Kansallisuustaistelija kuolee

Ikävuodet 65–75 olivat olleet Snellmanille kiivaan toimeliaisuuden aikaa ja kaukana normaalista vanhuuden levosta. Snellman osallistui tiiviin perhe-elämän ja vaativan pankinjohtajatehtävän lisäksi elämänsä viimeiset kymmenen vuotta aktiivisesti julkiseen keskusteluun sanomalehdissä ja valtiopäivillä. Oli kuitenkin selvää, että 1870-luvun loppuun mennessä tilanne oli muuttumassa. Käsialan huononeminen on hätkähdyttävän selkeästi nähtävissä pankin kassakirjassa; kirjoitus on epävarmaa ja vapisevalla kädellä tehty. Monet sairaudet häiritsivät Snellmanin työntekoa; hengenahdistus, silmätulehdukset ja alakuloisuus. Vähitellen Snellman alkoi väsyä, vaikka taistelijan liekki paloi vielä. 73-vuotias isä kirjoitti vanhimmalle pojalleen: ”Erinäiset riidat ovat vaikuttaneet siihen, että olen lykännyt kirjoittamista päivästä toiseen”, mutta seuraavassa kirjeessään jo: ”Minusta on nykyisin tullut niin hidas kirjoittamaan, että kirjeetkin lykkäytyvät päivästä päivään. Älä siis pahastu vaitiolostani. Olen nyt viikon ajan potenut yskää ja joutunut pysyttelemään sisällä, jaksamatta yhtään mitään. – – Vanhuus painaa minua päivä päivältä enemmän.”287

Snellman työskenteli kuitenkin jatkuvasti vanhojen rutiinien mukaisesti: ”Olen tänä iltana (yönä) kirjoittanut paljon ja olen väsynyt.”288 Vanhimmalle pojalleen hän kertoi tuntemuksistaan: ”Kuten tiedät, kaikki tällainen huolestuttaa minua, kun kukaan muu ei ymmärrä pitää mistään huolta. Lisäksi minulla oli pari päivää reumatismia oikeassa polvessa, niin että liikkuminen oli vaivalloista ja oli pysyteltävä sisällä. Nyt se on toennut Apodeldocsonin avulla.”289 Mielialat vaihtelivat kovasti ja kesänvietto Danskarbyssä piristi häntä: ”Olen pannut kuntoon kaikki kalavehkeet ja vetänyt pitkän siiman – ja saanutkin varsin mukavasti haukea ja ankeriasta. Liikun aika sukkelasti ja minulla on poika apuna.”290

Viimeisinä vuosinaan isä-Snellmania piristi valtavasti kesällä 1880 vanhimman pojan rakastuminen 32-vuotiaana viipurilaisen kauppiaan tyttäreen, 20-vuotiaaseen Anna Maria Alfthaniin. Isän kirje pojalle on riemuisa: ”Rakas Hinni. Luoja Sinua siunatkoon ja varjelkoon Sinun tulevaisuuttasi! Sinun onnesi ja mielihyväsi ovat myös minun. Olet kyllin vanha tietääksesi, että kosiorakkaus, vaikka onkin tarpeellista, ei takaa avio-onnea. Siihen vaaditaan syvää velvollisuudentuntoa ja vähäisiä omien oikeuksien vaatimuksia. Sekä ymmärrystä perustaa ja säilyttää vakavarainen koti ja löytää sieltä elämänsä ilo.”291

Isä-Snellman oli perheen koossa pitävä voima edelleen kesällä 1880: ”Toivoin, että pääsisimme kaikki yhdessä Herran ehtoolliselle sunnuntaina – varmaankin viimeisen kerran yhdessä. – – Varsinkin kesästäni tulee murheellinen, kun en voi olla muutamaa päivää maalla. Ja minulle on tuottanut rauhaa ja lepoa, kun olen myös saanut olla pari viikkoa yksin täällä kaupungissa. Nyt minulla on hupia Hannasta ja Ellenistä, jotka tepsuttelevat ympäriinsä yötä päivää. Sekä Villestä, joka tulee näkyviin vain päivälliselle, joten toimin pelkästään seurueen majatalonisäntänä. Harkitsen vakavasti talon myyntiä, vaikka vanhuuteni lisäriesaksi tuleekin kai sitten muutto talosta taloon ja vanhoista tavoista luopuminen.” 292

