Venäjän kärsimät tappiot Japanin sodassa ja niiden synnyttämä vallankumouksen uhka lopetti sortotoimet Suomessa väliaikaisesti. Venäjällä puhjennut viikon yleislakko levisi Suomeenkin loka-marraskuussa 1905 sen jälkeen, kun se oli jo Venäjällä ohi. Päätavoitteena oli laillisten olojen palauttaminen Bobrikovia edeltävään aikaan. Suomeen julistettu yleislakko taivutti Nikolai II:n allekirjoittamaan 4.11.1905 marraskuun julistuskirjan, jossa osa helmikuun manifestin määräyksistä kumottiin. Mukaan tuli myös yhteiskunnallisia uudistustavoitteita. Lakon loppuvaiheessa kaikki olivat sitä mieltä, että säätyedustuslaitos oli poistettava ja edustuslaitos valittava yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta noudattaen.

Jälkipyykkiä pestiin kauan. Vastakkain olivat vanhasuomalaiset ja perustuslailliset poliitikot, idealismi ja realismi. Professori R. A. Wrede lausui ylioppilaiden kevätjuhlassa 1899, että ulkoinen valta ei voi mitään kansan sisäisille voimille, taistelulle totuuden puolesta. Paasikiven oma opettaja Hämeenlinnan normaalilyseossa J. A. Lyly moitti maan johtavia lehtiä siitä, että ne eivät taistelleet ponnekkaasti maan oikeuksien puolesta. Hänen mielestään rohkea esiintyminen isien aikaista omaisuutta, perustuslakia kohtaan on ainoa tie. Bobrikov karkotti Lylyn, joka teki itsemurhan 1903 Berliinissä Tiergartenin puistossa epätietoisena isänmaansa kohtalosta. Paasikiven näkemys ei ollut näin suoraviivainen; hän kadehti niitä onnellisia, jotka voivat asettua niin suoraviivaiselle ja ihanteelliselle kannalle. Vanhasuomalaiset eivät löytäneet historiasta mitään perustetta tällaiselle toiminnalle, koska seuraukset oli otettava huomioon. Ratkaisu oli vaikea, kun suurvallat eivät lakanneet olemasta tuomareina ja tuomioidensa täytäntöön panijoina. Paasikiven mukaan oltiin vielä kaukana ihanteellisesta päämäärästä.24

Paasikivi oli reilut 30-vuotias finanssioikeuden tutkija, mutta politiikka syrjäytti tiedemiehen uran. Hän oli toiminut vuodesta 1901 Pellervo-Seuran sihteerinä, kun hänet valittiin vanhasuomalaisten keskushallituksen jäseneksi 1903. Samana vuonna hänestä tuli Valtiokonttorin pääjohtaja. Myöhempi maine kultaa hänen saavutuksensa keskusviraston johdossa. Viraston teknisessä tehtäväkentässä hänen persoonansa ei näy mutta sitäkin paremmin suhtautumisessa venäläistämiseen.25

Vanhasuomalaiset koettivat löytää ohjeita ja tienviittaa Snellmanin ajatuksista. Paasikiven mukaan Snellman veti siveellisen eli moraalisen idealistisista korkeuksista todellisuuteen. Hänen kylmä oppinsa oli: ”Maailman historia on maail-man tuomioistuin.” Kaikki mitä historiassa oli tapahtunut oli välttämätöntä eli järjellistä. Paasikivi luonnehti Snellmania jyrkäksi reaalipoliitikoksi tai paremminkin valtapoliitikoksi. Suorasukaisuus ja häikäilemättömyys olivat hänen tavaramerkkinsä; hän sanoi asiat ilman sarvia ja hampaita mutta vanhasuomalaiset eivät voineet seurata häntä yhtä pitkälle. Esimerkiksi Snellmanin päivänä 1901 pohdittiin päivänsankarin suhtautumista sortovuosiin ja kysyttiin mielipidettä Th. Reiniltä, joka oli juuri julkaissut Snellman-elämäkertansa. Rein ei kuitenkaan osannut sanoa, miten Snellman olisi eläessään suhtautunut Venäjän sortoon. Tällainen vastaus hämmästytti kuulijoita, erityisesti Danielson-Kalmaria, joille vastaus oli itsestään selvä, kun hyvin muistettiin sarja Snellmanin kirjoituksia valtiomiehen historiallisista tehtävistä ja kansalaisten velvollisuuksista. Sittemmin Rein myönsi, että Snellmanin mukaan oli tapauksia, joissa isänmaanrakkaus vaati lain syrjäyttämistä.26

