” luentojen kanssa, koska kuulijoiden joukossa istui usein kaupungin papistoa ja von Kothen. Stenbäck ei voinut ymmärtää millä pitäisi vireillä näiden sivullisten huomion. Hän toivoi olevansa ”palava hengessä”, jotta voisi olla heille hyödyksi.

Snellmanin osumista oikeaan todisti myös Stenbäckin kokemus eräästä Schaumanin pitämästä iltajumalanpalveluksesta. Hänen mielestään saarna oli ”teeskenneltyä, puhdasoppista mutta abstraktia ja oppinutta, nuhteetonta mutta ilman elävää sovelluttamista”. Sama mies oli kuitenkin nostanut arvioinnillaan hänet professoriksi. Joulukuussa Stenbäck tapasi Tengströmin luona perhejuhlassa, jossa mukana ollut Snellman oli hyvin ystävällinen ja ”koetti saada entiset peittoon”. Stenbäck pääsi pääkaupungin kuristuksesta pois, kun hänet nimitettiin 26.12. Isonkyrön kirkkoherraksi.237

Stenbäckin seuraajaa valittaessa konsistorin huomio kiintyi Snellmaniin, joka pitkässä ja tyhjentävässä lausunnossaan normaalikoulun perustamisesta 30.1.1861 oli osoittanut asiantuntemustaan opettajavalmistuksessa. Kun lopullinen asetus julkistettiin 30.1.1862, seurasi se Snellmanin ehdotusta.238 Snellmanin valinta pedagogiikan professuuria hoitamaan ei ollut yllätys, koska jo pelkästään hänen pitkäaikainen teoreettinen ja käytännöllinen kiinnostuksensa kasvatuskysymyksiä kohtaan puhui valinnan puolesta. Kasvatuksen ja sivistyksen ongelmat olivat olennainen osa hänen yhteiskuntafilosofiaansa. Vuoden 1856 koulujärjestyksen mukaan opettajakoulutus oli osa pedagogiikan professorin tehtäväalaa. Koulukasvatus jäi kuitenkin yllättävän vähälle huomiolle, koska lehtikirjoitukset viittasivat muuhun. Enemmän aikaa hän käytti perhekasvatukseen, jota luennot veivät eteenpäin.239

Perhekasvatus oli Snellmanille näihin aikoihin muutenkin läheinen aihe. Samaan aikaan lehdistössä oli menossa taistelu Cygnaeuksen fröbeliläistä kasvatusmetodia vastaan. Käytännön arki tuli tutuksi leskeksi vuonna 1857 jääneelle Snellmanille. Organisoidessaan lasten kasvatusta yhdessä taloudenhoitajansa kanssa hän tiedosti asian uudella tavalla. Samalla oman äidittömän lapsuuden muistot palautuivat hänen mieleensä. Kodin ja koulun tehtävät konkretisoituivat myös omien lasten koulunkäynnin myötä. Keväällä 1861 Hanna oli 14-vuotias, Anders Henrik 13, Johan Ludvig 11 ja Wilhelm 10. Ainoastaan 6-vuotias Karl oli enää kotona. Hanna kävi Helsingin tyttökoulun ja kaikki pojat Helsingin normaalikoulun.

Kevätlukukaudella 1861 Snellmanin pitämä kasvatustieteen luentosarja240 on ainoa systemaattinen esitys hänen pedagogisesta ajattelustaan. Yleisistä ja yksityisistä syistä häntä vaivasi suuresti se, että kasvatustieteessä käytössä olleista oppikirjoista puuttui yleinen järjestelmä ja siten myös johtava periaate. Luentosarjallaan hän toivoi voivansa yrittää korjata tämän puutteen. Omaan kokemukseensa hän ei voinut vedota, mutta hän aikoi turvautua historiaan, josta suuri elämänkokemus löytyi. Sen tuella hän aikoi vastustaa isänmaassaan vallitsevia epäkohtia osin kasvatuksessa ja vieläkin enemmän opetuksessa.