Samana kesänä Snellman oli piristyneenä omassa elementissään, kun pääsi järjestelemään vanhimman poikansa kodin perustamista iskulauseella: ”Älä lainaa mitään kodin perustamiseksi. Me tulemme apuun.” Hän korosti, että muualta lainaaminen häpäisisi hänet. Hän otti selvää huonekalujen hinnoista Heimbergerilta ja lupasi maksaa ne ja lähettää rautateitse perille. Hän suoritti tarkkaa vertailua laadun, hinnan ja toimitusnopeuden välillä. Tulevan appiukon toimeliaisuudesta antaa hyvän kuvan seuraava kirje: ”Kirjoitan vielä, antaakseni Sinulle neuvon, jos tahdot sitä noudattaa. Toilettilipaston pitää olla lyhyt ja matala – kuin matala pöytä, mutta enintään 6 qv. pitkä. Peilin on oltava tasan sillä korkeudella, että Anna voi siitä tarkastella herkkiä kasvojaan, kun se on takakenossa, ts. tavanomaisessa asennossaan. Jos ylävartalon tahtoo näkyviin, peili on käännettävä pystyasentoon. Sen pitää ennen kaikkea olla pyöreä, ei liian iso. Neliskulmainen on hankala ja ehdottoman vanhanaikainen. Lisäksi se takakenoon käännettäessä pyyhkäisee pois kaiken mitä pöydällä on. Kun peili on pyöreä, pikkutavarat sen molemmin puolin pysyvät paikoillaan. Tutkailin uusimpia malleja Heimbergerilla, ja valitsin sen, jota pidin erinomaisen sievänä ja kauniina.”293

Kaiken kodinperustamisen jälkeen uupunut Snellman alkoi epäillä, jaksaako hän osallistua häihin Viipurissa. Se ratkesi vasta viime tingassa, vain viisi päivää ennen häitä. Häälahjan miniälleen hän oli suunnitellut tarkkaan: ”Olen hankkinut Annalle maljan, mutta lisään siihen sokeripihdit ja sirottimen, jollei Annalla jo ole sitä lajia. Kirjoita siitä heti tai sähkötä ’Molempia on’ – ’Kumpaakaan ei ole’ – ’Pihdit puuttuvat’ – ’Sirotin puuttuu’ – tai jotain semmoista. Käy hyvin päinsä, että Hanna antaa nämä tavarat.”294

Snellmanin runsas varojen käyttö lasten kuluihin oli yllättävää, kun hän itse taisteli elämänsä loppuun saakka lainojen lyhentämiseksi ja velkaantumista vastaan, kuten hän totesi ystävälleen A. F. Boreniukselle Porvooseen: ”Harmillinen velkani teidän säästöpankille on edelleen jäljellä, ja vaivaan sinua jälleen kuten ennenkin koronmaksuasiassa lähettäen ohessa 108 markan maksusitoumuksen.” Samalla hän huomasi, että ystävä oli tullut vanhaksi, kun tämä ei enää käynyt kylässä. Omasta kokemuksestaan hän tiesi, että iän karttuessa sitä käpertyi enemmän kokoon omaan simpukankuoreensa.295

Vilhelmin päivän puheissaan hän alkoi viitata yhä enemmän lähestyvään kuolemaan. Vuonna 1876 hän puhui haudan läheisyydestä. Vuonna 1879 hän totesi vanhuuden sitovan hänet yhä enemmän kotiin. Eniten hän suri vanhojen ystäviensä poismenoa. Viimeisessä Vilhelmin päivän puheessaan 1881 hän totesi: ”Niin minun vanhoja tuttaviani ja nuoruuden ystäviäni on mennyt paljon täältä pois, ja joka päivä näkyy vievän ne ainoat vielä jäljellä olevat. Se on tullut minun osakseni maailmassa tänne jäädä ja nähdä muiden pois menevän.” Jokaisessa puheessaan hän otti tavakseen mainita poisnukkuneet ja luoda katsauksen heidän merkitykseensä.