Snellmanin kansallisuusajattelu kelpasi mainiosti venäläisillekin. Ministerivaltiosihteeri Plehwe teki 17.12.1900 aloitteen Snellman-elämäkerran kääntämisestä venäjäksi. Kun teos ilmestyi 1903, kysymys oli Venäjän valtion virallisjulkaisusta, josta oli poistettu Snellmanin rooli Aleksanteri II:n aikana ja kenraalikuvernööri Bergin aikana. Plehwe halusi hyödyntää fennomaanista liikettä Venäjän valtakunnallisten etujen turvaamiseksi Suomessa. Hanke perustui siihen, että Borodkin oli lukenut ruotsinkielisen alkuteoksen ja kirjoittanut nimimerkillä Yrjö Turkulainen artikkelin venäläiseen kirjallisuuslehteen otsikolla Suomalainen patriootti. Hän viittasi Snellmanin tuttavuuteen Helsingin yliopiston venäjän kielen professorin Jakov Grotin ja Pietarin yliopiston rehtorin Pjotr Pletjanovin kanssa, minkä katsoi todistavan, että fennomania oli hyödyllinen syrjäytettäessä venäjän avulla ruotsin kieltä.

Vuoden 1903 lopulla ilmestyi Novoje Vremjassa laaja kaksiosainen artikkeli Snellman. Nimimerkki ”L” kuvasi, miten Snellman kehitti suomalaista kansallisuusliikettä Venäjän avulla ja samalla heikensi ruotsalaisuuden vaikutusta. Uusi piirre oli Snellmanin monarkismin korostaminen. Johtopäätös oli, että kaukonäköinen suomalainen patriootti Snellman kannattaisi nykyaikana sopeutumista todellisuuteen poliittisen purnaamisen sijasta.27

Paasikiven oli vaikea hahmottaa Snellmanin käsitystä pienten kansojen turvallisuusongelmista. Hänelle oli tärkeämpää se, että Snellman tahtoi pysyä olemassa olevien olojen pohjalla. Suomen kansan oli oivallettava asemansa Venäjän valtakunnan yhteydessä ja otettava huomioon nämä tosiasiat. Snellman arvosteli juridisten perusteiden yliarvioimista: ”Täällä esiintyy suuria poliitikkoja, jotka näyttävät luulevan, että poliittinen oikeutus on sama kuin ovela todistelu kihlakunnanoikeuden edessä.” Seurattuaan venäläisten solvaamista lehdistössä Puolan kapinasta asti Snellman totesi lohdutuksen tulevan siitä, että ”Jumala on hullujen holhooja”. Paasikiven mielestä Snellman itse ylikorosti voimakkaan ja itsetietoisen kansallistunnon merkitystä suurvallan uhkaa vastaan. Kansakunnan väkevyys kansalaisten isänmaallisuudessa ja sivistyksessä oli totta, jos fyysisten voimien epäsuhta ei ollut suuri. Paasikiven mukaan Snellmanin idylliset ajatukset johtuivat siitä, että hän ei ollut elänyt aikaa, jolloin valtiomuotomme tahdottiin tietoisesti rikkoa.28

Paasikivi ei itse kyennyt näkemään Aleksanteri II:n kautta edeltävään Nikolai I:n sortopolitiikan aikaan, jolloin Snellmanin reaalipoliittiset ajatukset olivat syntyneet. Krimin sota toi silloin väliaikaisen pelastuksen, kuten Venäjän ja Japanin sota 50 vuotta myöhemmin. Snellmanin ajatukset eivät olleet muodostuneet idyllisten olojen pohjalta, kuten Paasikivi väittää. Hän typisti Snellmanin perspektiivin halutessaan korostaa omaa reaalipoliittista laboratoriotaan sortovuosien olosuhteissa.

Sivistys kannatteli Suomea sortokausien läpi. Eri tavalla oli onnistuttu noudattamaan Snellmanin ohjetta: ”Päämäärätietoinen sivistystyö synnyttää kansakunnan.” Suomen kielen käytön yleistyminen loi tarvetta vapaalle sivistystyölle. Toimintamuotoina olivat lukutuvat, lukurenkaat, lukusalit, kirjastot, yleistajuinen luentotoiminta ja kansanopistot. Vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura oli osa fennomanian liikekannallepanoa, vaikka Snellmanin suhtautuminen ei ollutkaan kovin rohkaisevaa. Kun hänelle kunniakäynnillä luovutettiin seuran ensimmäinen teos, hän tokaisi: ”Mitä seuroja se on?” Kiihtyen hän torui, että hänen mielestään ei tarvinnut mitään seuroja perustaa, olihan meillä kirjallisuuden seura. Muita ei tarvittu, ne vain sortivat yksityistä yritteliäisyyttä.