 

Snellman lähti siitä, että ihminen oli sitä, miksi hän itsensä teki. Kukaan ei ollut muuta kuin mitä hän halusi olla. Ihmisen ei tullut tahtoa muuta kuin mitä hänen tuli olla; tätä oli järki, tämä oli todellinen vapaus. Ihminen syntyi epävapaana, mutta hänellä oli edessään maailmanhistoria, nykyisyydessä elävänä siteenä, johon hänet oli sidottu. Hänen tahtomistaan ja tietämistään määräsivät annettu maailmantilanne, hänen oman kansakuntansa paikka historiassa ja hänen perheensä yhteiskunnallinen asema. Snellmanin mukaan kasvattajan osuus oli puutarhurin työ, joka asettaa tämän ihanan kasvin päivänvaloon ja kastelee sitä.

Snellman korosti, että ihmiskunnan alku eli ihmisen nouseminen mudasta huolehtimaan itsestään ei ole kiinnostavaa. Hän ei halunnut pohtia kysymystä tradition alusta. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen – täydelliseksi, tietäväksi ja tahtovaksi. Koetamme vain käsittää sen, mikä on. Snellmanin johtoajatus oli, että ihminen ei synny ihmiskuntaan; hän syntyy tähän perheeseen, joka kuuluu tähän yhteiskuntaluokkaan, tässä kansakunnassa, tässä kansakunnan elämän ajankohdassa. ”Tapa on Nilsiässä toisenlainen kuin Helsingissä – vapaus metsäpolulla eri asia kuin täkäläisillä katukäytävillä.” Tähän toimintaan ihminen syntyy ja kasvaa, ja se on oikea, tapana. Yleensä kaikkea luontoa koskeva tieto on objektiivista. Tieto maan kiertämisestä auringon ympäri on sama aasialaisille tai eurooppalaisille. Historian pragmaattinen puoli, historiallinen vakaumus, on eri asia. Oikea kansallisen tavan muodossa vallitsevana ei toteudu tiedottomasti. Osalliseksi tekeminen traditionmukaiseen tahtoon on kansallista. Kasvatus on tarkasti perinteistä tietämistä, ja sen vastakohtana on yleisinhimillinen, johon pyritään. Traditio on alussa välttämätön. Snellman kehottikin: ”Herrojen tulee jatkuvasti koota tietoa ja siirtyä toiminnan maailmaan. Mitä enemmän te niin teette, sitä vähemmän tieto ja toiminta suo teille minkäänlaista rauhaa – työskentelystä järjellisen vakaumuksen ja vapauden puolesta.”

Snellman korosti sitä, että kansakunnan yleisen tavan juuret ovat perhetavassa. Perheen elämällä on siveellinen oikeus itsessään; kukaan perheen ulkopuolinen ei saa siihen sekaantua. Yhteiskunnan valta jää kodin kynnyksen ulkopuolelle. Oikea on perheessä todellisena valtana, vanhempien valtana, joka tunnustetaan päteväksi. Snellman muistutti, että ihminen ei elä kerran täällä, toisen tuolla, perheessä, kansalaisyhteiskunnassa, valtiossa. Sama teko on siveellinen perheen näkökulmasta, lainmukaisena ja isänmaallisena. Kun ihminen toimii perhe-elämässä todellisessa perherakkaudessa, hänen ei tarvitse huolehtia lainkuuliaisuudesta ja isänmaallisuudesta, koska sellainen teko on ilman muuta myös lainkuuliainen ja isänmaallinen.

Snellmanin mukaan siveellinen omatunto opettaa isälle ja äidille, mitä kunakin hetkenä tulee tapahtua. Ilman tätä suhdetta kasvattaja ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Mikään teoria tai mielenlaatu ei tässä auta. Perheessä omatunto on perherakkautta. Missä sitä on, siellä kasvatus on hyvää. Äiti ja isä antavat rakkauden lapseen johtaa itseään ja ratkaista oikeasta ja väärästä lapsen toiminnassa, jolloin tämä rakkaus muodostaa vanhempien siveellisen omantunnon. Samalla tavalla lapsen rakkaus vanhempiin on siveellinen omatunto. Siksi siveellinen kasvatus ei voi tapahtua perheen ulkopuolella, koska silloin puuttuisi kasvattajan siveellinen omatunto.