Suuri menetys oli pitkäaikaisen ystävän Runebergin poismeno 6.5.1877. Snellman puhui omana 71-vuotissyntymäpäivänään hänen haudallaan siitä, miten he olivat ilmaisemassa kunnioitusta, kiintymystä ja kiitollisuutta suurta runoilijaa kohtaan, josta tuli kansansa suuri opettaja: ”Ikään kuin vasta hän olisi keksinyt, että omistamme isänmaan, niin rakastamisen arvoisen.” Saarijärven Paavosta hän teki tälle maalle suvun, ja tietäjä kun oli: ”etsi ja löysi henkilöistä jalon, puhtaasti inhimillisen ja esitti sen ihailtavaksemme ja rakastettavaksemme. Hänen runojensa alkulähde on rakkaus isänmaahan, siksi kansanjoukot tungeksivat hänen hautansa ympärillä.”296 Suomeksi hän kertoi saman mutta korosti: ”Ei kukaan muu kuin suomalainen häntä oikein ymmärrä, kun hän näissä kuvailee mitkä hengen voimat ovat menneitä sukupolvia ylläpitäneet, kun hän näihin luottaen viittaa tulevaisuuden toivoon.” Snellman muistutti, että hänen käännöksissäänkin he ovat voineet havaita tämän suomalaisen hengen.297

Surussaankin Snellman säilytti arvostelukykynsä, kuten kannanotossaan Runebergin hautamuistomerkistä. Hänen mielestään hautapatsas oli muistomerkki, ei henkilön kunniaksi tehty kuvapatsas. Sen tehtävänä oli osoittaa haudan paikka. Siinä oli kaikki. Hänen mielestään muistomerkin etupuolelle tarvitsisi kirjoittaa vain Runeberg sekä syntymä- ja kuolinvuosi; etunimet sopivat runoilijan jälkeläisten kohdalle. Jos syntymä- ja kuolinaika lisäksi merkittäisiin latinaksi, olisi kieliriita karkotettu haudalta: ”Kun nimi loistaa korkeudessaan kultaisena hautausmaalle saapuvan silmiin, kaikki on oikein.”298

Toinen läheinen ystävä Fredrik Cygnaeus kuoli 7.2.1881. Hänen haudallaan Snellman korosti, että hänen henkensä vaikutti aina tässä maailmassa ikuisessa todellisuudessa. Hän ei pitänyt yksilön turhaa, katoavaa unielämää mitenkään huomiota ansaitsevana. Siksi hänen sanoillaan oli tavaton vaikutus ihmisten mieliin, erityisesti puhutuilla:

 

Heti kuullessaan hänen äänensä tunsi ikään kuin kohoavansa maasta, etenkin kun hän hallitsi mestarillisesti oikean aloittamisen suurenmoisen taidon ja kun hän oli lopettanut puheensa, varmaankin vain harvoilta oli jäänyt kokematta koko olemuksen virtaava itse kullekin kutakuinkin harvinainen ilo siitä, että oli päässyt mukanaan kohoamaan niille valoisille vyöhykkeille, joilla oli hänen henkensä oikea koti.