Snellmanin lausunto kuvastaa sitä, että hänen toiminnassaan olennaista oli julkisuus ja sa-nomalehdistötoiminta, ei yhdistystoiminta. Kansallishengen vahvistamisen rinnalla kansalaisyhteiskunnan ulkoinen järjestely oli toissijaista. Lisäksi fennomaanisen yhdistyksen perustaminen saattoi olla vahingollista, kun tavoitteena oli yhtenäisen kansakunnan luominen. Puolueet ja puoluetaistelu hajottivat kansallista yhtenäisyyttä. Yrjö-Koskisenkin mielestä puolueet olivat haitallisia – kaikki muut paitsi Suomalainen puolue.29

Kansalaisyhteiskunnan järjestäytyminen oli kuitenkin hyvässä vauhdissa. 1890-luvulla käynnistyi suomenkielinen julkaisutoiminta, ja kirjastoja sekä kansanopistoja alettiin perustaa. Ensimmäinen työväenopisto aloitti toimintansa 1899. Vapaaehtoisia kansanliikkeitä syntyi: herätysliikkeet, naisasialiike, raittiusliike, työväenliike. Nuorisoseurat ja raittiusseurat toimivat. Vuonna 1897 perustettiin Suomen nuorison liitto.30 Hannes Gebhardin kirjoitukset 1800–1900-lukujen vaihteessa kehittivät eri puolilta Eurooppaa saatua osuustoiminta-ajatusta tuomalla siihen parannuksia ja lisäyksiä. Vuonna 1901 säädettiin osuustoimintalaki, jonka turvin saatiin hyödynnettyä suurtuotannon edut: tavaraa voitiin tuottaa jakeluun kohtuuhinnoin ja pienimuotoisen tuotannon markkinointia voitiin edistää.31

Snellmanin ikuistaminen erilaisin muistomerkein kiihtyi erityisesti Kuopiossa: Kaivokatu muutettiin Snellmaninkaduksi 1900-luvun alun asemakaavamuutoksessa, ja J. V. Snellmanin Kuopion-asuntojen merkitseminen muistolaatoilla käynnistyi Kuopion Isänmaallisen Seuran Toimikunnan aloitteesta 11.4.1906. Pöytäkirjan mukaan ajatuksena oli saada jo seuraavan maanviljelysnäyttelyn ajaksi muistokilvet Snellmanin entisten asuntojen seiniin. Aloitteen tekijä, Kuopion Isänmaallinen Seura oli perustettu 13.12.1883. Holopaisen talon seinässä Tulliportinkatu 27:ssä on ollut laatta ”Tässä talossa asui J. V. Snellman 1843–1845”. Se siirrettiin museolle, kun Holopaisen talo purettiin vuonna 1961. Myös Oppmanin talon seinässä Snellmaninkatu 19:ssä on tekstilaatta vuodelta 1906: ”Tässä talossa asui J. V. Snellman 1845–1849”.32

Marraskuun 4. päivänä annetun manifestin olosuhteissa alettiin nopeasti korostaa kansojen itsemääräämisoikeutta. Päämäärä kiteytyi täydellisesti Valvojan juhlajulkaisussa 1880–1905. Juhlan kunniaksi toimitus kysyi marraskuussa 1905 lehden ystäviltä, oliko kansallisuusaate edelleen katsottava jaloksi aatteeksi vai hylättävä vai voiko sen yhdistää ihmisyysaatteeseen. K. F. Ignatiuksen mielestä kansallisuusaate voi käytännössä mennä liiallisuuksiin, jos sen seurauksena oli häikäilemätön itsekkyys. L. Mechelinin mukaan kansallisuusaate tai patriotismi ei ollut eripuraisuuden välttämisen keino. Ainoa parannuskeino oli, että toisten oikeuden kunnioittaminen pääsisi määräämään kansojen välisiä suhteita. J. R. Aspelin toisti 35 vuotta aikaisemmin Snellmanin portailla kuulemansa sanat: ”Yksilö on olemassa kansaa varten ja kansa ihmiskuntaa varten.”

J. W. Runebergin mukaan mitään hyvää ei seurannut toisen kansallisen vietin tukahduttamisesta tai syrjäyttämisestä, vaan ne oli asetettava yhdessä vaikuttamaan ihmiskunnan hyödyksi. Lucina Hagmanin mukaan jumaloitu kansallisuusaate oli tehnyt ihmisten elämän helvetiksi maan päällä. Helvetintila oli jatkuva, jos kansallisuusaatetta ei hylätty. Vain ihmisyysaatteen tilalle ottaminen poisti joukkomurhat ja muun väkivallan kansojen kesken. K. Grotenfeltin mukaan Suomen kansan tulisi näyttää esimerkkiä siitä, kuinka kaksi kansallisuutta voi elää rinnan Suomenniemellä. V. Salminen siteerasi Raamattua, jonka mukaan Suomen kansan tärkein tehtävä nykyoloissa oli oman kansallisuuden vartioiminen ja vaaliminen.