Snellmanin mukaan oikealla toiminnalla tulee olla objektiivinen, yleispätevä luonne, mikä leima kasvattajan pitää käskyilleen antaa. Ihmisen tulee osoittaa totuudellisuutta, oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä ja hyväntahtoisuutta. Tämän tulee tapahtua rakkaudesta Jumalaan, siis jumalalliseen tahtoon. Tässä on uskonopin merkitys siveellisen kasvatuksen kannalta. Se antaa käskylle ja lapsen toimintatavalle objektiivisen luonteen. Rakkaus Jumalaan ei korvaa rakkautta lapseen. Se ei opeta lapselle, miten tämän tulee toimia. Vanhemmat ovat Jumalan tahdon tulkkeja, että he ja heidän rakkautensa on olemassa.

Snellmanin mukaan Palmerin Evangelische Pedagogik ja Raumerin Geschichte der Pedagogik -teoksissa korostettiin oppia ihmisen syntisestä luonnosta eli perisynnistä. Heidän mukaansa Rousseaun ja Pestalozzin virhe oli, että he eivät tunnustaneet taipumusta syyllisyyteen myös perisyntinä. Snellman ei tyytynyt kirkolliseen ja teologiseen oppiin, koska se oli mystiikkaa, oppia sovituksesta uskon kautta. Snellman ei hyväksynyt sitä, että se oli jätetty hengen todistuksen varaan ilman pätevää todistelua. Osuvin teologinen käsitys hänen mielestään oli Anselm Canterburyläisen ajatus: miksi valittaa syntiä, koska ilman sitä ei ole sovitusta. Uskonnollinen perisyntioppi ei Snellmanin mielestä ollut pedagogisesti toimiva, sillä se tähtäsi ihmisen täydellistymiseen ja autuuteen toisessa maailmassa. Kasvatukselle ei ollut parempaa ilmaisua kuin että se oli ihmisen täydellistymistä.

Snellmanin mukaan kansallinen tapa muovautuu äidillisessä lastenhoidossa, mihin uhrautuvaisuuteen kukaan muu ei kykene. Yksikään äiti ei hoida omaa lastaan sen mukaan mitä kasvatustieteen professori määrää, vaan tekee sen oman mielensä mukaan. Hän tietää sen itsestään, eikä yksikään ihminen maailmassa voi ottaa tätä vastuuta hänen hartioiltaan. Hän turvautuu vain omaantuntoonsa, rakkauteensa lasta kohtaan. Snellman kertoi esimerkin: ”Suomalainen talonpoikaisnainen vie sylilapsen 30 asteen pakkasessa 50–60-asteiseen saunaan ja takaisin. Hieno äiti voisi pyörtyä tällaisesta. Hänen lapsensa kylvetetään ammeessa. Kaikki ovenraot tukitaan – huone lämmitetään – ammeen ympärille ripustetaan täkki. Lapsi kääritään flanelliin. Äärettömän suuri vaivannäkö, josta kuitenkin seuraa nuhaa kenties useammin kuin talonpoikaislapsen saunareissuilta. Pedagogi voi toki suositella jälkimmäistä ja tuomita edellisen. Mutta hän saarnaa kuuroille korville. Talonpoikaisnainen ei ehkä ajattele asiaa. Mutta tuollainen kylvettäminen hänen tuvassaan ja hänen puitteissaan luultavasti tappaisi hänen lapsensa. Hän vain tietää, että hänen menettelytapansa on hyvä ja jättää kaiken muun omaan arvoonsa.”