 

Snellman kiinnitti huomiota Cygnaeuksen uupumattomaan työhön, kun ”hän aarteenetsijöiden tavoin etsi iduillaan olevia kykyjä, ja kun hän sellaisen löysi, hän ojensi eteenpäin pyrkivälle tarvittaessa auttavan kätensä”. Tällä tavalla hän saattoi isänmaan osalliseksi inhimillisen kulttuurin aikaansaannoksista. Lopuksi Snellman totesi, että 60 vuoden tuttavuuden ja hetkenkään horjumattoman ystävyyden jälkeen hänen elämänsä oli salaisuus, josta hän ei halunnut puhua. Hän tiesi sen kuuluvan katoavaan unimaailmaan. Lopuksi hän huudahti: ”Mutta tuskallista tämä on. Hyvin tuskallista!”299

Ystävälleen Emilie Bergbomille hän oli kertonut pelkäävänsä, että hän itse joutuisi elämään yli aikansa ja valitti, että ”Runebergin ja Cygnaeuksen täytyi kuolla, niin kuin tapahtui, saamatta mennä kuolemaan katse kirkkaana miehekkään rohkeasti”.300 Vanhemmilla päivillä Snellmania kiusasi yhä enemmän unettomuus ja ajattelemisen vaiva, mikä teki lukemisen väsyttäväksi. Hauskaa vaihtelua saadakseen hän kulutti monta hetkeä pelaten lautapelejä omaistensa kanssa. Säännöt tuli opettamaan rehtori Alfred Kihlman, jos hän oli itse unohtanut ne. Vielä 12.4.1881 hän kutsui kirjelappusella Kihlmanin luokseen pelaamaan erän šakkia.301

Snellmanin kunto huononi kuitenkin nopeasti, ja vain kaksi päivää 75-vuotiskansalaisjuhlan jälkeen piirilääkärinä toiminut Wilhelm-poika tapasi kovia tuskia kärsivän isänsä kotonaan. Isä oli kuitenkin noussut varhain aamulla halutessaan nähdä vielä poikansa. Poika aavisti, että kohtaaminen jäisi heidän viimeisekseen.

Vähän tämän jälkeen Snellman päätti yrittää hankkia lepoa ja virkistystä lähtemällä Kirkkonummen Danskarbyhyn. Siellä hän sairastui lopullisesti, ja Hanna-tytär hoiti häntä yötä päivää koettaen lievittää hänen tuskiaan. Tytär rasittui kovasti itsekin. Isää kävivät katsomassa tiheään pojat Janne ja Wilhelm. Lisäksi sisarentytär Maria von Essen tuli Uudestakaarlepyystä hoitamaan enoaan. Sairauden pahennuttua 26.6. lääkäripoika Wilhelm jäi hoitamaan isäänsä. Hänen diagnoosinsa mukaan Snellman sairasti pitkälle kehittynyttä sydämen ja verisuonten kalkkeutumista, joka aiheutti verentukkeutumista keuhkoihin ja muihin sisäelimiin. Tauti ilmeni hengenahdistuksena, unettomuutena ja kipuina rinnassa. Päivisin hänen olonsa oli parempi nojatuolissa istuen, mutta öisin hänellä oli vaikeaa ja hän houraili ajoittain. Usein hän oli näkevinään Neckarjoen laakson ja sen rauhaisan elämän hiljaisessa pikkukaupungissa, ja hän ikävöi ja haaveili ”suurta muuttoa”.302

Heinäkuun 1. päivänä tuskat vähenivät, mut-ta tilalle tuli voimattomuus. Kuitenkin 3.7. häntä piristi Lääkintöhallituksen pääjohtajan Felix von Willebrandin vierailu. Päivälliseen Snellman ei jaksanut osallistua, mutta keskusteli innokkaasti viereisestä huoneesta avonaisesta ovesta ja huolehti, että vieraalle tarjotaan parasta. Samana päivänä hän saneli kirjeen nuorimmalle pojalleen, mutta nukahti kesken lauseen. Neljännestunnin päästä hän havahtui ja jatkoi sanelua kaikkien hämmästykseksi sujuvasti eteenpäin. Seuraavana yönä Snellmanin tila huononi ja hän alkoi hourailla. Noin klo 00.30 hourailun lakattua hän katseli rakkaasti kaikkia sairasvuoteen ympärillä olevia ja huokaisi rauhallisesti viimeisen henkäyksensä uuden päivän koittaessa 4.7.1881.303