Santeri Alkion mukaan leipätaistelun loppuessa kukin kansallisuus pääsi rakentamaan puhtaasti ihanteelliselta pohjalta. Kunkin kansan luova voima perustui kansallishistorialliselle pohjalle. Arvi Grotenfelt totesi, että oikea kansallisuusaate ei ole kansallisuuskiihkoa. Myös Santeri Ingman korjasi, että kansallistunne oli toista kuin ”natsionalismi”, jolloin lopputuloksena oli kansojen veljeys.33

Valvojan juhlajulkaisun lausuntoja sävyttää snellmanilainen kansallisuuskäsitys. Se ei ollut yllätys, koska ensimmäisen sortovuoden aikana kansallista puolustusta vahvistettiin palaamalla kansallisuusajattelun alkulähteille ja julkaisemalla kuvauksia Snellmanin elämästä ja toiminnasta. Jo vuosina 1892–1898 oli ilmestynyt Johan Vilhelm Snellmans Samlade Arbeten I-X kymmenniteisenä ja 7 000-sivuisena laitoksena, jota toimitettaessa ei ollut pyritty tieteellisyyteen ja kriittisyyteen. Toimitustyötä ohjasi lähinnä tekstien kiinnostavuus: tekstejä irroteltiin yhteyksistään, lyhenneltiin ja paranneltiin, eikä kaikki aineisto ollut vielä saatavilla.

Koottujen teosten liitteenä ilmestyi Th. Reinin laatima elämäkerta vuosina 1895 ja 1901. Reinin teos on myöhemmin tarjonnut aineksia monelle kirjoittajalle. Agathon Meurman julkaisi esityksen Snellmanin elämästä 1900 ja Eliel Vest elämäkerran 1904. Reinin vahvuus on kuitenkin se, että hän tunsi hyvin kohteensa; hän oli Snellmanin harras oppilas ja seuraaja filosofian professorina ja yksi koottujen teosten toimittajista. On myös muutama muu kirjoittaja, joilla on ollut aikalaisyhteys Snellmaniin. Gunnar Castrén (M. A. Castrénin pojanpoika), M. G. Schybergson (Paavo Tikkasen vävy) ja Emil Nervander (J. J. Nervanderin poika) ovat esittäneet mielenkiintoisia piirteitä Snellmanin elämästä.34

Suomalaisuusliike sai uutta voimaa Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlien myötä. Sitä siivitti Reinin Snellman-elämäkerran suomennoksen ilmestyminen 1904. Elämäkerrassaan Rein rakensi Snellmanin valtiomies- ja kansallisfilosofikulttia. Hän ei kuitenkaan allekirjoittanut periaatetta ”yksi kieli, yksi kansakunta”, vaan ymmärsi hyvin pitkälle kaksikielisyyttä ja oli kieliohjelmaltaan liberaali. Z. Castrén kyseli Valvojan juhlanumerossa Millä puolella Snellman olisi ollut… ja ihmetteli, millä varmuudella riitakysymyksissä vedottiin Snellmaniin. Santeri Ingman arveli, että Snellman ei allekirjoittaisi kaikkea sanomaansa tänä päivänä, mutta oli varma, että hän jyrähtäisi siitä tavasta, jolla hänen auktoriteettiaan on käytetty nykyajan kiistoissa ja väittelyissä.35

Vuonna 1903 Alkio harmitteli, että Snellmanin syntymäpäivä ei ollut vakiintunut yleiseksi juhlapäiväksi nuorisoseuroissa maatalouden toukotöiden takia. J. V. Snellmanin satavuotispäivän lähestyessä hän julkaisi Pyrkijässä laajemman kirjoituksen, jossa hän halusi tyytyä ”kansallisella ylpeydellä” sanomaan, että tämä oli suurin suomalainen. Hän kirjoitti: ”Kun nyt seisomme hänen jättiläishahmonsa edessä lakittomin päin, me emme enää, mekään syvien rivien pojat ja tyttäret seiso tässä kokonaan vailla kansallistajuntaa.” Hänen mielestään nuorisoseuraliikkeen syntysanojen lausuminen Snellmanin 75-vuotispäivänä velvoitti toimintaan Snellmanin aatteiden levittämiseksi 100-vuotispäivänä. Santeri Alkion vetoomukset eivät olleet turhia, koska Ilkan näytenumerossa 8.6.1906 kerrottiin, että tuhatpäinen yleisö oli kokoontunut Snellmanin nuoruudenkotiin Alahärmän Palon tilalle. Sinne päätettiin ostaa Snellmanin kipsinen rintakuva ja perustaa kirjasto.36

Muillakin rintamilla vanha idealismi paloi täydellä liekillä, kun eduskuntauudistuksen vanavedessä sortovuosien jäädessä taakse tunnelmat seestyivät nopeasti. Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin peräkkäiset satavuotisjuhlat saivat Eliel Levónin huudahtamaan Vaasan kaupungintalon iltamissa 12.5.1906: ”Mitä olisikaan armas synnyinmaamme ilman heitä. Uskaltanemmeko sitä ajatellakaan.” Kahden edellisen juhlan olosuhteita hän nimitti pimeyden ajaksi, mutta nyt uusi aika tuntui turvalliselta: ”Kun tulevaisuuden Suomi on rakennettava, on suuren Snellmanimme opetukset ohjeinamme käytettävinä. Hänen elämäntyönsä kohdistuukin lähemmin itse kansaan kokonaisuudessaan kuin Lönnrotin ja Runebergin.”