Snellmanin mukaan lastenkodeissa ja lastenseimissä voidaan tehdä kaikenlaisia kokeiluja, mutta siveellistä kasvatusta siellä ei voida toteuttaa. Kaikki yritykset asettaa kasvattamislaitokset perheen tilalle ovat erehdystä ja usein pelkkää suunsoittoa. Hätätapauksena ne voivat toimia silloin kun vanhempia ei ole, mutta silloinkin on parempi olla kasvatusvanhempien hoidossa. Silloin voi Snellmanin mielestä jossain määrin syntyä sitä rakkautta, siveellistä omaatuntoa, joka luo tapaa, muovaa moraalista mielenlaatua ja uskonnollista vakaumusta, tietoisuutta tavan yleispätevyydestä.

Tarkempia ohjeita antaneen Snellmanin mukaan siveellisessä kasvattamisessa ensimmäinen asia on lasten totuttaminen vanhempien tapoihin. Rakkaus johdattaa vanhemmat tunnustamaan omassa tavassa oikeaksi sen, mihin he haluavat lapset totuttaa. He karttavat sitä mitä pitävät huonona tapana ja koettavat johdattaa lasta siihen, jonka he tunnustavat oikeaksi. Se on tapa, joka lapseen tulee juurruttaa. Se on vanhempainrakkauden muodostamaa heijastumaa. Uskonnollinen pyhyys suojelee vanhempien käskyjen tai omantunnon sattumanvaraisuuksilta. Snellmanin mielestä oli hölmöä väittää rukousta ja jumalanpalvelusta lapsille sopimattomiksi. Päinvastoin se oli heille ainoa oikea uskonnollinen kasvatus. Yhtä väärin hänen mielestään oli ajatella, etteivät lapset ymmärrä mitä Jumala on. Se on helpompaa ymmärtää kuin mitä kivi on, koska Henki todistaa hengestä. Kansakouluissa uskonnonopetus oli erityisen tärkeää – koska uskonnollinen vakaumus antaa lujan pohjan sille, milloin auktoriteetti hylätään ja oma harkinta astuu tilalle.

Snellmanin perimmäinen kasvatusopillinen tavoite oli siinä, että siveellisen kasvatuksen tuli viime kädessä olla isänmaalliseen tapaan kasvattamista. Perheen tapa on kansallista, mikä kumpuaa isien perinnöstä ja inhimillinen tieto muovaa sitä, mutta kansallisessa muodossa. Sen juuret ovat taipumuksessa isänmaan ja äidinkielen rakastamiseen, rakkaudessa itse perheen tapaan isien tapana. Oikea on sitä, että tavalla tulee olla kansallinen luonne. Lasta ei voi kuitenkaan varsinaisesti opastaa isänmaalliseen tapaan.

Luennollaan Snellman kokosi yhteen myös naiskasvatuksensa perustan. Snellman korosti yhteiskunnallista toimintaa miehen asiana. Selvää oli, että nainen puolison ja äidin tehtävässä kuului kansalaisyhteiskuntaan. Hän oli perityn tavan säilyttäjä ja äidintehtävässään hän tuli olla tietoinen velvollisuudestaan isänmaata kohtaan. Jos kansakunnan naisilla oli isänmaallista tietoisuutta, niin kansakunnassa oli isänmaallisia miehiä. Missä naiset käsittivät rakkaudellaan kansakunnan tilanteen, se ei voinut heikentyä. Nainen ei vaikuta vain lapsiin vaan puolisoon ja miehiin yleensä. Tämä välillinen, miehen kautta tapahtuva isänmaallinen toiminta on naisen toimintaa.