Hautajaiset olivat kolmen päivän päästä 7. heinäkuuta. Helsingistä lähti klo 11.30 höyry-vene Lotta Svärd noutamaan vainajaa Kirkkonummen läntisestä saaristosta. Aikaisemmin vainajaa noutamaan tulleet ylioppilaat olivat joutuneet tekemään huoneen päätyseinään aukon, jotta arkku saatiin sisään.304

Aluksen saavuttua perille Långvikin laituriin omaiset ja hautajaisvieraat kokoontuivat avonaisen, kukilla peitetyn arkun ympärille. Sisarenpoika G. von Essen piti rukouksen, jonka jälkeen kansi kiinnitettiin ja arkku kannettiin laivaan. Alus saapui klo 17.30 läntiseen laituriin, jossa väkijoukko oli odottamassa. Mieskvartetti lauloi Integer vitaen. Arkulle laskettiin seppeleitä, minkä jälkeen vainaja saatettiin surusaatossa Vanhaan kirkkoon kansan täyttämiä katuja pitkin. Viimeisenä nimipäivänään hän oli esittänyt toivomuksensa arkunkantajista: Th. Rein, O. Donner, Jaakko Forman, Fr. Perander, Julius Krohn, Emil Böök, Aug. Hagman ja Viktor Lounasmaa. Koska Donner ja Böök sattuivat olemaan ulkomailla, heidän sijalleen astuivat vainajan pojat. Saattue kulki Etelä-Esplanadia ja Bulevardia pitkin.

Kirkossa veisattiin ensiksi virsi. Saarnan piti kirkkoherra A. W. Lyyra psalmista 90:10: ”Meidän elinaikanamme on 77 vuotta, ja enintänsä 80 vuotta; ja siitä on parasta ollut, se on tuska ja vaiva ollut; sillä pian se on mennyt ohitse, juuri kuin olisimme lentäneet.” Samat sanat olivat arkun laatassa. Ruumiinsiunauksen jälkeen Topelius piti ruotsiksi sydämeenkäyvän puheen:

 

Tässä lepää kansan soturi lippunsa päällä – – Ja missä hän taisteli, ryntäsi hän esiin vakaumuksen voimalla, totuuden varmuudella ja avomielisellä äänellä, sen vuoksi hän ei väistänyt antaessaan tai saadessaan verisiä haavoja. – – se oli hänen tapansa rakastaa oikeutta. – – Sen verran on selvillä, että Jumala lähetti Suomelle tämän terävän ajattelijan – – sen verran voimme ymmärtää, että Jumala on lähettänyt tämän mahtavan hengen murroksen aikana – – sen vuoksi Jumala lähetti meille aatteen, sanan ja toiminnan miehen. – – semmoisesta miehestä historia ei kysy, onko hän aina valinnut oikean tien, oikean keinon; historia kysyy, mikä hänen tarkoituksensa oli, ja vastaa, että se oli sen miehen arvoinen, joka astuu kansansa etupäässä. – – Sillä kansat eivät elä ainoastaan leivästä, ne tarvitsevat elääkseen suuria ajatuksia, yleviä esikuvia, kärsivällisyyttä kieltäymyksessä, työn tarmoa, miehuutta taistelussa ja luottamusta tulevaisuuteen. Se on perintö niiltä miehiltä, joiden kera Juhana Vilhelm Snellman on kehittynyt ajatuksen selvyyteen ja vakaumuksen kypsyyteen. – – Hän oli heidän joukossaan rautakanki, graniitti, tarmokkain toimessa ja tahdossa.– – Ilman valtakirjaa, mutta varmana siitä, ettei kukaan epuuta, tervehdin Sinua jakamattoman Suomen kansan, jakamattoman suomalaisen isänmaan nimessä. – – Kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt silloin, kun sinun aikasi oli! Kiitos siitä, mitä olet tahtonut, mutta et ehtinyt tehdä! Sillä sinun työsi ei mahtunut ihmisiän ahtaiden rajain sisälle – se oli vuosisatain työ. – – Saattakoon Herra Jumala sinun henkesi kirkkauteen. Hänen yksinään olkoon kunnia ja kiitos, Hänen joka sinut lähetti, Hänen, joka sinut meille antoi, Hänen joka sinut varusti noilla suurilla lahjoilla suurta työtäsi varten.