Snellman osoitti, että Suomen kansan välttämätön elinehto oli kansallinen, suomalainen kulttuurimuoto. Se oli mahdollinen ainoastaan siellä, missä kansallinen yhteistunto yhdisti kansan eri kerrokset toisiinsa. Kansallisuusaate oli se jalo aate, joka vapautti yksilön itsekkyyden kahleesta. Puhujan mukaan suomalaisten piti nähdä omia ahtaita luokka- ja puolue-etuja edemmäksi. Siksi koko kansan etu, onni ja tulevaisuus piti olla johtotähtenä kaikessa toiminnassamme. Snellman oli koko kansamme oma, puolueisiin ja kieliryhmiin katsomatta. Siksi Levón toivoi, että hänen juhlapäivänään rakkaus samaan kalliiseen isänmaahan kokoaisi ja liittäisi yhteen sen mikä kansassa oli särkynyttä.37

Nuorsuomalaiset halusivat järjestää juhlan, jotta kansa huomaisi, että oli jotain, joka yhdisti kansakunnan kokonaisuudeksi, erityiseksi kansaksi. Kansa hyötyisi muistojuhlasta, kun juhlittiin Snellmanin veroista miestä, joka ”luopumalla suuren maailman kunnian houkutuksista ja omista eduistaan, on uhrannut rikkaat luonnonlahjansa, suuren oppinsa, tavattoman työkykynsä ja koko elämänsä lakkaamattoman, uutteran työn kansansa ja isänmaansa hyväksi, jonka herättäjänä, opettajana ja työntekijänä on kansallensa viitannut, viitoittanut ja raivannut ainoan tien, jolla se saattoi pelastua uhkaavasta kuolonunesta ja heränneenä edistymistänsä edistyä inhimillisen sivistyksen tiellä”.38

Alpo Noponen runoili 12.5.1906 Wiipurin suomalaisten Snellman-juhlaan Missä isänmaa -runon, jonka 2. ja 3. säe kuuluvat:

”Mut suomalaisen isänmaan tavata voitte sieltä,

miss’ suositahan Suomen kieltä

ja suoraa suomalaista mieltä aina povessa kannetaan.

Siell’ on tään kansan isänmaa,

miss’ säikkymättä hornan yötä

hyväksi tehdään Suomen tehdään työtä,

jos vaikka tuuli taikka myötä

– se Snellmanin on neuvomaa.”

Viimeiset säkeet 5 ja 6 kuuluvat:

”Vaan toivo tähtää usvain taa,

sit’ aikaa, jonka suunnitteli suurmiehemme,

ja jolloin veli sen veljen,

joka vieraan’ eli syliinsä sulkee suopeaan.

Tää ihanneltu isänmaa nyt loistaa lailla kauniin tuomen:

Oi vanno, kunnes silmäluomen sä suljet,

suomalaisen Suomen kukoistusaikaan jouduttaa!”39

Isojoen nuoriso- ja raittiusseuran muistojulkaisussa nimimerkki Y.A. totesi, miten Snellmanin toiminta oli hyvin esimerkillistä siinä, että ”uskallusta tarvitaan ja uskallusta kysytään niiltä aina, jotka tahtovat taistella pimeyttä ja paheita vastaan. Elämänsä esimerkillä hän todisti, miten ahkerana ja uupumatta on jokaisen tehtävä työtä, jos vaan työstä hedelmää toivotaan. Herätyshuutona olkoon kaikille: Tee työtä uutterasti, Herra auttaa armiaasti.” Puhuja kehotti kiittämään Herraa, joka oli antanut Snellmanin syntyä Suomelle. Muistojuhlaa vietettiin oikealla tavalla, jos korkeinta ylistystä ja kiitosta ei annettu ihmiselle vaan Herralle, joka kaikkia antanut on.40

Professori Danielson-Kalmari, joka kunnostautui ensimmäisen sortokauden vastustajana yliopiston kanslerina, senaatissa ja useissa komiteoissa, kiteytti Snellmanin elämäntyön puheessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa 12.5.1906.41 Hänen mukaansa Snellman oli ”herättänyt meidän kansamme, ohjannut sen uudelle uralle, osoittanut sille oman, korkean tehtävän, joka sanalla sanoen, siinä määrin kuin se voi olla yksityisen ihmisen vallassa, on häviöstä pelastanut Suomen kansan”. Danielson-Kalmari muisti, kuinka Snellman oli korostanut 1872: ”Entisyys on nykyisyyden pohja, menneitten aikojen kokemuksista periaatteet tulevaisuuden varalle on haettava.” Välineenä niiden hakemiseen olivat tiede ja kirjallisuus, joiden viljelemisessä voi hakea menneisyyden suurten henkien seuraa ja löytää siitä omalle elämälleen määräävät aatteet. Puhuja kiinnitti huomiota valmistelutyön tärkeyteen nykyaikana, koska kansa tarvitsi ajatustyössä kypsyneitä, entiset opetukset tuntevia työntekijöitä eikä valtiollisissa reformipyyteissä askaroivia intomieliä.