 

Naiskasvatuksen ihannetta Snellman toteutti omassa kodissaan kasvattaessaan Hanna-tytärtään:

 

Toivottavasti olet myös ajatellut sitä, miten onnekasta on kun on omaisia, joiden luona saa tuntea läheisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Sinä Hanna-rukka olet kotona aika usein osoittanut, ettet osaa antaa arvoa sille, kun olet käyttäytynyt niin kovasti ja rakkaudettomasti veljiäsi kohtaan. Usko Pappaa: tulee sekin aika, jolloin te etäällä toisistanne joudutte katkerasti katumaan sitä, että ette kohdelleet toisianne kuten pitäisi, niin kauan kuin Luoja salli teidän asua yhteisessä kodissanne.

Sinä olet vanhin, ja siksi sinun pitäisi näyttää muille hyvää esimerkkiä. Lisäksi kovaluontoisuus on tytössä vähemmän ymmärrettävää. Naisen korkein avu on hyvä sydän. Se loistaa hänen silmistään ja kasvoiltaan ja kaikista hänen toimistaan. Sellaiset naiset voittavat kaikkien ihmisten rakkauden, ja heidän elonsa maan päällä tuottaa siunausta. Ihminen voi itse hankkia itselleen sellaisen mielenlaadun, jos hän totuttautuu ajattelemaan vähemmän itseään, omaa iloaan ja omaa etuaan, ja sitä vastoin alituiseen pyrkii ilahduttamaan muita ja huolehtimaan heidän parhaastaan. Pappa on monasti ollut syvästi huolissaan, kun olen nähnyt, miten vähän Sinä olet pyrkinyt tähän; sillä samaan tapaan kuin sinä opit kohtelemaan lähimpiäsi ja kotia, veljiä, palvelijattaria ja muita, samaan tapaan sinä tulet kohtelemaan muita ihmisiä koko elämäsi ajan.241

 

Toisaalta isollasiskolla vanhimpana oli melkoisen haastavaa pikkuveljiensä kanssa. Tämän osoitti hyvin Snellmanin kirje poikien opettajalle: ”Olen murheekseni kuullut, että pojista kaksi on tänään passitettu ’kansliaan’. Nuorimmainen on valitettavasti yrittänyt salata tökerön käyttäytymisensä valehtelemalla. Hän sanoo kuulleensa, ettei vahtimestari anna avaimia pikkupojille, ja kurituksen pelko sai hänet kieltämään tapahtuneen. Koska hän on jo saanut rangaistuksensa, en voinut tehdä muuta kuin moittia hänen käytöstään. Mitä taas toisen tilillä oleviin asioihin tulee, en usko, että hänellä on koskaan ollut hallussaan tupakkaa, vaan hyvät ystävät ovat tarjonneet sitä hänelle. Tunnustettuaan asian hän on aiemmin saanut minulta varoituksen. Toivon, että hän pysyttelee erossa houkutuksesta uusiutuneiden nuhteitteni jälkeen.”242

Kasvatustieteen luentosarjansa lopuksi Snellman määritteli julkisen opetuksen tehtävän. Vaikka tieto sen edistyessä ja kansojen kanssakäymisen lisääntyessä oli tullut yhä yleisinhimillisemmäksi, korkeimmalla tasolla säilyi kansallinen muoto, kansalliskirjallisuudessa – maailmankatsomuksena. Julkisen opetuksen tehtävä oli välittää kansakunnan tieto ja yleisinhimillinen tieto. Valtiovallan kansallisen toiminnan oikeus ja velvollisuus oli opetuslaitostensa kautta ylläpitää tätä kansakunnan yhteyttä ihmiskuntaan. Kaikki koulutus – niin kansakoulu kuin oppikoulukin – joka ei perustunut tähän, oli väärällä pohjalla.