 

Topeliuksen jälkeen puhui Julius Krohn suomeksi. Sen jälkeen arkulle laskettiin suuri määrä yhdistysten, kaupunkien, maalaiskuntien, seurojen ja sanomalehtien seppeleitä, myös vastustajilta ja yksityisiltä henkilöiltä. Tämän jälkeen arkku kuljetettiin surusaatossa vanhalle hautausmaalle ja jätettiin kappeliin odottamaan vanhimman pojan tuloa ulkomailta seuraavana päivänä. Sen jälkeen se laskettiin hautaan.

Surujuhlia vietettiin ympäri maata.305 Kuopiossa järjestettiin kansalaiskeräys julkista muistomerkkiä varten. Toimikunta pyysi Johannes Takasen veistämään rintakuvan Snellmanista kirkkopuistoon. Se paljastettiin 1886. Surujuhlaa vietettiin Kestilässä, jossa tuleva runoilija ja pappi Jooseppi Mustakallio johti monipuolista sivistystoimintaa. Pohjalaisten Porthan-juhlassa Fr. Perander puhui Snellmanin muistolle. Suomalainen Nuija vietti vuosijuhlaansa Vilhelmin päivänä 1882. Uudessa Suomettaressa Antti Jalava ehdotti Snellman-huoneen perustamista tulevaan Kansallismuseoon.

Meurman teki Uudessa Suomessa aloitteen 14.3.1882 hautamuistomerkin pystyttämisestä. Hankkeen otti omakseen talonpoikaissääty, joka oli ehtinyt jo käynnistää asian. Muistomerkki paljastettiin 12.5.1885. Soittokunta soitti aluksi Jumala ompi linnamme, Meurman puhui ja Ahlqvistin runo jaettiin yleisölle. Lopuksi laulettiin Maamme. Yliopisto järjesti muistojuhlan 24.11.1882. Virkamiesten lisäksi paikalla oli pääsylipun lunastaneita. Th. Rein piti ruotsinkielisen puheen ja Kaarle Krohn lausui kirjoittamansa juhlarunon. Musiikkina oli R. Faltinin johtama Mendelssohn-Bartholdyn juhlamarssi sekä osia oratorioista Paulus ja Elias.

Kansakunnan surun keskellä isää jäivät suremaan aikuiset lapset. Isän sairauden aikana äärimmilleen rasittunut 35-vuotias Hanna-tytär kuoli naimattomana vain vuosi isänsä jälkeen. Kaikki pojat olivat ehtineet päästä elämänuraan kiinni. Kesäkuussa 1881 vanhin poika, 33-vuotias Anders Henrik, oli aloittanut registraattorina Viipurin hovioikeudessa päätyen lopulta oikeusosaston senaattoriksi. Hänen Saima-tyttärensä syntyi kolme viikkoa Snellmanin kuoleman jälkeen, joten isoisä ei ennättänyt nähdä ensimmäistä lastenlastaan. Vuonna 1888 syntynyt poika ristittiin isoisänsä mukaan Johan Vilhelmiksi. Hänestä tuli jääkäri ja vapaussoturi.

Toiseksi vanhin poika, 31-vuotias Johan Ludvig, aloitti isänsä kuolinvuonna kopistina senaatin oikeusosastossa päätyen lopulta kulkulaitostoimituskunnan esittelijäsihteeriksi. Isänsä kuolinvuonna hän solmi avioliiton Theodor Lagin tyttären kanssa, joka kuitenkin kuoli kahden vuoden kuluttua. Toisen avioliiton hän solmi Laihian kirkkoherran tyttären Nanny Maria Montinin kanssa 1889. Tästä avioliitosta syntyi tyttö ja poika, taidemaalari Eero Snellman.