Puheessaan Danielson-Kalmari osoitti, että Snellman oli saavuttanut, mitä hän oli tavoitellut: elämälleen johtavat periaatteet. Esittäessään teoksissaan maailmankatsomustaan Euroopan tiedemiehille ja Ruotsin sivistyneistölle Snellman selvitti itselleen kokonaisuuden yksityiskohtineen ja saavutti varmuuden, jota ilman Saiman ja Litteraturbladin artikkelit olisivat jääneet kirjoittamatta. Niiden pääteemana oli vaatimus tehdä olemassa olevista oloista järjellisiä ja voimien mukaan tuli edistää tätä järjellisyyden voittoa. Ruotsissa hän tajusi, että Suomen kansaa uhkasi kuolema, mutta kaatuminen sen kanssa ei ollut ihmisen arvoista. Siis oli ryhdyttävä työhön: ”Väkivoimalla Suomi ei saa mitään aikaa: sivistys on sen ainoa voima. Sivistys on tietoa ihmiskunnan korkeimmista asioista, se on niiden harrastamista ja taitoa niiden edistämiseen.” Puitteet Snellmanin toiminnalle antoi se, että Suomi oli ollut valtio vuodesta 1809, mutta hänen virittämänsä kansallinen herätys oli antanut Suomen valtiolle oman, erityisen tarkoitusperän ja sen mukana kirjoitettuja vakuutuksia korkeamman oikeutuksen itsenäiseen elämään.

Snellmanin 100-vuotisjuhlallisuuksia seurattiin tarkasti Venäjällä. Finlandskaja Gazetan mukaan suomalaiset juhlivat fennomaanisen liikkeen johtajaa, joka Venäjän mahtavan valtiovallan tuella oli laskenut perustan Suomen kansanheimoin henkiselle, aineelliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle. 1908 Venäjän kansallisessa elämäkerrastossa julkistettiin neljän sivun pituinen artikkeli Snellmanista. Maineikkaiden Pietarissa toimineiden suomalaisten ministerivaltiosihteereiden Alexander Armfeltin ja R. H. Rehbinderin osuus oli vain yksi sivu.

Borodkinin Suomen historiassa Snellmanille on omistettu kokonainen luku. Hänestä tehdään Suomen kansan ja sen historian henkilöitymä, ”vapautta rakastava ja päättäväinen pohjalainen” ja ”todellinen patriootti”. Loppuhuipentumana Borodkin siteeraa akateemikko Konin runollisia säkeitä toisesta valtiomiehestä tyyliin ”kuolla palveluksessa saappaat jalassa kuin sotilas” ja ”jakaa jälkipolville elämän ohjeita kylmenneillä huulilla kuoleman henkäys kasvoilla”. Snellmanin tapaiset miehet syntyvät yhden sukupolvien aikana, jakavat tietojaan toiselle, työskentelevät käsi kädessä kolmannen kanssa, siirtävät ajatuksiaan neljännelle, jakavat ideaalejaan viidennelle jne. Borodkin päättää ylistyksensä Topeliuksen hautajaispuheeseen Snellmanin perusajatuksesta: ”Finland i sig, för sig och genom sig.”42

Juhani Aholta ilmestyi Snellmanin 100-vuotisjuhliin Kevät ja takatalvi -romaani. Hänestä oli tullut sortovuosien luetuin kirjailija lastukokoelmallaan Katajainen kansani (1899–1900). Nimi symboloi koko kansan passiivista vastarintaa: taipuu vaan ei taitu. Vastarinta itään yhdistää eripuraisen kansan. Vuodesta 1885 lähtien Aho oli suunnitellut suurta romaania kansallisesta herätyksestä, joka lähenteli hänelle uskonnollista kokemusta. Valmistuneessa romaanissa vallitseekin pyhä tunnelma. Keskeinen teema on uskonnon ja kansallisuusaatteen yhteenliittyminen suomalaiseksi kulttuuriksi. Päähenkilö Antero Hagman haaveilee suomalaisesta renessanssista ja humanismista Raamatun ja Kalevalan pohjalta. Hänen mielestään sisäisen hengen kulttuuri ei tarvitse valtiollista vapautta ja itsenäisyyttä. Ensin hengellinen herätys ja Paavo Ruotsalainen, sitten kansallinen herätys ja J. V. Snellman.43

Teoksen keskeinen jännite on virallisen kirkkouskovaisuuden ja herätysliikkeiden yksilöllisemmän ja tunnevaltaisemman hengellisyyden välillä. Päähenkilö Antero Hagman on innostunut Snellmanin ja Lönnrotin kansallisuusaatteista. Teoksessa Ukko-Paavo opettaa uskosta: ”Alku on siis aina Jumalan suuri armotyö – – Armontilaan joutunut alkaa nyt vaeltaa pyhityksen tietä elämän Herran tykö. Vaan jo tulee tienhaara siinäkin eteesi, ennen kuin arvaatkaan. Väärälle tielle joutunut rupeaa vähitellen lepäämään niiden armontuntemusten päälle, joita on saanut vastaanottaa – – alkaa hän laiskistua, niin kuin hyvä syöttiläs, lihoo ja pullistuu henkisesti – –”.44