Pedagogisella luentosarjallaan Snellman puhui opetuksesta vähemmän mutta pääsi palaamaan siihen toimiessaan Z. J. Cleven vastaväittäjänä lokakuussa 1861, kun viran vakinaista toimijaa haettiin. Cleve oli tutkinut koululaitosta Skandinaviassa, Saksassa ja Sveitsissä. Konsistorille esittämässään lausunnossaan 21.10.1861 Snellman pureutui vain yhteen kohtaan, väitöskirjan toiseen lukuun Koulun tehtävä yhteiskunnallisessa sivistyksessä. Snellman ei hyväksynyt väitettä, että koulu saattaa voimaan sen, mikä on puhtaasti inhimillistä, sinänsä totta, kaunista ja oikeata. Snellmanin mielestä Cleve ei todistanut koulun tarkoitusta filosofiselta kannalta oikeutetuksi eikä esittänyt sitä edes historiallisen kehityksen tuloksena. Snellmanin mielestä tapa, mikäli koulu siihen vaikuttaa, on ja sen pitää olennaisesti olla kansakunnan oma. Vain välillisesti tiedon avulla se saa yleisinhimillisen leimansa.

Tämä muistutus ei horjuttanut kuitenkaan sitä, että tutkimuksella oli huomattava tieteellinen arvo ja se vastasi täysin tarkoitustaan. Kun toisen hakijan J. O. I. Rancken opinnäyte hylättiin, Cleve määrättiin hoitamaan virkaa 14.9.1861, juuri sopivasti ennen kuin komitea aloitti työskentelynsä Cygnaeuksen koulusuunnitelman arvioimiseksi. Cleve määrättiin virkaan lopullisesti 28.1.1862.243

 

225                        Aspelin–Haapkylä 1917, 469–476.

226                        Litteraturblad 1855:3. Kotimainen kirjallisuus: arviointi teoksesta Lars Stenbäck, Kasvatusopista ja sen nykyisestä kehityksestä. KT 12, 365–380.

227                        Aspelin–Haapkylä 1917, 478–479.

228                        Helsingfors Tidningar kesäkuu 1855:50 ja heinäkuu 1855:51

229                        Litteraturblad 1855:7. Vastine artikkeleihin, jotka ovat laatineet nimimerkit –l–r–l Åbo Underrättelserissä nro 33 sekä –n Helsingfors Tidningarissa nro 50–51. KT 12, 466–473.

230                        Litteraturblad 1855:8, Litteraturbladin käsitys hra Stenbäckin tutkielmasta [kasvatusopin nykyisestä näkökannasta. KT 12, 490–505

231                        Litteraturblad 1855:9. Herra C. G. von Essenille. KT 13, 50–52.

232                        Matti A. Sainio, Kasvatuksen ongelma 1800–luvun suomalaisessa teologiassa. Jyväskylä 1953, 40–55.

233                        Sainio 1953, 78.

234                        Sainio 1953, 68.

235                        Helsingfors Tidningar 15.12.1855: 98, Välienselvitys hra J.V.S:n kanssa

236                        Litteraturblad 1855:12, Luettava toisena päivänä kuin edellinen. KT 13, 104–106.

237                        Aspelin–Haapkylä 1917, 485–501. Stenbäckin kasvatusopillisia ajatuksia on selostanut V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog I–IV. Suomen kasvatusopillisen yhdistyksen aikakausikirja 1911–1912 ja K. Sorainen, Lauri Stenbäck kasvatusopillisena ajattelijana. Kasvatus ja koulu 1935.

238                        Snellmanin lausunto normaalikoulun perustamisessa 30.1.1861. KT 17, 306–312. Pertti Hakalan kommentaari, SA X:68.

239                        Ks. Kari Väyrysen kommentaari, SA X:65.

240                        Kasvatustieteen luentosarjan käsikirjoitus, kevätlukukausi 1861. KT 17, 215–304.

241                        Kirje Hanna Snellmanille 25.1.1861. KT 17, 305.

242                        K. G. Leinebergille elokuussa 1861. KT 18, 37.

243                        Snellmanin lausunto Cleven kelpoisuudesta pedagogiikan professuuriin 21.10.1861. KT 18, 102–105. Ks. myös Väyrynen 1992, ”Leben und Werk von Cleve” 215–221.

Opiskelija huoneessaan 1860-luvulla. Piirros Savokarjalaisen osakunnan käsinkirjoitetussa lehdessä 1868. Museovirasto.