Kolmas poika, 30-vuotias Wilhelm aloitti Maarianhaminan kaupungin lääkärinä ja lopetti uransa Savonlinnan piirilääkärinä. Hän avioitui kahdesti ja sai kaksi tytärtä ja pojan, eversti Aarne Snellmanin, joka komensi kenttätykistörykmenttiä Suomen sodissa.

Neljäs poika, 26-vuotias Karl Ludvig, työskenteli insinöörinä Tampereen–Vaasan-rautatiellä ja nimitettiin lopulta Rakennushallituksen pääjohtajaksi. Hän avioitui 1887 Ellen Möllerin kanssa ja sai seitsemän lasta, joista ehkä tunnetuin on Teo Snellman.306

Omaisuutta ei jäänyt paljon jaettavaksi lapsille, kuten 6. ja 7.9.1881 suoritettu perunkirjoitus osoittaa. Omaisuus ei kattanut edes vainajan kaikkia velkoja. Kiinteistön arvo oli 24 650 markkaa, mikä irtaimiston kanssa teki yhteensä 31 867 markkaa. Velkoja oli kuitenkin 19 870 markkaa ja erilaisia maksuja 3 181 markkaa. Helsingin säästöpankille velkaa jäi 10 000 markkaa, reviisori K. F. Sahlbergille 4 000 markkaa, tohtori Florinille 2 000 markkaa, kauppaneuvoksetar Lindroosille 2 880 markkaa ja Frenckellille 900 markkaa. Lisäksi tulivat hautajaiskulut 1 069 markkaa ja erilaisia laskuja yhteensä 1 375 markkaa. Koska pesään oli tulossa epävarmoja saatavia vain 1 822 markkaa eli Snellmanin 100–200 markan vippejä ystäville, oli edessä huutokauppa.307

Irtaimisto kalusteineen ja astiastoineen huutokaupattiin velkojen kattamiseksi 27.10.1881. Ensimmäisenä huudettiin piano ja sen jälkeen isot huonekalut. Keittiötarvikkeet myytiin viimeistä lusikkaa myöten. Lisäksi menivät matot, pöytäliinat ja muut tekstiilit. Kaikki kelpasi, niin kristallikruunut kuin toalettikaapitkin. Jopa Aleksanteri II:ta esittävä maalaus myytiin. Tuloja saatiin 862,20 ruplaa.308

Isän eläke turvasi toimeentulon Hanna-tyttärelle. Snellman oli maksanut 15 vuotta kirkollis- ja koulukassaan ja professorina 16 vuotta yliopiston eläkerahastoon. Senaattorina hän oli saanut säilyttää professorin etuoikeudet ja eläkkeen. Väräjävällä käsialalla Hanna kuittasi eläkkeen hyväkseen. Sen lisäksi hän nautti pientä apurahaa Ritarihuoneen neitsytapurahastosta, joka oli tarkoitettu naimattomille aatelisneidoille. Rahaa ei paljon jäänyt, koska talovelkakin jäi lyhentämättä kokonaan.309

Velkojen katteeksi jouduttiin huutokauppaamaan myös osa Snellmanin kirjastosta. Perunkirjassa mainitaan 1 200 nimekettä, mutta 924 nimekettä on luetteloitu. Niistä huutokaupattiin 494 teosta.310 Neljännes teoksista on kaunokirjallisuutta; latinankielisiä klassikoita sekä englantilaista, ranskalaista ja englantilaista kirjallisuutta. Viidesosa teoksista on historiaa; Suomen, Ruotsin, Venäjän, Ranskan ja Saksan historiaa sekä maailmanhistorian yleisesityksiä. Kolmanneksi suurin ryhmä on kielitiede ja sanakirjat. Maantiedettä ja karttoja on myös paljon. Joukossa ovat tunnetuimmat matkakertomukset. Teologiaa on myös paljon.311