Toisaalta Aho antaa erään kirjan henkilön tuoda ilmi käsityksen, että Suomessa voisivat yhdistyä vanha kalevalainen viisaus ja kristinusko.”45 Teoksessa kevät oli optimistisen suomalaisuustaistelun vertauskuva ja talvi symbolisoi venäläistä sortoa.46

Vihtori Peltosen eli Johannes Linnankosken fennomaanisuus oli peräisin Porvoon seudun ruotsalaisen sivistyshegemonian piiristä. Snellmanin hyvä ystävä ja Kiven entinen asuintoveri E. A. Forssell oli perustanut Porvoon Suomalaisen Seuran, joka oli fennomaanien tukikohta. Linnankoski ryhtyi laajemmin käsittelemään Uudenmaan opetusoloja. Hän nimitti ruotsalaisten perustamia kansanopistoja rajalinnoiksi suomalaisuutta vastaan. Jo 1895 hän kiinnitti huomiota supisuomalaisten ruotsinkielisiin nimiin väärän kansallisuuden ilmaisijana.

Keventynyt kansan mieli kaipasi ilmaisumuotoja ja sellaiseksi tarjoutui sukunimen kansallistuttaminen. Idea lähti viriämään joulukuussa 1905 Linnankosken Valvojan 25-vuotisjuhlanumerossa esittämästä suomalaisuuden liitosta artikkelissa Mikä olisi välttämätöntä. Hänen mielestään 2,5 miljoonan yksilön valveutunut kansallisuus oli voima, joka siirtää vuoria. Tulevan liiton jokaisen jäsenen kunnia-asia oli käyttää suomen kieltä joka paikassa ja oli pestävä pois häpeätahra pitää suomalaisissa perheissä ruotsin kieli kotikielenä.47

Suomalaisuusinnostus huipentui Snellmanin juhlavuonna sukunimien laajaan suomentamiseen. Juhlien valmisteluissa nimenmuutosasia otettiin Kotikielen seuran ohjelmaan. Kokouksessa 14.3.1906 yliopiston suuressa juhlasalissa 800 hengen yleisö hyväksyi ajatuksen Suomalaisuuden liitosta, ja nimenmuutosasia sai myrskyisän suosion. Käytännön toteutus jäi Nimien suomalaistuttamiskomitealle, jonka Kotikielen seura, Suomalainen Nuija ja Ylioppilaiden keskusteluseura asettivat. Ohjevihkoset syntyivät käden käänteessä. Niinpä Snellmanin 100-vuotispäivänä julkaistiin virallisessa lehdessä 51 sivun jättiläisilmoituksessa 24 800 kansalaisen suomennetut nimet. Vuoteen 1907 mennessä nimensä oli suomalaistanut 32 469 henkeä. Samana päivänä perustettiin Suomalaisuuden liitto.

Ilmari Kianto, entinen Calamnius, julisti vielä kärjekkäämmin artikkelissa Suomen kielen pyhästä asiasta Arwidssonia mukaillen: ”Kun rakkaus kieleen katoaa, myös rakkaus kansaan jäähtyy.” Ruotsi ”kilisee kulkusena” vielä tuhansien virkamiesten kodeissa. On puhdistauduttava ruotsalaisuuden ryvetyksestä. Suomalaisuusliikkeen uusi nousu lähenteli uskonnollista hurmosta. Kiannon runo Voimalaulu esitettiin Snellmanin 100-vuotisjuhlissa. Runossa Kianto käy läpi soturiksi kutsumansa Snellmanin kansallisuusohjelman ja korostaa ruotsalaisvastaisuutta siinä mielessä, että ”rantalaisille” annetaan rauha mutta herrojen ja vallasnaisten henkeä pilkataan:

”Sivistys nouskoon meillä suomalainen

Ja kansankieli pääsköön kukkuloille,

On ruotsinkieli mieltä-murhaavainen

Se taidoks jääköön muinaistutkijoille!”

Kianto piirtää karikatyyrit ruotsinkielisestä virkakunnasta ja ruotsia kankeasti mongertavista fennomaaniherroista romaaneissaan Pyhä viha (1908) ja Metsäherran herjaaja (1912).48

Snellmanin 100-vuotisjuhlapäivänä astui esiin ensimmäinen suomalaisuusliikkeen naissoturi Maila Mikkola (Talvio o.s. Winter), joka muistutti Palokunnantalolla pitämässään juhlapuheessa, että Snellman oli herättänyt vuosisatoja nukkuneen linnan väen (vrt. Cajanderin Vapautettu kuningatar). Hän kysyi: ”Olemmeko olleet Snellmanin työlle uskolliset ja kartuttaneet hänen perintöään, olemmeko vaalineet suomalaisuuden pyhää tulta?” Talvio kiinnitti huomiota epäkohtiin suomen kielen käytössä, rettelöi ja valitti usein kauppaliikkeissä, jos ei saanut suomenkielistä palvelua.49

Uussnellmanilaista suuntausta edusti 1904 perustettu ”Raataja-aikakauslehti”. Snellmanin päivänä sen päätoimittaja Gunnar Palander suomensi nimensä Suolahdeksi ja toimitussihteeri Veikko Forsnäs Koskenniemeksi. Vuonna 1907 perustettiin Aika, jonka johdossa oli vanhasuomalaisia kuten Danielson-Kalmari, Aspelin-Haapkylä, E. G. Palmén, A. V. Koskimies ja G. Suolahti. Sitä ei koettu Valvojan kilpailijaksi mutta sitäkin enemmän Eino Leinon Päivä-lehden. Ajassa ryhdyttiin ajamaan nuorta Koskenniemeä maan ensimmäiseksi runoilijaksi Kiven ja Oksasen jälkeen Leinon merkitys täysin sivuuttaen. Eino Kaliman mukaan Leino ”helisytti isänmaalle ja jäljitteli kansanrunoutta” nostaen pohjalais-länsisuomalaisen hengen vastapainoksi savokarjalaisuudelle. Leinoa arvosteltiin ”tuohikulttuurista”.50

24 Paasikivi 1957, 34–35.

25 Savolainen 1996, 148.

26 Ks. M. G. Schybergson, Johan Wilhelm Snellmans senare lefnadskeden skildrare af Th. Rein. Finsk Tidskrift (1901).

27 Osmo Jussila, J. V. Snellman venäläisten silmin – tosiasiat tunnustanut, viisas, suomalainen patriootti. K. V. Snellman ja sanomalehdistö. Helsinki 1981, 83–86. Ks. myös Rudolf Sykiäisen julkaisematon teksti ”Snellman Venäjällä”. Snellman–instituutin kokoelmat.

28 Paasikivi 1957, 73–75.

29 Ilkka Liikanen, Kansanvalistajien kansakunta. Kansanvalistusseura fennomanian aatteellisena ja organisatorisena keskuksena. Teoksessa Kansa liikkeessä (toim. Risto Alapuro et al.) Vaasa 1987, 129.

30 Ks.

31 Heikki Ylikankaan puhe SOK:n 100-vuotisjuhlassa Tampere–talolla 24.4.2004.

32 Viitala 2002, 30–49.

33 ”Kansallisuus ja ihmisyys” teoksessa Valvoja. Juhlajulkaisu 1880–1905. 649–701.

34 Ks. Reinin arvostelut: Schybergson FT 1901, 184–201.

35 Sihvo 1989, 406–407.

36 Ministeri Jaakko Nummisen laatima muistio ”Nuorisoseuraliike ja J. V. Snellmanin muisto” 15.7.2004. J. V. Snellman 200 vuotta -juhlahankkeen kokoelma. Valtioneuvoston arkisto.

37 Eliel Levón, Puheita elämäntaipaleeni varrelta. Vaasa 1934, 111–117.

38 Juhlapuheen eli esitelmän suunnitelma 12.5.1906 pidettävää Snellmanin juhlaa varten. Perustuslaillisten – nuorsuomalaisten – julkaisuja. Pikkukirjasia II:8.

39 Alpo Noponen, Toukokuun 12 p. 1906. Wiipurin Suomalaisten Snellman-juhlaan. Wiipuri 1906. Ks. myös Turkulaisten edistysseuran Snellman-juhla Kupittaalla ja E. Å. runot.

40 Nimimerkki Y. A. Mihin meitä kehoittaa J. V. Snellmanin muisto. Sarastus. J. W. Snellmanin 100-vuotismuistoksi. Isojoen raittius- ja nuorisoseura. Kristiina 1906.

41 J. R. Danielson-Kalmari, Juhana Vilhelm Snellman. Hänen merkityksensä Suomen kansalle. Puhe Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa 12.V.1906. Porvoo 1911,

42 Osmo Jussila, J. V. Snellman venäläisten silmin – tosiasiat tunnustanut, viisas, suomalainen patriootti. Teoksessa J. V. Snellman ja sanomalehdistö. Suomen sanomalehdistön historian julkaisuja 1981:19, 87–89.

43 Sihvo 1989, 403–405.

44 Ks. Juhani Aho, Kevät ja takatalvi.

45 Rauno Rinkinen, Kalevala henkisenä tienä. Ks. www.ruusuristi.net

46 Hannu Syväoja, Luonnon politisointi autonomian ajan kaunokirjallisuudessa. www.tsv.fi. ks. Suomen tulevaisuuden näen. Nationalistinen traditio autonomian ajan historiallisessa romaanissa ja novellissa. SKS 1998.

47 Sihvo 1989, 400.

48 Sihvo 1898, 407.

49 Sihvo 1989, 408.

50 Sihvo 1989, 408.