Teosten joukossa filosofiaa on yllättävän vähän, vain muutama prosentti, mutta selitys on yksinkertainen. Hankinnat alkavat vuodesta 1844 eli Saima-lehden ilmestymisen ajoista. Hankintojen määrällinen huippu osuu vuosiin 1855–1859 eli Litteraturbladin kukoistuksen kaudelle Aleksanteri II:n uudistussuunnitelman aikana. Kysymys näytti olevan käytännöllisen miehen kirjastosta, josta hän ammensi taustatietoa lehtikirjoituksiin. Tämä puhuu sen puolesta, että Snellman tarvitsi filosofiaa käytännön ohjelman toteuttamiseen eikä päinvastoin. Se, että teoksia ei ole pankki- tai rahaelämästä, kulkulaitoksista tai armeijasta, viittaa Snellmanin laajaan asiantuntijaverkostoon. Tutkimuksiensa perusteella hän tuli itse luoneeksi artikkeleistaan itsenäisiä teoksia. 

 

287                        Kirje Anders Henrik Snellmanille 20.6.1878 ja 24.4.1879. KT 24, 275 ja 352–353.

288                        Kirje Anders Henrik Snellmanille 9.3.1875. KT 23, 295–296.

289                        Kirje Anders Henrik Snellmanille 4.5.1875. KT 23, 300–301.

290                        Kirje Anders Henrik Snellmanille 24.7.1879. KT 24, 377–378.

291                        Kirje Anders Henrik Snellmanille 9.6.1880. KT 24, 427–428.

292                        Kirje Anders Henrik Snellmanille 17.6.1880. KT 24, 429–430.

293                        Kirje Anders Henrik Snellmanille 28.7, 6.8 ja päiväämätön 1880. KT 24: 430–431.

294                        Kirje Anders Henrik Snellmanille 20.9.1880. KT 24, 434–435.

295                        Kirje Alexander Fredrik Boreniukselle 29.12.1869. KT 22, 463.

296                        Morgonbladet 14.5.1877:109. KT 24, 34–36.

297                        Uusi Suometar 14.5.1877:58. KT 24, 36–37.

298                        Morgonbladet 20.6.1879:140. KT 24, 360–362.

299                        Morgonbladet 12.2.1881:35. KT 24, 501–505.

300                        Aspelin-Haapkylä, Suomalaisen teatterin historia III, 93.

301                        Kirje Alfred Kihlmanille 12.4.1881. KT 24, 525.

302                        Vest 1906, 408–409.

303                        Wilhelm Snellmanin kertomuksen mukaan. Teoksessa J. V. Snellmanin ja hänen vaimonsa kirjeenvaihto. Rein kuvaa loppuhetket eri lailla: hänen mukaansa kuolema olisi tullut 12.30 päivällä. Rein 1918 (II), 580.

304                        Snellmanin kuolintalo puretaan. Ku 99.12.

305                        Havu 1970, 115–137.

306                        Ks. Carpelan Ättärtavlor I.

307                        J. V. Snellmanin peruskirjoitus 6.–7.9.1881. Kansallisarkisto.

308                        J. V. Snellmanin huutokauppapöytäkirja 27.10.1881. Kansallisarkisto. Ks, myös Helsingin kaupungin arkisto.

309                        Siviilivirkamiesten leski- ja orpokassa. Kansallisarkisto.

310                        Painettu huutokauppaluettelo ”Förteckning öfver en del af framlidne senatorn J. V. Snellmans efterlemnade Boksamling hvilken kommer att försälja å auktionenskammaren i Helsingfors. Helsingfors 1882. Lisäksi yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmassa on käsin laadittu luettelo Snellmanin kirjaston 843 nimikkeestä. Kansio V F8, 180–209.

311                        Marjatta Tarkoma, Mitä luki kansallinen vaikuttaja? – huomioita J. W. Snellmanin kirjastosta. Signum 2003/8. Vol. 38.

Suomen talonpoikaissäädyn lahjoittama Snellmanin hautamuistomerkki Helsingin vanhalla hautausmaalla. Museovirasto